kotkien varjot

Kotkien varjot
Suomi vuonna 1812
Örnarnas skuggor
Finland år 1812
Kotkien varjot
Suomi vuonna 1812
Örnarnas skuggor
Finland år 1812
Toimittaneet – Redaktörer
Jussi Nuorteva & Pertti Hakala
Arkistolaitos
HELSINKI
Sisällys
Alkusanat......................................................................................................................................................7
SOTA JA DIPLOMATIA
Lars Ericson Wolke, Napoleonin sotaretki Venäjälle 1812.......................................................................12
Jussi Nuorteva, Mihail Barclay de Tolly (1761–1818), Suomen kenraalikuvernööri,
Venäjän sotaministeri, sotamarsalkka ja ruhtinas.......................................................................................22
Nils Erik Villstrand, Kohtaaminen Turussa 1812.....................................................................................26
Matti Klinge, Aleksanteri I (1777–1825), Venäjän keisari........................................................................38
Nils Ekedahl, Karl Johan (Kaarle XIV Juhana, Jean Baptiste Bernadotte, 1763–1844),
ranskalainen sotamarsalkka, Ruotsin ja Norjan kruununprinssi ja kuningas............................................42
Heikki Talvitie, Ruotsin vuoden 1812 politiikan jatkumo........................................................................47
Kari Tarkiainen, Maximilian ja David Alopaeus, Venäjän suomalaiset diplomaatit................................53
Jussi Nuorteva, Aleksanterin, Bernadotten vai Bonaparten puolesta
– suomalaiset upseerit Napoleonin sodissa.................................................................................................62
Rainer Knapas, Alexander Amatus Thesleff (1778–1847), Venäjän viipurilainen kenraali......................71
Torsten Ekman, Keisarin suomalaiset sotilaat – Suomen sotaväen perustaminen...................................75
Jussi Nuorteva, Haapaniemen kenttämittauskoulu ja topografikunta
– suomalaisen upseerikoulutuksen uusi alku 1812.....................................................................................88
HALLINTO JA KULTTUURI
Raimo Savolainen, Oma hallinto kansakunnan voimana........................................................................94
Jyrki Paaskoski, Gustaf Mauritz Armfelt (1757–1814), jalkaväenkenraalli, hovimies, kreivi...............102
Pertti Hakala, Fabian Gotthard von Steinheil (1762–1831), kenraali,
Suomen kenraalikuvernööri, kreivi............................................................................................................104
Jussi Nuorteva, Carl Erik Mannerheim (1759–1837), hallituskonseljin
kansliatoimituskunnan päällikkö, senaatin talousosaston varapuheenjohtaja, kreivi..............................108
Max Engman, Esittelyjä ja passeja – Valtiosihteerinvirasto ja Suomen passivirasto
Suomen edustajina Pietarissa..................................................................................................................... 112
Jussi Nuorteva, Mihail Speranski (1772–1839), venäläinen valtiosihteeri,
Turun akatemian kansleri, kreivi...............................................................................................................120
Sakari Heikkinen, Suuriruhtinaskunnan orastava valtiontalous...........................................................122
Tuukka Talvio, Leijonavaakuna autonomisen Suomen tunnuksena.......................................................129
Gustav Björkstrand, Jacob Tengström (1755–1832), yliopistomies, arkkipiispa ja
kansakunnan rakentaja..............................................................................................................................135
Jussi Nuorteva, John Paterson ja Suomen Pipliaseura.............................................................................139
Jyrki Paaskoski, Vanhan Suomen liittäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan......................................144
Pentti Paavolainen, Viipuri vuonna 1812...............................................................................................152
Rainer Knapas, Monrepos – pohjolan Arkadia........................................................................................159
Pentti Paavolainen, Jakob Judén (1781–1855), kirjailija Jak. Juteini.....................................................166
Mika Nokelainen, Ortodoksinen kirkko – enemmistökirkko vähemmistökirkkona..............................169
Pekka Laaksonen, Väinämöisen soitto....................................................................................................177
Matti Klinge, Helsingin määrääminen Suomen pääkaupungiksi............................................................186
Matti Klinge, Johan Albrecht Ehrenström (1762–1847), valtioneuvos, senaattori,
Helsingin jälleenrakennuskomitean puheenjohtaja.................................................................................. 191
Summary...................................................................................................................................................195
Конспект.................................................................................................................................................198
Kirjoittajat................................................................................................................................................201
Kirjallisuusluettelo.................................................................................................................................202
Innehåll
Inledning................................................................................................................................................7
KRIG OCH DIPLOMATI
Lars Ericson Wolke, Napoleons ryska fälttåg 1812...................................................................................12
Jussi Nuorteva, Michail Barclay de Tolly (1761–1816), generalguvernör över Finland,
Rysslands krigsminister, fältmarskalk och furste.......................................................................................22
Nils Erik Villstrand, Mötesplats Åbo 1812..............................................................................................26
Matti Klinge, Alexander I (1775–1825), Rysslands kejsare.......................................................................38
Nils Ekedahl, Karl XIV Johan (Jean Baptiste Bernadotte, 1763–1844),
fransk fältmarskalk, Sveriges och Norges kronprins och kung.....................................................................42
Heikki Talvitie, 1812 års politik som svenskt politiskt kontinuum..............................................................47
Kari Tarkiainen, Maximilian och David Alopaeus, två finska diplomater i rysk tjänst..................................53
Jussi Nuorteva, För Alexander, Bernadotte eller Bonaparte
– de finska officerarna i Napoleonkrigen...................................................................................................62
Rainer Knapas, Alexander Amatus Thesleff (1778–1847), rysk general från Viborg.....................................71
Torsten Ekman, Kejsarens finska soldater – inrättandet av finska militären.................................................75
Jussi Nuorteva, Haapaniemi fältmätningsskola och topografiska kår
– spirande finsk officersutbildning 1812...................................................................................................88
FÖRVALTNING OCH KULTUR
Raimo Savolainen, En egen förvaltning som nationell resurs......................................................................94
Jyrki Paaskoski, Gustaf Mauritz Armfelt (1757–1814), general av infanteriet, hovman, greve................... 102
Pertti Hakala, Fabian Gotthard von Steinheil (1762–1831), general och rysk generalguvernör
över Finland, greve...............................................................................................................................104
Jussi Nuorteva, Carl Erik Mannerheim (1759–1837), greve, geheimeråd, chef för regeringskonseljens
kansliexpedition och viceordförande för Senatens ekonomiedepartement..................................................... 108
Max Engman, Föredragningar och pass – Statssekretariatet och Finska passexpeditionen
som representant för Finland i S:t Petersburg.......................................................................................... 112
Jussi Nuorteva, Michail Speranskij (1772–1839), rysk statssekreterare, kansler för
Åbo Akademi, greve..............................................................................................................................120
Sakari Heikkinen, Storfurstendömets spirande statsekonomi....................................................................122
Tuukka Talvio, Lejonvapnet som symbol för storfurstendömet Finland......................................................129
Gustav Björkstrand, Jacob Tengström (1755–1832) – universitetsman, ärkebiskop
och nationsbyggare............................................................................................................................... 135
Jussi Nuorteva, John Paterson och Finska Bibelsällskapet........................................................................ 139
Jyrki Paaskoski, Gamla Finland införlivas med Storfurstendömet Finland................................................. 144
Pentti Paavolainen, Viborgs stad 1812.................................................................................................. 152
Rainer Knapas, Monrepos – Arkadien i Norden...................................................................................... 159
Pentti Paavolainen, Jakob Judén (1781–1855), författaren Jak. Juteini.................................................... 166
Mika Nokelainen, Den ortodoxa kyrkan – majoritetskyrkan som minoritetskyrka...................................... 169
Pekka Laaksonen, Den spelande Väinämöinen....................................................................................... 177
Matti Klinge, Förordnandet av Helsingfors till Finlands huvudstad........................................................... 186
Matti Klinge, Johan Albrecht Ehrenström (1762–1847), statsråd, senator,
ordförande i nybyggnadskommittén för Helsingfors................................................................................. 191
Summary............................................................................................................................................ 195
Конспект....................................................................................................................................... 198
Författare...........................................................................................................................................201
Litteraturförteckning..........................................................................................................................202
Arkistolaitoksen toimituksia 12
©Arkistolaitos
ISBN 978-951-53-3446-6
ISSN 1795-9683
Näyttelytyöryhmä – Utställningsgrupp
Jussi Nuorteva, puheenjohtaja
Pertti Hakala
Rainer Knapas
Jyrki Paaskoski
Pentti Paavolainen
Kari J. Talvitie
Christina Forssell, sihteeri
Graafinen suunnittelu – Grafisk utformning
Mainostoimisto Matikka Oy
Paino – Tryckeri
Multiprint Oy
Helsinki 2012
Alkusanat
Inledning
Året 1812 är en ytterst viktig milstolpe i det unga autonoma storfurstendömet Finlands historia. Sverige hade mist
de östligaste delarna av sitt territorium till Ryssland vid
två fredsslut, freden i Nystad 1721 efter Stora nordiska
kriget och freden i Åbo 1743 efter Lilla ofreden. Ännu i
freden i Fredrikshamn 1809 nämndes den gräns mellan
storfurstendömet Finland och det ryska kejsardömet som
vidtog öster om Lovisa, vid Abborfors i Kymmene älv, och
gick därefter längs älven till sjön Pyhäjärvi, för att sedan
korsa sjön Saimen vid höjden av Ladogas norra strand.
Fredrikshamn, Nyslott, Viborg, Sordavala, Kexholm –
många tidigare svenska städer hade redan i decennier
hört till Ryssland, liksom Imatra fors, Vuoksendalen,
hela Karelska Näset och de östra delarna av Savolax.
Kejsar Alexander I beslöt i december 1811 att förena
de områden som erövrats genom frederna i Nystad och
Åbo med storfurstendömet Finland. Återställandet av
det s.k. Gamla Finland var en enorm händelse. Beslutet
mottogs i storfurstendömet med glädje, men verkställandet var ett ansenligt administrativt åtagande. Rysk
förvaltning skulle åter ersättas med nedärvd praxis från
svenska tiden. Det nya läget krävde tidsenlig länsförvaltning, kyrka och rättsväsende. Den tullgräns som uppstod
mellan Ryssland och storfurstendömet Finland var också
ägnad att betona Finlands särställning i anslutning till
kejsardömet. Finska generaltulldirektionen inrättades i
februari 1812 för att övervaka tullgränsen. Året 1812
kom därför i hela storfurstendömet att präglas av brådskande administrativa reformer, som sysselsatte regeringskonseljen och landets ämbetsmannakår.
En faktor som på ett eller annat sätt avspeglades i alla
centrala beslut under året 1812 var Napoleons skugga,
som föll över Ryssland. Fördraget i Tilsit mellan Ryssland
och Frankrike höll på att rämna, och upphörde slutligen
att gälla då Napoleons 600 000 man starka armé (La
Grande Armée) tog sig över Njemenfloden 24 juni 1812
och började sin framryckning mot de inre delarna av
Ryssland. Hotet från Napoleon avspeglades i hög grad i
den ryska politiken gentemot Finland, där befarat miss-
Vuosi 1812 oli erityisen tärkeä merkkipaalu Suomen
nuoren autonomisen suuriruhtinaskunnan historiassa. Ruotsi oli menettänyt itäisiä osiaan Venäjälle kahdessa 1700-luvun rauhanteossa, Suuren Pohjan sodan
jälkeen solmitussa Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja
Pikkuvihan jälkeen 1743 solmitussa Turun rauhassa.
Vielä Haminan rauhansopimuksessa 1809 Suomen
suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan raja
alkoi sen vuoksi Loviisan itäpuolelta, Kymijoen Ahvenkoskelta, jatkui pitkin Kymijokea Pyhäjärvelle ja
sieltä edelleen Saimaan halki Laatokan pohjoisrannan
tasolle. Hamina, Savonlinna, Viipuri, Sortavala, Käkisalmi – monet aiemmin ruotsalaiset kaupungit olivat
jo vuosikymmenien ajan kuuluneet Venäjään, samoin
Imatrankoski, Vuoksen varret, koko Karjalankannas
ja Savon itäiset osat.
Joulukuussa 1811 keisari Aleksanteri I päätti liittää
Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa vallatut alueet Suomen suuriruhtinaskuntaan. Vanhan Suomen
palauttaminen oli valtava uutinen. Päätös otettiin
suuriruhtinaskunnassa ilolla vastaan, mutta sen
toteuttamisen edellyttämät hallinnolliset järjestelyt
olivat mittavat. Venäläisestä hallinnosta oli palattava Ruotsin vallan ajalta periytyviin käytäntöihin.
Lääninhallinto, kirkko ja oikeuslaitos oli saatettava
uuden tilanteen tasalle. Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan välille tuli myös tulliraja, mikä korosti
Suomen erityisasemaa keisarikunnan yhteydessä. Sitä
valvomaan perustettiin helmikuussa 1812 Suomen
tullihallitus. Vuotta 1812 leimasivat sen vuoksi kaikkialla suuriruhtinaskunnassa kiireiset hallinnolliset
uudistukset, jotka työllistivät hallituskonseljia ja
maan virkakuntaa.
Yksi tekijä, joka heijastui tavalla tai toisella kaikkiin vuoden 1812 aikana tehtyihin keskeisiin päätöksiin, oli Venäjän yllä leijuva Napoleonin varjo.
Venäjän ja Ranskan välillä 1807 solmittu Tilsitin sopimus oli murenemassa ja päättyi lopullisesti Napoleonin 600 000 miehen vahvuisen suuren armeijan (La
1812
7
nöje kunde tänkas leda till försök att åter förenas med
Sverige. Valet av en av Napoleons marskalkar, Jean Baptiste Bernadotte, till svensk tronarvinge i augusti 1810
förstärkte hotet. Många kretsar i Sverige närde ett hopp
om att den nye kronprinsen, som antog namnet Karl
Johan, skulle i egenskap av skicklig militär kunna återerövra Finland. Även Napoleons godkännande av valet av
Bernadotte hade inhämtats, vilket säkert gav anledning
till oro i Ryssland över eventuella svenska och franska
gemensamma syften.
Ryssland inledde försiktiga förhandlingar med Sverige redan vårvintern 1812 för att få Sverige att ansluta
sig till alliansen mot Napoleon. Förhandlingarna ledde
till ett anfalls- och försvarsförbund, som slöts 5 april.
Tre dagar senare, 8.4.1812, beslöt Alexander I att flytta
Finlands huvudstad från Åbo till Helsingfors, närmare
den ryska huvudstaden S:t Petersburg.
Trots vårens framgångsrika förhandlingar rådde det
osäkerhet i Ryssland beträffande den ingångna rysksvenska alliansens beständighet efter att Napoleon inlett sitt anfall. Medan Napoleons trupper närmade sig
Moskva försökte Alexander I febrilt arrangera ett möte
med den svenske tronföljaren. Mötet ägde rum i slutet av
augusti i Åbo. I det hemliga tilläggsprotokoll till alliansavtalet från april 1812 som undertecknades 30.8.1812
lovade Ryssland att stöda Sveriges strävan att erövra
Norge med subsidier och trupper, som skulle ställas till
Karl Johans förfogande. Danmark, som Norge då tillhörde, stödde Napoleon. Det hemliga tilläggsprotokollet
innebar således att Sverige gick med i kriget mot Napoleon
som Rysslands bundsförvant. Fienderna från 1808–1809
var nu vapenbröder. Vapenbröder var också de finska
officerare och soldater som tjänstgjorde i de ryska och
svenska arméerna; många av dem deltog i Napoleonkrigen. Genom avtalet med Sverige lyckades Ryssland undvika ett hotande tvåfrontskrig. Napoleon ryckte hotfullt
fram mot Moskva, men huvudstaden S:t Petersburg var
åtminstone tryggad.
Då hotet från Sverige och Finland hade skingrats
vågade Alexander I inrätta finska militärenheter i storfurstendömet. Beslutet om inrättandet av tre regementen
à 1 200 man fattade han 18 september 1812. De soldater som kom från Gamla Finland hade redan tidigare
tjänstgjort i den ryska armén, men nu hörde också finska
trupper från andra delar av storfurstendömet till kejsarens armé. Beslut fattades även om återupptagande av
verksamheten vid krigsskolan i Haapaniemi, som stängts
1809, till en början som Haapaniemi Fältmäteriskola
eller Topografiska kår, med militärt lantmäteri som
specialområde. Skolan gav dock även officersutbildning.
Sedan huvudbygganden vid Haapaniemi blivit förstörd i
Grande Armée) ylitettyä Niemen-joen kesäkuun 24.
päivänä 1812 ja ryhdyttyä etenemään yhä syvemmälle
Venäjälle. Napoleonin uhka heijastui voimakkaasti
Venäjän Suomea kohtaan harjoittamaan politiikkaan.
Pelättiin, että tyytymättömyys Suomessa saattaisi
johtaa pyrkimyksiin palata Ruotsin yhteyteen. Tätä
uhkaa oli lisännyt Napoleonin marsalkan Jean Baptiste Bernadotten valinta Ruotsin kruununperilliseksi
elokuussa 1810. Ruotsissa eläteltiin monissa piireissä
toiveita, että hallitsijanimen Karl Johan ottanut uusi
kruununprinssi voisi kyvykkäänä sotilaana vallata
Suomen takaisin. Bernadotten valinnalle oli haettu
suostumus myös Napoleonilta, mikä varmasti herätti Venäjällä huolta Ruotsin ja Ranskan yhteisistä
tavoitteista.
Venäjä käynnisti varovaiset neuvottelut Ruotsin
kanssa jo kevättalvella 1812 pyrkimyksenään saada
Ruotsi liittymään Napoleonin vastaiseen liittoumaan.
Neuvottelut johtivatkin huhtikuun 5. päivänä solmittuun hyökkäys- ja puolustusliittoon. Kolme päivää
myöhemmin, 8.4.1812, keisari Aleksanteri I päätti
siirtää Suomen pääkaupungin Turusta Helsinkiin,
lähemmäksi pääkaupunkiaan Pietaria.
Napoleonin hyökkäyksen käynnistäminen synnytti kevään neuvottelumenestyksestä huolimatta Venäjällä epävarmuutta Ruotsin kanssa solmitun liiton
pitävyydestä. Napoleonin joukkojen edetessä kohti
Moskovaa Aleksanteri I pyrki kuumeisesti järjestämään tapaamisen Ruotsin kruununperijän kanssa.
Tapaaminen saatiinkin järjestymään elokuun lopulla
Turussa. Tapaamisen jälkeen 30.8.1812 allekirjoitetussa huhtikuun 1812 liittosopimuksen salaisessa
lisäpöytäkirjassa Venäjä lupasi tukea Ruotsin pyrkimystä Norjan valtaamiseksi sekä rahallisesti että
antamalla joukkoja Karl Johanin käyttöön. Tanska,
johon Norja tuolloin kuului, lukeutui Napoleonin
tukijoihin. Salainen lisäpöytäkirja merkitsi siis Ruotsin liittymistä sotaan Napoleonia vastaan Venäjän
rinnalla. Vuosien 1808–1809 viholliset olivat nyt
aseveljiä keskenään. Aseveljiä olivat myös Venäjän ja
Ruotsin armeijoissa palvelleet suomalaiset upseerit ja
sotilaat, joista monet osallistuivat Napoleonin sotiin.
Venäjä oli Ruotsin kanssa tekemänsä sopimuksen ansiosta välttänyt uhan joutumisesta kahden rintaman
sotaan. Napoleon eteni uhkaavasti kohti Moskovaa,
mutta pääkaupunki Pietari oli sentään turvattu.
Ruotsin ja Suomen taholta koetun uhan hälvettyä
Aleksanteri I uskalsi perustaa suomalaisia sotaväenosastoja suuriruhtinaskuntaan. Päätöksen kolmen
1 200 miehen vahvuisen rykmentin perustamisesta
hän teki 18. syyskuuta 1812. Vanhan Suomen alueelta
1812
8
en eldsvåda flyttades verksamheten 1819 till den finska
kadettkår som inrättades i Fredrikshamn.
De beslut som fattades 1812 definierade i hög grad
storfurstendömet Finlands ställning i anslutning till det
ryska kejsardömet. Napoleon förtjänar därmed ett indirekt tack för att Ryssland förhöll sig så välvilligt till det
nyerövrade Finland och snabbt försökte göra den finska
opinionen välvilligt stämd till det nya moderlandet.
Den ryska segern i det fosterländska kriget mot Napoleon och hans bundsförvanter, erövringen av Paris
1814 och Wienkongressen 1814–1815 gjorde Ryssland
till Europas ledande stormakt. Mötet i Åbo och 1812 års
politik i såväl Ryssland som Sverige stabiliserade relationerna mellan dessa två länder och öppnade möjligheter
för ekonomisk och samhällelig utveckling i Sverige, men
också i storfurstendömet Finland som knöts till Ryssland
med allt flera band.
Utställningen i Riksarkivet öppnas 18.9.2012, den
dag då det förflutit 200 år sedan den finska militären
återinrättades. Samma dag år 1812 upphöjdes Napoleonkrigens främsta finska militär, generalen Alexander
Amatus Thesleff som var född i Viborg, i adligt stånd. I
vår utställning vill vi lyfta fram den exceptionellt stora
betydelse som året 1812 haft i Finlands historia.
Finska arkivverket har mångsidigt deltagit i uppmärksammandet av 1812-årsminnet både i Finland och
i Ryssland. Vi har levererat material till den omfattande
utställning som Ryska krigshistoriska arkivet anordnar i
Moskva, till Ryska vetenskaps- och kulturcentrets utställning i Helsingfors och till den digra evenemangshelhet
som äger rum i augusti 2012 i Åbo och som jag i egenskap
av ordförande haft nöjet att leda arrangörskommittén
för. Ämbetshandlingar i våra arkiv, bibliotek och museer,
privata samlingar och lånade föremål belyser ingående
och mångsidigt 1812 års händelser. Vi har också fått
material från våra ryska och svenska systerinstitutioner
och jag tackar därför särskilt generaldirektören för Rosarchiv i Ryssland Andrej Artizov och Sveriges riksarkivarie
Björn Jordell. Jag tackar även Rysslands ambassadör Alexander Rumjantsev och generalkonsuln i Åbo Alexander
Svertschkov samt direktören för Ryska vetenskaps- och
kulturcentret Sergej Medvedev för gott samarbete.
Medlemmar i Riksarkivets utställningskommitté har
varit professor Rainer Knapas, professor Pentti Paavolainen, docent Jyrki Paaskoski, magister Kari J. Talvitie som
företrätt Gardesjägarregementets gille och för Riksarkivets del forskare Pertti Hakala, överinspektör Christina
Forssell som sekreterare samt undertecknad som ordförande. Författarna av de artiklar som publiceras i detta
verk samt flera andra personer och organisationer har på
många sätt bidragit till förverkligandet av utställningen.
kotoisin olleet sotilaat olivat jo aiemmin palvelleet
Venäjän armeijassa, mutta nyt myös muualta suuriruhtinaskunnan alueelta kotoisin olleet suomalaiset
kuuluivat keisarin joukkoihin. Myös vuonna 1809
suljetun Haapaniemen kadettikoulun toiminta päätettiin käynnistää uudestaan. Aluksi se toimi sotilaalliseen maanmittaukseen erikoistuneena Haapaniemen Kenttämittauskouluna, eli Topografikuntana,
mutta antoi myös upseerikoulutusta. Vuonna 1819
sen toiminta siirrettiin Haminaan perustettuun Suomen Kadettikouluun, kun Haapaniemen päärakennus
oli tuhoutunut tulipalossa.
Vuonna 1812 tehdyt päätökset linjasivat merkittävällä tavalla Suomen suuriruhtinaskunnan asemaa
Venäjän keisarikunnan yhteydessä. Napoleonille pitää
näin ainakin välillisesti antaa kiitos siitä, että Venäjä
suhtautui valloittamaansa Suomeen suopeasti ja pyrki
nopeasti kääntämään suomalaisten mielialat myönteisiksi uutta emämaata kohtaan.
Venäjän isänmaallisessa sodassa saama voitto Napoleonin liittokunnasta, Pariisin valtaus 1814 ja Wienin kongressi 1814–1815 tekivät Venäjästä Euroopan
johtavan suurvallan. Turun tapaaminen ja vuoden
1812 politiikka Venäjällä ja Ruotsissa vakiinnuttivat maiden suhteet ja mahdollistivat taloudellisen ja
yhteiskunnallisen kehittämisen niin Ruotsissa kuin
Venäjään monin sitein entistä kiinteämmin kasvaneessa Suomen suuriruhtinaskunnassakin.
Kansallisarkiston näyttely avataan Suomen sotaväen uudelleen perustamisen 200-vuotispäivänä
18.9.2012. Samana päivänä vuonna 1812 korotettiin
Napoleonin sotien merkittävin suomalainen sotilas,
viipurilaissyntyinen kenraali Alexander Amatus Thesleff aatelisarvoon. Näyttelyssä haluamme tuoda esiin
vuoden 1812 poikkeuksellisen suuren merkityksen
Suomen historiassa.
Suomen arkistolaitos on osallistunut laajasti vuoden 1812 muistamiseen sekä Suomessa että Venäjällä.
Olemme toimittaneet aineistoja Venäjän sotahistoriallisen arkiston Moskovassa järjestämään laajaan
näyttelyyn, Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen
näyttelyyn sekä Turussa elokuussa 2012 järjestettyyn
laajaan tapahtumakokonaisuuteen, jonka järjestelytoimikunnan puheenjohtajana minulla oli ilo toimia.
Arkistoissamme, kirjastoissamme ja museoissamme
olevat viranomaisten asiakirjat, yksityiskokoelmat ja
esineaineistot valottavat vuoden 1812 tapahtumia
tarkasti ja monipuolisesti. Olemme lisäksi saaneet
aineistoja venäläisiltä ja ruotsalaisilta sisarlaitoksiltamme, mistä lausun parhaat kiitokseni erityisesti
Venäjän Rosarhivin pääjohtajalle Andrei Artizoville
1812
9
Vi är skyldiga dem alla ett stort tack. Jag vill också tacka
Lauri Matikka som svarat för den grafiska planeringen
av detta verk och de utställningar som vi anordnat. Han
har genom åren medverkat i flera samarbetsprojekt med
Riksarkivet. Undervisnings- och kulturministeriet har
genom särskild finansiering stött förverkligandet av arkivverkets projekt kring året 1812. M
ja Ruotsin valtionarkistonhoitajalle Björn Jordellille. Kiitän yhteistyöstä myös Venäjän suurlähettilästä
Aleksander Rumjantsevia sekä Turun pääkonsulia
Aleksander Svertshkovia ja Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen johtajaa Sergei Medvedeviä.
Kansallisarkiston näyttelytyöryhmän jäseninä
ovat toimineet professori Rainer Knapas, professori
Pentti Paavolainen, dosentti Jyrki Paaskoski, Kaartin
Jääkärirykmentin kiltaa edustanut maisteri Kari J.
Talvitie sekä Kansallisarkiston puolesta tutkija Pertti Hakala, sihteerinä ylitarkastaja Christina Forssell
sekä puheenjohtajana allekirjoittanut. Tässä teoksessa julkaistavien artikkelien kirjoittajat ja useat muut
henkilöt ja järjestöt ovat monin tavoin auttaneet
näyttelyn toteuttamisessa. Olemme heille kaikille
suuresti kiitollisia. Kiitän myös tämän teoksen ja järjestämiemme näyttelyiden graafisesta suunnittelusta
vastannutta Lauri Matikkaa, joka on monien vuosien
aikana toteuttanut yhteistyöhankkeita Kansallisarkiston kanssa. Opetus- ja kulttuuriministeriö on tukenut erityisrahoituksella arkistolaitoksen vuoden 1812
hankkeiden toteuttamista. M
Helsingfors 4.6.2012
Jussi Nuorteva
Generaldirektör, riksarkivarie
Helsingissä 4. kesäkuuta 2012
Jussi Nuorteva
Pääjohtaja, valtionarkistonhoitaja
1812
10
SOTA JA
DIPLOMATIA
KRIG OCH DIPLOMATI
Lars Ericson Wolke
Napoleonin sotaretki Venäjälle 1812
Napoleons ryska fälttåg 1812
Ranskan ”Suuren armeijan” (La Grande Armée)
hyökkäyksessä Venäjälle, Moskovan valloituksessa ja
sen jälkeisessä katastrofaalisessa vetäytymisessä hyytävän talvisen Venäjän halki on aineksia ”eeppiset
mitat” täyttävään kertomukseen. Kyse oli Euroopan
historian siihen asti suurimmasta sotilasoperaatiosta. Ranskan armeijan katastrofia Venäjän lumisilla
lakeuksilla voi hyvin verrata esimerkiksi roomalaisten
legioonien tuhoon germaanien hyökkäyksessä Teutoburgin metsässä vuonna 9. eKr.
Kuinka voimme arvioida vuoden 1812 sotaretkeä?
Millainen sotilaallinen merkitys sillä oli? Sotaretken
kulku tunnetaan hyvin ja se vastaa itsessään osaan
kysymyksistä. Napoleonin ja Kaarle XII:n vuosien
1708–1709 sotaretken samankaltaisuus on usein tuo-
La Grande Armées stora invasion av Ryssland, erövringen
av Moskva och sedan den katastrofala franska reträtten genom det vinterbistra Ryssland innehåller förvisso
många av de komponenter som behövs för en dramatisk berättelse av episka mått. Det var den europeiska
historiens dittills största militära operation, och den
franska arméns katastrof på de snöiga ryska vidderna
kan väl jämföras med andra klassiska katastrofer, som
de romerska legionernas undergång inför germanernas
anstormning i Teutoburgerskogen år 9 e.Kr.
Men hur ska vi idag betrakta 1812 års fälttåg? Vad
betydde det egentligen i militärt avseende? De yttre ramarna är väl kända och ger i sig en viktig del av svaren
på dessa frågor. Likheterna mellan Napoleon och Karl
XII åren 1708-09 har ofta framhållits och visst finns
Napoleonin ja Aleksanteri I:n välillä Tilsitissä 1807
solmima liittosopimus kesti vain viisi vuotta. Se mureni
Ranskan hyökättyä Venäjälle kesäkuussa 1812.
Den allians som Napoleon och Alexander I slöt i Tilsit
1807 varade i bara fem år, och rämnade slutgiltigt då
Frankrike gick till anfall mot Ryssland i juni 1812.
1812
12
det likheter. I båda fallen syftade fälttågen ytterst till
att krossa den ryska militära förmågan för att tvinga
Ryssland till underkastelse under den egna viljan. I ingendera fallet handlade det om att ockupera större delar
av det ryska territorium som man genomkorsade. I båda
fallen gjorde uppenbarligen såväl Karl XII som Napoleon
bedömningen att det säkraste sättet att kunna tvinga den
ryske motståndaren till ett avgörande slag var att hota
Moskva, då bara måste tsarerna Peter respektive Alexander riskera sina huvudstyrkor i en stor kraftmätning.
Napoleon mönstrade vid inledningen av fälttåget
675 000 man och 1 400 artilleripjäser. Denna jättearmé
var resultatet av en oerhörd kraftansträngning av ett
Frankrike som befunnit sig nära nog i ständigt krig i
två decennier, och dessutom hade över 200 000 polacker,
tyskar, holländare, italienare, spanjorer och andra nationaliteter mobiliserats för fälttåget. Här fanns veteraner från minst tio års krig, men också mängder av nya
rekryter som skulle få sitt elddop vid den ryska fronten.
Den 24 juni 1812 inleddes fälttåget – det är onekligen
ett intressant sammanträffande, att det tyska anfallet på
Sovjetunionen inleddes två dagar tidigare, den 22 juni
1941 – och på den andra sidan var motståndaren i alla
fall mentalt förberedd. Tsar Alexander I hade förstått vad
som var på gång. Såväl de försämrade politiska relationerna med Frankrike som den massiva franska uppmarschen rensade effektivt undan alla eventuella tvivel på
vilken storm som höll på att blåsa upp.
De flesta skildringar av 1812 års kampanj har, föga
förvånande, fokuserat på slaget vid Borodino i september
och sedan den franska reträtten från Moskva. Men marschen mot Moskva är också väl värd all uppmärksamhet.
De franska fälttågen hade redan gång på gång visat att
den franska armén var Europas skickligaste när det gällde
logistiken, försörjningen av trupperna, och det ryska fälttåget utgjorde inget undantag, tvärtom. I stora anfallskolonner över Kaunas, Vilnius, Vitebsk och Smolensk rörde
sig huvudarmén, åtföljd av stora sidokårer, väl samordnad mot det gemensamma slutmålet, Moskva. Avancerat
stabsarbete, kartografisk kunskap och en högt utvecklad
logistik samverkade till att de franska trupperna kunde
avancera olika vägar mot samma slutmål. Så hade man
gjort många gånger förut, men nu 1812 handlade det om
helt andra geografiska avstånd och oerhört många flera
soldater och hästar än tidigare, men ändå lyckas man väl
med uppgiften. Enstaka mindre bakslag förtar inte den
bilden. Än en gång hade Napoleons generalstab visat sig
vara ett planerings- och ledningsorgan av yppersta klass.
Men även om den franska armén stod på höjden av
logistisk förmåga år 1812, så fanns det självfallet en
gräns även för Napoleons trupper. Därför planerade den
tu esille ja yhtäläisyyksiä todella onkin. Kummankin
sotaretken tärkeimpänä tavoitteena oli murskata Venäjän sotilaallinen voima ja pakottaa Venäjä taipumaan valloittajan tahtoon. Kummankaan sotaretken
tavoitteena ei ollut miehittää laajoja osia niistä Venäjän alueista, joiden halki sotajoukot kulkivat. Ilmeisesti sekä Kaarle XII että Napoleon lähtivät siitä
arviosta, että varmin tapa pakottaa venäläiset ratkaisevaan taisteluun oli uhata Moskovaa. Vain näin
voitiin pakottaa niin Pietari kuin sittemmin Aleksanteri I ottamaan riski ja asettamaan pääarmeijansa
alttiiksi ratkaisevaan voimainmittelyyn.
Sotaretkeä varten Napoleon otti palvelukseen
675 000 miestä ja 1 400 tykkiä. Tämä suurarmeija oli
Ranskalta valtava voimainponnistus aikana, jolloin
maa oli lähes kahden vuosikymmenen ajan ollut jatkuvasti sodassa. Omien joukkojen lisäksi Napoleon
rekrytoi yli 200 000 puolalaista, saksalaista, hollantilaisia, italialaista, espanjalaista ja muiden kansallisuuksien edustajaa. Joukkoon mahtui veteraaneja,
joilla oli vähintään kymmenen vuoden kokemus sodasta, mutta myös suuri joukko sotamiehiä, jotka
tulivat saamaan tulikasteensa Venäjän rintamalla.
Sotaretki aloitettiin 24.6.1812 – on kiintoisa yhteensattuma, että Saksan toisen maailmansodan
hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi vain kahta päivää
aiemmin, 22.6.1941 – mutta vastustaja oli henkisesti valmiina. Tsaari Aleksanteri I oli hyvin perillä
siitä, mitä oli tekeillä. Venäjän ja Ranskan poliittisten suhteiden heikentyminen ja Ranskan suorittama
sotajoukkojen kokoaminen olivat poistaneet kaikki
mahdolliset epäilyt siitä, millainen myrsky oli puhkeamassa.
Ei ole yllättävää, että useimmat vuoden 1812
sotaretken kuvaukset ovat keskittyneet Borodinon
taisteluun syyskuussa ja Ranskan vetäytymiseen Moskovasta pian sen jälkeen, kun he olivat vallanneet
sen. Kuitenkin eteneminen kohti Moskovaa ansaitsee
yhtälailla huomiota. Ranskan sotaretket olivat kerta
toisensa jälkeen osoittaneet, että Ranskan armeijassa logistiikka ja joukkojen huolto oli Euroopan parasta. Venäjän sotaretki ei tehnyt tästä poikkeusta
– pikemminkin päinvastoin. Pääarmeija eteni Kaunasin, Vilnan, Vitebskin ja Smolenskin kautta suurina
hyökkäyskolonnina. Pääarmeija ja sitä seuranneet
suuret sivustajoukot etenivät hyvässä järjestyksessä
kohti yhteistä päämäärää, Moskovaa. Korkeatasoisen
esikuntatyöskentelyn, kartografisen osaamisen ja hyvin kehittyneen logistiikan ansiosta Ranskan joukot
saattoivat edetä eri reittejä pitkin samaan kohteeseen.
Vaikka näin oli toimittu aiemminkin monta kertaa,
1812
13
franske kejsaren för ett snabbt fälttåg där han fångade
in huvuddelen av de ryska trupperna så långt västerut
som möjligt; förhoppningsvis skulle han aldrig behöva gå
ända fram till Moskva för att uppnå den eftersträvade
segerfreden.
Förutom soldaterna hade den franska armén med sig
runt 200 000 hästar, av vilka en tredjedel behövdes för
transporter. Materiel och förnödenheter av allehanda slag
skumpade fram på 25 000 vagnar. Problemet var att om
fälttåget blev alltför långt så skulle transporthästarna
snart börja konsumera mer än de förmådde transportera,
vilket var runt 7 000 ton furage om dagen; de skulle
bli alltmera tärande än närande. Detta insåg självfallet
Napoleon, som planerade för ett kort fälttåg där han
med några snabba slag krossade de ryska styrkorna. De
sydligaste ryska trupperna under Bagration skulle lockas
att anfalla västerut, i riktning mot Warszawa, för att
sedan förintas. Men verkligheten blev en helt annan,
för ryssarna vägrade att spela efter de franska reglerna.
Precis som 1708 och 1941 var terrängen gränssättande för operationerna. Norr om gränsfloden Njemen
stod Barclay de Tolly med 127 000 man, medan furst
Bagration ledde 48 000 man i området söder om Njemen och ned mot Pripjetträsken. Söder om de näst intill
ogenomträngliga träskområdena stod generalen Tormassov med 43 000 man. Längre bak beräknades Alexander
förfoga över runt 200 000 man utspridda över det väldiga
territoriet. För Napoleon var det självklart att slå mot
den ryska huvudmassan, det vill säga de två arméerna
norr om Pripjetträsken.
Napoleons grundplan var att tränga fram mellan de
två nordliga ryska arméerna och sedan krossa dem en i
taget och inte låta dem förena sig med varandra. Men den
styrka som leddes av hans bror Jerome misslyckades med
att lösa sina uppgifter, inte minst sedan en koleraepidemi
hade slagit ut en stor del av hans hästar och berövat
fransmännen deras kanske främsta vapen, det rörliga och
slagkraftiga kavalleriet. Jerome ersattes med marskalken
Davout som med en seger vid Mogilev den 23 juli hejdade
Bagrations försök att förena sig med Barclay de Tolly.
Men Bagrations armé var bara skadad, men inte krossad,
och den lyckades dra sig tillbaka över Dnjepr och den 3
augusti förena sig med Barclays trupper nära Smolensk.
Ett stort upplagt ryskt försök att ta upp striden vid
Smolensk misslyckades på grund av bristande förmåga
hos de högre ryska staberna, vilket sannolikt var ryssarnas smala lycka, eftersom Napoleons hade anat sig
till deras planer och samlat 230 000 man för att krossa
dem i ett enda slag. Istället fortsatte den ryska reträtten
med fransmännen efter sig.
De polska och ryska bondstugorna längs vägen var
oli vuonna 1812 kyse aivan toisenlaisista maantieteellisistä etäisyyksistä ja tavattoman paljon suuremmasta
sotilaiden ja hevosten määrästä kuin koskaan ennen.
Yksittäiset pienet takaiskut eivät heikennä kokonaiskuvaa. Jälleen kerran Napoleonin yleisesikunta oli
osoittanut olevansa mitä ensiluokkaisin suunnitteluja johtamisorganisaatio.
Napoleonin keisarikunnan tunnuksena käytetty kotka
Fontainebleaun linnan pihalla, lähellä Pariisia.
Kejsardömets symbol under Napoleontiden, örnen,
framför borggården i Fontainebleau nära Paris.
Ranskan armeija oli logististen kykyjensä huipulla
vuonna 1812, mutta Napoleonin joukoilla oli luonnollisesti myös omat rajoitteensa. Siksi Ranskan keisari suunnitteli nopeaa sotaretkeä, jonka tarkoituksena
oli sitoa venäläisten joukkojen pääosa niin kauas länteen kuin mahdollista. Napoleonin toiveena oli, että
hänen ei tarvitsisi koskaan edetä Moskovaan saakka
saavuttaakseen tavoittelemansa voittoisan rauhan.
Ranskan armeijalla oli mukanaan noin 200 000
hevosta, joista kolmasosa tarvittiin kuljetuksiin. Materiaalin ja kaikenlaisten tarvikkeiden määrä kohosi 25 000 vaunuun. Ongelmana oli, että sotaretken
pitkittyessä, kuljetushevoset alkaisivat pian kuluttaa
enemmän kuin ne kykenivät kuljettamaan. Rehua
kului noin 7 000 tonnia päivässä. Luonnollisesti Napoleon ymmärsi huollon vaikeudet ja suunnitteli siksi
lyhyttä sotaretkeä, jossa venäläiset joukot oli määrä
murskata muutamilla nopeilla iskuilla. Eteläisimmät
Venäjän joukot, jotka olivat ruhtinas Pjotr Bagrationin komennossa, oli määrä houkutella hyökkäämään
länteen, Varsovan suuntaan, jossa ne sitten tuhottaisiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä venäläiset eivät
suostuneet pelaamaan ranskalaisten säännöillä.
Aivan kuten 1708 ja 1941 asetti maasto omat
rajansa operaatioille. Rajajoki Niemenin pohjois-
1812
14
fyllda med löss och loppor, och snart var de franska
puolella oli kenraali Mihail Barclay de Tolly 127 000
soldaterna också fulla av dem. Alltfler soldater fick hög
miehensä kanssa, kun taas ruhtinas Bagration johti
feber och fläckiga utslag över kroppen; fläckfebern hade
48 000 miestä Niemenin eteläpuoliselle alueelle ja
angripit dem. Eftersom den stora armén trängdes ihop
kohti Pripetin soita. Lähes läpitunkemattomien suopå ett relativt litet antal vägar, så klafsade soldaterna
alueiden eteläpuolella oli kenraali Tormassov 43 000
fram i alltmer kopiösa mängder med hästspillning och
miehensä kanssa. Taempana keisari Aleksanterilla
mänsklig avföring, som snart blev hemvist för enorma
arvioitiin olevan reservissä yli 200 000 miestä, jotka
skaror av flugor. Därmed stod rödsoten för dörren och
olivat levittäytyneet laajalle alueelle. Napoleonin seli slutet av juli, redan efter en månad, hade den franska
keänä suunnitelmana oli iskeä venäläisen pääjoukon
armén förlorat 80 000 man i fläckfeber och rödsot.
eli Pripetin soiden pohjoispuolella olevien kahden
Redan här nådde det franska fälttåget sin kulmiarmeijan kimppuun.
nationspunkt. Nu började försörjnings- och hälsoläget
Napoleonin tavoitteena oli tunkeutua kahden
snabbt försämras, långt innan den ryska vintern stod för
pohjoisessa olevan venäläisen armeijan väliin ja sen
dörren. Om armén skulle ha kunnat räddas, så borde det
jälkeen murskata ne yksi kerrallaan estäen joukkojen
ha skett nu, men marschen österut fortsatte.
yhdistymisen toisiinsa. Napoleonin veljen Jeromen
Allt eftersom den franska armén ryckte djupare in
johtamat joukot eivät kuitenkin onnistuneet täyti Ryssland tvangs man sätta av trupper till garnisoner
tämään tätä tehtävää – ei vähiten sen vuoksi, että
längs vägen, medan sårade och sjuka fick lämnas kvar
koleraepidemia oli tuhonnut suuren osan hänen
i depåsjukhus. Det gjorde att den rena fältarmén sjönk
hevosistaan ja vienyt ranskalaisilta heidän kenties
ihop allt snabbare. När ryssarna under Kutuzov valde
tärkeimmän aseensa, liikkuvan ja iskukykyisen ratatt slåss vid Borodino den 7 september, bara ett tiotal mil
suväen. Jerome korvattiiin marsalkka Davout´lla,
från Moskva, så kunde Napoleon sätta in 120 000 man
jonka voitto Mogilevin taistelussa 23. heinäkuuta
mot ungefär lika många ryssar. Det var fälttågets största
esti Bagrationin yrityksen yhdistyä Barclay de Tollyn
och våldsammaste slag, och efter att ha förlorat 40 000
joukkojen kanssa. Bagrationin armeija oli kärsinyt
tappioita, mutta sitä ei ollut kokonaan lyöty, joten sen onnistui
vetäytyä Dneprin yli ja yhdistyä
3. elokuuta Barclayn joukkojen
kanssa lähellä Smolenskia.
Venäläisten suunnittelema
yritys käydä taisteluun Smolenskin lähistöllä epäonnistui ylemmän sodanjohdon virhearvioiden
vuoksi. Todennäköisesti tämä
koitui onneksi Venäjälle, koska
Napoleon oli saanut vihiä heidän suunnitelmistaan ja koonnut 230 000 miestä lyödäkseen
vastustajan yhdellä iskulla. Venäläiset jatkoivat tämän jälkeen
perääntymistään ranskalaiset
kintereillään.
Sotaretken edetessä ranskalaiset joutuivat huomaamaan,
että puolalaisten ja venäläisten
talonpoikien mökit olivat täynnä
täitä ja kirppuja. Yhä useammat
sotilaat saivat korkean kuumeen Venäjän vaakunakotka Pietari-Paavalin linnoituksen sisääntuloportin
ja kirjavaa ihottumaa ympäri päällä Pietarissa.
kehoa. Pilkkukuume oli saanut Den ryska dubbelörnen med vapensköld ovanför porten till Peter-Paul
heidät otteeseensa. Suuri armeija fästningen i S:t Petersburg.
1812
15
Borodinon taistelu 7. syyskuuta 1812 oli
maailmanhistorian siihen mennessä suurin taistelu.
Se avasi Napoleonin suurelle armeijalle tien Moskovaan.
Albrecht Adamin maalaus n. 1815–1825.
Slaget vid Borodino 7 september 1812 var det dittills
största i världshistorien, och öppnade vägen för
Napoleons stora armé till Moskva.
Målning av Albrecht Adam ca 1815–1825.
ahtautui yhdeksi ryppääksi suhteellisen harvalukuisille teille ja joukot etenivät hevosenlannan ja ihmisten
ulosteiden sekä niiden johdosta syntyneiden valtavien
kärpäsparvien keskellä. Näissä oloissa punatautiepidemian puhkeamista ei voinut välttää. Heinäkuun
loppuun mennessä Ranskan armeija olikin menettänyt 80 000 miestä pilkkukuumeeseen ja punatautiin.
Tuossa vaiheessa Ranskan sotaretki oli saavuttanut lakipisteensä. Joukkojen huolto- ja terveystilanne
alkoi huonontua nopeasti jo ennen ”Venäjän talven”
tuloa. Armeija olisi tässä vaiheessa voitu vielä pelastaa, mutta joukot jatkoivat marssiaan kohti itää.
Ranskan armeijan työntyessä yhä syvemmäs Venäjälle oli osa joukoista pakko sijoittaa varuskuntiin
matkan varrella, kun taas haavoittuneet ja sairaat
jätettiin tilapäisiin kenttäsairaaloihin. Tämän seurauksena taistelukykyiset joukot vähenivät yhä nopeammin. Kun Kutuzovin johtamat venäläiset päättivät
7.9.2012 käydä taisteluun Borodinon lähistöllä, vain
sadan kilometrin päässä Moskovasta, saattoi Napoleon asettaa 120 000 miestä yhtä montaa venäläistä
vastaan. Taistelusta tuli koko sotaretken suurin ja
man inklusive den stupade Bagration, drog sig ryssarna
tillbaka. Fransmännen höll slagfältet, men hade förlorat
28 000 man och, framför allt, inte förmått fånga in och
krossa huvudmassan av de ryska trupperna.
Kutuzov ledde den ryska reträtten mot Moskva samtidigt som Napoleons personligen blev sjuk, osäkert i vad,
och därmed förmådde inte fransmännen genomföra ett
energiskt förföljande av Kutuzovs trupper.
Men, den 14 september 1812, marscherade den franska armén in i det oförsvarade Moskva. Men det var
95 000 utmattade franska soldater som hade nått fram
till målet. Den ryska huvudstaden hade evakuerats av
såväl civila som soldater och snart började det brinna.
Även om de flesta forskare idag anser att ryssarna själva
satte eld på sin huvudstad, så finns det många frågetecken
kring händelseförloppet. Alltnog, fransmännen tvangs
förlägga sina trupper i de hus som fanns kvar i Moskvas förstäder, samtidigt som den ryska huvudarmén på
110 000 man under Kutuzov låg fullt stridsduglig vid
Kaluga söder om huvudstaden. Samtidigt hade de ryska
trupperna söder om Pripjetträsken börjat röra sig västerut, medan andra ryska förband norr om Polotsk och
1812
16
Dünas övre lopp började röra sig västerut och hota de
franska förbindelserna med sina basområden och ytterst
med hemlandet.
I det läget valde Napoleon att lämna Moskva och försöka krossa Kutuzovs armé i förhoppning om att tvinga
tsaren till fred. Men ett anfall mot sydväst från Moskva
den 24 oktober slogs tillbaka av ryssarna, och därmed
återstod bara att börja en reträtt västerut för Napoleon.
Medan snöfallen blev allt tätare fick han koncentrera sig
på att försöka rädda sin alltmer utmattade armé.
Problemet var att Kutuzov pressade fransmännen
att inleda återtåget längs i stort sett samma väg som de
kommit, vilket innebar att de alltmer plågade franska
soldaterna och hästarna tvangs dra sig tillbaka genom
bygder som redan härjats och bokstavligen blivit urätna
under de föregående månaderna. Något nytt att äta eller
dricka fanns inte, tvärtom. Fransmännen hade inte heller
utnyttjat tiden att bygga befästningar kring städer som
Smolensk och Vitebsk och föra in förråd i dem, för att på
så sätt underlätta ett ordnat återtåg.
Den 4 november började ett snöfall, följt av en allt
strängare kyla, att plåga den franska armén under dess
återmarsch. Franska soldater som gav sig ut på jakt efter
mat och vatten vid sidan av huvudförbanden angreps
obarmhärtigt av reguljära och irreguljära ryska trupper,
inklusive beväpnade bondehopar. Beridna kosacker svärmade allt tätare kring de franska marschkolonnerna och
allt större franska förband utsattes för angrepp vartefter
deras motståndskraft och ork minskade. Plågorna drev
på den franska disciplinupplösningen, och när Napoleon
den 12 november befallde att man också skulle fortsätta
återtåget från Smolensk så hade många förband redan
ersatts av löst sammanhållna soldathopar.
Kutuzov sände fram en styrka i en kringgående rörelse
för att spärra fransmännens fortsatta väg västerut. Vid
Krasnoye väster om Smolensk stod man öga mot öga med
de retirerande fransmännen. För Napoleon fanns bara
en möjlighet, att bryta igenom den ryska linjen, annars
fanns ingen räddning. Marskalk Neys armékår, som nu
bara räknade 9 000, sändes fram för att driva undan
ryssarna och sedan hålla dem i schack medan resten av
armén passerade. Neys trupper lyckades med uppgiften,
men till en oerhörd kostnad. Bara 800 av de 9 000 insatta soldaterna överlevde i stridbart skick.
Nästa hinder på vägen västerut kom när man skulle
gå över floden Berezina nära Borisov. Här tvangs fransmännen passera mellan Tjitjagovs och Kutuzovs arméer
och sedan gå över floden mer eller mindre under strid.
Ryssarna hade samlat 144 000 man och pressade på för
att slutgiltigt hejda fransmännen, medan Napoleon bara
disponerade runt 37 000 stridsdugliga soldater. Resten
verisin. Menetettyään 40 000 miestä – heidän mukanaan ruhtinas Bagrationin – venäläiset vetäytyivät.
Kutuzov johti venäläisten perääntymistä kohti
Moskovaa samaan aikaan kun Napoleon sairastui.
Hänen sairastumisensa syytä ei tiedetä, mutta sen
vaikutuksesta ranskalaiset eivät päässeet täydellä voimalla ajamaan takaa Kutuzovin joukkoja.
Vaikeuksista huolimatta Ranskan armeija marssi
14.9.1812 vailla puolustajia olevaan Moskovaan. Kyse
oli 95 000 uupuneen ranskalaisen sotilaan joukosta,
joka oli nyt saavuttanut sotilaallisen päätavoitteensa.
Siviiliväestö ja sotilaat oli evakuoitu ja pian kaupungissa syttyi raju tulipalo. Vaikka useimmat tutkijat
ovat tänä päivänä sitä mieltä, että venäläiset sytyttivät
itse Moskovan tuleen, liittyy tapahtumien kulkuun
avoimia kysymyksiä. Oli miten oli, ranskalaiset olivat pakotettuja siirtämään joukkonsa taloihin, jotka
olivat jääneet jäljelle Moskovan esikaupungeissa. Samaan aikaan Kutuzovin johtama Venäjän 110 000
miehen pääarmeija oli täysin taistelukelpoisena Kaluga-joen varressa pääkaupungin eteläpuolella.
Samaan aikaan sekä Pripetin soiden eteläpuolella
että Polotskin ja Väinäjoen yläjuoksun pohjoispuolella
olleet venäläiset joukot alkoivat edetä edetä länteen ja
uhata ranskalaisten yhteyksiä heidän tukialueillaan.
Tässä tilanteessa Napoleon päätti lähteä Moskovasta
yrittääkseen murskata Kutuzovin armeijan ja pakottaa
näin tsaarin rauhaan. Venäläiset löivät kuitenkin Napoleonin joukot takaisin Moskovan lounaispuolella
24. lokakuuta. Silloin Napoleonille ei jäänyt enää
Valtava tulipalo hävitti 15.–18.9.1812 suurimman osan
ranskalaisten valtaamaa Moskovaa. Ranskalaisten
miehitys kaupungissa kesti vain runsaan kuukauden.
Maalaus vuodelta 1813.
En väldig brand 15–18.9.1812 ödelade huvuddelen av
Moskva, som erövrats av fransmännen. Den franska
ockupationen av staden varade bara en dryg månad.
Målning från år 1813.
1812
17
Sairaudet, huollon vaikeudet ja venäläisten saama
sotilaallinen yliote pakottivat Ranskan aloittamaan
vetäytymisen Venäjältä marraskuussa 1812. Talvisissa
oloissa tapahtuneen vetäytymisen aikana Napoleon
menetti lähes koko armeijansa.
Sjukdomar, försörjningssvårigheter och det ryska militära
övertaget tvingade Frankrike att inleda återtåget från
Ryssland i november 1812. Napoleon förlorade s.g.s.
hela sin armé under reträtten i vinterförhållanden.
muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa vetäytyminen länteen. Lumisateen käydessä yhä sakeammaksi Napoleon sai keskittää kaiken huomionsa yhä väsyneemmän armeijansa pelastamiseen.
Napoleonin vaikeuksia lisäsi se, että Kutuzov pakotti ranskalaiset vetäytymään osin samaa reittiä,
jota he olivat tulleet. Yhä suurempien vaivojen rasittama Ranskan sotajoukko hevosineen joutui näin
kulkemaan edellisten kuukausien aikana hävitettyjen seutujen halki. Vetäytymisreitin varrella ei ollut
syötävää tai juotavaa. Ranskalaiset eivät myöskään
olleet käyttäneet aikaa linnoitustöihin Smolenskin ja
Vitebskin ympäristössä, eivätkä olleet koonneet niihin
varastoja, jotka olisivat helpottaneet järjestäytynyttä
vetäytymistä.
4. marraskuuta alkoi lumisade ja sen jälkeen yhä
ankarampi kylmyys. Se vaivasi Ranskan armeijaa
paluumarssilla. Erilaiset järjestäytyneet ja järjestäytymättömät venäläiset joukot sekä aseistautuneet
talonpoikaisjoukkiot hyökkäsivät sääliä tuntematta
av den franska armén utgjordes av tiotusentals mer eller
mindre stridsodugliga soldater i upplösta förband. Under
utdragna strider skedde övergången av floden mellan den
26 och 28 november. På kvällen den 27 återstod bara
en fransk armékår, generalen Victors, öster om floden,
tillsammans med enskilda eftersläntrare. På den västra
sidan av Berezina slogs Neys och Oudinots trupper intensivt mot Tjitjagovs styrkor, för att hålla korridoren
öppen för Victors soldater. Franskt artilleri grupperades
också på den västra flodstranden för att ge eldunderstöd
åt Victors trupper på den östra, där i slutskedet 10 000
fransmän försökte hålla emot 40 000 ryssar och samtidigt organisera sin egen flodövergång.
Man brukar med all rätt hävda att bland de svåraste militära operationer som finns är att genomföra
en reträtt under strid, och att dessutom göra detta under
övergång av en flod är om möjligt ännu svårare, och
det var just vad Victors franska soldater ägnade sig åt
vid stranden av Berezina natten mellan den 27 och 28
november 1812. När de sista organiserade enheterna
1812
18
kom över till den västra stranden sprängde man broarna
efter sig. Kvar på den östra stranden fanns fortfarande
ett okänt antal tusen eftersläntrare och sårade ur den
franska armén. De blev ett lätt byte för hämndlystna
kosacker under de följande timmarna.
Därmed var fälttåget i praktiken över. När resterna
av den franska armén nådde Njemen, så drog man också
ned detacherade preussiska trupper från Riga och fortsatte marschen till Posen (Poznan) i västra Polen. De
utmattade ryska trupperna stannade vid Njemen, vilket
om något visar att det inte fanns någon anfallskraft
kvar hos tsarens trupper. Kvar längs vägen låg mängder
av eländiga fältsjukhus, inte minst i Vilnius, där 7 500
döda patienter räknades in på sjukhuset S:t Bazile.
niiden ranskalaissotilaiden kimppuun, jotka yrittivät
etsiä ruokaa ja vettä pääjoukon sivustoilla. Ratsain
liikkuvat kasakat parveilivat yhä tiiviimmin ranskalaisten marssikolonnien ympärillä ja yhä suuremmat
ranskalaisosastot olivat alttiina hyökkäyksille samalla
kun niiden vastustuskyky ja voimat hupenivat. Ranskalaisjoukkojen kuri höltyi, ja kun Napoleon 12. marraskuuta käski, että vetäytymistä jatkettaisiin Smolenskista, olivat monet joukko-osastot muuttuneet
enää vain löyhästi yhteenkootuiksi sotilasjoukkioiksi.
Kutuzov yritti saartaa Napoleonin joukot ja estää
ranskalaisia jatkamasta kulkuaan länteen. Krasnojessa Smolenskin länsipuolella venäläiset kohtasivat perääntyvät ranskalaiset silmästä silmään. Napoleonille
jäi vain yksi mahdollisuus: murtautua venäläisten
linjojen läpi, muutoin tilanteesta ei olisi ulospääsyä.
Marsalkka Neyn armeijakunta, joka nyt käsitti enää
9 000 miestä, lähetettiin eteenpäin ajamaan venäläiset sivummalle ja pidättelemään heitä, samalla kun
armeijan loppuosa marssisi ohi. Neyn joukot onnistuivat tehtävässään, mutta valtavin suurin uhrauksin.
9 000 miehestä vain 800 säilyi taistelukuntoisina.
Seuraava este länteen johtavalla reitillä tuli, kun
Berezina-joki oli määrä ylittää Borisovin lähistöllä.
Täällä ranskalaisten oli pakko kulkea Tjitjagovin ja
Kutuzovin armeijoiden välistä ja ylittää virta taistellen. Venäläiset olivat koonneet 144 000 miestä ja
painoivat päälle pysäyttääkseen ranskalaiset lopullisesti. Napoleonilla oli käytössään vain 37 000 taistelukelpoista miestä. Loppuosa Ranskan armeijasta
koostui kymmenistä tuhansista tavalla tai toisella
taistelukelvottomista sotilaista, jotka olivat hajalle
lyödyissä joukko-osastoissa. Taisteluiden pauhatessa
ranskalaiset ylittivät joen 26.–28. marraskuuta. Marraskuun 27. päivän iltana joen itäpuolella oli enää
kenraali Victorin armeijakunta ja joitakin yksittäisiä
perässälaahustajia.
Berezinan länsipuolella Neyn ja Oudinot´n joukot
taistelivat täydellä voimalla Tjitjagovin joukkoja vastaan pitääkseen näin kulkureitin vapaana Victorin sotilaille. Myös ranskalaisten tykistö ryhmittyi läntiselle
joenrannalle antaakseen tulitukea Victorin joukoille
joen itäpuolella. Ylimeno-operaation loppuvaiheessa
10 000 ranskalaista yritti pitää puoliaan 40 000 venäläistä vastaan ja samanaikaisesti organisoida joen
ylityksen. On yleisesti tunnettua, että yksi vaikeimmin toteutettavia sotilasoperaatioita on perääntyä
taistelun aikana. Mahdollisesti vielä vaikeampaa on
perääntyä taistellen joen yli, kuten ranskalaiset sotilaat tekivät Berezinan rannoilla marraskuun 27. ja 28.
välisenä yönä. Kun viimeisetkin järjestyksessä olevat
Pariisin valtauksen venäläinen muistomitali 1814.
Rysk minnesmedalj med anledning av erövringen
av Paris 1814.
De franska förlusterna har uppskattats till mellan
300 000 och 600 000 man, beroende på hur man räknar. Av effektivt stridande förband återstod bara runt
10 000, övriga överlevande var enskilda soldater, varav
många dväljdes i hemska krigssjukhus, som inte kunde
nyttjas i stridande förband. Marskalken Murat fick den
föga tacksamma uppgiften att reorganisera det franska
försvaret i öster, medan Napoleon själv den 5 december
reste i ilfart till Paris, där han framträdde inför nationalförsamlingens senat den 20 december och förklarade
att den ryska vintern hade förorsakat hans armé vissa
förluster.
Men också de ryska förlusterna var enorma. Beräkningarna ligger på mellan 100 000 och 250 000, även
om den senare siffran verkar orimligt hög i förhållande
till de befintliga ryska förbandens numerär. Därtill kom
mängder av civila ryssar, vitryssar och litauer. Den effektiva brända jordens taktik slog ju inte bara mot de
franska soldaterna, utan i minst lika hög grad mot den
egna civilbefolkningen. Det är ett bistert faktum som ofta
förträngdes både i samtid och i eftervärld när man, inte
minst i 1810-talets Sverige, beundrande försökte planera
för ett liknande försvar som det ryska år 1812.
1812
19
Den ryska katastrofen krossade en betydande del av
Frankrikes militära styrka, men den bidrog också till att
skapa en ny koalition av franska fiender. Till Storbritannien och Ryssland slöt sig den 1 januari 1813 ett Preussen i revolt mot den franska överhögheten. Som bekant
kulminerade det hela på hösten 1813 då den allierade
nordarmén, under befäl av den förre franske marskalken
och svenske kronprisen Jean Baptiste Bernadotte eller Karl
(XIV) Johan krossade den franska armén i en serie slag
i östra Tyskland. Det var samme Bernadotte som 1812
hade mött Alexander i Åbo och lovat honom att Sverige under hans ledning aldrig skulle försöka få Finland
tillbaka. Men under sitt tyska fälttåg fick Bernadotte
anstränga sig hårt för att kväsa missnöjet hos svenska
officerare som mer eller mindre öppet klagade över att de
tvangs slåss tillsammans med sina traditionella fiender,
ryssarna, som bara fyra år tidigare hade erövrat Finland,
och mot Sveriges av hävd främste allierade, Frankrike.
yksiköt olivat päässeet joen länsirannalle, räjäyttivät
ranskalaiset sillat takanaan. Joen itäpuolelle oli jäänyt
vielä arviolta joitakin tuhansia perässälaahustajia ja
haavoittuneita, jotka seuraavina tunteina olivat helppoa saalista kostonhimoisille kasakoille.
Napoleonin Venäjän sotaretki oli käytännössä
päättynyt. Kun Ranskan armeijan loppuosa saavutti Niemenin, he ottivat mukaansa sinne irrotetut
preussilaiset joukot Riikasta ja jatkoivat marssiaan
Poseniin (Poznan) Länsi-Puolaan. Taisteluista väsyneet Venäjän joukot pysähtyivät Niemeniin. Tämä
osoittaa, ettei tsaarin joukoillakaan enää ollut voimia
hyökkäykseen. Pitkin matkaa oli rakennettu lukuisia
surkeita kenttäsairaaloita, ei vähiten Vilnassa, jossa
yksin St. Bazilen sairaalasta laskettiin 7 500 kuollutta.
Laskutavasta riippuen Ranskan tappiot on arvioitu
300 000 ja 600 000 miehen välille. Tehokkaasti taistelemaan kykenevistä joukoista oli jäljellä vain noin
10 000 miestä. Muut eloonjääneet olivat yksittäisiä
sotilaita, joista monet olivat hirvittävissä oloissa kenttäsairaaloissa, eikä heitä voitu käyttää taisteluosastoissa. Marsalkka Murat sai epäkiitollisen tehtävän
organisoida uudelleen Ranskan puolustuksen idässä,
kun Napoleon itse matkusti 5. joulukuuta pikavauhtia Pariisiin, missä hän esiintyi kansalliskokouksen
senaatin edessä 20. joulukuuta ja selitti, että Venäjän talvi oli aiheuttanut hänen armeijalleen lukuisia
tappioita.
Mutta myös Venäjä oli kärsinyt suunnattomia tappioita. Arviot vaihtelevat 100 000 ja 250 000 miehen
välillä, joskin jälkimmäinen luku vaikuttaa kohtuuttoman korkealta, kun se suhteutetaan Venäjän joukko-osastojen tiedossa olevaan lukumäärään. Tämän
lisäksi on laskettava venäläisten, valkovenäläisten ja
liettualaisten siviilien uhrit. Tehokas poltetun maan
taktiikka ei iskenyt ainoastaan Ranskan sotilaisiin,
vaan vähintään yhtä suuressa määrin omaan siviiliväestöön. Tämä on synkkä tosiasia, jonka sekä aikalaiset että jälkipolvet ovat usein sivuuttaneet, kun
on haluttu suunnitella samanlaista puolustusta kuin
venäläiset käyttivät vuonna 1812 – ei vähiten 1810-luvun Ruotsissa.
Venäjän sotaretkellä koettu katastrofi musersi
huomattavan osan Ranskan sotilaallisesta voimasta,
mutta se vaikutti myös uudenlaisen Ranskan viholliskoalition muodostumiseen. Tammikuun 1. päivänä
1813 Preussi liittyi Iso-Britannian ja Venäjän kanssa
samaan rintamaan Ranskan yliherruutta vastaan.
Kuten tunnettua, tämä kaikki huipentui syksyllä
1813, kun liittoutuneiden pohjoinen armeija, jota
komensi entinen Ranskan marsalkka Jean Baptiste
Napoleon vetäytyi tappion kärsittyään Fontainebleaun
linnaan 1814. Napoleon sai uudelleen vallan maaliskuussa
1815. Vasta Waterloon taistelu kesäkuussa 1815 päätti
lopullisesti Napoleonin valtakauden. (Paul Hippolyte
Delaroche 1845).
Napoleon drog sig tillbaka till slottet i Fontainebleau
efter nederlaget 1814. Han återtog makten i mars 1815,
och först slaget vid Waterloo 1815 innebar slutet på
Napoleons välde. (Paul Hippolyte Delaroche 1845).
1812
20
Den senare så betydande preussiske militärteoretikern
Carl von Clausewitz deltog i fälttåget på rysk sida, och
konstaterade efteråt att den ryska kampanjen i princip
inte skiljde sig nämnvärt från Napoleons tidigare fälttåg.
Den franske kejsaren drev på sin armé med samma djärvhet och envishet. Skillnaden var bara att tidigare fälttåg
hade slutat med en avgörande seger, men i Ryssland fann
Napoleon till slut inga operativa möjligheter att bringa
fälttåget till ett segerrikt slut. Moskva hade erövrats,
ryska arméer hade besegrats, men fortfarande fanns S:t
Petersburg och andra viktiga ryska städer utom räckhåll
och den ryska arméns huvudkraft bestod.
Man kan diskutera om det franska kejsardömets fall
grundlades i och med invasionen av Spanien i mars 1808
eller inmarschen i Ryssland i juni 1812, eller kanske
än hellre genom Storbritanniens envetna, decennielånga
och ofta ensamma kamp mot Napoleons Frankrike. Men
oavsett vilken slutsats man kommer till, så råder det
ingen tvekan om den avgörande betydelse som utgången
av Napoleons ryska fälttåg hade. Därför kan man lugnt
konstatera att när Alexander I tog initiativet till att bygga
Frälsarkatedralen i Moskva, som en symbol över segern,
så lät han också bygga ett monument över ett av de största och mest avgörande fälttågen i Europas historia. M
Bernadotte eli Ruotsin kruununprinssi Karl Johan,
kukisti Ranskan armeijan useiden Saksan itäosissa
käytyjen taistelujen jälkeen. Sama Bernadotte oli
vuonna 1812 tavannut Aleksanteri I:n Turussa ja luvannut hänelle, että hänen johtamansa Ruotsi ei koskaan yrittäisi valloittaa Suomea takaisin. Saksan sotaretken aikana Bernadotte sai ponnistella ankarasti
vaimentaakseen upseereidensa tyytymättömyyden. He
olivat enemmän tai vähemmän avoimesti haluttomia
joutuessaan taistelemaan perinteisen vihollisensa Venäjän rinnalla Ruotsin vanhastaan tärkeintä liittolaista Ranskaa vastaan – eikä Suomen menetyksestä
ollut kulunut vielä neljääkään vuotta!
Myöhemmin merkittävään asemaan kohonnut
preussilainen sotilasteoreetikko Carl von Clausewitz osallistui sotaretkeen Venäjän puolella ja totesi
jälkeenpäin, että periaatteessa Venäjän sotaretki ei
mainittavasti eronnut Napoleonin aiemmasta sotaretkestä. Ranskan keisari johti armeijaansa yhtä rohkeasti, urhoollisesti ja määrätietoisesti. Erona oli vain
se, että ensin mainittu sotaretki päättyi ratkaisevaan
voittoon, kun taas Venäjällä Napoleon ei kyennyt viemään sotaretkeään voittoisaan päätökseen.
Voidaan kysyä, oliko Ranskan keisarikunnan tappion perusta Espanjan valloituksessa maaliskuussa
1808, Venäjän sotaretkessä 1812 vai pikemminkin
Iso-Britannian määrätietoisessa, vuosikymmenten
mittaisessa ja usein yksinäisessä taistelussa Napoleonia vastaan. Riippumatta siitä mikä johtopäätös
tehdään, ei ole epäilystäkään siitä ratkaisevasta merkityksestä, joka Napoleonin Venäjän sotaretken lopputuloksella oli. Siksi voi helposti todeta, että kun
Aleksanteri I määräsi rakennettavaksi Kristus Vapahtajan katedraalin Moskovaan voittonsa symboliksi,
rakennutti hän samalla muistomerkin yhdelle Euroopan historian suurimmista ja ratkaisevimmista
sotaretkistä. M
Käännös: Mikko Karjalainen
1812
21
Jussi Nuorteva
Mihail Barclay de Tolly (1761–1818), Suomen
kenraalikuvernööri, Venäjän sotaministeri,
sotamarsalkka ja ruhtinas
Michail Barclay de Tolly (1761–1816), generalguvernör
över Finland, Rysslands krigsminister, fältmarskalk
och furste
Michail Barclay de Tolly, ursprungligen av skotsk härstamning, föddes i december 1761 i Livland i socknen
Pakruojo (ty. Lugden). Hans farfar hade varit borgmästare i Riga och den förtyskade fadern Gotthard blev
upphöjd i adligt stånd men förlorade sin jordegendom i
en konkurs. Sonen Michail blev därför som treåring sänd
till släktingar i S:t Petersburg och som sexåring inskriven
i en militärskola.
Michail Barclay deltog med framgång i kriget mot
Turkiet 1788–1789. Efter att Gustaf III inlett sitt krig
mot Ryssland blev Barclay, då kapten, kommenderad till
de ryska trupperna i Finland. Den unge officeren visade
stort personligt mod under striderna vid Partakoski och
Pärnäkoski och blev därför befordrad till major.
Barclay de Tolly fortsatte därefter att stiga i grad.
De ständiga krigen erbjöd exceptionella möjligheter till
en ståtlig karriär. Fälttåget i Polen 1794 ledde till att
Barclay 1799 blev befordrad till generalmajor och kommenderad att leda 4. jägarregementet. Han deltog med sitt
regemente i kriget mot Napoleon i slagen vid Pultusk och
Eylau 1806–1807, sårades i det senare och blev befordrad
till generallöjtnant.
År 1808 förde kriget åter Barclay de Tolly till Finland.
Han beordrades våren 1808 att driva ut överste Johan
August Sandels trupper ur Savolax, där de lyckats återta
områden som ryssarna redan en gång hunnit erövra.
Barclays försök att avancera från Idensalmi till Saarijärvi
misslyckades emellertid, och han miste därför befälet över
de ryska trupperna i Savolax. I krigets slutskede, i mars
1809, företog hans trupper ett ytterst djärvt anfall över
Kvarkens isar från Vasa till Umeå. Med anledning av
denna operation, som väckte även internationell uppmärksamhet och bidrog till det svenska nederlaget och
operationernas upphörande i augusti 1809, blev Barclay
de Tolly befordrad till infanterigeneral och beordrad att
överta befälet för de ryska trupperna i Finland.
Under vistelsen i Finland fick Barclay även erfarenhet
Sotamarsalkka Mihail Barclay de Tollyn muotokuva
(George Dawe 1829) Eremitaasin kenraalien galleriassa.
Porträtt av fältmarskalk Michail Barclay de Tolly
(av konstnären George Dawe 1829) i Eremitagets
generalsgalleri.
Alkujaan skotlantilaista sukua ollut Mihail Barclay
de Tolly syntyi joulukuussa 1761 Pohjois-Liettuassa,
Pakruojon pitäjässä. Hänen isoisänsä oli toiminut Rii-
1812
22
an pormestarina, hänen saksalaistunut isänsä Gotthard oli ylennetty aatelissäätyyn, mutta menettänyt
konkurssissa maaomaisuutensa. Kolmivuotias Mihail
lähetettiin sen vuoksi sukulaisten luo Pietariin, missä
hänet kuusivuotiaana laitettiin sotilaskouluun.
Mihail Barclay kunnostautui Turkin sodassa 1788–
1789. Kustaa III:n aloitettua sodan Venäjää vastaan
hänet komennettiin kapteenina Suomessa taistelleeseen Venäjän armeijaan. Nuori upseeri osoitti suurta
henkilökohtaista urhoollisuutta Partakosken ja Pärnäkosken taisteluissa ja ansioistaan hänet ylennettiin
majuriksi.
Barclay de Tollyn upseerinura jatkui tämän jälkeen
nousujohtoisena. Jatkuvat sodat tarjosivatkin poikkeuksellisen hyvän tilaisuuden komean uran luomiseen.
Puolan vuoden 1794 sotaretken ansioista hänet ylennettiin vuonna 1799 kenraalimajuriksi ja määrättiin
4. Jääkärirykmentin komentajaksi. Barclay osallistui
rykmenttinsä kanssa Napoleonia vastaan käytyihin
Pultuskin ja Eylaun taisteluihin 1806–1807. Jälkimmäisessä hän haavoittui, mutta kohosi sen jälkeen jo
kenraaliluutnantiksi.
Vuonna 1808 Barclay de Tollyn soturintie vei jälleen Suomeen. Hän sai keväällä 1808 tehtäväkseen
karkottaa eversti Johan August Sandelsin joukot Savosta, missä ne olivat onnistuneet valtaamaan takaisin venäläisten kerran jo haltuunsa ottamia alueita.
Barclayn yritys edetä Iisalmelta Saarijärvelle kuitenkin
epäonnistui ja hän menetti sen seurauksena Savossa
toimineiden venäläisten joukkojen päällikkyyden. Sodan loppuvaiheessa, maaliskuussa 1809, hänen joukkonsa suorittivat uhkarohkean hyökkäyksen jäätyneen Merenkurkun yli Vaasasta Uumajaan. Palkkioksi
kansainvälistäkin huomiota herättäneestä onnistumisestaan – joka osaltaan johti Ruotsin tappioon ja
sotatoimien päättymiseen elokuussa 1809 – Mihail
Barclay de Tolly ylennettiin jalkaväenkenraaliksi ja
määrättiin Suomessa olevien joukkojen ylipäälliköksi.
Suomessa ollessaan Barclay sai kokemusta myös
siviilihallinnon tehtävistä. Hänet asetettiin 17.6.1809
ylipäällikön tehtävien ohella Suomen kenraalikuvernööriksi korvaamaan epäsuosioon joutuneen Georg
Magnus Sprengtportenin. Kenraalikuvernöörninä
Barclay toimi autonomisen Suomen hallinnosta
vastanneen hallituskonseljin ensimmäisenä puheenjohtajana. Hänen ansionaan pidetään ennen muuta
oikeusvalvonnasta vastanneen prokuraattorin viran
luomista ja Suomen johtavan oikeusoppineen, professori Matthias Caloniuksen nimittämistä tehtävään.
Caloniuksen kanssa hyvässä yhteistyössä Barclay vaikutti lyhyen kenraalikuvernöörikautensa aikana mer-
Venäläinen postimerkkiarkki Mihail Barclay de Tollyn
syntymän 250-vuotisjuhlavuoden kunniaksi 2011.
Ryskt ark med frimärken som uppmärksammar
250-årsminnet av Michail Barclay de Tollys födelse
(utgivet 2011).
av civil förvaltning. Han beordrades 17.6.1809 att utöver
det högsta militära befälet också överta generalguvernörsämbetet i Finland, efter Georg Magnus Sprengtporten
som råkat i onåd. Som generalguvernör kom Barclay
bl.a. att som den förste leda den regeringskonselj som
ansvarade för det autonoma storfurstendömet Finlands
förvaltning. I denna roll har i synnerhet inrättandet av
ett prokuratorsämbete för övervakningen av rättsväsendet och utnämnandet av Finlands främste rättslärde,
jurisprofessorn Matthias Calonius till innehavare av
detta ämbete ansetts vara hans förtjänst. I gott samarbete
med Calonius bidrog Barclay under sin korta generalguvernörsperiod på ett kännbart sätt till utformandet av
den unga förvaltningskulturen i det autonoma storfurstendömet.
I februari 1810 blev Michail Barclay de Tolly utnämnd
till rysk krigsminister och kommendör för 1. västarmén.
Efter att Napoleon i slutet av juni 1812 gått till anfall
mot Ryssland pläderade Barclay för uppehållande strid
och undvikande av avgörande stora slag. Efter nederlaget
vid Smolensk förlorade han det ryska överbefälet, som
övertogs av legendariske generalen Michail Kutuzov. Barclay deltog i slaget vid Borodino 7.9.1812, som slutade i
nederlag, men visade åter mod och stor talang som kommendör för 1. västarmén. Efter nederlaget anammade Kutuzov den brända jordens taktik som Barclay pläderat för
och lyckades stegvis trötta ut Napoleons stora armé som
försvagats av ständiga strider, vinterkyla och epidemier.
Efter Kutuzovs död 28.4.1813 anförtroddes Barclay
de Tolly åter överbefälet för den ryska armén. Han kommenderade de ryska trupperna under flera berömda slag,
som vid Bautzen, Dresden och Kulm samt under folksla-
1812
23
Pariisin valtaus 1814. Vasili Demut-Malinovskin 1832
veistämä pronssireliefi Barclay de Tollyn mausoleumin
muistomerkissä Viron Jõgevestessä.
Erövringen av Paris 1814. Bronsrelief av skulptören Vasilij
Demut-Malinovskij i mausoleet över Barclay de Tolly i
Jõgeveste i Estland.
kittävällä tavalla autonomisen suuriruhtinaskunnan
nuoren hallintokulttuurin muotoutumiseen.
Helmikuussa 1810 Barclay de Tolly nimitettiin
Venäjän sotaministeriksi ja 1. Läntisen armeijan komentajaksi. Napoleonin hyökättyä kesäkuun lopulla
1812 Venäjälle Barclay kannatti viivytystaktiikkaa ja
pidättäytymistä ratkaisevista taisteluista. Smolenskissa kärsityn tappion jälkeen hän menetti Venäjän
armeijan ylipäällikkyyden legendaariselle kenraali
Mihail Kutuzoville. Barclay osallistui niin ikään tappiolliseen Borodinon taisteluun 7.9.1812 osoittaen
kuitenkin jälleen suurta rohkeutta ja kyvykkyyttä 1.
Läntisen armeijan komentajana. Tappion jälkeen Kutuzov omaksui Barclayn kannattaman poltetun maan
taktiikan ja onnistui vähitellen uuvuttamaan jatkuvien taisteluiden, kylmän talven ja tautiepidemioiden
heikentämän Napoleonin suuren armeijan.
Kutuzovin kuoltua 28.4.1813 Barclay de Tolly sai
jälleen Venäjän armeijan ylipäällikkyyden. Hän komensi venäläisiä joukkoja Napoleonin sotien kuuluisimpiin taisteluihin kuuluneissa Bautzenissa, Dresdenissä ja Kulmissa sekä Leipzigin kansojen taistelussa
1813, jonka jälkeen hän sai kreivin arvon. Barclayn
joukot etenivät 1814 Ranskaan ja valtasivat Pariisin
maaliskuussa 1814. Tunnustuksena menestyneestä
operaatiosta Mihail Barclay de Tolly ylennettiin sotamarsalkaksi. Hän osallistui vielä Napoleonin sa-
get vid Leipzig, vilket renderade honom grevetiteln. Barclays trupper trängde in i Frankrike 1814 och erövrade
Paris i mars 1814. Efter den framgångsrika operationen
blev Michail Barclay de Tolly befordrad till fältmarskalk.
Han deltog ännu i slaget vid Waterloo 1815 som innebar
slutet för Napoleons hundra dagar långa andra kejsardöme. Barclay blev därefter upphöjd till furstlig rang.
Uttröttad av de ständiga fälttågen drog han sig efter
slaget vid Waterloo tillbaka till sitt gods Jõgeveste (ty.
Beckhof) i socknen Helme (ty. Helmet) i Livland. Han
avled 26.5.1818 i Insterburg i Ostpreussen under en
resa och blev begravd i Jõgeveste. Godsets corps de logis
förstördes på 1930-talet, men Michail Barclay de Tollys
ståtliga mausoleum har bevarats. Det är fortfarande ett
populärt turistmål med anknytning till Rysslands fosterländska krig. Monument till Barclay de Tollys minne
har rests i S:t Petersburg utanför Kazan-katedralen vid
Nevskij Prospekt och i Riga samt Dorpat. M
Översättning: Pertti Hakala
1812
24
tapäiväisen keisarikunnan päättäneeseen Waterloon
taisteluun 1815. Sen jälkeen hänet korotettiin ruhtinaan arvoon. Jatkuvien sotaretkien uuvuttamana hän
vetäytyi Waterloon jälkeen kotikartanoonsa Viron
Helmen pitäjän Jõgevesteen. Hän kuoli muutamaa
vuotta myöhemmin ollessaan matkalla Itä-Preussin
Insterburgissa 26.5.1818 ja haudattiin Jõgevesteen.
Kartanon päärakennus tuhoutui 1930-luvulla, mutta
Mihail Barclay de Tollyn komea hautamausoleumi on
säilynyt. Se on edelleen suosittu Venäjän isänmaallisen sodan turistikohde. Barclay de Tollyn kunniaksi
on pystytetty patsaat Pietariin Kazanin tuomiokirkon
eteen Nevski Prospektin varrelle sekä Riiaan ja Tarttoon. M
Barclay de Tollyn kunniaksi 1913 pystytetty patsas Riiassa.
Ensimmäisessä maailmansodassa tuhoutunut patsas
pystytettiin uudelleen 2002.
Barclay de Tollys stod i Riga restes år 1913, men blev
förstörd under första världskriget. Stoden restes åter
2002.
1812
25
Nils Erik Villstrand
Kohtaaminen Turussa 1812
Mötesplats Åbo 1812
Kejsar Alexander I övernattade på Radelma gård utanför Åbo natten mellan 23 och 24 augusti 1812. Han
var på väg till Åbo dit han anlände tidigt på kvällen
den 24 augusti. Här mottogs kejsaren på Stortorget av
generalguvernören, regeringskonseljen, hovrättens och
länsstyrelsens ämbetsmän, akademins och skolornas lärare samt stadens prästerskap, magistrat och borgerskap.
Senare på kvällen var staden illuminerad i tre timmar
från klockan nio.
Hur togs kejsaren emot i Åbo som nyss hade förlorat
sin status som huvudstad i Storfurstendömet Finland till
Helsingfors? Det här var hans andra besök i Finlands
största stad. I början av april 1809 medan kriget mellan
Sverige och Ryssland ännu pågick red kejsaren in i staden
som triumferande segerherre. Borgerskapet hade utanför
Nylandstull rest en äreport åt kejsaren med texten ”Åt
Alexander I. hwars härar landet vunno, hwars mildhet
folket wann”. Vid äreporten tog generalguvernören, länets landshövding, representanter för staden och akademin emot kejsaren. Mellan äreporten och tullen väntade
ryska generaler till häst. Medan kanonerna dånade red
kejsaren in i staden. Fem regementen marscherade i parad från tullporten till landshövdingshuset där kejsaren
inkvarterades.
Vi kan snabbt sluta oss till att den kejserliga entrén
1812 var mer nedtonad jämfört med den han gjort 1809.
Kejsarens ankomst 1812 till Åbo uppmärksammades
självfallet av Finlands enda tidning, den regeringskontrollerade Åbo Allmänna Tidning: Åbo stad hade den 24
augusti lyckan att inom sina portar för andra gången
”emottaga Sin och Finlands ädle Wälgörare”. Kejsaren
hade hälsats av en talrik och glatt hurrande folkskara
som stod vid gatorna han passerade och på Stortorget.
Kejsaren bodde i Brinkalahuset (då kallat Bremerska
huset). Varje gång han visade sig i ett fönster växte jublet.
Enligt vad den svenske diplomaten Carl Axel Löwenhielm följande dag rapporterade till kungen Karl XIII
från Åbo hade kejsaren tagits emot ”med högljudt jubel af
stadens invånare”, som hade all orsak att visa tacksam-
Keisari Aleksanteri I. Françoise Gerardin Pariisissa 1814
aloittama ja 1817 valmistunut öljyvärimaalaus Pietarin
Eremitaasissa.
Kejsar Alexander I. Konstnären Françoise Gerard inledde
arbetet med målningen i Paris 1814 och slutförde det
1817. Eremitaget i S:t Petersburg.
1812
26
Aurajoen yli kulkeva silta Turussa. Gavril Sergejevin
akvarelli vuodelta 1811.
Venäjän valtion sotahistoriallinen arkisto (RGVIA).
Bron över Aura å i Åbo. Akvarell av Gavril Sergejev 1811.
Ryska statens krigshistoriska arkiv (RGVIA).
Keisari Aleksanteri I vietti elokuun 23. ja 24. päivän
1812 välisen yön Raadelman tilalla Turun ulkopuolella. Hän oli matkalla Turkuun, minne hän saapui
24. päivän illalla. Keisaria vastassa Suurtorilla olivat
kenraalikuvernööri, hallituskonselji, hovioikeuden ja
lääninhallituksen virkamiehet, akatemian ja koulujen opettajat sekä kaupungin papisto, maistraatti ja
porvaristo. Myöhemmin illalla kello yhdeksän jälkeen
koko kaupunki oli juhlavalaistu.
Millainen sitten oli keisarin saama vastaanotto
Turussa, joka hiljan oli menettänyt asemansa Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunkina Helsingille? Huhtikuun alussa 1809, kun sota Ruotsin ja
Venäjän välillä vielä jatkui, ratsasti keisari kaupunkiin
voittoisana sotapäällikkönä. Porvaristo oli pystyttänyt
Uudenmaantullin ulkopuolelle riemuportin, johon oli
kirjoitettu ”Aleksanteri I:lle, jonka sotajoukot valtasivat maan, jonka suopeus valtasi kansan”. Riemuportin luona ottivat kenraalikuvernööri, maaherra sekä
kaupungin ja akatemian edustajat keisarin vastaan.
Venäläiset kenraalit odottivat ratsailla riemuportin
ja tullin välillä. Keisari ratsasti kaupunkiin tykkien
jylistessä. Viisi rykmenttiä suoritti paraatimarssin
het mot sin kejsare och välgörare.
En handelsman som vi inte känner namnet på hade
den 27 augusti anlänt till Borgå från Åbo. Han kunde
här berätta om vad som hänt i Åbo den 24 augusti. Det
hade varit ”mycket stoj och buller” då man firat kejsarens
ankomst.
Den unge hovrättsnotarien Johan Petter Winter skrev
dagbok. Den är en av de viktigaste källorna till vad som
hände i Åbo under furstebesöket 1812. Kejsaren togs
emot på Stortorget skriver Winter om händelserna den
24 augusti. Men han noterade också att hurrandet för
kejsaren var ”klent”.
Här står således uppgift mot uppgift. Så vem har rätt?
Genom att källkritiskt granska de olika berättelserna
har jag kommit fram till att Winters beskrivning kommer sanningen närmast. Åbo Allmänna Tidning skrev
exakt vad som förväntades av den. Löwenhielm ville
tydligen påminna Stockholm om realiteterna i Finland.
Den anonyma köpmannens intryck återberättades i ett
brev skrivet av adelsmannen Samuel Fredrik von Born.
Vi har således tillgång till köpmannens berättelse endast
i en andrahandskälla, men han verkar ha varit neutralt
refererande i sin beskrivning av den kejserliga ankomsten
1812
27
till Åbo. Winter var uppenbart besviken på hur kejsaren
togs emot. Hans dagbok innehåller ingen kritik av vare
sig Alexander eller Finlands nya rikstillhörighet. Om
mottagandet hade varit så översvallande som Löwenhielm och Åbo Allmänna Tidning gjorde gällande skulle
Winter med tillfredsställelse ha noterat detta. Hurrandet
saknade tydligen det som numera brukar benämnas ”det
lilla extra”.
tulliportilta maaherrantalolle, mihin keisari oli majoittunut.
On helppo havaita, että keisarin saapuminen kaupunkiin vuonna 1812 tapahtui huomattavasti vaatimattomammin kuin vuonna 1809. Tietysti keisarin
saapuminen huomioitiin maan ainoassa sanomalehdessä, virallisjulkaisu Åbo Allmänna Tidningissä.
Kaupungilla oli sen mukaan toistamiseen onni 24.
päivänä elokuuta ottaa vastaan ”kaupungin ja maan
Jalo Hyväntekijä”. Keisaria oli ollut vastassa runsas
väkijoukko, joka oli iloisena hurrannut hänen edetessään katuja pitkin Suurtorille. Keisari asui Brinkkalan
talossa, jota silloin kutsuttiin Bremerin taloksi. Riemu
yltyi aina hänen näyttäytyessään talon ikkunassa.
Ruotsalaisen diplomaatin Carl Axel Löwenhielmin
seuraavana päivänä kuningas Kaarle XIII:lle Turusta
kirjoittamassa raportissa kerrotaan, että kaupungin
asukkaat olivat ottaneet keisarin vastaan kovaäänisesti juhlien, olihan heillä syytä osoittaa kiitollisuutta
keisarilleen ja hyväntekijälleen.
Muuan nimeltä tuntematon kauppamies, joka
oli saapunut 27. elokuuta Turusta Porvooseen, oli
kertonut elokuun 24. päivän tapahtumista. Hänen
mukaansa keisarin saapumista oli juhlittu ”kovalla
riemulla ja metelillä”.
Turun hovioikeuden nuori notaari Johan Petter
Winter piti päiväkirjaa. Se on yksi tärkeimmistä lähteistä tutkittaessa Turun tapahtumia ruhtinaiden tavatessa siellä 1812. Hän kirjoittaa puolestaan, että
keisari otettiin vastaan Suurtorilla 24. elokuuta, mutta luonnehtii, että eläköön-huudot keisarille olivat
”vaisuja”.
Sana on siis sanaa vastaan, kun tarkastelemme
Turun tapahtumia. Kenen kuvaus sitten on oikea?
Tutkiessani kriittisesti erilaisia tapahtumista kertovia
lähteitä olen tullut tulokseen, että Winterin kuvaus
vastaa parhaiten totuutta. Åbo Allmänna Tidning kirjoitti juuri niin, kuin sen odotettiinkin kirjoittavan.
Löwenhjelm puolestaan halusi muistuttaa Tukholmaa
Suomea koskevista realiteeteista. Nimettömän kauppamiehen vaikutelmat on kirjattu aatelisen Samuel
Fredrik von Bornin kirjeeseen. Kuvaus perustuu siis
vain toisen käden lähteeseen, joskin siinäkin keisarin
tuloa Turkuun selostetaan neutraalisti. Winter oli
selvästi pettynyt siihen, miten keisari otettiin vastaan. Hän ei päiväkirjassaan kritisoi millään tavoin
Aleksanteria tai Suomen uutta valtiosuhdetta. Jos vastaanotto todella olisi ollut niin ylitsevuotava kuin
Löwenhjelm ja Åbo Allmänna Tidning kertovat, olisi
Winter varmasti pannut sen mielihyvällä merkille.
Vastaanoton riemusta puuttui ilmeisesti se ”pieni
Venäjän suurlähettiläs, kenraali Jan Peter van Suchtelen
järjesteli keisarin ja kruununprinssi tapaamista
Tukholmassa 1812.
Ryske ambassadören i Stockholm, general Jan Peter
van Suchtelen deltog i arrangerandet av mötet mellan
kejsaren och kronprinsen 1812.
Den svenske kronprinsen Karl Johan hade ännu inte
kommit och Alexander fick sysselsätta sig med någonting
värdigt en regent medan han väntade. Förmiddagen den
25 augusti tog han emot en parad, vilket upprepades
förmiddagen följande dag. Vid det senare tillfället var
en ”stor mängd” människor närvarande. Samma dag
deltog Alexander i regeringskonseljens plenarsession och
avgjorde tre ärenden.
Både den 25 och 26 färdades han med häst och vagn
i staden och dess närmaste omgivningar. Han färdades
bl.a. den rätt långa vägen från stadskärnan ned till slottet. Den 26 såg Winter honom komma ensam i en droska
1812
28
med två hästar och utan ledsagare.
Kvällen den 27 augusti anlände den svenske
kronprinsen Karl Johan med svit till Åbo. Den
snabbseglande fregatten Jarramas, som var den
äldsta i användning av alla fregatter i hela världen
år 1812, ankrade på Erstan. Klockan 16 och 17
sköts salut från ett par öar vid inloppet till staden.
Ingen kunde således undgå att höra att kronprinsen
var på väg. Han gick tillsammans med sin svit ombord på en mötande korvett ur den ryska marinen
som förde honom till landshövdingsresidenset där
han strax efter klockan 18 inkvarterades.
Vägen hit var kort från Brinkalahuset vid torget. Tio minuter efter att kronprinsen kommit fram
anlände Alexander och de hälsade varandra med
tre kyssar. Det var en stor ära för kronprinsen att
en regerande kejsare valde att avlägga den första
visiten hos honom och således inte rangmarkerande
inväntade besök.
Klockan åtta återvände kejsaren och en halv
timme senare begav sig så kronprinsen på ett kort
besök till kejsaren i Brinkalahuset. Sedan han återvänt till landshövdingshuset intog kronprinsen en
måltid och gick till sängs redan klockan halv elva.
General Karl Johan Adlercreutz som ingick i
kronprinsens svit berättade i ett kort brev till sin
hustru den 27 augusti om resan över till Finland
– då alla utom han var sjösjuka – och mottagandet
i Åbo:
”Kejsaren är här och har tagit Emot Printsen
Suurlähettiläs J.P. van Suchtelen ilmoitti kreivi Nikolai
Rumjantseville Tukholmasta 24. elokuuta lähettämässään
på et utmärkt sätt, i qväll är staden Eluminerad,
kirjeessä kruununprinssi Karl Johanin lähdöstä Turkuun. Venäjän
och folck springer tusendtals för at se Printsen.”
ulkoministeriön arkisto, Venäjän keisarikunnan ulkopolitiikan
Den svenske prästmannen Arvid August Afzearkisto, Moskova (MID AVPRI).
lius, som av sin berättelse att döma kom till Åbo på
kvällen den 27 augusti (han nämner inget datum),
Ambassadör J.P. van Suhtelen meddelade greve Nikolaj
Rumjantsev brevledes från Stockholm den 24 augusti
berättar i sina minnen att ”allt var i rörelse för att
1812 att kronprins Karl Johan inlett färden till Åbo. Ryska
se den svenske kronprinsen Karl Johan tillsammans
utrikesministeriets arkiv. Arkivet för Ryska imperiets utrikespolitik,
med ryske kejsaren Alexander”. Furstarna satt i en
Moskva (MID AVPRI).
sal i nedre våningen på ett ”hotell” och ”hela torget
utanför vimlade af folk, som trängdes om för att så se
lisä”, kuten nykyisin sanotaan, joka olisi kertonut
den ståtlige, svenske kronprinsen.” Överallt sade folk till
sen varauksettomuudesta.
varandra att ”vår kejsare” såg mild och god ut, medan
Ruotsin kruununprinssi Karl Johan ei ollut vielä
den svenske kronprinsen såg ut som en karl.
saapunut, joten Aleksanteri joutui keksimään jotain
Hovkanslern Gustaf af Wetterstedt var en annan i
keisarin arvolle sopivaa tekemistä häntä odottaessaan.
kronprinsens svit. Han omnämner i ett av sina brev att
Iltapäivällä 25. elokuuta hän otti vastaan paraatin, sa”en stor folkmängd” var samlad längs åstränderna och
moin seuraavana päivänä. Jälkimmäistä seuraamassa
på fartyg som låg för ankar vid dem. Den anländande
oli ”suuri kansanjoukko”. Samana päivän keisari osalkronprinsen möttes således av många påtagligt nyfikna
listui myös hallituskonseljin täysistuntoon ja ratkaisi
ögonpar.
siellä kolme päätösasiaa.
En eskort av donkosacker omgav alltid kronprinsens
Sekä 25. että 26. päivänä keisari liikkui vaunuilla
vagn i Åbo. Den 28 begav sig kronprinsen klockan tolv i
kaupungissa ja sen lähiympäristössä. Hän ajoi muun
1812
29
muassa pitkää suoraa katua pitkin kaupungin keskustasta linnaan. Winter
havaitsi hänet 26. päivänä liikkumassa
kahden hevosen vetämässä avovaunussa
ilman saattajia.
Ruotsin kruununprinssi Karl Johan
seurueineen saapui Turkuun elokuun
27. päivän iltana. Nopeakulkuinen fregatti Jarramas, joka oli maailman vanhin vuonna 1812 käytössä olleista fregateista, ankkuroitui Airistolle. Kello 16 ja
17 ammuttiin kunnialaukauksia parilta
saarelta, jotka sijaitsivat kaupungin sisääntuloväylän varrella. Kukaan ei siis
voinut välttyä kuulemasta, että kruununprinssi oli saapumassa. Hän nousi
seurueineen noutamaan tulleeseen venäläiseen korvettiin, joka kuljetti hänet
maaherrantalolle, minne hän majoittui
kello kuuden jälkeen.
Välimatka Brinkkalan talosta maaherrantaloon oli lyhyt. Kymmenen minuuttia kruununprinssin saapumisesta
Aleksanteri tuli hänen luokseen ja he
tervehtivät toisiaan suutelemalla kolme kertaa. Kruununprinssille oli suuri
kunnia, että hallitseva keisari teki ensimmäisen vierailun hänen luokseen
osoittaen siten, ettei muodollisella arvojärjestyksellä olisi merkitystä tulevassa
tapaamisessa.
Keisari palasi asuinpaikkaansa kello kahdeksan jälkeen ja puolta tuntia
myöhemmin kruununprinssi saapui Kruununprinssi Karl Johan, Ranskan entinen sotamarsalkka Jean Baptiste
hänen luokseen Brinkkalan taloon ly- Bernadotte vuonna 1818. Versaillesin palatsissa oleva Joseph Nicolas
hyelle vastavierailulle. Palattuaan jäl- Jouyn jäljitelmä Françoise Joseph Kinsonin alkuperäisteoksesta.
leen maaherrantaloon kruununprinssi Kronprins Karl Johan, f.d. franska fältmarskalken Jean Baptiste
nautti ilta-aterian ja meni makuulle jo Bernadotte år 1818. Kopia i palatset i Versailles av Joseph Nicolas Jouy
efter original av Françoise Joseph Kinson.
puoli yhdeltätoista.
Kenraali Karl Johan Adlercreutz, joka
generalguvernörens vagn till kejsaren och blev kvar där
kuului kruununprinssin seurueeseen, kirjoitti puolitill klockan halv tre, då han åter ”for” hem till sig för att
solleen 27. elokuuta lähettämässään lyhyessä kirjeessä
klockan fyra återvända till middag. Winter skriver just
laivamatkasta Suomeen todeten, että häntä lukuun
”for” och inte exempelvis ”gick”. Kronprinsen ”åkte” hem
ottamatta kaikki olivat olleet merikipeitä. Hän kertoi
efter klockan åtta på kvällen kan vi också läsa i Winters
myös vastaanotosta Turussa:
dagbok. ”Så att han icke stort syntes” antecknade Winter.
”Keisari on täällä ja hän on erinomaisella tavalDen kvällen ordnades ingen illumination.
la ottanut prinssin vastaan. Kaupunki oli valaistu
Om de höga gästerna skrev Winter följande dag hur
ja tuhannet ihmiset juoksevat kaduilla nähdäkseen
kronprinsen inte alls rörde sig ute. Han ”viste sig ei”.
prinssin.”
Också följande dag var kronprinsen påfallande osynRuotsalainen pappismies Arvid August Afzelius,
lig. Vid middagstid söndagen den 30 augusti mönstrade
joka kertomuksestaan päätellen oli tullut Turkuun
1812
30
kejsaren kosacker på torget och mötte då kronprinsen
som han sedan följde tillbaka till landshövdingshuset.
Här får man intrycket att de båda höga gästerna rörde
sig tillsammans och till fots i staden. Man åt middag
hos kronprinsen som på kvällen rörde sig utomhus och
då bekantade sig med det ännu inte helt färdigbyggda
societetshuset i staden.
elokuun 27. päivän illalla, kertoo muistelmissaan,
että ”kaupunki kiehui halusta päästä näkemään Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin yhdessä Venäjän
keisari Aleksanterin kanssa. Ruhtinaat istuivat erään
hotellin alakerroksessa olevassa salissa ja ”koko tori
vilisi väestä, joka tungeksi nähdäkseen komean ruotsalaisen kruununprinssin.” Kansalaiset totesivat yleisesti, että ”meidän keisarimme näytti armolliselta ja
hyvältä, kun taas Ruotsin kruununprinssi oli miehen
oloinen.”
Hovikansleri Gustaf af Wetterstedt oli toinen henkilö, joka kuului kruununprinssin seurueeseen. Hän
mainitsee eräässä kirjeessään, että ”suuri kansanjoukko” oli kerääntynyt joen rannalle ja joen varrelle
ankkuroituihin aluksiin. Saapuvaa kruununprinssiä
vastassa oli siten monia häntä uteliaasti tarkastelevia
silmäpareja.
Donin kasakoista koottu saattue ympäröi aina
kruununprinssin vaunut hänen liikkuessaan Turussa.
Elokuun 28. päivänä kello kahdeltatoista kruununprinssi lähti kenraalikuvernöörin vaunuissa keisaria
tapaamaan ja viipyi hänen luonaan puoli kolmeen,
jolloin hän ajoi majapaikkaansa saapuakseen uudelleen kello neljältä syömään päivällistä. Winter kirjoittaa nimenomaan, että kruununprinssi ajoi eikä
siis kävellyt majapaikkaansa. Samoin hän palasi kello
kahdeksan jälkeen illalla vaunuillaan, kirjaa Winter
päiväkirjaansa. ”Niin hän ei juuri näkynyt” toteaa
Winter. Tuona iltana ei järjestetty juhlavalaistusta.
Seuraavana päivänä Winter totesi korkeista vieraista, ettei kruununprinssi lainkaan liikkunut ulkona. ”Hän ei näyttäytynyt”. Seuraavanakin päivänä
kruununprinssi oli huomiota herättävän näkymätön.
Sunnuntaina 30. elokuuta keisari harjoitutti kasakoita torilla ja tapasi tuolloin kruununprinssin, jonka
kanssa hän meni maaherrantaloon. Tästä kirjoituksesta saa sen kuvan, että molemmat korkeat vieraat
liikkuivat kaupungissa yhdessä jalkaisin. Illallista
nautittiin kruununprinssin luona, joka illalla kulki
ulkona ja tutustui vielä keskeneräiseen Seurahuoneen
rakennukseen.
On ilmeistä, että kruununprinssi liikkui kaupungissa pidättyvämmin kuin keisari tai miten hänen toivottiin esiintyvän. Lisätietoa saamme erään 19-vuotiaan ylioppilaan kirjeessä opiskelutoverilleen Turun
akatemiassa. ”Kruununprinssi on nyt ollut kaupungissa kaksi päivää”, kirjoitti turhautunut Karl Niklas
Keckman toverilleen Johan Josef Pippingskiöldille
elokuun 29. päivänä.
Monista yrityksistään huolimatta Keckman ei ollut onnistunut näkemään kruununprinssiä. Ruotsin
Maaherrantalo. C.F. Schröderin Turun hovioikeuden
presidentin asuintalon mittapiirustus n. 1760. Turun
Museokeskus/Ruotsin valtionarkisto.
Landshövdingsresidenset i Åbo. Mätningsritning av
C.F. Schröder för ett boningshus, ursprungligen avsett
för Åbo hovrätts president, ca 1760. Åbo museicentral/
Sveriges riksarkiv.
Det är uppenbart att kronprinsen exponerade sig i
stadsrummet mer återhållsamt än kejsaren eller i förhållande till vad som förväntades av honom. En 19-årig
students brev till sin studiekamrat vid akademin i Åbo ger
ytterligare information. Kronprinsen hade varit i staden
två dagar nu, skrev en frustrerad Karl Niklas Keckman
till Johan Josef Pippingsköld den 29 augusti.
Ännu hade Keckman inte, trots många försök fått
se kronprinsen. Denne var sällan ute och förflyttade sig
då alltid i vagn. Den som ville få se en skymt av honom
1812
31
måste passa på då han lämnade vagnen och gick in i ett
hus eller då han rörde sig från hus till vagn. Keckman
hade flera gånger stått och väntat i närmare två timmars
tid, men varje gång hade kronprinsen stigit ur eller i sin
vagn genast efter att Keckman hade gett upp hoppet och
avlägsnat sig: ”Det tyckes liksom vara ett fatum att jag
ej skall få se honom i Åbo – Kejsarn har jag nog sett så
många ggr att jag är mätt på honom redan, men den
andra mannen önskade jag gerna att få se.”
Men så följande dag fick nyfikenheten sin belöning
då kosackerna defilerade inför kejsaren och kronprinsen.
Keckman var djupt imponerad av den sistnämnde. Något
annat än en iver att stilla nyfikenheten då en celebritet
vistades i hemstaden tycks inte ha drivit Keckman.
Klart att folk var nyfikna och ville se den svenska
kronprinsen som de hade hört så mycket om. Men var
det påfallande stora intresset för honom också uttryck
för någonting annat – utöver nyfikenheten? Och hur
skall kronprinsens återhållsamhet tolkas? Han ville ju
bli sedd och uppmärksammad så litet som möjligt efter
all uppståndelse då han anlände till Åbo.
Kronprinsen har själv indirekt via Hans-Gabriel
Trolle-Wachtmeister redogjort för sina motiv. TrolleWachtmeister förde som justitiekansler politiska samtal
1812 med kronprinsen och gjorde samma år anteckningar
om dem. Det följande citatet handlar om ”finnarnas entusiasm” inför kronprinsen: ”den röjde sig på ett så uppenbart sätt, att kronprinsen af skyldig attention emot
kejsaren måste visa sig så litet som möjligt. Från alla
delar af Finland hade folk strömmat till Åbo. Bönderna
sade på krogarna, att de ville dricka upp förtjensten af ett
års arbete i glädjen att hafva sett honom. Ibland flockarna, som trängdes omkring hans port, hade man hört
röster säga då kronprinsen syntes: Se der vår förlossare!
Ingens uppmärksamhet var vänd på kejsaren.”
Kronprinsen hyste förtroende för justitiekanslern och
sammanhanget, det enskilda samtalet, tillät honom berätta fritt. Men naturligtvis var Karl Johan beroende av
vad man hade berättat honom, han hade rimligen inte
själv hört eller förstått böndernas tal på krogarna eller
utanför landshövdingshuset. Karl Johan kunde varken
finska eller svenska. Och att bönder från alla delar av
Finland i någon större utsträckning skulle ha varit på
plats verkar osannolikt med tanke på hur få dagar före
mötet det blev känt att kronprinsen var på väg till Åbo.
Det var därtill bråda tider på fält och ängar.
En av studenterna vid akademin i Åbo år 1812 hette
Adolf Ivar Arwidsson. Han flyttade sedermera av politiska skäl till Sverige. Arwidsson hade varit i staden vid
tiden för mötet som han skrev om i slutet på 1830-talet. Var och en, hävdade Arwidsson, som vistades i Åbo
tuleva hallitsija kävi vain harvoin ulkona ja liikkui
silloinkin vaunuilla. Sen, joka halusi nähdä hänet,
täytyi kärkkyä sitä hetkeä, jolloin kruununprinssi
nousi vaunuista ja meni taloon tai jolloin hän tuli
sisältä ja astui vaunuihin. Keckman oli useaan kertaan seisoskellut odottamassa jopa pari tuntia, mutta
joka kerran kruununprinssi oli noussut vaunuista tai
vaunuihin juuri silloin, kun Keckman oli luopunut
toivosta ja lähtenyt paikalta: ”Tuntui aivan kohtalolta, etten saisi nähdä häntä Turussa – keisarin olen
puolestaan nähnyt jo niin moneen kertaan, että olen
aivan kyllästynyt hänen näkemiseensä, mutta tuon
toisen herran näkisin kyllä kernaasti.”
Maaherrantalon ranta ja venelaituri. Yksityiskohta
silkkisestä tulenvarjostimesta. Turun museokeskus.
Valok. Martti Puhakka.
Angöringsbyggan vid landshövdingsresidenset.
Detalj av en brasskärm av siden.
Åbo museicentral. Foto Martti Puhakka.
Mutta seuraavana päivänä uteliaisuus lopulta
palkittiin, kun sotilaat väistyivät keisarin ja kruununprinssin edestä. Jälkimmäinen teki suuren vaikutuksen Keckmaniin. Mitään muuta motiivia intoonsa
ja uteliaisuuteensa Keckmanilla ei kuitenkaan näytä
olleen kuin halu nähdä kotikaupungissa vierailleet
kuuluisuudet.
On selvää, että kansa oli uteliasta ja se halusi nähdä Ruotsin kruununprinssin, josta he olivat kuulleet
niin paljon. Mutta oliko tuossa huomattavassa kiinnostuksessa sitten jotakin muutakin kuin pelkkää
uteliaisuutta? Ja miten pitäisi ymmärtää kruununprinssin ilmeinen pidättyväisyys? Hänen Turkuun
saapumistaan seuranneen suuren huomion jälkeen
hän halusi niin vähän kuin suinkin tulla nähdyksi
tai huomioiduksi.
1812
32
hade kunnat lägga märke till den förtjusning med vilken
den ”främmande segerhjelten” hälsades och ”vid hvilken
mången troligen fäste ett hopp för framtiden”.
Källorna kring mötet mellan kronprins och åbobor
har ett tråkigt drag gemensamt. De är inte helt tillförlitliga. En historiker kan ändå dra en del rimliga slutsatser.
Den politiska situationen i Europa var ytterst instabil i
augusti 1812. Det är därför viktigt att beakta den storpolitiska kontexten.
Napoleons arméer hade segrat i otaliga strider och
Ryssland hörde till förlorarna. Större delen av Europa
hamnade under fransk kontroll. Genom avtalet i Tilsit
år 1807 kom kejsarna Napoleon och Alexander överens om att lägga ned vapnen och i fortsättningen stöda
varandra. Frankrike och Ryssland skulle hjälpas åt att
upprätthålla kontinentalblockaden mot Storbritannien.
Danmark och Sverige skall förmås att ansluta sig – med
militärmakt om nödvändigt. Det här avgjorde Finlands
öde. I februari 1808 gick ryska trupper till angrepp mot
Sverige i Finland. I september 1809 slöts freden. Sverige
avträdde Finland och en del av den västra riksdelen till
Ryssland.
Kruununprinssin perustelut ovat tulleet tunnetuiksi oikeuskansleri Hans-Gabriel Trolle-Wachtmeisterin ansiosta. Hän kävi viran puolesta kruununprinssin kanssa vuonna 1812 keskusteluja poliittisista
kysymyksistä ja kirjasi nämä keskustelut vielä samana
vuonna. Seuraava lainaus kertoo suomalaisten innostuneisuudesta kruununprinssiä kohtaan:
”Kiinnostus näkyi niin ilmiselvästi, että kruununprinssin oli huomaavaisuudesta keisaria kohtaan pyrittävä näkymään mahdollisimman vähän. Turkuun
oli virrannut väkeä kaikkialta Suomesta. Talonpojat
julistivat, että he olivat valmiita juomaan kapakassa vuosiansionsa pelkästään siitä ilosta, että saisivat
nähdä hänet. Väkijoukosta, joka tungeksi hänen porttinsa ulkopuolella, huudettiin kruununprinssin näyttäytyessä: katsokaa siinä on lunastajamme! Kukaan
ei kiinnittänyt keisariin mitään huomiota.”
Kruununprinssi luotti oikeuskansleriin ja yksityisessä keskustelussa hän uskalsi puhua vapaasti.
Mutta tietysti Karl Johanin käsitykset riippuivat myös
siitä, mitä hänelle oli kerrottu. Tuskinpa hän itse oli
kuullut tai ymmärtänyt talonpoikien puhetta kapakoissa tai maaherrantalon ulkopuolella. Karl Johan
ei puhunut sen paremmin suomea kuin ruotsiakaan.
Ja sekin vaikuttaa epätodennäköiseltä, että suuremmat kansanjoukot muualta maasta olisivat saapuneet
paikalle, kun tiedämme, että tieto kruununprinssin
matkasta Turkuun oli tullut tietoon vain muutamaa
päivää aikaisemmin. Elokuussa oli myös kiireiset ajat
niityillä ja pelloilla.
Yksi vuonna 1812 Turun akatemiassa opiskelleista
nuorukaisista oli Adolf Ivar Arwidsson. Hän muutti
sittemmin poliittisista syistä Ruotsiin. Arwidsson oli
ollut kaupungissa ruhtinaiden tapaamisen aikaan,
kuten hän kirjoitti 1830-luvulla. Arwidsson väitti, että
jokainen Turussa tuolloin ollut saattoi havaita sen
ihastuksen, jolla ”ulkomaista sankaria” tervehdittiin
ja ”johon moni luultavasti kiinnitti tulevaisuudentoivonsa.”
Kruununprinssin ja turkulaisten tapaamista koskevat lähteet ovat siinä mielessä hankalia tulkita,
että ne eivät ole täysin luotettavia. Siitä huolimatta
historiantutkija voi tehdä niiden perusteella joitakin
päätelmiä. Euroopan poliittinen tilanne elokuussa
1812 oli erittäin epävakaa. Sen vuoksi arvioissa on
tärkeää ottaa huomioon suurpoliittinen tilanne.
Napoleonin armeijat olivat voittaneet useita taisteluita ja Venäjä kuului siinä vaiheessa sodan häviäjiin. Suuri osa Euroopasta oli joutunut ranskalaisten
hallintaan. Tilsitissä 1807 solmitussa sopimuksessa
keisarit Napoleon ja Aleksanteri olivat sopineet ase-
Åbo Allmänna Tidning kertoi 27.8.1812 keisarin ja
kruununprinssin tapaamisesta Turussa.
Åbo Allmänna Tidning redogjorde 27.8.1812 för
kejsarens och kronprinsens möte i Åbo.
1812
33
levosta ja luvanneet tukea toisiaan. Ranska ja Venäjä
auttaisivat mannermaansulkemuksen pitämisessä
Isoa-Britannniaa vastaan. Tanska ja Ruotsi haluttiin
pakottaa mukaan – tarvittaessa vaikka sotilaallista
voimaa käyttäen. Tämä ratkaisi Suomen kohtalon.
Helmikuussa 1808 venäläiset joukot hyökkäsivät
Ruotsia vastaan Suomessa. Syyskuussa 1809 solmittiin rauha Haminassa. Ruotsi luovutti siinä Suomen
ja lisäksi osan omasta alueestaan Venäjälle.
Ruotsi menetti kovassa rauhassa kolmasosan valtakuntansa alueesta. On selvää, että se synnytti voimakasta revanssihalua. Se oli suurena syynä myös
siihen, että ruotsalaiset valitsivat 21. elokuuta 1810
kokeneen ranskalaisen marsalkan Jean Baptiste Bernadotten kruununperillisekseen. Lapseton kuningas
Kaarle XIII adoptoi hänet ja kruununperillinen sai
nimen Karl Johan.
Kruununperillinen saavutti heti keskeisen aseman
Ruotsin politiikassa. Mutta samalla saatiin havaita,
että hän ajatteli asioista hyvin eri tavoin kuin ruotsalaiset. Karl Johanin mielestä Ruotsin menneisyys
oli idässä ja tulevaisuus lännessä. Hänelle Suomi oli
kiusankappale, joka oli johdattanut Ruotsin kaikkiin
niihin sotiin, jotka se oli hävinnyt – se oli eräänlainen
”sodan ja onnettomuuksien testamentti.”
Karl Johanin mielestä Ruotsin ei tullut kaikin keinoin pyrkiä saamaan revanssia, vaan mieluummin
kompensaatio Suomen menettämisestä. Hän asetti
heti Ruotsin kruununperilliseksi noustuaan tavoitteekseen pyrkiä aktiivisesti toimimaan Norjan liittämiseksi Ruotsiin. Yksinään tyngäksi jäänyt Ruotsi olisi
liian heikko kyetäkseen elämään itsenäisenä valtiona,
vakuutti kruununprinssi.
Huhtikuun 5. päivänä 1812 Pietarissa solmittiin
venäläis-ruotsalainen sopimus. Venäjä lupasi siinä
tukea Ruotsia Norjan hankkimisessa joko neuvotteluteitse tai sotilaallisin toimin. Sen jälkeen molemmat
maat yhtyisivät sotilaalliseen operaatioon PohjoisSaksassa häiritäkseen Ranskan sodankäyntiä.
Tammikuussa 1812 ranskalaiset joukot valtasivat
ruotsalaisen Pommerin ja samana vuonna loppui
ranskalaisten ja venäläisten yhteisymmärrys. Kesäkuun 24. päivänä 1812 Ranskan suuri armeija ylitti
Venäjän rajan ja saavutti heti suuria menestyksiä. Elokuun 16. ja 17. päivänä käytiin Smolenskin taistelu,
joka päättyi venäläisten tappioon. Tie Moskovaan oli
nyt auki Napoleonille. Aleksanteri sai kuulla tappiosta
Turun kokouksen aikana.
Mitä sitten ruhtinaat päättivät Turussa pitämässään poliittisesti niin tärkeässä kokouksessa? Historioitsija Torvald Torvaldsson Höjer kirjoitti Karl Johanin
Turun tapaaminen 1812. Englannin lähettiläs oli ainoana
ulkovaltojen edustajana paikalla Turussa. Englantilainen
aikalaiskuva. Ruotsin valtionarkisto.
Mötet i Åbo 1812, där engelske ambassadören var den
enda närvarande företrädaren för främmande makt.
Samtida engelsk bild. Sveriges riksarkiv.
Sverige förlorade en tredjedel av sitt territorium i
den hårda freden. Att den gav upphov till en stark revanschism är naturligt. Den förklarar i hög grad att
svenskarna den 21 augusti 1810 valde den krigserfarne
franske marskalken Jean Baptiste Bernadotte till svensk
kronprins. Kronprinsen adopterades av den barnlösa
kungen Karl XIII och fick namnet Karl Johan.
Han fick genast en central roll i svensk politik och det
visade sig att han tänkte helt annorlunda än svenskarna
i gemen. Sveriges förflutna fanns enligt Karl Johan i öster
och framtiden i väster. För honom var Finland ”det eviga
trätoäpple, som inledt Sverige i alla de krig som förstördt
det” eller ett ”testamente av krig och olyckor”.
Det viktiga för Sverige var enligt Karl Johan inte revansch till varje pris men en kompensation för förlusten
1812
34
av Finland. Han såg redan från sin första tid som svensk
tronföljare det som sin uppgift att arbeta för ett förvärv
av Norge. Ensamt var det stympade Sverige för svagt för
att överleva som självständig stat, hävdade kronprinsen.
Den 5 april 1812 ingicks ett ryskt-svenskt fördrag i
S:t Petersburg. Ryssland förband sig nu att hjälpa Sverige
att förvärva Norge genom underhandlingar eller genom
militär samverkan. Därefter skulle de båda länderna i
en gemensam militär operation mot Nordtyskland störa
den franska krigföringen.
I januari 1812 hade franska trupper ockuperat svenska Pommern och år 1812 var det fransk-ryska samförståndets dagar definitivt förbi. Den 24 juni 1812 gick
Napoleons stora armé över gränsen till Ryssland och hade
stora framgångar. Den 16 och 17 augusti utkämpades
slaget vid Smolensk som slutade i ryskt nederlag. Vägen
till Moskva låg öppen för Napoleon. Alexander fick veta
om nederlaget under mötet i Åbo.
Men vad beslöt de två furstarna under det politiskt
så viktiga mötet i Åbo? Historikern Torvald T:son Höjer
skrev en omfattande biografi om Karl Johan. Mötet i Åbo
var enligt Höjer en ”världshistorisk sammankomst” då
alla ryssars självhärskare sökte hjälp hos den f.d. franska
soldaten Jean Baptiste Bernadotte. Kejsarens öde, krigets
fortsättning och Europas politiska karta för överskådlig
tid påverkades av hur dessa underhandlingar utföll.
Att Alexander och Karl Johan blev vänner i Åbo är för
mycket sagt. Men den rysk-svenska samförståndslinjen
bekräftades och den kom både Alexander och Karl Johan
att hålla fast vid. Fördraget i S:t Petersburg den 5 april
1812 uppdaterades genom Åbomötet med bestämmelser
om den fortsatta krigföringen. Sverige och Ryssland skulle
gemensamt anfalla Själland och förmå den danska kungen att överlåta Norge till Sverige. Men de ryska trupper
som var ämnade för operationen skulle först få användas
i den kamp som fördes i Baltikum mot Napoleon. Det
sistnämnda var något som furstarna kom överens om
kattavan elämäkerran. Turun tapaaminen oli Höjerin
mukaan maailmanhistoriallisesti merkittävä kohtaaminen, jossa kaikkien venäläisten itsevaltias hallitsija haki apua entiseltä ranskalaiselta sotamieheltä,
Jean Baptiste Bernadottelta. Keisarin kohtalo, sodan
jatkuminen ja Euroopan poliittisen kartan muodostuminen tuleville ajoille riippui tämän tapaamisen
tuloksesta.
On liikaa sanottu, että Aleksanterista ja Karl Johanista olisi tullut ystävät Turussa. Mutta venäläisten
ja ruotsalaisten yhteisymmärryksen perusta luotiin
siellä ja siitä pitivät sittemmin kiinni niin Aleksanteri kuin Karl Johankin. Pietarissa 5.4.1812 solmittu
sopimus päivitettiin Turussa ja silloin sovittiin sodan
jatkamisesta. Ruotsi ja Venäjä hyökkäisivät yhdessä
Sjellantiin pakottaakseen Tanskan kuninkaan luovut-
F Turussa 30. elokuuta1812 allekirjoitettu Venäjän ja
Ruotsin välinen salainen lisävaltiosopimus, joka täydensi
5. huhtikuuta 1812 solmittua sopimusta hyökkäys- ja
puolustusliitosta. Venäjän ulkoministeriön arkisto, Venäjän
keisarikunnan ulkopolitiikan arkisto, Moskova (MID
AVPRI).
Det hemliga tilläggsfördraget mellan Ryssland och
Sverige, undertecknat i Åbo 30 augusti 1812, bekräftade
och kompletterade det fördrag som slutits den 5 april
1812 om anfalls- och förvarsförbund.
Ryska utrikesministeriets arkiv, Arkivet för Ryska imperiets
utrikespolitik, Moskva (MID AVPRI).
1812
35
muntligt och inte berättade åt någon annan. Fördraget i
S:t Petersburg med kompletteringen i Åbo kom för Sveriges
del att bli början på en lång linje i svensk politik som
brukar kallas just 1812 års politik.
Men vad visste folk i Åbo om förhandlingarnas gång
och resultat? Strängt taget ingenting. Men man hade
en ganska god bild av den storpolitiska situationen.
Man visste att mycket stod på spel och att Sverige hade
en sällsynt god möjlighet att med fransk hjälp försöka
återerövra Finland. Napoleons anfall på Ryssland och
kejsarens prekärt utsatta situation var allmänt kända
omständigheter i Åbo och Finland.
En viktig del av eliten i Finland hade tagit ställning
för Alexander i hopp om hans fortsatta välvilja gentemot
sin nyerövrade provins. Andra inom eliten gjorde som folk
tamaan Norjan Ruotsille. Venäläiset joukot, joiden oli
tarkoitus osallistua operaatioon, lähetettäisiin kuitenkin ensin Baltiaan taistelemaan Napoleonia vastaan.
Jälkimmäinen päätös tehtiin suullisesti eivätkä hallitsijat kertoneet siitä muille. Pietarissa solmittu sopimus siihen Turussa tehtyine täydennyksineen aloitti
Ruotsissa pitkän poliittisen linjan, jota on sittemmin
kutsuttu vuoden 1812 politiikaksi.
Mutta tiesivätkö turkulaiset neuvotteluiden etenemisestä ja tuloksesta? Tiukasti tarkastellen eivät juuri
mitään. Suurpoliittisesta tilanteesta ihmisillä oli silti
varsin hyvä yleiskuva. Tiedettiin, että paljon oli pelissä
ja että Ruotsilla oli Ranskan tuella erittäin hyvä mahdollisuus vallata Suomi takaisin. Napoleonin hyökkäys Venäjälle ja keisarin kiusallisen hankala tilanne
tiedettiin hyvin sekä Turussa että muualla Suomessa.
Tärkeä osa Suomen eliitistä oli asettunut Aleksanterin taakse toivoen hänen jatkavan myötämielistä
politiikkaansa valtaamallaan uudella alueella. Toiset
eliitin piirissä ajattelivat samoin kuin kansakin yleisesti ajatteli ja toivoi voivansa palata Ruotsin kansalaisiksi. Tällaiset toiveet näyttävät olleen erityisen
vahvoja Turussa. ”Kaupunki oli viheliäisin kaikista
loukoista ja sen yleinen ilmapiiri oli myrkyttynyt”.
”Turku oli lihallista sukua Sodomalle ja Gomorralle.”
Molemmat olivat Gustav Mauritz Armfeltin lausuntoja.
H Venäjän ja Ruotsin väliset sopimukset vaikuttivat
sekä Tanskan että Norjan asemaan. Norja sai laajan
autonomian osana Ruotsia. Eidsvollin valtiopäiviä 1814
kuvaava Oscar Wergelandin maalaus vuodelta 1885
Norjan eduskunnassa (Stortinget).
Fördragen mellan Ryssland och Sverige påverkade såväl
Danmarks som Norges ställning. Norge erhöll vidsträckt
autonomi i anslutning till Sverige. Målning som skildrar
nationalförsamlingen på Eidsvoll år 1814 av konstnären
Oscar Wergeland 1885. Målningen hänger i det norska
Stortinget.
1812
36
i allmänhet och hoppades på att få bli svenskar på nytt.
De här förhoppningarna tycks ha varit särskilt starka i
Åbo. Staden var ”den infamaste av alla hålor”, med en
förgiftad atmosfär och sämsta tänkbara allmänanda. Åbo
var ”en köttslig cousin med Sodom och Gomorra”. Bägge
omdömena är Gustav Mauritz Armfelts.
Vad den del av eliten i Finland som valt att stöda alternativet Alexander och Ryssland ansåg om Åbo framgår
också av det kejserliga beslutet att göra Helsingfors till ny
huvudstad i Finland. Det gavs den 8 april 1812. För Helsingfors talade enligt reskriptet ”dess inbyggares närings
drift och medborgerlige tänkesätt”. I det ryskspråkiga
originalet användes ordet patriotism för att beskriva den
senare egenskapen hos helsingforsarna. Här har vi den
främsta orsaken till att Helsingfors utsågs till ny huvudstad. Åboborna saknade det rätta patriotiska sinnelaget.
Vi kan från allt detta sluta oss till att det stora intresset för Karl Johan i Åbo augusti 1812 var mer än
en allmän nyfikenhet. Det var politiskt betingat. Karl
Johans reaktion på intresset för hans person var också
av politisk art. Dagarna i Åbo sent i augusti 1812 innehöll inte bara ett möte mellan två furstar utan också ett
annat – ett känsloladdat möte mellan furstar och folk.
Händelserna i Åbo den 27–31 augusti 1812 formar sig
därför till en berättelse om tre kyssar, två möten och en
obesvarad kärlek.
Åskådarna till furstemötet i Åbo 1812 ville något
mer än stilla sin naturliga nyfikenhet. De önskade utöva
ett politiskt aktörskap – ge uttryck för sin ståndpunkt.
Borgaren i staden eller bonden från landsbygden hade en
uppfattning om vilken överhet man helst ville tillhöra.
Man agerade målinriktat utgående från sin analys av
den storpolitiska situationen.
Analysen vilade på ett minst sagt bräckligt faktaunderlag, och den var mer känslo- än förnuftsstyrd. Massans mål var en återgång till svenskt styre, men det var
fåfänga önskedrömmar. Det förstår den som betraktar
allt ur eftervärldens perspektiv. Det är som bekant lätt
att vara efterklok.
Det behövs två i både tango och dialog. Karl Johan
markerade sitt synnerliga ointresse för befolkningen i
den riksdel som Sverige nyss hade förlorat. I just detta
låg ett tydligt budskap – vänta er inget från ett Sverige
som vill vara Rysslands vän också i farans stund. Den
chans som fanns att återförena det som skiljts åt 1809
skulle Sverige inte komma att ta. M
Aleksanterin ja Venäjän kannalle asettuneen
Suomen eliitin näkemykset Turusta ilmenevät myös
keisarin päätöksessä tehdä Helsingistä maan uusi
pääkaupunki. Päätös tehtiin huhtikuun 8. päivänä
1812. Helsingin puolesta puhui päätöksen selosteen
mukaan ”kaupunkilaisten into elinkeinojen harjoittamiseen ja myönteinen kansalaismielipide”. Venäjänkielisessä alkuperäistekstissä käytettiin sanaa
isänmaallinen kuvattaessa helsinkiläisten asennetta.
Tämä oli varmasti suurin syy siihen, että Helsingistä
tehtiin pääkaupunki. Turkulaisilta puuttui tämä oikea
isänmaallinen ajattelutapa.
Kaikesta edellä esitetystä voidaan vetää se johtopäätös, että Karl Johanin vierailua kohtaan Turussa
elokuussa 1812 tunnettu mielenkiinto oli muutakin
kuin yleistä kiinnostusta. Se oli poliittisesti suuntautunutta. Myös Karl Johanin tapa reagoida häntä
kohtaan tunnettuun kiinnostukseen oli luonteeltaan
poliittista. Turussa elokuussa 1812 vietetyt päivät eivät sisältäneet vain kahden ruhtinaan keskinäisiä
tapaamisia – niihin sisältyi tunnelataus ruhtinaiden
ja kansan välillä. Turun tapahtumat 27.-31. elokuuta
1812 sisältävät kertomuksen kolmesta suudelmasta,
kahdesta tapaamisesta ja vaille vastausta jääneestä
rakkaudesta.
Ruhtinaiden tapaamista Turussa todistamassa olleet halusivat muutakin kuin tyydyttää uteliaisuutensa. He halusivat olla politiikan toimijoita – osoittaa
näkökantansa. Kaupungin porvareilla ja maaseudun
talonpojilla oli selvä näkemys siihen, minkä esivallan
alaisia he haluaisivat olla. He toimivat päämäärätietoisesti lähtien siitä arviosta, jonka he olivat tehneet
yleispoliittisesta tilanteesta.
Analyysi pohjautui kuitenkin hyvin hauraalle tietopohjalle ja se perustui pikemminkin tunteisiin kuin
järkisyihin. Kansanjoukkojen toiveena oli paluu Ruotsin yhteyteen, mutta se oli kuitenkin vain haihtuva
toiveuni. Tämä on helppo ymmärtää, kun tapahtumia
tarkastelee myöhemmän historian valossa. Vaikka se
onkin tunnetusti jälkiviisautta.
Sekä tangoon että dialogiin tarvitaan kaksi. Karl
Johan osoitti käyttäytymisellään selvää piittaamattomuutta kansasta siinä valtakunnan osassa, jonka
Ruotsi oli juuri menettänyt. Suhtautumisella oli silti
selvä viesti – älkää turhaan odottako mitään Ruotsilta, joka haluaa olla Venäjän ystävä myös vaaran
hetkellä. Ruotsi ei tulisi käyttämään sille tarjottua
mahdollisuutta palauttaa se, minkä se vuonna 1809
oli menettänyt. M
Käännös: Jussi Nuorteva
1812
37
Matti Klinge
Aleksanteri I (1777–1825), Venäjän keisari
Alexander I (1775–1825), Rysslands kejsare
Kejsar Alexander I:s regentperiod präglades av två diametralt motsatta stora linjer, å ena sidan hans strävan
att modernisera Ryssland och hela imperiet i enlighet
med den upplysningsoptimism som hans farmor Katarina den stora fostrat och låtit fostra honom i, å andra
sidan det faktum att dessa projekt försvagades och hindrades av de återkommande europeiska krigen och revolutionsfaran. Det fanns även svåra skeden i kejsarens
personliga liv, i synnerhet delaktigheten i mordet på fadern, kejsar Paul I, och det egna äktenskapet som bara
gav honom två döttrar vilka dog i späd ålder. Dessa två
faktorer fick honom att bekymra sig för tronföljdsordningen och ledde slutligen till en radikal men konsekvent
lösning: Alexander I iscensatte sannolikt sin död 1825
och försvann i ett hemligt munk- och eremitliv, och troligen dog han först 1864. Denna skendöd som länge varit en berömd gåta är i ljuset av nutida forskning ett
sannolikt faktum. Förklaringen var den svåra ryska
tronföljden: Kejsarens far och farfar var inte de enda som
fallit offer för palatsrevolutioner, utan det fanns andra
liknande fall under 1700-talet. Till saken bidrog i lika
hög grad kejsarens livslånga religiösa sökande och utveckling som var en viktig del av hans liv.
Alexander I försökte i många olika skeden inleda en
stor reformperiod, men när 1819 års europeiska revolutionsvåg helt tycktes förgöra den bestående fred som var
målet för hans största och vackraste projekt, Heliga Alliansen, kom de sista åren av hans regentperiod att präglas
av djup frustration och desperation. Reformerna måste
igen hejdas och modellen med strikt envälde och militärkommando åter tas i bruk. Det påverkade i hög grad även
utvecklingen i de nya delarna av imperiet, kungadömet
Polen och storfurstendömet Finland.
Under sin första reformperiod lyckades Alexander I
grunda ministerier och modernisera den centrala förvaltningen, men i och med det stora europeiska världskriget mot Napoleon upphörde reformerna. Alexander var
personligen närvarande den 2 december 1805 under det
stora slaget vid Austerlitz där Ryssland och Österrike led
Keisari Aleksanteri I:n hallituskautta määräsi kaksi
vastakkaista suurta linjaa, yhtäältä hänen pyrkimyksensä Venäjän ja koko imperiumin uudistamiseksi sen
valistusoptimismin merkeissä, johon hänen isoäitinsä
Katariina Suuri oli hänet kasvattanut ja kasvatuttanut,
ja toisaalta näiden hankkeiden joutuminen Euroopan
toistuvien sotavaiheiden ja vallankumousvaaran heikentämiksi ja estämiksi. Keisarin henkilökohtaisessa
elämässä oli myös vaikeita vaiheita, joista tärkein
oli osallisuus isän, keisari Paavali I:n murhaan, ja
toisena ainakin se, että hän sai avioliitossaan vain
kaksi tytärtä, jotka molemmat kuolivat aivan varhain. Nämä molemmat seikat vaikuttivat siihen, että
kruununperimyksen järjestäminen huolestutti häntä
ja vei lopulta radikaaliseen vaikka johdonmukaiseen
ratkaisuun: Aleksanteri I lavasti mitä ilmeisimmin
kuolemansa 1825 ja katosi salaiseen munkki- ja erakkoelämään, ja hän kuoli oikeasti vasta 1864. Tämä
valekuolema, joka on kauan ollut tunnettu arvoitus,
on nykyisen tutkimuksen silmissä todennäköinen
tosiasia. Sen selittävät vallanperimyksen vaikeudet
Venäjällä: eivät vain keisarin isä ja isoisä joutuneet
palatsivallankumouksen ja salamurhan uhreiksi, vaan
vastaavia tapauksia oli muitakin 1700-luvulla. Yhtä
paljon asiaan vaikutti keisarin oma elinikäinen uskonnollinen etsintä ja kehitys, joka kuului olennaisesti hänen elämäänsä.
Aleksanteri I yritti monessa vaiheessa aloittaa
suuren uudistusperiodin, ja kun vuoden 1819 eurooppalainen vallankumousaalto näytti kokonaan tuhoavan hänen suurimman ja kauneimman hankkeensa,
Pyhän Allianssin tavoitteena olleen pysyvän rauhan,
hänen hallituskautensa loppua leimasi syvä turhautuneisuus ja epätoivo. Reformit oli taas pysäytettävä ja oli palattava ankaran yksinvallan ja sotilaallisen komennon malliin. Tämä vaikutti olennaisella tavalla myös imperiumin uusien osien, Puolan
kuningaskunnan ja Suomen suuriruhtinaskunnan,
vaiheisiin.
1812
38
nederlag. Då kriget fortsatte p.g.a. Preussens äventyrliga
politik kuvade Napoleon Preussen och tågade in i Polen.
Efter de preussiska nederlagen vid Jena och Auerstädt
1806 följde ryska nederlag vid Eylau och Friedland 1807,
där de stora slagen tvingade Alexander och Napoleon att
sluta fred i Tilsit. Napoleon ville dock inte förödmjuka
Ryssland utan göra det till en bundsförvant mot England,
vilket ledde till ryska krigsförklaringar först mot England
och därefter mot dess bundsförvant Sverige.
Ensimmäisen reformiperiodinsa aikana Aleksanteri sai perustettua ministeriöt ja modernisoitua keskushallintoa, mutta uudistukset pysähtyivät suureen
eurooppalaiseen Napoleonin-vastaiseen suursotaan.
Aleksanteri I oli henkilökohtaisesti mukana 2. joulukuuta 1805 käydyssä Austerlitzin suuressa taistelussa, jossa Venäjä ja Itävalta kärsivät tappion. Kun
sota jatkui Preussin seikkailupolitiikan johdosta, Napoleon kukisti Preussin ja saapui Puolaan. Preussin
Franz Krügers porträtt av Alexander
I målades 1839 för 1812 års galleri i
Eremitaget.
Franz Krügerin 1839 maalaama Aleksanteri
I:n muotokuva Eremitaasin vuoden 1812
sodan galleriassa.
1812
39
Venäjän valtakunnanvaakuna keisarillisessa
valtaistuimessa Pietari-Paavalin linnoituksessa Pietarissa.
Ryska riksvapnet på den kejserliga tronstol som förvaras i
Peter-Paulfästningen i S:t Petersburg
1806 kärsimiä Jenan ja Auerstädtin tappioita seurasivat Venäjän tappiot valtavissa Eylaun ja Friedlandin taisteluissa 1807, jotka pakottivat Aleksanterin
ja Napoleonin Tilsitin rauhantekoon. Napoleon ei
kuitenkaan halunnut nöyryyttää Venäjää vaan saada
siitä liittolaisen Englantia vastaan, mikä johti Venäjän
sodanjulistukseen ensin Englannille ja sitten sen liittolaiselle Ruotsille. Venäjä hyökkäsi Ruotsin valtakuntaa vastaan talvella, kun meri oli jäätynyt, mikä esti
laivastoliikkeet. Kymijoki ylitettiin helmikuun lopussa
1808 ja enin osa Suomea Ahvenanmaata myöten vallattiin melkein vastuksetta kevään aikana. Haminan
rauha Venäjän ja Ruotsin välillä solmittiin syyskussa
1809. Jo sitä ennen Aleksanteri oli kutsunut koolle Suomen maapäivät ja perustanut valtaamistaan
lääneistä Suomen suuriruhtinaskunnan. Sitä ei kuitenkaan mainittu rauhansopimuksessa, ja Suomessa koko sisäinen hallinto ja lait jätettiin ennalleen
odottamaan myöhempää järjestelyä. Myöskään myöhemmässä Aleksanterin ja Napoleonin tapaamisessa
Erfurtissa eikä sitten Wienin rauhankongressissa ei
käsitelty Suomea, se oli Venäjän sisäinen asia.
Napoleonin Ison-Britannian vastainen politiikka
saarrostuksineen (”kontinentaaliblokadi” eli ”mannermaansulkemus”) ei johtanut nopeisiin tuloksiin,
ja Venäjä kärsi suuresti kaupan katkeamisesta, mikä
herätti paljon tyytymättömyyttä. Kun Napoleon joutui suuriin vaikeuksiin Espanjassa ja Portugalissa,
lykkäytyivät myös Ranskaa ja Venäjää yhdistäneet
suunnitelmat aluejaoista Ottomaanisen imperiumin
kustannuksella. Tässä vaiheessa alkoi Napoleonin
kannatus Ranskassakin horjua. Kun Venäjä ja Ranska
ajautuivat kohti liittokunnan muuttumista sodaksi,
Ruotsin kruununprinssiksi ja tosiasialliseksi hallitsijaksi kutsuttu marsalkka Jean Baptiste Bernadotte,
kruununprinssi Karl Johan (Charles Jean) luopui Napoleonista ja liittoutui Aleksanterin kanssa. Ruotsi luopui kaikista revanshiaikeista Suomen tai sen
osan takaisin valloittamiseksi ja sitoutui taistelemaan
(Saksassa) Napoleonia vastaan, sen tuli saada Norja
ja mahdollisesti muita etuja Saksassa. Tästä päästiin
sitovaan esisopimukseen Pietarissa huhtikuun alussa
1812, ja tämä julistettiin koko maailmalle siten, että
kruununprinssi saapui elokuussa Venäjän valtakuntaan, Turkuun lopullista sopimusta varten. Siihen
Ryssland gick till angrepp mot Sverige på vintern då
havet låg fruset, vilket hindrade alla flottrörelser. Kymmene älv överskreds i slutet av februari 1808 och största
delen av Finland inklusive Åland kunde därefter erövras
utan nämnvärt motstånd under vårens lopp. Freden i
Fredrikshamn mellan Ryssland och Sverige slöts i september 1809. Redan före det hade Alexander sammankallat lantdagen i Finland och inrättat storfurstendömet
Finland av de län som han erövrat. Storfurstendömet
nämns dock inte i fredsavtalet, och i Finland förblev hela
den interna förvaltningen och lagarna oförändrade, i
väntan på senare reglering. Finland nämndes inte heller
under Alexanders och Napoleons möte i Erfurt eller vid
fredskongressen i Wien, eftersom det var fråga om en
rysk intern angelägenhet.
Napoleons antibrittiska politik som kulminerade i
kontinentalblocka den ledde inte till snabba resultat, men
i Ryssland föranledde avbrottet i handeln med England
stora förluster och omfattande missnöje. Då Napoleon
råkade i stora svårigheter i Spanien och Portugal uppsköts även planerna på en delning av territorier på det
ottomanska imperiets bekostnad vilka förenat Frankrike
och Ryssland. Stödet för Napoleon började i det skedet
vackla även i Frankrike. Då bundsförvanterna Ryssland
och Frankrike drev mot krig övergav marskalk Jean Baptiste Bernadotte, som blivit kallad till svensk kronprins
Karl Johan (Charles Jean) och i praktiken styrde Sverige,
Napoleon och ingick en allians med Alexander I. Sverige
avstod från alla revanschplaner på en erövring av Finland eller en del av landet, och förband sig att kämpa i
Tyskland mot Napoleon, och skulle få Norge och eventuella andra fördelar i Tyskland som kompensation. Ett
bindande föravtal slöts i S:t Petersburg i början av april
1812
40
1812, och innehållet gavs spridning över hela världen
då kronprinsen i augusti anlände till det ryska riket, till
Åbo för att ingå slutgiltigt avtal om saken. Till avtalet
fogades ett hemligt familjeavtal (pacte de famille) mellan
regenthusen i Ryssland och Sverige. Alexander I såg också
under Wienkongressen 1814–1815 till att Bernadotte
bevarade sin ställning som framtida konung i Sverige
och Norge, trots att alla de övriga regenter som franska
revolutionen och Napoleon fört till makten blev störtade.
Vid tidpunkten för avtalet i Åbo hade den franska
storinvasionen i Ryssland redan börjat, men den slutade
i katastrof för anfallaren och blev startskottet för den
serie av stora nederlag för Frankrike som upphörde först
1814 och 1815. Ryssland blev Europas ledande stat med
en regent som gjorde upp planer på ett bestående, evigt
fredssystem.
Alexander I hann inte nämnvärt ägna sig åt storfurstendömet Finland efter 1809, men dessa frågor sköttes
av Michail Speranski och sedan av G.M. Armfelt, i egenskap av kejsarens tromän. Det kejserliga universitetet i
Åbo fick ett helt nytt syfte och universitetets stat och dess
medel för byggnadsprojekt utökades på ett exempellöst sätt
i slutet av 1811. I början av år 1812 fattades beslutet
om en egen huvudstad för storfurstendömet som tecken
på dess nya ställning som stat. Stockholm var Finlands
tidigare huvudstad; de nya centrala ämbetsverken hade
1809 temporärt blivit förordnade att verka i Åbo och nu
gick man in för prestige och synlighet i det storståtligt
uppförda Helsingfors. Vid samma tid anslöts Viborgs län,
de områden som Sverige berövats i fredsavtalen 1721 och
1743, till det nya storfurstendömet. Assimileringen av
Viborgs län tog decennier, men den byggnadsverksamhet
som förvandlade Helsingfors till något helt nytt, ett ”litet
Petersburg”, pågick bara i knappt tre decennier och krävde
stora ekonomiska insatser.
Viborgs län anslöts sedermera genom fredsavtalen åren
1940, 1944 och 1947 åter till Ryssland, men Helsingfors
växte och blev betydande, först som förvaltnings- och
kasernstad. Kejsar Nikolaj I flyttade sedan universitetet,
vilket gjorde Helsingfors till en intellektuell huvudstad.
I Helsingfors vidtog även den utveckling av det politiska
medborgarsamhället som kulminerade i september 1863
i invigningen av den första egentliga lantdagen. Då hade
den första järnvägen redan tagits i bruk.
Det nutida Finland och det nutida Helsingfors skapades av kejsarbröderna Alexander och Nikolaj och av
Nikolajs son Alexander II. M
liitettiin salainen perhesopimus (pacte de famille) Venäjän ja Ruotsin hallitsijasukujen välillä, ja Aleksanteri huolehtikin Wienin kongressissa 1814–1815 siitä,
että Bernadotte säilytti asemansa Ruotsin ja Norjan
tulevana kuninkaana, vaikka kaikki muut Ranskan
vallankumouksen ja Napoleonin valtaan nostamat
hallitsijat suistettiin asemistaan.
Turun sopimuksen aikaan Ranskan suurinvaasio
Venäjälle oli jo alkanut, mutta se päättyi hyökkääjän
katastrofiin ja aloitti Ranskan suurtappioiden vasta
1814 ja vielä 1815 päättyneen sarjan. Venäjästä tuli
Euroopan johtava valtio, ja sen hallitsija suunnitteli
pysyvää ja ikuista rauhanjärjestelmää.
Suomen suuriruhtinaskunnan asioita Aleksanteri
ei ennättänyt vuoden 1809 jälkeen paljonkaan hoitaa, mutta ensin Speranski ja sitten Armfelt johtivat
niitä hallitsijan luottomiehinä. Turun keisarillisen
yliopiston tarkoitus määrättiin kokonaan uudelleen ja
yliopiston määrärahat ja rakennushankkeet kasvoivat
ennennäkemättömällä tavalla vuoden 1811 lopussa;
suuriruhtinaskunnalle päätettiin vuoden 1812 alussa
perustaa oma pääkaupunki osoittamaan sen uutta valtiollisuutta. Tukholma oli Suomen vanha pääkaupunki, uudet keskusvirastot oli 1809 määrätty väliaikaisesti toimimaan Turussa ja nyt asetettiin tavoitteeksi
prestiisi ja näkyvyys suurisuuntaisesti rakennetussa
Helsingissä. Samaan aikaan liitettiin Viipurin lääni,
Ruotsilta vuosien 1721 ja 1743 rauhanteoissa vallatut
alueet, uuteen suuriruhtinaskuntaan. Viipurin läänin
yhdistämisprosessi kesti vuosikymmeniä, mutta Helsingin rakentaminen kokonaan uudenlaiseksi ”pikku Pietariksi” toteutettiin alle kolmessakymmenessä
vuodessa suurin taloudellisin panoksin.
Viipurin lääni yhdistettiin sittemmin vuosien
1940, 1944 ja 1947 rauhanteoilla uudestaan Venäjään, mutta Helsinki kasvoi merkittäväksi, ensin hallinto- ja kasarmikaupungiksi, sitten keisari Nikolai I
siirsi yliopiston sinne ja teki Helsingistä intellektuaalisen pääkaupungin, ja Helsingistä alkoi myös poliittisen kansalaisyhteiskunnan kehitys, joka huipentui
ensimmäisten varsinaisten valtiopäivien avajaisiin
syyskuussa 1863. Silloin oli ensimmäinen rautatiekin
jo käytössä.
Nykyinen Suomi ja nykyinen Helsinki ovat keisariveljesten Aleksanterin ja Nikolain ja Nikolain pojan
Aleksanteri II:n saavutus. M
Översättning: Pertti Hakala
1812
41
Nils Ekedahl
Karl Johan (Kaarle XIV Juhana, Jean Baptiste
Bernadotte, 1763–1844), ranskalainen
sotamarsalkka, Ruotsin ja Norjan
kruununprinssi ja kuningas
Karl XIV Johan (Jean Baptiste Bernadotte,
1763–1844), fransk fältmarskalk, Sveriges och
Norges kronprins och kung
När den svenske tronföljaren Karl Johan och den ryske
kejsaren Alexander möttes i Åbo sommaren 1812 var det
på sätt och vis en parallell till Napoleons och Alexanders
berömda möte i Tilsit fem år tidigare. Liksom då var
det furstar från två riken som nyligen legat i krig med
varandra som ingick en allians som i ett slag förändrade
rådande förhållanden. På samma sätt som Alexander i
Tilsit radikalt lagt om sin utrikespolitiska kurs och på
tvärs mot stämningarna i hemlandet lierat sig med den
tidigare så förhatlige Napoleon strök nu Karl Johan definitivt streck över den svenska drömmen om att återvinna
Finland och slöt förbund med den härskare som bara
några år tidigare tagit det i besittning. Liksom i Tilsit var
mötet i Åbo ett sammanträffande mellan en representant
för den gamla tidens ärevördiga furstedynastier och en
målmedveten företrädare för den nya tid som den franska
revolutionen öppnat dörren för.
Om Karl Johan skulle ha uppskattat parallellen är
ovisst. Den belyser dock hans roll som aktör i den europeiska storpolitiken i Napoleonkrigens slutskede, präglat som det var av plötsliga omvälvningar och oväntade
frontförskjutningar, liksom det faktum att han just vid
denna tid tycktes på allvar kunna mäta sig med Napoleon, sin rival sedan tiden som general i den franska
republikens tjänst. Som nykomling i Norden betraktade
han Sveriges geografiska och politiska läge utan känslomässiga band till det förflutna, och trots att han valts för
att återerövra Finland avskrev han snabbt alla sådana
planer i utbyte mot förvärvet av Norge, vilket för en
strategiskt tänkande militär tycktes skapa lämpligare
gränser. Greppet var djärvt och möttes till en början med
oförståelse bland svenskarna. Med tiden visade det sig
dock framgångsrikt, och det har inte sällan beskrivits som
startpunkten för en nu 200-årig svensk neutralitetspo-
Kruununprinssi Karl Johanista maalattu ns. Örebron
muotokuva loi kuvan kyvykkäästä sotilaasta, joka voisi
palauttaa Ruotsin menetetyn vallan.
Det s.k. Örebro-porträttet av kronprins Karl Johan var
ägnat att förmedla bilden av en skicklig militär som skulle
kunna återupprätta Sveriges förlorade maktställning.
1812
42
Euroopan vapauttajat. Venäjän, Itävallan ja Preussin
hallitsijat ajavat vaunuissa, Ruotsin kruununprinssi Karl
Johan ja muut Napoleonin vastaisen liittokunnan johtajat
ja sotapäälliköt seuraavat ratsain perässä. D. Bergerin
kuparipiirros 1815 G. Weltschin maalauksen mukaan.
Europas befriare. Rysslands, Österrikes och Preussens
regenter åker i vagn, Sveriges kronprins Karl Johan och
de andra ledarna och fältherrarna som representerar
förbundet mot Napoleon följer efter till häst. Kopparstick
av D. Berger 1815 enligt en målning av G. Weltsch.
Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin tapaaminen Turussa kesällä 1812
muistutti Napoleonin ja Aleksanterin kuuluisaa tapaamista Tilsitissä viittä vuotta aikaisemmin. Samoin
kuin silloin, tapaamiseen osallistui kaksi ruhtinasta,
joiden valtiot olivat juuri sotineet toisiaan vastaan,
mutta joiden liittoutuminen muutti hetkessä vallinneen poliittisen tilanteen. Samalla tavoin kuin Aleksanteri oli Tilsitissä kääntänyt radikaalisti siihenastisen ulkopoliittisen linjansa ja liittoutunut vastoin
maassaan vallinnutta yleistä ilmapiiriä vihatun Napoleonin kanssa, veti Karl Johan Turussa viivan niiden
ruotsalaisten unelmien yli, jotka tähtäsivät Suomen
palauttamiseen, ja solmi liiton sen hallitsijan kanssa, joka vain muutamaa vuotta aiemmin oli ottanut
alueet hallintaansa. Samoin kuin Tilsitin tapaamisessa, edusti myös Turun tapaamisessa toinen osapuoli
vanhan ajan arvovaltaisia ruhtinashuoneita toisen
osapuolen puolestaan edustaessa sitä päämäärätietoista uutta hallitsijajoukkoa, jonka nousulle Ranskan
vallankumous oli avannut ovet.
litik. Många berömmande ord har fällts om Karl Johan
strategiska klokhet och framsynthet.
Samtidigt finns det skäl att tro att den stora rockad
som ”1812 års politik” har karaktäriserats som inte
enbart dikterades av Karl Johans omsorger om sitt nya
hemland. Den roll han såg sig spela begränsade sig knappast till Sverige och Norden; lika mycket tog den sikte
på kontinenten, där han närde förhoppningar om att
inta en ledande ställning efter att Napoleon avlägsnats
från scenen. Hur klara planerna var vid mötet i Åbo är
svårt att bedöma, men tecken tyder på att kejsar Alexander förespeglade att de skulle kunna bli verklighet om
kampen mot Napoleon kunde föras till ett framgångsrikt
slut. Mot denna bakgrund får man räkna med att vad
Karl Johan uppnådde i Åbo skulle uppfylla två syften:
dels trygga Sveriges intressen och tillförsäkra landet en
kompensation för förlusten av Finland, dels bana väg för
en framtida ställning för honom själv i det postnapoleonska Frankrike. Kunde han med rysk uppbackning snabbt
få Danmark att avträda Norge till Sverige skulle vägen
ligga fri för en politisk comeback i hans gamla hemland.
1812
43
Ei ole varmaa olisiko Karl Johan pitänyt tästä rinnastuksesta. Se valottaa
kuitenkin hänen rooliaan eurooppalaisen suurvaltapolitiikan toimijana Napoleonin sotien loppuvaiheissa, joita
leimasivat nopeat käänteet ja yllättävät
rintamamuutokset. Niissä hänelle tuntui
tarjoutuvan mahdollisuus ottaa mittaa
Napoleonista, kilpailijastaan kenraalina
jo Ranskan tasavallan palveluksessa. Uutena tulokkaana Pohjolassa Bernadotte
arvioi Ruotsin maantieteellistä ja poliittista asemaa ilman turhia menneisyyden
painolasteja, ja vaikka hänet oli valittu
valtaamaan takaisin Suomi, vaihtoi hän
pian nämä suunnitelmat Norjan liittämiseen valtakuntaansa, mikä strategiseen
ajatteluun tottuneelle sotilaalle näytti
tarjoavan sopivammat rajat. Muutos
oli rohkea ja herätti aluksi vastustusta
ruotsalaisten keskuudessa. Aika kuitenkin osoitti muutoksen onnistuneeksi ja
tämän ratkaisun on yleisesti katsottu
aloittaneen Ruotsin kaksisataavuotisen
neutraliteettipolitiikan. Monet ovatkin
sen vuoksi ylistäneet Karl Johanin strategista viisautta ja kaukonäköisyyttä.
Ruotsin ja Norjan kruununprinssi Karl Johan. Stockholms Auktionsverk.
Perustellusti voidaan myös todeta, et- Sveriges och Norges kronprins Karl Johan. Stockholms Auktionsverk.
tei Karl Johanin luomaa ”vuoden 1812
Nu blev det inte så, och det skulle dröja drygt två år
politiikkaa” määrittänyt pelkästään halu turvata uuinnan kompensationen för Finland säkerställdes genom
den kotimaan asema. Hän ei haaveillut tulevaisuuunionen med Norge hösten 1814. Dessa två år hörde till
desta vain Ruotsin ja Pohjolan näkökulmasta. Yhtä
de mest riskfyllda i Karl Johans hela karriär, då han hela
suuressa määrin hän tarkasteli kehitystä mannertiden stod inför faran att inte kunna fullfölja den rockad
maisesta näkökulmasta. Hän elätteli toiveita johtahan inlett. Särskilt prekär var situationen hösten 1812,
van aseman saamisesta sen jälkeen, kun Napoleon
då Napoleon stod i Moskva och många väntade att den
olisi poistunut näyttämöltä. On vaikea sanoa kuinka
ryske kejsaren skulle tvingas underkasta sig denne likt
kirkkaita nämä ajatukset olivat Turun tapaamisen aiandra monarker från l’ancien régime. För Karl Johan
kana, mutta Aleksanteri näyttää osaltaan ruokkineen
hade en sådan utveckling varit liktydig med personlig
uskoa siihen, että ne voisivat hyvinkin toteutua sen
katastrof.
jälkeen, kun taistelu Napoleonia vastaan olisi viety
Som vi vet grusades Karl Johans förhoppningar att
onnelliseen päätökseen. Karl Johanilla näyttää selvästi
få en ledande ställning i Frankrike. Efter att de allierade
olleen kaksi tavoitetta tapaamisessa. Toisaalta hänen
slutligt besegrat Napoleon och återinsatt den bourbonske
pyrkimyksenään oli turvata Ruotsin asema ja saada
pretendenten på tronen var hans tid som aktör i den
hyvitys Suomen menettämisestä, toisaalta luoda häeuropeiska storpolitiken förbi. Han fick nöja sig med den
nelle itselleen edellytykset hyvän aseman saavuttamisvenska tronen och förvärvet av Norge, den kompensation
seksi Napoleonin jälkeisessä Ranskassa. Jos hän voisi
för Finland som avtalats i Åbo. Men det var en viktig
Venäjän tuella saada Tanskan vetäytymään nopeasti
framgång för ett Sverige som levde kvar i stormaktsNorjasta, tarjoutuisi hänelle tilaisuus poliittiseen padrömmar. Under de närmast följande åren kunde han
luuseen entisessä kotimaassaan.
rida på en våg av entusiasm som stundtals närmade sig
Tavoitteet eivät toteutuneet aivan toivotulla tasannskyldig kult.
valla. Kesti syksyyn 1814 saakka ennen kuin Norjan
1812
44
Det betydde inte att alliansen med Ryssland spelat ut
sin roll. Tidigt hade Karl Johan kommit till slutsatsen
att den ryske kejsaren var den säkraste garanten för honom som blivande svensk kung, och vid den tron förblev
resten av sin levnad. Inte minst viktigt blev det hemliga
familjefördrag om ömsesidigt bistånd som avtalats vid
Åbomötet under Wienkongressen, då kejsar Alexander
såg till att Karl Johan fick sitta kvar i orubbat bo som
ende kvarvarande av de släktingar och marskalkar som
Napoleon låtit installera på Europas troner. För detta
visade Karl Johan sin tacksamhet genom att ståndaktigt
hålla fast vid alliansen med Ryssland, även efter Alexanders död 1825 och trots allt starkare ifrågasättanden
i den inhemska opinionen.
Bland liberalerna ansågs det ryska självhärskardömet
utgöra själva inbegreppet av reaktion, och Karl Johans
kanssa solmittu valtioliitto varmisti hyvityksen saamisen Suomen menettämisestä. Nämä kaksi vuotta
olivat kaikkein riskialtteimmat Karl Johanin poliittisella uralla, sillä pitkään oli epävarmaa kykenisikö
hän viemään päätökseen sen mullistuksen, jonka oli
käynnistänyt. Erityisen uhkaava tilanne oli syksyllä
1812, jolloin Napoleon oli edennyt Moskovaan ja monet odottivat, että Aleksanteri joutuisi monien muiden vanhan vallan monarkkien tapaan taipumaan
hänen alaisuuteensa. Karl Johanille se olisi merkinnyt
henkilökohtaista katastrofia.
Kuten tiedämme, murenivat Karl Johanin toiveet
johtavan aseman saamisesta Ranskassa. Sen jälkeen,
kun liittoutuneet olivat lopullisesti voittaneet Napoleonin ja asettaneet valtaistuimelle Bourbon-sukuisen
kruununtavoittelijan, oli Bernadotten aika eurooppalaisessa suurvaltapolitiikassa ohitse. Hän sai tyytyä
Ruotsin kruunuun täydennettynä Norjalla siten kuin
asiasta oli sovittu Turun kokouksessa. Lopputulos oli
kuitenkin menestys Ruotsille, joka edelleen eli suurvaltaunelmissa. Seuraavien vuosien ajan Karl Johan
sai ratsastaa suosion aallolla, joka välillä lähenteli
lähes palvontaa.
Sodan päättyminen ei mitätöinyt Venäjän kanssa
solmitun liiton merkitystä. Karl Johan oli jo varhain
vakuuttunut siitä, että Venäjä oli varmin takuumies
hänen nousulleen Ruotsin valtaistuimelle ja tässä uskossa hän eli koko elämänsä. Erityisen tärkeäksi Turussa solmittu sopimus molemminpuolisesti avunannosta nousi Wienin kongressissa, missä Aleksanterin
tuki varmisti sen, että Karl Johan säilytti koskemattoman asemansa ainoana niistä Napoleonin sukulaisista ja marsalkoista, joita hän oli asettanut Euroopan
eri valtaistuimille. Karl Johan osoitti kiitollisuutensa
tästä tuesta osoittamalla horjumatonta uskollisuutta
Venäjän kanssa solmitulle liittosopimukselle senkin
jälkeen, kun Aleksanteri oli kuollut 1825 ja oppositio
kyseenalaisti sopimuksen yhä vahvemmin.
Ruotsin liberaaleissa piireissä Venäjän itsevaltiutta pidettiin taantumuksellisuuden perussyynä ja
Karl Johanin pitäytyminen liittosuhteeseen tulkittiin
osoitukseksi hänen despoottisesta ajattelutavastaan.
Näiltä osin kritiikki kuitenkin oli perusteetonta.
Vaikka Karl Johan ajan kuluessa alkoi omaksua kuningasvallan piirteitä, on selvää, että hän vanhana
jakobiinina ja tasavaltalaisena katsoi edustavansa
sitä uutta hallitsijatyyppiä, jonka valta perustui kansan tukeen. Hän sanoutui kategorisesti irti vanhan
ajan perustuslaillisesta kuninkuudesta. Hän halusi
näyttäytyä aidosti kansanvaltaisena kuninkaalta, un
Roi vraiment citoyen, eikä hän koskaan väsynyt ko-
Uusi hallitsija kiinnosti koko kansaa, niin kuin
kuninkaalliset aina. Arkkiruno vuodelta 1815.
Den nya regenten väckte hela folkets intresse, vilket
kungligheter alltid brukar göra. Skillingtryck från år 1815.
1812
45
allians med landet togs som bevis för han hans despotiska
sinnelag. På just den punkten var dock kritiken orättvis.
Även om Karl Johan med tiden kom att uppträda alltmer
konungsligt står det klart att han som gammal jakobin
och republikan ansåg sig vara en ny sorts monark som
byggde sin ställning på folkets stöd. Hans avståndstagande från den gamla tidens legitimistiska kungamakt
var kategoriskt: han ville bjuda omvärlden åsynen av un
Roi vraiment citoyen, en i sanning medborgerlig kung,
och tröttnade aldrig på att påminna om att han valts av
det svenska folkets representanter i kraft av sina meriter.
Bilden av honom som medborgarmonark kom också att
bli en hörnsten i etableringen av familjen Bernadotte
som svenskt och norskt kungahus. Förvisso gnisslade
relationen från tid till annan, men tydligt är att han
själv menade sig kunna kombinera ideologin – troheten
mot sin ungdoms politiska ideal och den konstitutionella
monarkins idé – med realiteterna – nödvändigheten av
lojalitet mot den ryske alliansbrodern.
De meriter Karl Johan valdes på 1810 hade erövrats
på Europas slagfält. Till dem kunde han lägga framgångarna 1812–1814, vilka gav honom legitimitet som
segrande krigarkung i Gustavers och Karlars efterföljd.
Det var han väl medveten om, och det var till dem han
hänvisade när han i december 1838 i ett långt tal försvarade sin gärning mot den liberala tidningspressen:
”Efter att hava sålunda stritt för edra rättigheter röner
jag dagliga bevis på huru man försöker bestrida dem, som
tillhöra mig och det folk, vars förste representant jag är.
Jag bör således försvara såväl de ena som de andra, och
jag vädjar till lagarna, till mina konstitutionella plikter,
till minnet av de tjänster, jag gjort Sverige och Europa.”
Bland de främsta av dessa tjänster stod kursomläggningen
1812, vilken förutom att leda landet in i en fredligare
bana lade en solid grund för etablerandet av Bernadotte
som svensk kungadynasti. M
rostamaan sitä, että Ruotsin kansan edustajat olivat
valinneet hänet tehtäväänsä hänen kyvykkyytensä
ansiosta. Ajatus Karl Johanista kansalaismonarkkina
loi perustan myös Bernadotte-suvun asemalle Ruotsissa ja Norjassa. Toki tuossa suhteessa oli aika ajoin
kitkaakin, mutta selvästi hän ainakin itse uskoi pystyvänsä yhdistämään erilaiset tavoitteet – uskollisuuden
nuoruutensa poliittisille aatteille ja perustuslaillisen
monarkian ihanteen – sekä ne poliittiset realiteetit,
joihin liitto Venäjän kanssa lukeutui.
Ne ansiot, joiden perusteella Karl Johan valittiin
tehtäväänsä 1810, oli hankittu Euroopan sotakentillä.
Niiden jatkoksi hän saattoi liittää ne menestykset,
joita hän saavutti vuosina 1812–1814, mikä oikeutti
hänelle aseman voittoisien sotilaskuninkaiden joukossa Kustaiden ja Kaarlejen perinteen jatkajana. Tästä hän oli hyvin tietoinen ja siihen hän viittasi myös
joulukuussa 1838 pitämässään pitkässä puolustuspuheessa vapaamielistä lehdistöä vastaan todetessaan,
että ”taisteltuani teidän oikeuksienne puolesta joudun päivittäin huomaamaan sen, miten kyseenalaistetaan sitä, mikä kuuluu minulle ja kansalle, jonka
ensimmäinen edustaja olen. Minun pitää sen vuoksi
puolustaa sekä ensimmäisiä että jälkimmäisiä ja vetoan lakeihin, perustuslaillisiin velvollisuuksiini ja
niiden tekojen muistoon, joita olen tehnyt Ruotsin
ja Euroopan puolesta.” Ensimmäisten saavutusten
joukkoon kuului vuoden 1812 suunnanmuutos, joka
oli luonut perustan sekä valtakunnan rauhanomaiselle kehittämiselle että Bernadotte-suvulle Ruotsin
hallitsijasukuna. M
Käännös: Jussi Nuorteva
E Karl XIV Johan otti hallitsijana
tunnuslauseen ”Kansan rakkaus on
palkintoni”. Hopeisen 1830-luvun
sirotelusikan kuninkaallinen
monogrammi heijastaa hänen
suosiotaan. Yksityisomistuksessa.
Som konung antog Karl XIV Johan
valspråket ”Folkets kärlek min
belöning”. Det kungliga monogrammet
på en strösked i silver från 1830-talets
slut vittnar om hans popularitet.
I privat ägo.
1812
46
Heikki Talvitie
Ruotsin vuoden 1812 politiikan jatkumo
1812 års politik som svenskt politiskt kontinuum
Vad är 1812 års politik?
Redan innan Jean Baptiste Bernadotte steg i land på
svensk mark som nyvald tronföljare, dvs. långt före mötet
i Åbo 1812, hade han börjat utveckla den Rysslandspolitik där det bärande elementet var att Sverige inte skulle
söka revansch för förlusten av Finland. Bernadotte meddelade ryske kejsaren Alexander I att han, Bernadotte,
personligen skulle vara garant för att Sverige inte sökte
revansch. I det skedet befarade Bernadotte att Alexander
I skulle motsätta sig det val av svensk tronföljare som
Napoleon redan hunnit godkänna. I december 1810 försäkrade Bernadotte för Alexander I:s utsände att Sverige
borde söka framgång i fredens värv, nöja sig med det man
hade och så långt som möjligt försöka undvika olyckor
och hårda tider.
Början var svår. Diskussionerna i Åbo mellan Bernadotte och Alexander I gällde främst Napoleon, som redan
inlett sitt anfall mot Moskva. I skuggan av Napoleon diskuterade man också om Europa och Norden. Bernadotte
ville ha Norge som tillhörde arvfienden Danmark och för
Sveriges del varit ett hot i ryggen. Alexander I gav löften
som antydde att Ryssland skulle stöda dessa strävanden.
Han önskade att Bernadotte och Sverige vore kapabelt
att störa Napoleons avancerande arméer i flanken, helst
från danskt territorium. Bernadotte ansåg det omöjligt
och föreslog i stället att Sverige skulle besätta Finland,
och om det inte gick för sig Åland; på så sätt skulle Napoleon kunna hotas från finskt territorium. Alexander
I gick dock inte med på detta. Han litade tydligen inte
helt på att Sverige upphört att fika efter Finland. Min
egen bedömning är att Bernadotte ville ha Finland som
pant för att Ryssland även i fortsättningen skulle stöda
Norges övergång till Sverige.
Sedan Napoleon återvänt från Ryssland och lämnat
sin Grande Armé åt sitt öde började de allierade rycka
fram mot Frankrike och Paris. I detta skede var Bernadottes ställning ännu stark. Han blev kommendör för den allierade Nordarmén, där totalt 30 000 man under ledning
Keisarinnan kivi ja Ruotsin suurlähetystö Helsingin
kauppatorilla. Valok. Jussi Nuorteva.
Kejsarinnans sten och Sveriges ambassad vid Salutorget i
Helsingfors. Foto: Jussi Nuorteva.
Mitä on vuoden 1812 politiikka?
Bernadotten politiikka Venäjää kohtaan oli alkanut
kehittyä jo silloin kun hän ei edes ollut astunut Ruotsin maaperälle vasta valittuna kruununperillisenä eli
paljon ennen Turun tapaamista. Bernadotten ajattelun keskeinen elementti oli se, että Ruotsi ei hae
revanssia Suomen alueen suhteen. Bernadotte viestitti
1812
47
Aleksanterille Pariisista jo vuonna 1810, että Hän,
Bernadotte, olisi Aleksanterille vakuutena siitä, että
Ruotsi ei hae revanssia. Tässä vaiheessa Bernadotte oli
huolestunut siitä, että Aleksanteri asettuisi vastustamaan hänen nousuaan Ruotsin kruununperilliseksi,
jonka Napoleon oli jo hyväksynyt. Joulukuussa 1810
Bernadotte vakuutti Aleksanterin emissaarille, että
tätä nykyä Ruotsin tulisi pyrkiä menestykseen rauhan toimissa, tyytyä siihen, mikä sillä oli, ja koettaa,
missä se suinkin saattoi, välttää onnettomuuksia ja
kovia aikoja.
Alku oli hankalaa. Turussa oli keskusteltu ensisijaisesti Napoleonista, joka jo oli aloittanut hyökkäyksensä kohti Moskovaa. Mutta Napoleonin varjossa
keskusteltiin Euroopasta ja Pohjolasta. Bernadotte
halusi Norjan. Se oli ollut piikki Ruotsin selustassa,
sillä Norja kuului Ruotsin periviholliselle Tanskalle.
Aleksanteri antoi lupauksia siihen suuntaan, että Venäjä tukisi tätä pyrkimystä. Aleksanteri halusi, että
Bernadotten johtama Ruotsi kykenisi häiritsemään
Napoleonin etenevien armeijoiden sivustaa mikäli mahdollista Tanskan maaperältä. Bernadotte ei
pitänyt tätä mahdollisena vaan ehdotti, että Ruotsi miehittäisi Suomen ja jos se ei kävisi päinsä niin
Ahvenanmaan ja siten voitaisiin Napoleonia uhata
Suomen alueelta. Aleksanteri ei kuitenkaan suostunut tähän. Ilmeisesti hän ei luottanut Bernadotteen
täysin siinä, että Ruotsi olisi luopunut tavoittelemasta Suomea. Olen itse kallistunut sille kannalle, että
Bernadotte olisi halunnut Suomesta pantin sille, että
Venäjä tukee myös jatkossa Norjan siirtymistä Ruotsin
yhteyteen.
Napoleonin palattua Venäjältä ja jätettyä Suuren
Armeijan oman onnensa nojaan alkoivat liittoutuneet edetä kohti Ranskaa ja Pariisia. Tässä vaiheessa Bernadotten asema oli edelleen vahva. Hänestä
tuli liittoutuneiden Pohjoisen armeijan komentaja.
Osa tätä kokonaisuutta oli Ruotsi, jolla oli jalkeilla
30 000 miestä Ruotsin viimeisen marsalkan Curt von
Stedingkin komennuksessa. Kun Itävalta ja Preussi olivat liittyneet suureen koalitioon, niin Bernadotten asema heikkeni ja sitä heikensi edelleen se,
että Aleksanteri halusi Tanskan mukaan Napoleonin
vastaiseen liittoon. Siksi Norjan kysymys tulisi siirtää hamaan tulevaisuuteen. Bernadotte, joka ei ollut
aluksi kovin aktiivinen sotatoimissa Ranskaa vastaan,
aktivoitui nyt huomattavasti. Pohjoinen armeija pyrki
ensisijaisesti eristämään Tanskan, jotta Norjan kysymys saataisiin pois päiväjärjestyksestä. Bernadotten
toimenpiteet eivät saaneet suosiota muilta liittoutuneilta ja hän menetti tilaisuuden, kun Aleksanteri
Ruotsin Bernadotte-sukuisten kuningattarien ja
prinsessojen käyttämä kamétiara on osa napoleonilaista
historiaa. Se oli Napoleonin 1805 lahja ensimmäiselle
puolisolleen Joséphine de Beauharnaiselle.
Den kamétiara som burits av svenska drottningar
och prinsessor av ätten Bernadotte bär vittne om
Napoleontidens historia. Napoleon gav 1805 tiaran åt
sin första gemål Joséphine de Beauharnais.
av den siste svenske fältmarskalken Curt von Stedingk
utgjorde Sveriges andel. Då Österrike och Preussen anslöt sig till den stora koalitionen försvagades Bernadottes
ställning, som försvagades ytterligare då Alexander I ville
få Danmark med i koalitionen mot Napoleon och därmed
ställa frågan om Norge på framtiden. Bernadotte, som
till en början inte fört särskilt aktivt krig mot Frankrike
blev nu betydligt aktivare. Nordarmén gick främst in
för att isolera Danmark för att frågan om Norge skulle
kunna avföras från dagordningen. Bernadottes åtgärder
gillades inte av de övriga allierade och han kom för sent
för att kunna delta i Alexander I:s intåg med sina trupper i Paris. Därmed beseglades Bernadottes drömmar
om Frankrikes tron slutgiltigt. Huruvida han alls hyst
sådana förblir rena spekulationer. Bernadottes framtid
var i alla händelser därefter knuten till Sverige.
Norgefrågan löstes genom traktaten i Kiel 14–
15.1.1814. Ståthållaren i Norge prins Kristian Fredrik
vägrade emellertid att följa villkoren i traktaten. Bernadotte förde en armé på 45 000 man in i Norge och
vapenvila slöts 14.8.1814, efter ett krig i liten skala.
Datumet är historiskt för efter den dagen har Sverige
inte varit i krig.
Som synes innebar de första åren av 1812 års politik
krigföring mot Napoleon, Danmark och Norge. Bernadotte hade försäkrat Alexander I om att Sverige skulle
söka framgång i fredens värv, och ifall granskningen av
1812 års politik inskränks till perioden 1810–1814 eller
t.o.m. kongressen i Wien skulle den bara vara av historiskt intresse. Begreppet 1812 års politik får dock en
1812
48
mycket vidare innebörd ifall granskningen utsträcks ända
till våra dagar och inbegriper en bedömning av följderna
av den politik som Bernadotte skapade, av att Sverige
haft fred i nästan 200 år i det Östersjöområde som upplevt massiv förödelse och förluster i människoliv under
Orientaliska kriget, I världskriget och II världskriget.
Jag har studerat 1812 års politik, till en början som
Finlands ambassadör i Sverige, för att bättre förstå Sveriges politik av i dag. Under min tid som ambassadör var
de teser som spikades av Göran Perssons regering nästan identiska med Bernadottes teser. Sveriges nuvarande
borgerliga regering utfärdade 14.2.2007 en principdeklaration som bl.a. konstaterar att den svenska utrikespolitiken främjar frihet, fred och försoning i Sveriges
omgivning och på andra håll i världen. Denna politik
står för samma värderingar som de rådande i det svenska
samhället och den utgår ifrån svenska intressen. Det
svenska medlemskapet i Europeiska Unionen, som är ett
politiskt förbund, innebär för Sverige ett avsteg från den
tradition som skapades år 1812.
Sveriges nuvarande regering främjar således frihet,
fred och försoning. Detta om något är 1812 års politik
av traditionellt märke. Trots det anser regeringen att
traditionen från år 1812 blivit föråldrad eftersom Sverige
anslutit sig till Europeiska Unionen. Vad som egentligen
avses är ingalunda klart i praktiken. Betyder det att om
något medlemsland i Europeiska Unionen hamnar i krigstillstånd är Sverige automatiskt medkrigförande i enlighet
med en extrem tolkning av den europeiska solidariteten?
Sverige kan också delta i de krig som FN:s säkerhetsråd
ställt sig bakom. Så har redan skett i Afghanistan. Närvaron i det krigförande Afghanistan anses dock inte som
deltagande i krig, med hänvisning till FN:s säkerhetsråd
och dess mandat. Den svenska regering som entydigt för
Sverige in i ett krig som inte är ett försvarskrig kommer
att gå till historien, anser jag.
marssi joukkoineen Pariisiin. Näin kaatuivat lopullisesti Bernadotten haaveet Ranskan kruunusta. Oliko
niitä todellisuudessa edes ollut, on puhdasta spekulaatiota. Joka tapauksessa Bernadotten tulevaisuus oli
nyt sidottu Ruotsiin.
Norjan kysymys ratkaistiin Kielin sopimuksella
14.–15.1.1814. Norjan käskynhaltija Kristian Fredrik
kieltäytyi kuitenkin noudattamasta Kielin sopimuksen ehtoja. Bernadotte vei 45 000 miestä käsittävän
armeijan Norjaan ja eräänlaisen minisodan jälkeen
aselepo solmittiin 14.8.1814. Päivämäärä on historiallinen, sillä sen jälkeen Ruotsi ei ole ollut sodassa.
Kuten siis olemme nähneet, olivat 1812-vuoden
politiikan ensimmäiset vuodet sodankäyntiä Napoleonia, Tanskaa ja Norjaa vastaan. Bernadottehan
oli vakuuttanut Aleksanterin siitä, että Ruotsin tulisi nyt pyrkiä menestykseen rauhan toimissa. Jos siis
1812-vuoden politiikan tarkastelu rajattaisiin vuosiin
1810–1814 tai ehkä Wienin kongressiin asti, niin sillä
olisi vain historiallista merkitystä. Paljon laajemman
merkityksen 1812-vuoden politiikka saa, kun tarkastelu ulotetaan meidän päiviimme ja pyritään hahmottamaan Bernadotten luoman politiikan seurannaisvaikutuksia sille tosiasialle, että Ruotsi on ollut
rauhan tilassa melkein 200 vuotta Itämeren alueella,
joka on kokenut Itämaisen sodan, I maailmansodan ja
II maailmansodan massiiviset tuhot ja ihmishenkien
menetykset.
Olen tutkinut Ruotsin 1812-vuoden politiikkaa
aluksi Suomen suurlähettiläänä Ruotsissa ymmärtääkseni paremmin Ruotsin nykypolitiikkaa. Lähettiläskaudellani Göran Perssonin hallituksen teesit
olivat melkein yhteneväiset Bernadotten teesien kanssa. Nykyinen porvarillinen hallitus antoi 14.2.2007
periaatelausunnon, jossa todetaan muun muassa, että
Ruotsin ulkopolitiikka edistää
Kejsarinnan Joséphines son Eugène
de Beauharnais, som av Napoleon
utnämnts till vicekonung i Italien,
deltog även i det ryska fälttåget
och utmärkte sig i slaget vid
Borodino 1812. Hans dotter Josefina
Maximiliana Eugenia Napoleona von
Leuchtenberg kom att ingå äktenskap
med kronprins Oscar av Sverige.
Under bröllopet bar hon sin farmors
kamétiara.
Keisarinna Joséphinen poika
Eugène de Beauharnaise oli
Napoleonin nimittämä Italian
varakuningas, joka osallistui myös
Venäjän sotaretkeen kunnostautuen
Borodinon taistelussa 1812.
Hänen tyttärensä Josefina
Maximiliana Eugenia Napoleona
von Leuchtenberg avioitui Ruotsin
kruununprinssin Oscarin kanssa.
Häissään hän kantoi isoäitinsä
kamétiaraa.
1812
49
Fredspolitik och neutralitetspolitik
vapautta, rauhaa ja sovintoa Ruotsin omassa ympäristössä ja muualla maailmassa. Tämän politiikan arvot
ovat samat, jotka vallitsevat Ruotsin yhteiskunnassa
ja sitä harjoitetaan Ruotsin intressien pohjalta. Ruotsin jäsenyys Euroopan Unionissa, joka on poliittinen
liitto, tarkoittaa Ruotsin siirtymistä pois sen tradition
piiristä, joka luotiin 1812.
Ruotsin nykyinen hallitus siis edistää vapautta,
rauhaa ja sovintoa. Tämä jos mikä on traditionaalista 1812-vuoden politiikkaa. Silti hallitus katsoo
1812-vuoden tradition vanhentuneen, koska Ruotsi
on liittynyt Euroopan Unioniin. Mitä tällä itse asiassa
tarkoitetaan, ei ole käytännön tasolla ihan itsestään
selvää. Tarkoittaako se sitä, että Euroopan Unionin
jonkin jäsenmaan joutuessa sotatilaan Ruotsi on
automaattisesti mukana niin kuin eurooppalainen
solidaarisuus äärimmilleen tulkittuna saattaa merkitä? Ruotsi saattaa myös osallistua sotiin, jotka ovat
YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamia. Näinhän
on jo käynytkin Afganistanissa. Afganistanin sodassa
mukana oloa ei kuitenkaan katsota sotaan osallistumiseksi. Perusteluna ovat YK:n turvallisuusneuvoston
valtuutus ja sen mandaatti. Uskoisin, että se Ruotsin
hallitus, joka kiistattomasti vie Ruotsin sotaan, joka
ei ole puolustussota, pääsee historiaan.
I vilken mån var och förblev då 1812 års politik fredspolitik? Bernadotte utgick för egen del ifrån att Sverige
borde söka framgång i fredens värv. Ändå skapades förutsättningarna för 1812 års politik med hjälp av krig.
Krigen mot Napoleon, Danmark och Norge gav de förutsättningar för Bernadottes politik som burit den vidare
i olika förhållanden i två sekler. Man kunde säga att
1812 års politik varit fredspolitik, men inte på hurudana
villkor som helst. I det avseendet kan åren 1810–1814
betraktas som de år då förutsättningarna skapades för
1812 års politik. Denna fredspolitik har också en annan dimension som utgår från Bernadottes person. Han
avstod från Finland och från Sveriges besittningar på den
europeiska kontinenten. I bägge fallen var det fråga om
områden som likt automater drog in Sverige i militära
Rauhanpolitiikka ja
puolueettomuuspolitiikka
Missä määrin vuoden 1812 politiikka sitten oli ja on
ollut rauhan politiikkaa? Bernadotte itse lähti siitä,
että Ruotsin tulisi pyrkiä menestymään rauhan askareissa. Kuitenkin vuoden 1812-politiikan edellytykset
luotiin sotien avulla. Sodat Napoleonia, Tanskaa ja
Norjaa vastaan loivat Bernadotten politiikalle edellytykset, jotka eri olosuhteissa ovat kantaneet kahden
sadan vuoden päähän. Voitaisiin sanoa, että vuoden
1812 politiikka oli rauhan politiikkaa mutta ei millä
ehdoilla tahansa. Tässä mielessä vuosia 1810–1814
voitaisiin kutsua vuoden 1812-politiikan edellytysten
rakentamisvuosiksi. Tässä rauhanpolitiikka-teemassa
on toinenkin ulottuvuus, joka lähtee Bernadottesta itsestään. Bernadotte luopui Suomesta ja Ruotsin omistuksista manner-Euroopassa. Molemmat olivat alueita, jotka usein automaation tavoin vetivät Ruotsin
mukaan sotaisiin selkkauksiin. Bernadotten havainto
siis oli se, että Ruotsin vähentyneillä resursseilla ei
ollut mieltä pitää hallussaan alueita, joiden omistus
johtaisi jossain vaiheessa Ruotsin selkkaukseen. Jos
ajatellaan jatkumoa, niin Oskar I oli Itämaisen sodan aikana sen houkutuksen vallassa, että Englanti ja
Ruotsin hovimaalari Bertha Valeriuksen leskikuningatar
Josefinan kuoleman (1876) jälkeen kreivitär
Leijonhufvudille maalaamassa muotokuvassa
leskikuningatar kantaa täyttä napoleonilaista
kamégarnityyriään. Kuva: Stockholms Auktionskammare.
På det postuma porträtt av änkedrottning Josefina som
den svenska hovmålaren Bertha Valerius målade på
uppdrag av grevinnan Leijonhufvud bär änkedrottningen
hela kamégarnityret från Napoleontiden. Foto:
Stockholms Auktionsverk.
1812
50
förvecklingar. Bernadotte fann det således meningslöst
för Sverige som berövats resurser att inneha sådana områden där innehavet i något skede skulle dra in riket i
konflikter. Beträffande kontinuiteten kan det noteras att
Oskar I under Orientaliska kriget var starkt lockad av
de engelska och franska löftena att Åland skulle tillfalla
Sverige om landet gick med i kriget mot Ryssland. Oskar
I krävde garantier av västmakterna mot Ryssland och
då det inte blev något av dem avstod han från saken och
Sverige lyckades med knapp nöd hålla sig utanför kriget.
Slumpen har ofta sitt finger med i spelet. Om Sverige vid
andra världskrigets utbrott innehaft Norge och Åland
skulle Sverige obönhörligt ha dragits med i kriget. Ändå
fikade den svenska regeringen efter Åland i början av
1920-talet och avstod endast motvilligt från Norge 1905.
Det svenska atomvapnet kan också anföras som ett ytterst viktigt exempel. Sverige skulle ha förmått utveckla
ett atomvapen och till en början ansåg t.ex. socialdemokratiske politikern och långvarige statsministern Tage
Erlander att det borde ske. Regeringen fann dock till slut
att anskaffningen av atomvapen skulle försvaga rikets
säkerhet, eftersom Sverige kunde bli utsatt för en första
attack. Tidens gång har visat det berättigade i denna
bedömning.
Neutralitetspolitiken var ett väsentligt element i Bernadottes politik av år 1812. Han var bekymrad över
den ökande spänningen mellan England och Ryssland
med anledning av befästandet av Åland. Bernadotte
pläderade 1830 för ett slags stabiliseringsavtal mellan
Sverige, Danmark, Ryssland och Preussen. Då Nikolaj I
inte visade intresse för planen utfärdade Bernadotte en
neutralitetsförklaring 4.1.1834 för att skingra de ryska
misstankarna. De centrala punkterna i deklarationen
gällde ett läge där krig brutit ut mellan England och
Ryssland på Östersjön. Beträffande kontinuiteten kan det
anses att Sverige hållit sig utanför de stora europeiska krigen p.g.a. en trovärdig neutralitetspolitik, ett gynnsamt
geopolitiskt läge och de svenska regeringarnas förmåga
att behålla sitt politiska spelrum även under djupa kriser.
Utan neutralitetspolitiken hade det inte lyckats.
Ranska lupasivat Ruotsille Suomen ja Ahvenanmaan,
jos Ruotsi liittyy sotaan Venäjää vastaan. Oskar vaati
länsivalloilta takeita Venäjää vastaan ja kun niistä ei
tullut mitään, niin hän luopui asiasta ja Ruotsi nipin
napin säilyi sodan ulkopuolella. Puhdas sattumakin
pelaa usein rooliaan. Jos Ruotsilla toisen maailmansodan aattona olisi ollut Ahvenanmaa ja Norja, niin
Ruotsi olisi vääjäämättä vedetty sotaan mukaan. Kuitenkin Ruotsin hallitus 1920-luvun alussa halusi Ahvenanmaan ja 1905 vain vastahakoisesti luopui Norjasta. Toisenlainen mutta erittäin tärkeä esimerkki
koskee Ruotsin ydinasetta. Ruotsi olisi aseen kyennyt
kehittämään ja aluksi esimerkiksi sosiaalidemokraattinen poliitikko ja pitkäaikainen pääministeri Tage
Erlander oli aseen hankkimisen kannalla. Lopulta kuitenkin hallitus tuli siihen tulokseen, että ydinaseen
hankkimisella Ruotsin turvallisuus heikkenisi, koska
se joutuisi ensi-iskun kohteeksi. Aika on tehnyt tälle
ratkaisulle oikeutusta.
Puolueettomuuspolitiikka kuului oleellisena osana
Bernadotten 1812-vuoden politiikkaan. Bernadotten huolet liittyivät Englannin ja Venäjän kiristyneisiin väleihin Ahvenanmaan linnoittamisen vuoksi.
Bernadotte esitti 1830 eräänlaista vakuussopimusta
Ruotsin, Tanskan, Venäjän ja Preussin kesken. Kun
Nikolai I ei lämmennyt tälle suunnitelmalle, niin
hälventääkseen venäläisten epäluuloja, Bernadotte
antoi puolueettomuusjulistuksen 4.1.1834. Sen keskeiset osat koskivat tilannetta, jossa Englanti ja Venäjä joutuisivat sotatilaan Itämerellä. Jatkumon osalta
voidaan sanoa, että Ruotsin pysyttäytyminen suurten
eurooppalaisten sotien ulkopuolella on perustunut
uskottavaan puolueettomuuspolitiikkaan, suotuisaan
geopoliittiseen asemaan ja Ruotsin hallitusten kykyyn
säilyttää poliittinen liikkumavaransa syvienkin kriisien aikana. Ilman puolueettomuuspolitiikkaa tästä
ei olisi tullut mitään.
Entä nyt?
On joskus sanottu, että vuoden 1812-politiikka ei
koskaan ole ollut Ruotsissa suosittua politiikkaa. Tämän on katsottu johtuvan siitä, että se perustaltaan
on levännyt sillä pohjalla, että Ruotsin intressit eivät
saa olla suoranaisessa vastakkainasettelussa Venäjän
intressien kanssa. Voidaan tietenkin sanoa, että tämänkaltaiset yleistykset ovat harvoin riittävässä määrin tosia. Ruotsin eliitissä on kuitenkin voimakkaasti
vaikuttanut liittymishalu länteen. Varsinkin Saksa
oli vetovoimainen Bismarckin ajoista alkaen. Toisessa maailmansodassa Ruotsin potentiaalinen pelko
Och nu?
Det har någon gång sagts att 1812 års politik aldrig varit
populär i Sverige, vilket ansetts bero på dess grundvalar:
Sveriges intressen får inte stå i direkt motsatsförhållande
till Rysslands. Man kan förstås säga att sådana generaliseringar sällan överensstämmer med verkligheten i
tillräcklig grad. Viljan att ansluta sig till väst har dock
varit stark inom den svenska eliten. Särskilt Tyskland
utövade stark dragningskraft fr.o.m. Bismarckepoken.
1812
51
kohdistui kuitenkin Hitlerin Saksaan eikä Stalinin
Neuvostoliittoon.
Ruotsi on edelleen sotilaallisesti liittoutumaton ja
se on säilyttänyt liikkumavaransa jopa eurokriisissä,
tällä kertaa äänestäjien avulla vastoin poliitikkojen
toiveita. Mielestäni Ruotsin ei tarvitse hermeettisesti
eristyä Euroopasta tai maailmasta yleensä ja se voi
silti pitää ohjenuoranaan sitä poliittista perinnettä,
joka on luonut sille lähes 200 vuotta rauhan tilaa.
Maailmassa tutkitaan valtavin voimavaroin rauhan
käsitettä ja rauhan tilan saavuttamista sekä ylläpitämistä. Konkreettinen esimerkki on olemassa. Se on
Ruotsi ja ihmetyttääkin, että sitä on tuskin ollenkaan
tutkittu ja että se välillä Ruotsissakin nähdään jo sivuutettuna olotilana. M
Under andra världskriget var det ändå snarare Hitlers
Tyskland än Stalins Sovjetunion som var föremål för
svensk potentiell fruktan.
Sverige är fortfarande alliansfritt i militärt hänseende och landet har bevarat sin rörelsefrihet t.o.m. under
eurokrisen, denna gång med de röstberättigades hjälp
och mot politikernas önskemål. Sverige kan enligt min
mening utan att hermetiskt isolera sig från Europa eller
världen i allmänhet hålla fast vid den politiska tradition
som gett landet nästan 200 år av fred. I världen offras
väldiga resurser på forskning kring fredsbegreppet, hur
freden kan uppnås och hur den upprätthålls. Det finns
dock ett konkret exempel – Sverige – som nästan inte alls
undersökts och som tidvis också på hemmaplan betraktas
som ett passerat stadium. Märkligt nog. M
Bernadotte-suvun napoleonilainen perinne jatkui
kruununprinsessa Victorian ja Daniel Westlingin
häissä, joissa kruununprinsessa kantoi Joséphine de
Beauharnaisen kamétiaraa.
Traditionen från Napoleontiden inom ätten Bernadotte
fördes vidare under kronprinsessan Victorias och Daniel
Westlings bröllop, då kronprinsessan bar Joséphine de
Beauharnais kamétiara.
1812
52
Kari Tarkiainen
Maximilian ja David Alopaeus,
Venäjän suomalaiset diplomaatit
Maximilian och David Alopaeus,
två finska diplomater i rysk tjänst
Venäjän keisarikunnan ulkopolitiikan historiassa
varsin merkittävää roolia näyttelivät Napoleonin aikaan kaksi itäsuomalaiseen Alopaeus-pappissukuun
kuulunutta veljestä, Maximilian (aluksi Magnus,
1748–1821) ja David (aluksi Frans David,1769-1832)
Alopaeus, joiden sukunimi kirjoittiin venäläisessä
muodossa Alopeus, saksaksi taas aateloinnin jälkeen
von Alopäus. Molemmat olivat Viipurin kirkkoherran
Magnus Alopaeuksen poikia tämän avioliitosta saksalaissukuisen viipurilaisen porvarintyttären Maria
Christina Teschen kanssa. Maximilian, vanhempi
heistä, oli sisarussarjansa esikoinen, nuorempi David
taas hännänhuippu.
Veljesten pääsy harvinaiselle diplomaatin uralle
johtui eri syistä. Magnus nuorempi aloitti Vanhan
Suomen ylioppilaiden yleiseen tapaan opintonsa Turussa, mutta siirtyi 18-vuotiaana vuonna 1766 sukunsa rahoittamana Göttingeniin, jonka valovoimaisessa
yliopistossa opiskeli suuri kolonia itäeurooppalaisia
– venäläisiä, liivinmaalaisia, unkarilaisia jne. – ylioppilaita. Göttingen oli myös Saksan aateliston suosima virkamieskasvatuksen kehto. Siellä nuorukainen
omaksui etunimen Maximilian. Hän kunnostautui
Göttingenissä melkein heti pitämällä kaupungin saksalaisessa seurassa kaksi Venäjän hallitsijahuonetta
ja kulttuuria ylistänyttä akateemista puhetta, joihin
ulkoministeri Nikita Ivanovitš Panin kiinnitti huomiota ja palkkasi hänet Pietarissa toimivan ulkoasiankollegion virkamieheksi.
Uransa alkupuolella Maximilian Alopeus toimi
neljä vuotta Venäjän lähetystön sihteerinä Hampurin
vapaakaupungissa. Sitten Alopeus palasi keisarikunnan pääkaupunkiin, yleni aste asteelta sihteeritasolta
korkeammalle ja nimitettiin kymmenen vuoden nuhteettoman palvelun jälkeen kollegion kansliapäälliköksi, mihin liittyi venäläiseen tyyliin aatelointi. Tänä
aikana Alopeus oli sisäistänyt kunnolla keisarinna
Katariina II:n ulkopoliittiset pyrkimykset ja vaikuttanut eri tavoin tämän Saksan-politiikassa, muun
Venäjän keisarinna Katariina Suuren neuvonantajalla,
kreivi Nikita Paninilla oli suuri vaikutus Maximilian
(Magnus) Alopaeuksen etenemiselle diplomaatin uralla.
Aleksander Roslinin maalaama Paninin muotokuva
vuodelta 1777 Pushkinin taidemuseossa Moskovassa.
Den ryska kejsarinnan Katarina den Storas rådgivare,
greve Nikita Panin främjade på många sätt Maximilian
(Magnus) Alopaeus diplomatkarriär. Porträttet av Panin
målades av Alexander Roslin år 1777. Pusjkinmuseet i
Moskva.
Under Napoleontiden spelade de två bröderna Maximilian (tidigare Magnus, 1748–1821) och David (tidigare
Frans David, 1769–1832) Alopaeus – i rysk form Alopeus, i tysk efter nobiliseringen von Alopäus – en viktig
roll inom det ryska kejsardömets utrikespolitik. De var
söner till kyrkoherden i Viborg Magnus Alopaeus och
borgardottern Maria Christina Tesche, som kom från
en av de tyska släkterna i staden. Maximilian var den
förstfödde i syskonskaran, och den yngre brodern David
var den yngste.
1812
53
Att bröderna kom in på den ovanliga diplomatbanan
hade olika orsaker. Magnus som var den yngre inledde
sina studier i Åbo, vilket studenterna i Gamla Finland
ofta gjorde, men flyttade 1766 vid 18 års ålder till Göttingen. Hans studier vid detta lysande universitetet där
studenterna från Östeuropa – ryssar, livländare, ungrare
m.fl. – bildade en stor koloni finansierades av släkten.
Göttingen fostrade även ämbetsmän och gynnades av den
tyska adeln. Där antog ynglingen namnet Maximilian.
Han utmärkte sig nästan genast genom två akademiska
tal i stadens tyska sällskap där han lovordade det ryska
regenthuset och den ryska kulturen. Talen noterades av
utrikesministern Nikita Ivanovitj Panin som anställde
honom vid kollegiet för utrikesärenden i S:t Petersburg.
I början av sin karriär var Maximilian Alopaeus sekreterare vid den ryska legationen i fristaden Hamburg. Han
återvände därefter till kejsardömets huvudstad, avancerade steg för steg från sekreterarposten och blev efter tio
års klanderfri tjänst utnämnd till kanslichef vid kollegiet,
med tillhörande nobilisering enligt rysk sed. Under denna
tid kom Alopaeus att omfatta kejsarinnan Katarina II:s
utrikespolitiska strävanden och på olika sätt främja hennes Tysklandspolitik, bl.a. i samband med cesarevitj Pauls
äktenskap med hertigen av Württembergs dotter Sofia
Dorothea (i Ryssland Maria Feodorovna). Bland barnen
från detta äktenskap var även kejsaren in spe, Alexander
I. Då kollegiet för utrikesärenden omorganiserades efter
Panins död 1783 sändes Alopaeus vid 35 års ålder på
sin första diplomatiska mission av större betydelse som
ryskt sändebud vid furstbiskopen av Eutin, hertigen av
Oldenburg Friedrich Augusts hov i Lybeck. Han skrev
in sig året därpå vid det av Ryssland starkt beroende
hertigdömet Kurlands riddarhus i Mitau och anammade
adelstiteln baron.
I Lybeck lyckades Maximilian Alopaeus via sina tidigare studiekamrater i Göttingen knyta goda relationer
till det preussiska hovet. Kejsarinnan noterade hans
skickliga hantering av Preussens unge konung Fredrik
Wilhelm II och utnämnde 1789 Alopeus till minister i
Berlin. Denne verkade där en tid som ett slags grå eminens eftersom det mer offentliga ambassadörsämbetet
innehades av ryska aristokrater med större prestige. Relationerna till Preussen var mycket känsliga under de år
då Polen delades, men Alopaeus lyckades behålla den föga
viljestarke konungens gunst. Han kom t.o.m. att delta i
1792 års illa ledda preussiska fälttåg mot det revolutionära Frankrike och fick också uppleva stämningarna
under den kaotiska reträtten från Champagne.
De fyra åren av terror under Paul I som vidtog efter
kejsarinnan Katarina II:s död 1796 var tunga för Alopaeus, som återvänt till S:t Petersburg. Han var åter
muassa siten, että tsarevitš Paavali solmi avioliiton
Württembergin herttuan tyttären Sofia Dorothean
(venäjäksi Maria Feodorovna) kanssa, minkä liiton
hedelmä myöhempi keisari Aleksanteri I oli. Paninin
kuoltua vuonna 1783 ulkoasiainkollegio organisoitiin
uudelleen ja Alopeus lähettiin 35-vuotiaana ensimmäiseen tärkeämpään diplomaattiseen missioonsa
Venäjän lähettilääksi Lyypekkiin Eutinin ruhtinaspiispan, Oldenburgin herttuan Friedrich Augustin hoviin.
Hän kirjoittautui seuraavana vuonna Venäjästä hyvin
riippuvan Kuurinmaan herttuakunnan ritarihuoneeseen Mitaussa ja alkoi käyttää itsestään vapaaherran
aatelisarvoa.
Lyypekissä Maximilian Alopeus solmi entisten göttingeniläisten ylioppilastovereittensa välityksellä hyvät
suhteet Preussin hoviin. Keisarinna huomasi hänen
taitavuutensa Preussin nuoren kuninkaan Fredrik Vilhelm II:n käsittelijänä ja nimitti hänet vuonna 1789
ministeriksi Berliiniin, mistä tuli joksikin aikaa hänen
vakanssinsa. Kysymyksessä oli eräänlainen varjovirka,
sillä lähettilään tehtävässä toimivat arvovaltaisemmat venäläiset aristokraatit. Suhteet Preussiin olivat
Puolan jaon vuoksi noina vuosina erittäin herkät,
mutta Alopeus onnistui säilyttämään heikkotahtoisen
kuninkaan suosion, osallistuipa hän vuonna 1792
Preussin kehnosti johdettuun sotaretkeen vallankumouksellista Ranskaa vastaan ja koki Champagnesta
tapahtuneen kaoottisen perääntymisen tunnelmat.
Keisarinna Katariinan kuoltua vuonna 1796 alkanut Paavali I:n nelivuotinen terroriaika oli raskas
vaihe Alopeukselle, joka oli palannut Pietariin ulkoasiankollegion kansliapäälliköksi, missä virassa hän
toimi vuoteen 1800. Samalla hän oli Venäjän edustajana aika ajoin koolla olevilla Saksan valtiopäivillä Regensburgissa. Tässä yhteydessä hänen hoidettavakseen
tuli myös Condén prinssin ranskalaisen emigranttiarmeijan vaikea evakuointi Saksasta Ukrainaan. Oikullisen Paavali I:n ulkopolitiikka heitteli eri tehtävissä
ulkoasiankollegion kansliapäällikköä pitkin Eurooppaa, ja pääasiana oli useinkin keisarin harrastaman
kansainvälisen vapaamuurariliikkeen erilaatuisten
pyrkimysten järjestely. Viimeisinä tekoinaan Paavali
vapautti Alopeuksen virasta vuonna 1800. Virkaheittona tämä oleskeli jonkin aikaa Kasselissa ja tapasi
siellä Pariisista tulevan Georg Magnus Sprengtportenin, joka oli mennyt Venäjän palvelukseen.
Aleksanteri I:n noustua valtaistuimelle vuonna
1801 Alopeus vakiintui pian Venäjän täysivaltaiseksi
lähettilääksi Berliiniin. Hän oli sen jälkeen mukana
kaikissa Venäjää ja Preussia yhdistävissä hankkeissa
Napoleonia vastaan. Todelliseksi salaneuvokseksi ni-
1812
54
kanslichef vid kollegiet för utrikesärenden, till år 1800,
men samtidigt också rysk representant vid den tyska
riksdag som tidvis sammanträdde i Regensburg. I detta
sammanhang kom han bl.a. att svara för den besvärliga
evakueringen av prins Condés franska emigrantarmé från
Tyskland till Ukraina. Den nyckfulle Paul I:s utrikespolitik kom att föra kanslichefen från en del av Europa till
en annan under olika uppdrag där regleringen av den
internationella frimurarrörelsens strävanden ofta var
huvudsaken. Entledigandet av Alopaeus var en av Paul
I:s sista åtgärder år 1800. Avdankad vistades Alopaeus
en tid i Kassel, och stötte där på en annan finne i rysk
tjänst, Georg Magnus Sprengtporten, då denne
återvände från Paris.
Efter Alexander I:s trontillträde 1801 säkrade Alopaeus inom kort sin ställning som
befullmäktigat sändebud i Berlin. Han deltog
därefter i alla företag som förenade Ryssland
och Preussen i kampen mot Napoleon, och blev
utnämnd till verkligt geheimeråd. Alopaeus ekonomiska ställning var vid denna tid god eftersom han ärvt en rad lantegendomar i närheten
av Berlin efter sin första hustru och hans andra
hustru, även hon av tysk adlig börd, var mycket
förmögen. Det ryska sändebudet disponerade
slutligen över privatpalatset Eichstädt vid Wilhelmstrasse. Alopaeus ställning var även annars
stark eftersom den vackra drottning Luise hade
ett gott öga till honom och en studiekamrat från
åren i Göttingen, Karl August von Hardenberg,
Maximilian Alopaeus edusti Ranskan vastaista suuntausta ja haki
Venäjälle tukea Preussista ja Englannista. Hän toimi Venäjän
blivit preussisk utrikesminister. De två männen
lähettiläänä Lontoossa 1806–1807. Englantilainen Napoleonin
hörde till arkitekterna bakom det nya förbund
vastainen pilapiirros vuodelta 1806.
mellan Ryssland och Preussen som beseglades
genom Alexander I:s sentimentala besök vid
Maximilian Alopaeus företrädde en antifransk hållning och sökte
stöd för Ryssland i Preussen och England. Han var Rysslands
Fredrik den Stores grav.
sändebud i London 1806–1087. Engelsk Napoleonfientlig karikatyr
Kriget mot Napoleon misslyckades dock fullfrån år 1806.
ständigt och Alopaeus måste 1806 fly från Berlin,
som besattes av Frankrike. I början av december 1806
arkkitehtejä, joka vahvistettiin Aleksanteri I:n senutnämnde Alexander I honom till befullmäktigat sändetimentaalisella vierailulla Fredrik Suuren haudalle.
bud i England som var det ryska kejsardömets viktigaste
Sota Napoleonia vastaan epäonnistui kuitenkin
återstående bundsförvant. Alopaeus tid i London försvåtäydellisesti ja Alopeus joutui vuonna 1806 pakenerades av Alexander I:s successiva övergång från motstånd
maan Ranskan miehittämästä Berliinistä. Joulukuun
mot Frankrike till det förbund med Napoleon som blev
alussa 1806 Aleksanteri nimitti hänet Venäjän täyverklighet i Tilsit 1807. Att Ryssland därmed även anslöt
sivaltaiseksi lähettilääksi Englantiin, joka oli tärkein
sig till kontinentalblockaden ledde för Alopaeus del till en
keisarikunnan jäljellä olevista liittolaisista. Ongelspänd situation i det land där han var stationerad (Engmana Alopeuksen Lontoon-aikana oli kuitenkin, että
land). Spänningen mynnade slutligen ut i Alexander I:s
Aleksanteri I oli liukumassa Ranskan vastaisuudesta
förhastade krigsförklaring mot England i november 1807,
liittoon Napoleonin kanssa, joka toteutui Tilsitissä
som inte togs helt på allvar i London. Då hade sändebudet
vuonna 1807. Mannermaansulkeumus, johon Venäredan hunnit göra några trevare hos brittiske utrikesjä oli suostunut, aiheutti Alopeuksen kannalta jänministern George Canning i syfte att åstadkomma fred
nittyneen tilanteen hänen asemamaansa Englannin
mitetyn Alopeuksen taloudellinen asema oli tuolloin
hyvä, sillä hän oli perinyt joukon edesmenneen ensimmäisen puolisonsa maatiloja Berliinin lähettyviltä
ja myös toinen puoliso, saksalainen aatelisneito hänkin, oli varsin varakas. Venäjän lähettiläällä oli lopulta käytössään Eichstädtin yksityispalatsi Wilhemstrassen varrella. Hänen asemansa oli muutoinkin hyvin
vahva, sillä kaunis kuningatar Luise oli kiinnittänyt
häneen myönteistä huomiota ja hänen göttingeniläinen opintotoverinsa Karl August von Hardenberg oli
noussut Preussin ulkoasiainministeriksi. Molemmat
miehet olivat sen Venäjän ja Preussin uuden liiton
1812
55
mellan Frankrike och England. Situationen blev till slut
övermäktig för Alopeus, eftersom informationsförmedlingen från S:t Petersburg och London var så sporadisk
att han i praktiken måste agera utan instruktioner. Det
ledde till en förtroendekris, och sändebudet blev försatt
i disponibilitet. Det formella skälet var uppbringandet
av en rysk fregatt med värdefull last i Plymouths hamn.
Alopaeus blev nu beordrad att återvända till Tyskland
och där ställa sig till Alexander I:s förfogande. Sändebudet
förde med sig hela den ryska kolonin i London då han steg
i land på södra stranden av Engelska kanalen i Calais.
Där blev han vänligt mottagen av fransmännen, eftersom
man i Frankrike fortfarande hyste förhoppningar beträffande den ryska fredsförmedlingen i engelsk riktning. I
Paris träffade Alopaeus Napoleon som visade fredsprojektet stort intresse och uppfattade Alopaeus som dess bästa
främjare. Det ryska London-sändebudet i disponibilitet
vistades hela våren 1808 i Paris, där han träffade ledningen för den franska utrikespolitiken och befann sig
på sätt och vis fortfarande i händelsernas brännpunkt.
Med tiden tog opinionen i både England och Frankrike i
allt högre grad parti för fortsatt krig och Alopaeus kunde
resa till Tyskland.
Maximilian Alopaeus var i detta skede i praktiken en
privatperson, även om han senare tilldelades specialuppgifter såsom administrerandet av de ryska trupper som
blev stationerade i Hamburg och deltagandet i kongressen
i Aachen år 1818. Han ämnade med tillstånd av kejsaren
slå sig ner i Frankfurt där han år 1809 köpt ett hus, men
dröjde länge i Berlin och deltog flitigt i sällskapslivet.
Flyttningen till Frankfurt blev slutligen av, och Maximilian Alopaeus avled där 1821.
Maximilian Alopaeus 20 år yngre bror, den ur finländsk synvinkel betydligt viktigare David, kom via andra
vägar in på diplomatbanan även om den äldre broderns
exempel torde ha påverkat honom. Familjen hade, på
sedvanligt 1700-talsvis, satsat så kraftigt på den äldsta
sonens universitetsstudier att den yngre brodern skulle ha
blivit helt utan utbildning om inte guvernören i Viborg,
prinsen av Württemberg Friedrich Wilhelm (Alexander I:s morbror) hade välvilligt börjat stöda ynglingen.
Prinsen skickade den 12-årige ynglingen till sitt furstendömes huvudstad Stuttgart, där elitskolan Hohe Karlschule utbildade ämbetsmän, officerare och diplomater.
Disciplinen var hård vid denna internatskola som blivit
känd därför att diktaren Friedrich von Schiller studerade där några år, utan framgång. Alopaeus klarade sig
genom skolan och började i Stuttgart föra dagbok med
anteckningar en dag i gången turvis på fem språk: tyska,
franska, svenska, finska och ryska. Han flyttade 1785
till Göttingens universitet för fyra år och fick därefter
kanssa, joka purkautui marraskuussa 1807 keisarin
antamana hätäisenä sodanjulistuksena, jota Englanti ei ottanut täydestä todesta. Sitä ennen lähettiläs
oli ehtinyt tehdä Britannian ulkoministeri George
Canningin suunnalla muutamia tunnusteluja, jotka
tähtäsivät rauhaan Ranskan ja Englannin välillä. Tilanne muodostui Alopeukselle ylivoimaiseksi, koska
tiedonkulku Pietarista Lontooseen oli niin katkeilevaa, että hän joutui toimimaan käytännössä ilman
ohjeita. Seurauksena oli luottamuspula, ja lähettiläs
asetettiin disponibiliteettiin. Muodollisena syynä oli
Plymouthin satamassa tapahtunut, arvokasta lastia
kuljettaneen venäläisen fregatin takavarikko.
Trafalgarin meritaistelussa 1805 kuollut amiraali Horatio
Nelson edusti brittiläistä merivaltaa parhaimmillaan ja
sai useita voittoja Ranskan laivastosta. Nelsonin patsas
Lontoon Trafalgar Squarella.
Amiral Horatio Nelson som dog under sjöslaget vid
Trafalgar 1805 företrädde det brittiska sjöväldet i all dess
glans och besegrade den franska flottan flera gånger.
Nelsonstatyn vid Trafalgar Square i London.
1812
56
Amiraali Nelsonin kuolema Trafalgarin taistelussa.
Pronssireliefi Nelsonin patsaassa.
Amiral Nelsons död i slaget vid Trafalgar. Bronsrelief på
fundamentet till Nelsonstatyn.
Alopeus määrättiin nyt palaamaan Saksaan ja asettumaan Aleksanteri I:n käytettäväksi siellä. Lähettiläs
kuljetti mukanaan koko Lontoon venäläistä koloniaa
astuessaan maihin Kanaalin toisella rannalla Calaisissa, jossa ranskalaiset ottivat hänet ystävällisesti vastaan. Ranska elätteli nimittäin edelleen uskoa Venäjän
toimintaan rauhanvälittäjänä Englannin suuntaan.
Pariisissa Alopeus tapasi Napoleonin, joka oli kovin
kiinnostunut rauhanhankkeesta ja piti Alopeusta sen
parhaana edistäjänä. Disponibiliteetissä oleva Venäjän Lontoon lähettiläs viipyi Pariisissa koko kevään
1808 tavaten Ranskan ulkopoliittista johtoa ja oli
tavallaan edelleen ulkopoliittisen tapahtumien polttopisteessä. Vähitellen mielipiteet kuitenkin kallistuivat
niin Englannissa kuin Ranskassa sodan jatkamisen
kannalle ja Alopeus pääsi lähtemään Saksaan.
Maximilian Alopeus oli tällöin käytännössä yksityishenkilö, vaikka hänelle annettiinkin muutamia
anställning som titulärråd vid ryska legationen i Berlin
där brodern Maximilian var minister. Att David Alopaeus kort därefter blev privatsekreterare vid greve N.P.
Rumjantsevs kansli i Frankfurt visade sig dock särskilt
betydelsefullt, och 1792 blev han flyttad till Stockholm.
Den lärde och mycket förmögne Rumjantsev var en lysande gestalt som sedermera blev Alexander I:s rikskansler
och utrikesminister. Hans bevågenhet främjade i hög grad
David Alopaeus karriär.
I Stockholm nådde Alopaeus större framgång än sina
föregångare som väl insatt och språkkunnig iakttagare
av Sverige. Efter utnämningen 1803 till befullmäktigad
minister och sändebud visade det sig att Alopaeus lätt
skaffade sig informationskällor. Stor hjälp hade han
av sin hustru fr.o.m. 1802, friherrinnan Jeanette von
Wenckstern, en societetsskönhet från Hannover, som i
ministerhotellet vid Regeringsgatan samlade skaror av
uppvaktare. Gustaf IV Adolfs generaladjutant, Reinhold
1812
57
Boije, som vid finska krigets utbrott 1808 avslöjade den
svenska försvarsplanen och de svenska truppernas placering var en av dem. Efter krigsutbrottet gick det dock illa
för Alopaeus, eftersom den nyckfulle konungen av Sverige
försatte sändebudet i husarrest i sin bostad och bröt alla
dennes förbindelser med omvärlden. Som formell orsak
angavs dröjsmålet med den ryska krigsförklaringen. De
övriga diplomaterna i Stockholm protesterade mot detta
brott mot immuniteten. Fallet Alopaeus blev nyhetsstoff,
och Alexander I kunde i sin proklamation den 16 mars
1808 om anslutandet av Finland till Ryssland som orsak
ange den oförrätt som drabbat sändebudet. Denna tanke
gavs då för första gången offentlighet. Trots bevakningen
lyckades Alopaeus ytterst kallblodigt förse sin härskare
med rapporter om läget i Sverige. Först i maj 1808 kunde
han lämna Sverige via Karlskrona, för att i Baltischport
bli utväxlad mot det väntande svenska sändebudet i S:t
Petersburg Curt von Stedingk.
I kejsardömets huvudstad nådde Alopaeus med tiden
oanade höjder. Kejsarparet deltog i egenskap av gudföräldrar i dopet av hans dotter, som förstås fick namnet
Alexandrine. Då fredstanken började spira i början av
1809 och växte sig starkare efter revolutionen i Stockholm
erityistehtäviä, kuten venäläisten, Hampuriin asettuneiden sotajoukkojen hallinnointia ja osallistuminen
Aachenin kongressiin vuonna 1818. Hän aikoi asettua
keisarin luvalla Frankfurtiin, josta hän oli vuonna
1809 ostanut talon, mutta viipyi pitkään Berliinissä osallistuen innokkaasti seuraelämään. Vihdoin
muutto Frankfurtiin todella tapahtui, ja Maximilian
Alopeus kuoli siellä vuonna 1821.
Maximilian Alopeuksen 20 vuotta nuorempi veli,
Suomen kannalta paljon tärkeämpi David Alopaeus
joutui diplomaattiuralle toista tietä, joskin vanhemman veljen esikuva luultavasti vaikutti häneen. Kuten
1700-luvun oloissa oli tavallista, perhe oli satsannut
niin suuresti vanhimman pojan yliopistolukuihin,
että nuorempi olisi jäänyt ilman koulutusta, jollei
Viipurin kuvernööri, Württembergin prinssi Friedrich Wilhelm (hän oli Aleksanteri I:n äidin veli) olisi
hyvänsuovasti alkanut tukea lahjakasta nuorukaista
ja lähettänyt hänet 12-vuotiaana ruhtinaskuntansa
pääkaupunkiin Stuttgartiin, jossa toimi virkamiehiä,
upseereita ja diplomaatteja kouluttava eliittikoulu,
ns. Hohe Karlschule. Kuriltaan ankara sisäoppilaitos
on tunnettu siitä, että myös runoilija Friedrich von
Schiller oli opiskellut siellä muutamia vuosia aikaisemmin huonoin tuloksin. Alopeus selvisi kuitenkin
koulunkäynnistään ja alkoi pitää Stuttgartissa päiväkirjaa, johon hän teki vuoropäivin merkintöjä viidellä
kielellä, saksaksi, ranskaksi, ruotsiksi, suomeksi ja
venäjäksi. Hän siirtyi Göttingenin yliopistoon vuonna
1785 neljäksi vuodeksi sekä sai sen jälkeen työpaikan nimineuvoksena Venäjän Berliinin lähetystöstä,
jossa hänen veljensä Maximilian toimi ministerinä.
Kaikkein merkityksellisemmäksi David Alopeukselle tuli kuitenkin, että hän pian tämän jälkeen sai
yksityissihteerin toimen kreivi N.P. Rumjantsevin
kansliassa Frankfurtissa, josta hänet vuonna 1792
siirrettiin Tukholmaan. Loistavan, oppineen ja hyvin
varakkaan sekä myöhemmin Aleksanteri I:n valtakunnankansleriksi ja ulkoministeriksi nousseen Rumjantsevin suosio tasoitti huomattavasti David Alopeuksen
virkatietä.
Tukholmassa Alopeus saavutti edeltäjiään suurempaa menestystä kielitaitoisena ja maan oloja
syvällisesti tuntevana tarkkailijana. Osoittautui,
että kun hän vuonna 1803 oli tullut täysivaltaiseksi ministeriksi ja lähettilääksi, hänelle oli helppoa
hankkia tietolähteitä. Apuna tässä oli hänen puolisonsa vuodesta 1802, vapaaherratar Jeannette von
Wenckstern, hannoverilainen seurapiirikaunotar,
joka kokosi Regeringsgatanilla olleeseen ministerihotelliin joukoittain liehittelijöitä. Yksi näistä, Kustaa
David Alopaeus. Pistegravyyri, Georg Christian Schule
1816. Museovirasto.
David Alopaeus. Punktgravyr av Georg Christian Schule
1816. Museiverket
1812
58
fördes Alopaeus till Sverige med kosacköversten Kulnevs
trupper vid månadsskiftet mars-april. Färden till Grisslehamn över istäckta Ålands hav var vådlig, men väl
i Stockholm fick han träffa regenten, hertig Karl, och
kanslipresidenten Gustaf Lagerbjelke, och djärvt yrka
på en ny riksgräns längs Kalix älv. Tanken torde först
ha yttrats av ingenjörsgeneralen Pjotr Kornilovitj van
Suchtelen, och framfördes nu av Alopaeus med hänvisning till den språk- och nationalitetsgräns som i Norrbotten löpte längs denna älv. Förslaget var enligt honom
motiverat p.g.a. ”finska språkets förhärskande ställning
i det lokala språkbruket”. Det avvek från Rysslands officiella linje om Torne älv som gräns som fastslagits vid
förhandlingar med Napoleon i början av 1808. Alopaeus
fredstrevare misslyckades men då Sveriges internationella
läge ytterligare försämrades gick landets nya regering
i augusti-september 1809 med på fredsförhandlingar i
Fredrikshamn.
Alopaeus företrädde kejsardömet även under dessa
förhandlingar, där hans förman utrikesministern Nikolaj Petrovitj Rumjantsev dock kom att stå i rampljuset.
Alopaeus uppfattades som en farlig förhandlare som försökte komma åt ett större stycke av svenskt territorium
än ryssarna i allmänhet var ute efter. Delegaterna från
Sverige påpekade ironiskt, med hänvisning till släktens
ursprungliga namn Kettunen, att Alopaeus var ”av rävens släkt” och den andra svenska förhandlaren A.F.
Skjöldebrand noterar i sina memoarer att Alopaeus var
son till en finsk präst, men ”till sinnelaget ryss: slug,
tilltagsen, artig på sitt sätt, men på intet sätt jämförlig
med Romanzov, likväl skicklig negociatör.”
Efter freden i Fredrikshamn vistades Alopaeus i S:t
Petersburg och blev 1810 utnämnd till ledamot av det
viktiga hemliga rådet som även svarade för förvaltningen
av Rysslands västra provinser. Han hörde nu till de mest
inflytelserika finnarna i den ryska huvudstaden, och
som bekant föreslog Jan Anders Jägerhorn i maj 1811
att Alopaeus även skulle utses till ledamot av kommittén för finska ärenden ”som därmed finge någon värdig
och skicklig ledamot från Gamla Finland, såvida Hans
Majestät ville tillsätta ett sådant råd och förena de två
länderna.” Alopaeus blev dock inte ledamot av kommittén, eftersom han redan utsetts till sändebud vid hovet
i Württemberg där hans gamle beskyddare Friedrich
Wilhelm blivit konung. Därmed kunde Alopaeus slå sig
ner i Stuttgart där han i tiden gått i skola. Den resa till
Neapel som brukar nämns i biografierna blev däremot
aldrig av. Flera källor vittnar dock om att Alopaeus redan
före Gustaf Mauritz Armfelt pläderat för anslutande av
Gamla Finland till Finska generalguvernementet, vilket
även skedde vid årsskiftet 1811–1812. Eftersom Alopaeus
IV Aadolfin kenraaliadjutantti Reinhold Boije, kavalsi
Alopeukselle Suomen sodan syttyessä 1808 Ruotsin
puolustussuunnitelman sekä joukkojen sijoitustiedot.
Sodan sytyttyä vuonna 1808 Alopeukselle kävi kuitenkin sikäli hullusti, että Ruotsin arvaamaton kuningas
pani hänet lähettilään asunnossa kotiarestiin ja katkaisi kaikki hänen yhteytensä ulkomaailman kanssa.
Syynä oli muodollisuus, Venäjän sodanjulistuksen viipyminen. Tukholman muut diplomaatit protestoivat
tätä immuniteetin rikkomista vastaan. Tapaus nosti
Alopeuksen nimen yli uutiskynnyksen, ja Aleksanteri I:n saattoi viitata siihen maaliskuun 16. päivänä
1808 annetussa proklamaatiossa, jossa lähettiläälle
tehty vääryys esitettiin syynä Suomen liittämiselle
Venäjään. Ajatus esiintyi tällöin ensimmäistä kertaa
julkisuudessa. Alopeuksen onnistui erittäin kylmäverisesti vartioinnista huolimatta toimittaa hallitsijalleen raportteja Ruotsin tilanteesta. Vasta toukokuussa hänelle tuli mahdollisuus matkustaa Karlskronan
kautta pois Ruotsista, minkä jälkeen hänet vaihdettiin
Paldiskissa odottavaan Ruotsin Pietarin-lähettilääseen
Curt von Stedingkiin.
Keisarikunnan pääkaupungissa Alopeus nousi
vähitellen arvoon arvaamattomaan. Keisaripari oli
kummeina läsnä hänen lapsensa kastetilaisuudessa
– tyttärelle annettiin tietysti nimi Alexandrine. Kun
rauhanajatus oli alkanut itää vuoden 1809 alkupuolella ja varmentui Tukholmassa sattuneen vallankumouksen vuoksi, Alopeus saatettiin tunnustelijana
Ruotsiin ja hän suoritti maalis-huhtikuussa vaarallisen jäämatkan kasakkaeversti Kulnevin joukoissa
Ahvenanmeren yli Grisslehamniin. Hän tapasi Tukholmassa regentin, Kaarle-herttuan sekä kansliapresidentti Gustaf Lagerbjelken esittäen rohkeasti uudeksi valtakunnanrajaksi Kalix-jokea. Hän perusteli
ajatusta, jonka isä lienee ollut insinöörikenraali Petr
Kornilovitš (Jan Peter) van Suchtelen, kieli- ja kansallisuusrajalla, joka kulki Norrbottenissa noudatellen tätä virtaa. Tarkkaan sanoen hän motivoi ehdotustaan ”suomen kielen valta-asemalla paikallisessa
kielenkäytössä”. Ehdotus poikkesi Venäjän virallisesta
linjasta, sillä rajaksi oli jo vuoden 1808 alussa sovittu neuvotteluissa Napoleonin kanssa Tornionjoki.
Alopeuksen tunnustelut epäonnistuivat, mutta kun
kansainvälinen tilanne yhä huononi Ruotsin näkökulmasta, maan uusi hallitus suostui elo-syyskuussa
1809 sopimaan rauhasta Venäjän kanssa Haminan
rauhanneuvotteluissa.
Niissäkin Alopeus edusti keisarikuntaa, ollen
kyllä aika lailla esimiehensä, ulkoministeri Nikolai
Rumjantsevin varjossa. Häntä pidettiin vaarallisena
1812
59
neuvottelijana, joka pyrki haukkaamaan
suuremman palan ruotsalaista maata
pohjoisessa kuin mitä venäläiset yleensä
aikoivat. Ruotsin edustajat sanoivatkin
pilkallisesti, että hän oli ”ketun sukua”
(av rävens släkt) – viitaus suvun alkuperäiseen nimeen Kettunen – ja Ruotsin
toinen neuvottelija A.F. Sköldebrand kirjoittaa vielä muistelmissaan, että Alopeus oli siitä huolimatta, että hän oli
suomalaisen papin poika, ”luonteeltaan
aivan venäläinen: viekas, yritteliäs, tavallaan myös kohtelias mutta ei sentään
mitenkään Venäjän pääneuvottelija
Rumjantsevin veroinen”.
Haminan rauhan jälkeen Alopeus
viipyi Pietarissa ja tuli vuonna 1810
nimitetyksi tärkeän salaisen neuvoston
jäseneksi, jolle kuului myös Venäjän
läntisten provinssien hallinto. Alopeus
kuului nyt vaikutusvaltaisimpiin Venäjän pääkaupungin suomalaisiin, ja on
tunnettua, että Jan Anders Jägerhorn
ehdotti häntä toukokuussa myös 1811
Suomen asiain komiteaan, ”niin että
sinne joutuisi Vanhasta Suomesta arvokas ja taitava jäsen siinä tapauksessa,
että Hänen Majesteettinsa tahtoo asettaa sellaisen neuvoston ja yhdistää molemmat maat”. Alopeus ei kuitenkaan David Alopaeus allekirjoitti Venäjän puolesta Haminan rauhansopimuksen
tullut komiteaan, koska hänet määrät- 1809 ulkoministeri Nikolai Rumjantsevin jälkeen. Venäjän keisarikunnan
tiin lähettilääksi vanhan suosijansa, ulkopolitiikan osasto, Venäjän Ulkoministeriön historiallisten asiakirjojen
osasto, Moskova (AVP RI MID Rossii).
Württembergin kuninkaaksi tulleen
Friedrich Wilhelmin hoviin eli aset- David Alopaeus undertecknade å Rysslands vägnar fredsfördraget i
tumaan vanhaan koulukaupunkiinsa Fredrikshamn 1809 efter utrikesministern Nikolaj Rumjantsev. Arkivet för
Stuttgartiin. Elämäkerroissa totena esi- det ryska kejsardömets utrikespolitik, Ryska utrikesministeriets avdelning
för historisk dokumentation, Moskva (AVP RI MID Rossii).
tetty matka Napolin kuningaskuntaan
ofta framhöll sitt finska ursprung har man ansett att
ei sen sijaan koskaan toteutunut. Useammat lähteet
hans handlande främst styrdes av finsknationella motodistavat kuitenkin, että Alopeus ajoi jo ennen Gustiv, men en annan outtalad orsak var kanske kusinen,
taf Mauritz Armfeltia Vanhan Suomen yhdistämistä
nyutnämnde biskopen i Borgå Magnus Jacob Alopaeus
Suomen kenraalikuvernöörikuntaan, mikä tapahtuikyrkopolitiska strävan att utvidga sitt stift till att även
kin vuoden vaihteessa 1811–1812. Hänen motiivejaan
omfatta de lutherska områdena i Karelen på andra sidan
on pidetty ennen muuta suomalaiskansallisina, koska
gränsen. David Alopaeus påverkades i hög grad av de i
hän korosti joka käänteessä suomalaisuuttaan, mutta
hela Tyskland gängse alltyska idéerna som riktade sig mot
on mahdollista, että niiden taustalla olisi piillyt myös
Napoleon och kanske också av de ogynnsamma följderna
hänen serkkunsa, Porvoon vastanimitetyn piispan
av Polens delning som utöver bondeoroligheter och andra
Magnus Jacob Alopaeuksen kirkkopoliittista halua
olägenheter talade för en förening av Finlands olika delar.
laajentaa hiippakuntaansa rajantakaisen luterilaisen
Napoleons nederlag och den ryska offensiven i CenKarjalan alueelle. Sitä paitsi David Alopeuksen ajattraleuropa föranledde under de följande åren en rad
teluun vaikutti suuresti Saksassa kaikkialle levinnyt
temporära förvaltningslösningar i de tidigare franska
Napoleonin vastainen yhteissaksalaisuuden aate, ja
1812
60
klient- och buffertområdena. Alopaeus anlände 1813 med
de segerrika ryska trupperna till Berlin, där han blev
utnämnd till befullmäktigat sändebud. Mandatet visade
sig ännu större och förde slutligen Alopaus till hans mest
glansfulla post: generalguvernörsuppdraget i Lothringen
(Lorraine) i nordöstra Frankrike 1813–1815. I Nancy
ledde han framgångsrikt förvaltningen av fem departement och vann invånarnas uppskattning. Stadsborna
lät t.o.m. måla hans porträtt i naturlig storlek, för att
hängas upp i rådhuset i Nancy. Vid sidan av generalguvernörskapet och övrig diplomati kom Alopaeus som
befullmäktigat sändebud även att delta i Wienkongressen 1814. Följande år upptog Rysslands relationer till
staten Preussen, som redan Maximilian Alopaeus främjat, David Alopaeus hela tid. Han verkade i Berlin som
ryskt sändebud ända till sin död år 1831. Alopaeus hade
1819 blivit upphöjd i friherrlig rang i Finland (han lät
inte immatrikulera sig på Riddarhuset) och erhöll därtill
polsk grevlig värdighet. David Alopaeus stora och viktiga
personarkiv med bl.a. detaljerade anteckningar från fredsförhandlingarna i Fredrikshamn, dagböcker etc. hamnade
på avvägar efter hans död. En avlägsen släkting, E. (von)
Bützow, fick dock tag på arkivet i franska legationen i
Peking och förde det till Stockholm, där Jac. Ahrenberg
under några dagar bereddes tillgång till samlingen, som
då omfattade 16 band. Bützow ämnade leverera materialet till Ryska statsarkivet, men dessa papper har inte
kunnat påträffas i vare sig S:t Petersburg eller Moskva.
I diplomatins historia utgör bröderna Alopaeus ett
tvillingpar som någon gång ansetts förebåda det självständiga Finlands skötsel av utrikesärenden. Forskningen
i Finland har tenderat att betrakta i synnerhet den senare
brodern som en ”protofennoman”, men han bör nog snarare uppfattas som en företrädare för Gamla Finland i
det mångnationella ryska imperiets brokiga ämbetsmannakår. M
ehkä myös Puolan jakojen epäsuotuiset seuraukset,
jotka talonpoikaislevottomuuksien ja muiden epäkohtien lisäksi puhuivat Suomen eri osien yhdistämisen
puolesta.
Napoleonin tappio ja Venäjän eteneminen syvälle
Keski-Eurooppaan johti seuraavina vuosina moniin
tilapäisjärjestelyihin Ranskan entisten puskuri- ja sateelliittialueiden hallinnossa. Alopeus siirtyi Venäjän
voitokkaiden joukkojen mukana vuonna 1813 Berliiniin, missä hänet nimitettiin täysivaltaiseksi lähettilääksi. Tehtävä oli vielä laajempi. Alopeus saavutti
loistavimman arvoasemansa Koillis-Ranskassa sijaitsevan Lothringenin (Lorrainen) kenraalikuvernöörinä 1813–1815. Hän johti menestyksellä ja asukkaiden
arvostuksen saavuttaen Nancyssä viiden ranskalaisen
departementin (läänin) hallintoa. Nancyn asukkaat
maalauttivat hänestä jopa luonnollista kokoa olevan
muotokuvan raatihuoneensa seinälle riippumaan.
Kenraalikuvernöörin työnsä ja diplomatian lisäksi
Alopeus osallistui vielä Venäjän täysivaltaisena lähettiläänä Wienin kongressiin 1814. Seuraavasta
vuodesta alkaen Venäjän suhteet Preussin valtioon,
joita jo Maximilian Alopeus oli ollut kehittelemässä,
veivät kuitenkin kaiken Alopeuksen ajan. Hän vaikutti Berliinissä Venäjän lähettiläänä kuolemaansa
asti eli vuoteen 1831. Alopeus oli saanut vuonna
1819 suomalaisen vapaaherran arvon (vaikka hän
ei matrikuloitunutkaan Ritarihuoneeseen) ja myös
puolalaisen kreivin arvon. Hänen suuri ja merkittävä
henkilöarkistonsa, jossa muun muassa oli yksityiskohtaisia merkintöjä Haminan rauhanneuvotteluista,
päiväkirja ja muuta, joutui hänen kuolemansa jälkeen
harhateille, mutta Alopeuksen kaukainen sukulainen
E. (von) Bützow sai sen haltuunsa Ranskan Pekingin lähetystöstä ja toi sen Tukholmaan, missä Jac.
Ahrenberg sai muutaman päivän ajan käyttää tuota
16-niteistä kokoelmaa. Bützowin aikeena oli toimittaa
aineisto Venäjän valtionarkistoon, mutta Pietarista
tai Moskovasta ei papereita etsiskelyistä huolimatta
ole löydetty.
Alopaeus-veljekset muodostavat diplomatian historiassa kaksoisparin, jota joskus on pidetty ennakoivana itsenäisen Suomen ulkomaisen asiainhoidon
kannalta. Etenkin jälkimmäiseen heistä on suomalainen tutkimus halunnut painaa jonkinlaista ”esifennomaanin” leimaa, mutta on varmasti oikeampaa
nähdä hänet Vanhan Suomen edustajana monikansallisen Venäjän imperiumin kirjavassa virkamieskunnassa. M
Översättning: Pertti Hakala
1812
61
Jussi Nuorteva
Aleksanterin, Bernadotten vai Bonaparten
puolesta – suomalaiset upseerit Napoleonin
sodissa
För Alexander, Bernadotte eller Bonaparte
– de finska officerarna i Napoleonkrigen
De första åren av autonomins tid var besvärliga
för de finska officerarna. Statsgränser och regenthus växlade i snabb takt då det politiska och
militära läget fluktuerade både i Norden och på
kontinenten. På grund av tryckande ekonomiska
problem tedde sig framtiden i det krigshärjade
hemlandet mycket osäker.
Somliga officerare stannade kvar i svensk
tjänst efter Finska kriget. Andra återvände till
Finland, även om det tycktes innebära ett slut på
karriären sedan de finska trupperna blivit upplösta. De officerare som återvände till Finland fick
dock på basis av fredsavtalet rätt att bo kvar på
sina boställen. Det var ändå en liten tröst.
Många yngre officerare beslöt att träda i rysk
tjänst. Det stora europeiska kriget erbjöd dem
en chans att fortsätta sin karriär i nya herrars
tjänst. En - visserligen mycket liten - grupp utgjorde de officerare som tog värvning vid de tyska
trupperna på Napoleons sida. Alla dessa kategorier påträffas bland de finska officerare som blivit
utbildade vid Haapaniemi kadettkår.
Merparten av de finska officerarna hade fått
Napoleonin rykmenttien lipputankoja koristivat kotkatunnukset,
jotka otettiin käyttöön vuonna 1804. Näitä kotkatunnuksia on
sin utbildning vid den kadettkår som inrättats av
säilynyt noin 130.
Georg Magnus Sprengtporten 1779. Grundaren
Napoleons regementen hade fanor med örnemblem på toppen av av kadettkåren i Haapaniemi trädde 1787 i rysk
stången; emblemet togs i bruk år 1804. Cirka 130 av dessa örnar
tjänst p.g.a. den gustavianska tidens politiska förhar bevarats till våra dagar.
vecklingar. Han kom följaktligen att kämpa mot
sina elever under Finska kriget 1808–1809, men
var inte den enda officer som bröt mot sin trohetsed till
Autonomian ajan alkuvuodet olivat hankalia suoSveriges konung. Gustaf III:s och Gustaf IV Adolfs egenmalaiselle upseeristolle. Valtioiden rajat ja hallitsisinne och ofta bristande omdöme hade lett till opposition
jasuvut muuttuivat nopeasti poliittisten ja sotilaalinom officerskåren sedan Anjalaförbundets dagar. Det
listen tilanteiden vaihdellessa niin Euroopassa kuin
var därför inget under att de finska officerarna kom att
Pohjolassakin. Taloudelliset huolet painoivat sodan
tjänstgöra på många krigsteatrar i Europa.
runtelemassa Suomessa ja tulevaisuus näytti perin
Napoleonkrigen blev en prövning för i synnerhet den
epävarmalta.
adliga krigarätten Gripenberg där generalmajor Hans
Osa upseeristosta jäi Suomen sodan jälkeen RuotHenrik Gripenberg var den som hade nått den mest betysin palvelukseen. Toiset palasivat Suomeen, vaikka
dande ställningen i den svenska armén. Sönerna Gustaf
se näyttikin merkitsevän uran loppua suomalaisten
1812
62
Adolf (f. 15.7.1791) och Odert Henrik (f. 15.7.1788)
joukko-osastojen tultua hajotetuiksi. Suomeen pavar båda kadetter från Haapaniemi och deltog i likhet
laavat upseerit saivat kuitenkin rauhansopimuksen
med fadern i Finska kriget 1808–1809.
perusteella oikeuden jatkaa asumista virkataloissaan.
Gustaf Adolf Gripenberg stred i Björneborgs regeSe oli sentään pieni lohtu.
mente som fänrik bl.a. vid Siikajoki, Lappo, Kauhava
Monet nuoremmista upseereista päättivät ryhtyä
och Jutas. Han sårades vid Lappo men följde trots såret
Venäjän palvelukseen. Suuri eurooppalainen sota
i magen med den armé som lämnade Finland. På den
tarjosi heille mahdollisuuden jatkaa uraansa uuden
svenska sidan kom de trupper som leddes av fadern Hans
isännän palveluksessa. Yhden – tosin varsin pienen
Henrik Gripenberg att kapitulera åt ryssarna vid Kalix
– ryhmän muodostivat ne upseerit. jotka liittyivät
i Norrbotten. Kapitulationen uppfattades i Sverige som
palkkasotilaina Napoleonia tukeviin saksalaisiin joukonödig och skamlig, varför generalmajor Gripenberg blev
koihin. Kaikkien näiden ryhmien edustajia kuului
instämd till krigsrätten i Stockholm. Generalmajoren som
Haapaniemen kadettikoulussa koulutuksensa saaneeåtervänt till Finland fick dock inte tillstånd av Alexander
seen suomalaiseen upseeristoon.
Pääosa suomalaisista upseereista oli saanut koulutuksensa
Georg Magnus Sprengtportenin aloitteesta vuonna 1779
perustetussa Haapaniemen
kadettikoulussa. Kustavilaisen
ajan poliittisten kiemuroiden
vuoksi kadettikoulun perustaja siirtyi vuonna 1787 Venäjän
palvelukseen. Suomen Suomen
sodassa 1808–1809 hän joutui
sen vuoksi taistelemaan omia
oppilaitaan vastaan. Eikä hän
ollut ainoa upseeri, joka oli
luopunut vannomastaan uskollisuudesta Ruotsin kuninkaalle. Kustaa III:n ja Kustaa
IV Adolfin omapäisyys ja usein
heikko arvostelukyky olivat herättäneet vastustusta upseeriston keskuudessa Anjalan liiton
ajoista lähtien. Ei siis ole ihme,
että 1810-luvun kuohuvina
vuosina suomalaisia upseereita
palveli monilla Euroopan sotanäyttämöillä.
Napoleonin sotien vaikutukset koettelivat erityisen voimakkaasti Gripenbergin aatelista Napoleon asetti nuoremman veljensä Jérôme-Napoléon Bonaparten 1807
perustamansa Westfalenin kuningaskunnan hallitsijaksi. Napoleon järjesti myös
sotilassukua. Merkittävimmässä
veljensä ja prinsessa Katharina von Württembergin avioliiton. Westfalenin
asemassa Ruotsin armeijassa oli kuningaskunnan Napoleonia tukeneet joukot tuhoutuivat lähes täysin Venäjän
ollut kenraalimajuri Hans Hen- sotaretkellä ja kuningaskunta lakkasi 1813.
rik Gripenberg. Hänen poikansa Gustaf Adolf (s. 15.7.1791) Napoleon grundade 1807 kungadömet Westfalen, och utsåg sin yngsta bror
ja Odert Henrik (s. 15.7.1788) Jérôme-Napoléon till det nya lydrikets regent. Napoleon arrangerade också
äktenskapet mellan brodern och prinsessan Katharina av Württemberg. Det
olivat Haapaniemen kadetteja,
westfaliska kungadömets stödtrupper i Napoleons armé blev s.g.s. förintade
jotka isänsä tavoin osallistuivat under fälttåget i Ryssland 1812. Kungadömet Westfalen upphörde att existera
Suomen sotaan 1808–1809.
1813.
1812
63
I att resa till rättegången i Sverige som därför inte kunde
inledas. Det plågade general Gripenberg som upplevde att
han inte fått en möjlighet att försvara sin krigarheder.
Efter att ha vädjat i saken fick Hans Henrik Gripenberg
slutligen 1812 kejserligt tillstånd att resa till Sverige.
Rättegången blev dock inhiberad eftersom generalmajor
Gripenberg avled 1813 och målek förföll.
Gustaf Adolf hade kapitulerat med sin fars trupper
i Kalix och ville inte återvända till det Finland som anslutits till Ryssland, utan beslöt att stanna i Sverige.
Han erhöll 1811 en löjtnantsvakans vid Norra Skånska
Infanteriregementet. Kapitulationen i Kalix kom han dock
inte ifrån. Gustaf Adolf beslöt därför att lämna Sverige
och tog värvning som löjtnant i den westfaliska armén.
Det kungadöme som Napoleon skapat i Westfalen efter
freden i Tilsit 1807 styrdes av kejsarens bror JerômeNapoléon Bonaparte. Kungadömets viktigaste uppgift
var att stöda Napoleon under hans fälttåg mot Ryssland.
Den armé som rekryterades från Westfalen för det
ryska fälttåget uppgick till hela 28 000 man vid en tidpunkt då 8 000 man från kungadömet redan deltog i
kriget i Spanien. De westfaliska trupperna led enorma
förluster. Endast ett tusental av dem som tågat iväg
återvände till sina hemtrakter. Gustaf Adolf Gripenberg
hörde inte till de lyckosamma. Det stora slaget vid Borodino 7.9.1812 innebar slutet på hans militära bana
under Napoleons örnar.
Också nylänningen Berndt Gustaf Aminoff (f.
30.5.1785) sökte sig till den westfaliska armén. Han
var kadettkamrat till Gustaf Adolf Gripenberg från Haapaniemi krigsskola och hade deltagit i Finska kriget som
kornett vid Nylands dragonregemente. Aminoff stannade kvar i Sverige efter kriget och anslöt sig liksom
Gripenberg till officerskåren vid Norra Skånska Infanteriregementet. Han gick tillsammans med sin kamrat i
westfalisk tjänst. Under Napoleons fälttåg gjorde Aminoff
snabb karriär; redan efter ett år blev han befordrad till
major vid de trupper som lidit stora förluster. Han stupade i likhet med kadettkamraten Gripenberg under slaget vid Borodino. Närmare uppgifter om de sista skedena
av de två männens fälttåg har inte bevarats.
Ännu en tredje finsk officer stupade under slaget vid
Borodino 7.9.1812. Överstelöjtnanten Alexis von Orraeus (f. 23.1.1782) från Viborg hörde till en betydande
präst- och ämbetsmannasläkt som verkade i Gamla Finland. Fadern, verkliga statsrådet Magnus Orraeus var
civilguvernör i Viborg och farbrodern Gustaf Orraeus
som hört till Pehr Kalms elever vid Åbo Akademi blev
sedermera stadsläkare i Moskva och verkligt statsråd.
Släkten hade blivit adlad i Ryssland och använde namnet
von Orraeus.
Napoleonin armeijan joukot edustivat useita
kansallisuuksia. Sveitsiläisiä sotilaita 1810-luvun alussa.
Napoleons arméer bestod av flera nationaliteter.
Schweiziska soldater från början av 1810-talet.
Gustaf Adolf Gripenberg taisteli Porin rykmentin
vänrikkinä muun muassa Siikajoella, Lapualla, Kauhavalla ja Juuttaalla. Lapualla hän haavoittui vatsaan,
mutta jatkoi siitä huolimatta vetäytyvän armeijan
mukana Ruotsin puolelle. Siellä hänen isänsä Hans
Henrik Gripenbergin johtamat joukot antautuivat
Norrbottenin Kalixissa venäläisille. Antautuminen
nähtiin Ruotsissa tarpeettomaksi ja häpeälliseksi ja
kenraalimajuri Gripenberg haastettiin Tukholmassa
sotaoikeuteen. Aleksanteri I ei kuitenkaan antanut
Suomeen palanneelle Gripenbergille lupaa matkustaa
Ruotsiin oikeudenkäyntiä varten. Oikeudenkäyntiä ei
sen vuoksi käynnistetty. Se vaivasi kenraali Gripenbergiä, joka koki, ettei hän ollut saanut mahdollisuutta
puhdistaa sotilaskunniaansa. Vetoomustensa ansiosta
Hans Henrik Gripenberg sai viimein vuonna 1812 keisarilta luvan matkustaa Ruotsiin. Oikeutta ei lopulta
kuitenkaan käyty, sillä Hans Henrik Gripenbergin
kuoli 1813 ja tapaus jäi auki.
Isänsä joukoissa Kalixissa antautunut Gustaf Adolf
ei halunnut palata Venäjään liitettyyn Suomeen, vaan
päätti jäädä Ruotsiin. Hän sai 1811 luutnantin vakanssin Skoonen Pohjoisessa jalkaväkirykmentissä.
Kalixin antautumkinen löi silti leimansa häneenkin.
Gustaf Adolf päätti jättää Ruotsin ja värväytyi luutnanttina Westfalenin armeijaan. Napoleonin Tilsitin
rauhan jälkeen 1807 luoman kuningaskunnan hallit-
1812
64
Alexis von Orraeus tjänstgjorde vid Rjazanska regesijana toimi keisarin veli Jérôme-Napoléon Bonaparte.
mentet som var stationerat i Gamla Finland. Han ingick
Kuningaskunnan tärkein tehtävä oli tukea Napoleoäktenskap i Helsingfors 13.1.1811 med rådman Karl Etnia hänen Venäjälle suuntautuvalla sotaretkellään.
holéns dotter Catharina. Deras dotter Catharina Lovisa
Westfalenista rekrytoitiin Venäjän sotaan peräti
von Orraeus föddes 18.10.1811 och hade således inte
28 000 sotilaan suuruinen armeija. Samaan aikaan
fyllt ett år då fadern stupade vid Borodino i Alexander
Espanjan sotaan osallistui 8 000 kuningaskunnan
I:s trupper.
sotilasta. Westfalenilaisten tappiot olivat valtavat.
Alexis von Orraeus dotter Catharina ingick 1834
Vain tuhatkunta lähtijää palasi kotiseudulleen. Gusäktenskap med Achates Ferdinand Gripenberg, som
taf Adolf Gripenberg ei kuulunut näiden onnekkaiden
avancerat till generalmajor och postöverdirektör i Finjoukkoon. Hänen sotilasuransa päättyi Napoleonin
land. Deras son Alexis (Claes Alexis Konstantin) Gripenkotkien alla Borodinon suurtaistelussa 7.9.1812.
berg var självständighetsaktivist och sedermera Finlands
Westfalenin armeijaan liittyi myös uusmaalaiförsta sändebud i Stockholm. Namnet Alexis hade gått
nen Berndt Gustaf Aminoff (s. 30.5.1785). Hän oli
i arv från morfadern Alexis von Orraeus, som stupade
Gustaf Adolf Gripenbergin kadettitoveri Haapanievid Borodino. Att Gustaf Adolf Gripenberg som kämpat
men sotakoulusta. Aminoff oli osallistunut Suomen
för Napoleon och stupade vid Borodino var halvkusin
sotaan Uudenmaan rakuunarykmentin kornettina.
till Achates Ferdinand Gripenberg vittnar om historiens
Sodan jälkeen hän jäi Ruotsiin ja liittyi Gripenbergin
nycker. Det stora slaget vid Borodino berövade därmed
tavoin Skoonen Pohjoisen jalkaväkirykmentin upseebägge fruar en nära anhörig. Den ena stupade för Frankristoon. Toverinsa kanssa hän värväytyi luutnanttina
rike och Napoleon, den andra i Alexander I:s trupper.
Westfalenin kuningaskunnan palvelukseen. NapoleTill de största och vanligen rätt okända finska hjälonin sotaretken aikana Aminoffin ura lähti nopeaan
tarna i Napoleonkrigen hör viborgaren Alexander Amatus
nousuun. Hän yleni jo seuraavana vuonna majuriksi
Thesleff (1778–1847) och f.d. kadetten vid Haapaniemi
suuria miehistötappioita kärsineissä joukoissa. KaJohan Reinhold Munck (1795–1865). Alexander Amadettitoverinsa Gripenbergin tavoin Aminoff kaatui
tus, som hörde till en gammal borgarsläkt i Viborg, hade
Borodinon taistelussa. Tarkempia tietoja kummanbeslutat sig för den militära banan, vilket innebar ett
kaan sotaretken viimeisistä vaiheista ei ole säilynyt.
avsteg från släkttraditionen. Han blev 1793 antagen till
Kolmaskin suomalainen upseeri kaatui Borodinon
tjänst vid det ryska Nevaregementet som korpral. Thesleff
taistelussa 7.9.1812. Viipurilainen everstiluutnantti
deltog i striderna mot fransmännen 1807 och hade då
Alexis von Orraeus (s. 23.1.1782) kuului merkittäFinska kriget bröt ut redan avancerat till kapten.
vään Vanhan Suomen alueella vaikuttaneeseen papThesleff kommenderades i början av 1808 till den
pis- ja virkamiessukuun. Hänen isänsä oli Viipurin
ryska Savolaxgruppen för att strida i dess led. Han utsiviilikuvernööri ja todellinen valtioneuvos Magnus
Orraeus ja setänsä lääketieteen tohtori, Pehr Kalmin
oppilas Turun akatemiassa ja sittemmin Moskovan
kaupunginlääkärinä toiminut todellinen valtioneuvos
Gustaf Orraeus. Suku oli
aateloitu Venäjällä ja käytti
nimeä von Orraeus.
Alexis von Orraeus palveli Vanhan Suomen alueelle sijoitetussa Rjazanin
rykmentissä. Hän avioitui
Helsingissä 13.1.1811 raatimies Karl Etholénin tyttären Catharinan kanssa. Aseharjoituksia harjoiteltiin sekä teoriassa että käytännössä. Pistinharjoituksia
Heidän tyttärensä Cathari- venäläisessä oppikirjassa Voinskii ustav o pehtoni sluzb (1839).
na Lovisa von Orraeus syn- De praktiska övningarna i vapnens bruk hade även en teoretisk dimension.
tyi 18.10.1811 ja oli siten alle Bajonettövningar i den ryska handboken Vojnskij ustav o pechtonij sluzhb (1839).
1812
65
Ranskalainen marsalkka Auguste de Marmont luovuttaa
Pariisin avaimet keisari Aleksanteri I:lle Montmartren
kukkuloilla maaliskuussa 1814.
Franske marskalken Auguste de Marmont överlåter Paris
nycklar till kejsar Alexander I vid Montmartre i mars 1814.
vuoden ikäinen isänsä kaatuessa Borodinossa Aleksanteri I:n joukoissa.
Alexis von Orraeuksen Catharina-tytär avioitui
1834 kenraalimajuriksi ja Suomen postiylitirehtööriksi urallaan edenneen Achates Ferdinand Gripenbergin kanssa. Heidän poikansa Alexis (Claes Alexis
Konstantin) Gripenberg oli itsenäisyysaktivisti ja sittemmin Suomen ensimmäinen suurlähettiläs Tukholmassa. Nimi Alexis periytyi sukuun äidin isältä,
Borodinossa kaatuneelta everstiluutnantti Alexis von
Orraeukselta. Historian oikullisuudesta kertoo, että
Borodinossa Napoleonin puolella kaatunut Gustaf
Adolf Gripenberg oli Achates Ferdinand Gripenbergin
serkkupuoli. Borodinon suurtaistelu oli siis vienyt
molempien puolisoiden lähiomaisen. Toinen kaatui
Ranskan ja Napoleonin puolesta, toinen Aleksanterin
I:n joukoissa.
Napoleonin sotien suurimpiin – tosin yleisesti
vain vähän tunnettuihin – suomalaisiin sankareihin
lukeutuivat viipurilainen Alexander Amatus Thesleff
(1778–1847) ja Haapaniemen kadettikoulun kasvatti
märkte sig i de ryska trupperna under det Finska krigets välkända strider vid Kuopio, Siikajoki, Vasa, Alavo,
Lappo och Virdois. Under den strid vid Koljonvirta som
Runeberg gjort odödlig blev han åsyna vittne till den unge
och tappre ryske generalen furst Michail Dolgorukijs död.
Dolgorukij hörde till kejsar Alexander I:s närmaste krets
och kejsaren hade lovat honom sin syster Katarina Pavlova till maka. En dramatisk teckning av Thesleff är den
enda ögonvittnesskildringen av striden vid Koljonvirta.
Thesleff visade tapperhet och mod under Finska kriget
och blev i slutet av 1808 befordrad till major.
Motståndaren vid Koljonvirta, majoren Carl Wilhelm Brusin (1782–1813) som gått kadettskolorna i
Haapaniemi och Karlberg och stred under Finska kriget
i Sandels trupper, stötte första gången på Thesleff under
striderna i Savolax. Johan Ludvig Runeberg nämner i
dikten Sandels i Fänrik Ståls sägner att Brusin vid Koljonvirta fått order att riva bron över sundet, men inte
hann göra det. Därför kunde ryssarna under ledning av
Dolgorukij försöka ta sig över bron.
Då Finska kriget var över stannade Brusin kvar i
1812
66
Sverige. I början av 1813 beslöt han att återvända till
Finland och anslöt sig där omgående till ryska armén
som överste. Tjänsten i fält blev dock inte långvarig för
f.d. Savolax jägaren Brusin från Pardala i Sulkava. Han
stupade som överste i Alexander I:s armé under slaget vid
Dresden i slutet av augusti 1813. De ryska trupperna
vid Dresden leddes av general Michail Barclay de Tolly.
Han hade deltagit i Finska kriget och i Umeå mottagit
de svenska truppernas kapitulation 1809, för att senare
efterträda G.M. Sprengtporten som generalguvernör i
Finland. Då fältmarskalken Michail Kutuzov avled i april
1813 blev Barclay de Tolly utnämnd till överbefälhavare
för de ryska trupperna. Många finska officerare från
Finska kriget tjänstgjorde då i hans trupper.
Alexander Amatus Thesleff gjorde en strålande karriär
i rysk tjänst. Han deltog i Napoleonkrigets välkkända
strider vid Beresina-floden, vid det för finnarna redan
från 30-åriga kriget bekanta Lützen, i folkdrabbningen
vid Leipzig och i erövringen av Troyes. Befordrad till generalmajor deltog Thesleff i de hårda striderna i Frankrike
under ledning av Barclay de Tolly. Sista dagen i mars
1814 marscherade han med de ryska trupperna in i Paris.
Johan Reinhold Munck (1795–1865). Vanhaan viipurilaiseen porvarissukuun kuulunut Alexander Amatus oli sukunsa perinteistä poiketen päättänyt ryhtyä
sotilasuralle. Hänet otettiin korpraalina venäläisen
Nevan rykmentin palvelukseen 1793. Thesleff osallistui taisteluihin ranskalaisia vastaan vuonna 1807.
Suomen sodan alkaessa hän oli jo ylennyt kapteeniksi.
Thesleff komennettiin vuoden 1808 alussa Venäjän armeijan Savon ryhmään taistelemaan. Hän
kunnostautui Venäjän joukoissa Suomen sodan tunnetuimmissa taisteluissa Kuopiossa, Siikajoella, Vaasassa, Alavudella, Lapualla ja Virroilla. Runebergin
kuolemattomaksi tekemässä Koljonvirran taistelussa
hän sai todistaa nuoren ja rohkean venäläiskenraalin,
ruhtinas Mikhail Dolgorukin kaatumisen. Dolgoruki
kuului Aleksanteri I:n lähipiiriin, keisari oli luvannut
hänelle puolisoksi sisarensa Jekaterina Pavlovnan.
Thesleffin laatima dramaattinen piirustus on ainoa
läsnäolijan kuvaus Koljonvirran taistelusta. Urhoollisuutta ja kyvykkyyttä Suomen sodassa osoittanut
Thesleff ylennettiin vuoden 1808 lopulla majuriksi.
Thesleffiä vastaan Sandelsin joukoissa Koljonvirralla taistelleen Haapaniemen ja Karlbergin kadettikoulujen kasvatin, majuri Carl Wilhelm Brusin
(1782–1813) tiet eivät kohtasivat ensimmäisen kerran
Savon taisteluissa. Johan Ludvig Runeberg mainitsee
Vänrikki Stoolin tarinoiden Sandels-runossaan, että
Brusin oli Koljonvirran taistelussa saanut tehtäväkseen repiä salmen yli johtaneen sillan, muttei ehtinyt
sitä tehdä. Juuri sen vuoksi ruhtinas Dolgorukin johtamat venäläiset pääsivät yrittämään sen ylittämistä.
Suomen sodan päätyttyä Brusin oli jäänyt Ruotsiin. Vuoden 1813 alussa hän päätti palata Suomeen
ja liittyi saman tien everstinä Venäjän armeijaan.
Hänen sotatiensä jäi kuitenkin lyhyeksi. Sulkavan
Partalasta kotoisin ollut entinen Savon jääkäri kaatui
Venäjän keisari Aleksanteri I:n everstinä Dresdenin
taistelussa elokuun lopulla 1813. Venäjän armeijaa
Dresdenisssä komensi kenraali Mihail Barclay de
Tolly. Hän oli osallistunut Suomen sotaan ja ottanut
vastaan Ruotsin joukkojen antautumisen Uumajassa
1809. G. M. Sprengtportenin jälkeen hän oli toiminut
Suomen kenraalikuvernöörinä. Sotamarsalkka Mihail
Kutuzovin kuoltua huhtikuussa 1813 Barclay de Tolly
oli nimitetty Venäjän armeijan ylipäälliköksi. Monet
Suomen sodan suomalaisista upseereista palvelivat
nyt hänen joukoissaan.
Alexander Amatus Thesleff loi häikäisevän uran
Venäjän palveluksessa. Hän osallistui Napoleonin sotien kuuluisimpiin taisteluihin Beresina-joella, suomalaisille jo 30-vuotisesta sodasta tutussa Lützenissä,
Sotamarsalkka Curt von Stedingk oli kruununprinssi
Karl Johanin lähin avustaja Napoleonin vastaisissa
taisteluissa. von Stedingk johti ruotsalaisia muun muassa
Dennewitzissa ja Leipzigin kansojen taistelussa.
Fältmarskalken Curt von Stedingk var kronprins Karl
Johans närmaste militära medhjälpare under kampen
mot Napoleon. von Stedingk ledde de svenska trupperna
bl.a. vid Dennewitz och folkdrabbningen vid Leipzig.
1812
67
Leipzigin kansojen taistelussa
ja Troyesin valtauksessa. Kenraalimajuriksi 1813 ylennettynä Thesleff osallistui Barclay
de Tollyn johdolla Ranskassa
käytyihin raskaisiin taisteluihin. Maaliskuun viimeisenä
päivänä 1814 hän marssi venäläisten joukkojen mukana
Pariisin. Monien taisteluiden
karaisema viipurilainen ammattisotilas oli tuolloin vasta Curt von Stedingk oli Ruotsin historian viimeinen sotamarsalkka. Stedingkin
36-vuotias. Hänen rintaansa marsalkansauva hänen omistamassaan Elghammarin linnassa.
oli kiinnitetty lukuisia kun- Curt von Stedingk var den sista fältmarskalken i Sveriges historia. Marskalksstav
niamerkkejä. Vyöllään hän som tillhört von Stedingk. Staven förvaras på von Stedingks gods Elghammar.
kantoi timanteilla koristeltua
Yrkessoldaten Thesleff från Viborg var då bara 36 år,
Pyhän Yrjön kultaista miekkaa. Keisari Aleksanteri I
men redan härdad i många strider. Flera hederstecken
oli myöntänyt sen hänelle tunnustuksena Suomen
prydde hans bröst och vid bältet bar han en gyllene Gesodassa ja Napoleonin vastaisissa taisteluissa osoiteorgsvärja som var besatt med diamanter. Kejsar Alexantusta suuresta henkilökohtaisesta urheudesta.
der I hade beviljat honom värjan som erkänsla för stor
Pariisin valtauksen sai kokea myös Hämeenlinpersonlig tapperhet under striderna i Finska kriget och
nassa syntynyt Haapaniemen entinen kadetti Johan
kampen mot Napoleon.
Reinhold Munck. Hän oli ollut Suomen sodan alOckså f.d. kadetten vid Haapaniemi Johan Reinhold
kaessa ollut vasta 13-vuotias eikä vielä osallistunut
Munck, som var född i Tavastehus, fick uppleva erövsiihen. Haapaniemen kadettikoulun toiminnan tultua
ringen av Paris. Han var bara 13 år då Finska kriget bröt
lopetetuksi 1808 Munck oli siirtynyt Turkuun jatkaut och deltog inte i det. Då kadettkåren i Haapaniemi
maan opintojaan yliopistossa. Kun Suomen sotaväki
upphörde med sin verksamhet 1808 flyttade Munck till
syksyllä 1812 perustettiin uudestaan, palasi Munck
Åbo för att fortsätta sina studier vid universitetet. När
sotilasuralle. Hänet komennettiin aliluutnanttina 2.
de finska trupperna återinrättades hösten 1812 upptog
Suomen jääkärirykmentin palvelukseen ja määrättiin
Munck igen sin militära karriär. Han blev kommenderykmentin adjutantiksi. Pian myös Munckin tie vei
rad till 2. finska jägarregementet som underlöjtnant,
Napoleonin sotiin. Pariisin valtauksen aikaan hän
och utnämndes till regementsadjutant. Snart drogs också
oli silti vielä nuori ja moniin sotatovereihinsa verMunck in i Napoleonkrigen. Vid tidpunkten för erövringrattuna kokematon upseeri. Hänen uransa oli vasta
en av Paris var han fortfarande en ung och rätt oerfaren
alkuvaiheessaan, mutta Napoleonin sodat olivat sille
officer, i jämförelse med sina krigskamrater. Han befann
tärkeä lähtöpiste.
sig bara i början av sin karriär, men Napoleonkrigen var
Thesleffin ja Munckin virkaurat kietoutuivat sodan
ett viktigt inledande skede.
jälkeen monin tavoin yhteyteen. Munckin suku kirThesleffs och Muncks karriärer efter kriget hade
joitettiin vapaaherrallisena sukuna Suomen ritarihuomånga beröringspunkter. En gren av ätten Munck blev
neeseen 1818 ja Thesleffin suku suomalaisena aatelisinskriven vid Finlands riddarhus 1818 och ätten Thesleff
sukuna neljää vuotta myöhemmin. Sekä Thesleff että
inskrevs fyra år senare som adlig ätt i Finland. Både
Munck toimivat Suomen suuriruhtinaskunnan halThesleff och Munck innehade olika administrativa ämlinnon eri tehtävissä. Molemmat osallistuivat myös
beten i storfurstendömet, och deltog i det nationella utSuomen kansalliseen kehittämistyöhön Aleksanterin
vecklingsarbetet i Finland som vicekanslerer för Alexanyliopiston varakanslereina ja Suomen Tiedeseuran
ders-universitetet i Helsingfors och hedersledamöter av
kunniajäseninä. Thesleff oli 1840 kutsuttu myös suoFinska Vetenskapssocieteten. Thesleff kallades 1840
men kieltä ja kirjallisuutta edistäneen Suomalaisen
också till hedersledamot av Finska litteratursällskapet
Kirjallisuuden Seuran kunniajäseneksi.
som främjade finska språket och litteraturen.
Jonkinlaista kohtalon ivaa osoittaa se, että myös
Det var något av en ödets ironi att även de finska
Ruotsiin jääneet suomalaiset upseerit taistelivat muuofficerare som stannade kvar i Sverige kom efter några
taman vuoden kuluttua samassa rintamassa Venäjän
1812
68
år att kämpa sida vid sida med de kadettkamrater som
gått i rysk tjänst. Under mötet i Åbo i augusti 1812 hade
Alexander I lovat Norge åt Sverige förutsatt att Bernadotte avstod från alla krav beträffande Finland och anslöt
sig till fronten mot Napoleon. Danmark, som Norge då
var en del av, stödde Napoleon. De franska nederlagen
i Ryssland fick Sverige att gripa den erbjudna chansen.
Förlusten av Pommern till fransmännen i början av
1812 var den andra centrala orsaken till Sveriges beredskap att ansluta sig till kriget mot Napoleon. De svåra
palvelukseen siirtyneiden kadettitoveriensa kanssa.
Turun tapaamisessa elokuussa 1812 Aleksanteri I oli
luvannut Ruotsille Norjan, mikäli Bernadotte luopuu
vaateista Suomen suhteen ja liittyy Napoleonin vastaiseen rintamaan. Tanska, johon Norjakin tuolloin
kuului, tuki Napoleonia. Ranskan Venäjällä kärsimät tappiot saivat Ruotsin tarttumaan sille tarjottuun
mahdollisuuteen.
Pommerin menettäminen ranskalaisille alkuvuodesta 1812 oli toinen keskeinen syy, miksi Ruotsi oli
Kruununprinssi Karl Johanin ja sotamarsalkka Curt von Stedingkin komentama liittoutuneiden
Pohjoinen Armeija löi marsalkka Neyn johtamat ranskalaiset joukot Berliinin lähellä käydyssä
Dennewitzin taistelussa 6. syyskuuta 1813.
Den allierade Nordarmén som leddes av kronprins Karl Johan och fältmarskalk Curt von
Stedingk besegrade marskalk Neys franska trupper i slaget vid Dennewitz nära Berlin den 6
september 1813.
förluster som Napoleons stora armé lidit i Ryssland gjorde det möjligt för svenskarna att stiga i land i Pommern
och återta detta område. Efter segern i folkdrabbningen
vid Leipzig i oktober 1813 gick Sverige till angrepp mot
Danmark som hade stött Napoleon. Kriget var över efter ett par månader. Danmark tvingades i freden i Kiel
i januari 1814 gå med på att Norge övergick i svenska
händer. Det självständiga kungadöme som norrmännen
utropat i Eidsvold 14.8.1814 blev kortvarigt och svenskarna kuvade snabbt deras motstånd. Den grundlag som
antagits i Eidsvold blev ändrad och Karl XIII av Sverige
besteg 4.11.1814 Norges tron.
Många finnar och svenska officerare och soldater som
stridit i Finska kriget deltog i kriget i Pommern, i striderna mot Napoleon i Tyskland och i de danska och norska
valmis liittymään sotaan Napoleonia vastaan. Napoleonin suuren armeijan Venäjällä kärsimät raskaat
tappiot antoivat keväällä 1813 ruotsalaisille mahdollisuuden nousta maihin Pommerissa ja ottaa alue
jälleen haltuunsa. Lokakuussa 1813 käydyn Leipzigin
voitokkaan kansojen taistelun jälkeen Ruotsi hyökkäsi Napoleonia tukeneeseen Tanskaan. Sota oli ohi
parissa kuukaudessa. Tanska oli pakotettu Kielissä
tammikuussa 1814 solmitussa rauhassa hyväksymään
Norjan siirtymisen Ruotsin valtaan. Norjalaisten
Eidsvollissa 14.8.1814 julistama itsenäinen kuningaskunta jäi lyhytaikaiseksi. Ruotsalaiset kukistivat
vastarinnan nopeasti. Eidsvollissa julistettua perustuslakia muutettiin ja Ruotsin Karl XIII Johan nousi
4.11.1814 myös Norjan kuninkaaksi.
1812
69
fälttågen. Curt von Stedingk som lett Savolaxbrigaden
under Gustav III:s krig blev 1811 befordrad till Sveriges
hittills sista fältmarskalk och kommenderade de svenska
trupperna i Tyskland, Brabant och Frankrike 1813–14.
Han undertecknade å svenska konungens vägnar den fred
i Paris som gjorde slut på kriget.
Generallöjtnanten Georg Carl von Döbeln kommenderade de svenska trupperna i Mecklenburg, tills han blev
arresterad p.g.a. insubordination. Hjälten från slaget vid
Koljonvirta, generallöjtnant Johan August Sandels kommenderade Svea livgarde bl.a. vid slagen vid Dennewitz
och Leipzig.
Tiotals kadetter från Haapaniemi deltog i Napoleonkrigen på olika frontavsnitt. En del kämpade i den ryska
arméns led, andra i de svenska trupperna. För mångens
del varade fälttåget ända fram till Paris. Att finska officerare som studerat vid kadettskoIan i Haapaniemi i
Rantasalmi under tjänstgjöringen i olika arméer åter
kunde hälsa sina gamla vapenbröder vid Seinestranden
1814 kan ses som en ironisk dimension av storpolitiken
och det stora kriget. Det förändrade politiska läget gjorde
det även möjligt för mången finsk officer i svensk tjänst
att återvända till sitt hemland och delta i uppbyggandet
av det autonoma Finlands förvaltning och ekonomi då
striderna var över. Avskedet blev inte slutgiltigt. M
Monet suomalaiset ja Suomen sodassa taistelleet
ruotsalaiset upseerit ja sotilaat osallistuivat Pommerin
sotaan, taisteluihin Napoleonia vastaan Saksassa sekä
sotaretkiin Tanskaa ja Norjaa vastaan. Savon prikaatia
Kustaa III:n sodassa komentanut Curt von Stedingk
oli vuonna 1811 ylennetty sotamarsalkaksi – Ruotsin
toistaiseksi viimeiseksi – ja hän komensi ruotsalaisia
joukkoja Saksassa, Brabantissa ja Ranskassa 1813–14.
Hän allekirjoitti Ruotsin kuninkaan puolesta sodat
päättäneen rauhansopimuksen Pariisissa 1814.
Kenraaliluutnantti Georg Carl von Döbeln komensi Mecklenburgissa toimineita ruotsalaisia joukkoja,
kunnes tuli pidätetyksi virastaan toimittuaan vastoin
käskyjä. Koljonvirran taistelun sankari, kenraaliluutnantti Johan August Sandels komensi Svean henkivartiokaartia muun muassa Dennewitzin ja Leipzigin
taisteluissa 1813.
Kymmenet Haapaniemen kadetit osallistuivat Napoleonin sotiin sen eri rintamilla. Toiset taistelivat
Venäjän armeijan riveissä, toiset Ruotsin joukoissa.
Monen sotatie vei Pariisiin saakka. Suurpolitiikan
ja -sodan ironiaa voidaan nähdä siinä, että Rantasalmen Haapaniemen kadettikoulussa opiskelleet
eri armeijoiden suomalaisupseerit saattoivat vuonna
1814 jälleen lyödä kättä asetovereina Seinen rannoilla. Muuttunut poliittinen tilanne mahdollisti senkin,
että taisteluiden viimein päätyttyä monet Ruotsia palvelleet suomalaiset upseerit päättivät sittenkin palata
kotimaahansa ja ryhtyä rakentamaan autonomisen
Suomen suuriruhtinaskunnan omaa hallintoa ja taloutta. Erosta ei ollutkaan tullut lopullista. M
Översättning: Pertti Hakala
Aleksanteri I:n tapasi Napoleonin ensimmäisen puolison
Joséphine de Beauharnais’en Malmaisonin linnassa
toukokuussa 1814. Joséphine kuoli vain neljän päivän
kuluttua tapaamisesta.
Alexander I träffade Napoleons första gemål Joséphine
de Beauharnais på slottet Malmaison i maj 1814.
Joséphine avled bara fyra dagar efter detta möte.
1812
70
Rainer Knapas
Alexander Amatus Thesleff (1778–1847),
Venäjän viipurilainen kenraali
Alexander Amatus Thesleff (1778–1847),
rysk general från Viborg
Släkten Thesleff var inflyttad till
Viborg redan i början av 1600-talet, troligen från Lübeck, och etablerade sig inom kort som ett ledande handelshus i staden. Mot
1700-talets slut utgrenade den sig
till att omfatta präster och lärde,
slutligen även militärer och ämbetsmän, fast förankrade i Viborg
med omgivning, som ägare av hus,
gårdar och lantegendomar.
Av rådmannen, titulärrådet Peter Wilhelm Thesleffs söner avancerade Peter Georg (f. 1775) och
Alexander Amatus till generaler i
rysk tjänst och vann sina första utmärkelser under rysk-franska kriget 1807 och Finska kriget 180809. Alexander Amatus Theslef (f.
15.11.1778) hade börjat sin militära bana som femtonårig korpral
vid Nevska infanteriregementet
1793 och avancerade snabbt i graderna, till kapten 1805. Han var
en framstående topograf och fortifikatör och 1797-1804 hade han
deltagit i kartläggningen av Gamla
Finland, under ledning av den blivande generalguvernören Fabian Steinheil. Han deltog
därefter 1805-1807 i en astronomisk expedition till den
ryska beskickningen i Kina och rekognoscerade bl.a. hela
den rysk-kinesiska gränsen från Omsk till Amur. Resan
resulterade i en atlas över Sibirien och Mongoliet 1811.
Alexander Amatus Thesleff – i rysk språkform
Aleksandr Petrovitj Teslev – var närvarande vid mötet
mellan Napoleon och Alexander I i Tilsit 1807, han deltog
i slaget vid Virta bro i Idensalmi 1808 på den ryska sidan,
belönades med guldvärja med påskriften ”För tapperhet”
och avancerade till major, 1811 till överstelöjtnant vid
Alexander Amatus Thesleff. George Dawen maalaama
muotokuva Eremitaasin Isänmaallisen sodan kenraalien
galleriassa Pietarissa.
Alexander Amatus Thesleff. Porträtt av George Dawe
i det Fosterländska krigets generalsgalleri i Eremitaget
i S:t Petersburg.
Thesleff suku oli muuttanut Viipuriin jo 1600-luvun alussa, luultavasti Lübeckistä, ja oli nopeasti
vakiinnuttanut asemansa yhtenä kaupungin johtavista kauppiassuvuista. Suvun jäsenet levittäytyivät
1812
71
1700-luvulla laajemmalle
papistoon ja oppineistoon,
lopulta myös sotilas- ja virkamiesuralle. Suku pysyi silti
tiiviisti Viipurissa ja sen lähiseudulla omistaen taloja,
tiloja ja muuta maaomaisuutta.
Raatimies, nimineuvos
Peter Wilhelm Thesleffin
pojat Peter Georg (s. 1775)
ja Alexander Amatus (s.
15.11.1778) etenivät urallaan venäläisiksi kenraaleiksi. He ansioituivat ensin
venäläis-ranskalaisessa sodassa 1807 ja sitten Suomen
sodassa 1808–1809. Alexan- Vangittuja ranskalaisia sotilaita Pariisissa 1814. Bogdan Villevalden
der Amatus oli aloittanut öljyvärimaalaus1885. Stockholms Auktionsverk.
sotilasuransa 15-vuotiaana Tillfångatagna franska soldater i Paris 1814. Oljemålning av Bogdan Villevalde 1885.
korpraalina Nevan jalkavä- Stockholms Auktionsverk.
kirykmentissä 1793 ja yleni
generalstaben och överkvartermästare för de i Finland
nopeasti kapteeniksi vuonna 1805. Hän oli taitava
stationerade trupperna. Han deltog i fälttåget mot Nakartanpiirtäjä ja topografi ja vuosina 1797–1804 hän
poleon 1812-1814 som generalkvartermästare i general
oli osallistunut Vanhan Suomen kartoitustyöhön SuoSteinheils armékår. Thesleff befordrades till general 1814
men tulevan kenraalikuvernöörin Fabian Steinheilin
efter att ha deltagit i ett antal fältslag och operationer
johdolla. Sen jälkeen hän liittyi 1805–1807 Kiinaan
i Tyskland, efter slaget vid Leipzig fick han motta Gelähetettyyn venäläiseen retkikuntaan, jonka tehtäväorgsordens IV klass för visad tapperhet. Thesleff hörde
nä oli tehdä astronomisia havaintoja. Thesleff piirsi
till de ryska officerare som red in i Paris som Napoleons
tiedustelukartan koko Kiinan ja Venäjän välisestä
besegrare 1814.
raja-alueesta Omskista Amurille. Matkan tärkein
A.A. Thesleff blev divisionschef för trupperna i Finsaavutus oli koko Siperian ja Mongolian kattavan
land 1819 och residerade vid Esplanaden i Helsingfors
kartaston julkaiseminen 1811.
i nuvarande statsrådets festvåning, ”Smolna”. Åren
Alexander Amatus Thesleff – tai Aleksandr Petrovits
1828-1830 var han t.f. vicekansler för universitetet,
Teslev, kuten hänen nimensä kirjoitettiin venäjäksi –
men återupptog en sista gång sin militära karriär, nu
osallistui Napoleonin ja Aleksanteri I:n tapaamiseen
som generallöjtnant och chef för en infanteridivision vid
Tilsitissä 1807, hän taisteli Venäjän riveissä Iisalmen
kuvandet av det polska upproret 1830-1831. Efter återKoljonvirran taistelussa 1808 ja sai tunnustukseksi
komsten till Helsingfors utsågs han 1832 på nytt till t.f.
rohkeudestaan kultaisen Pyhän Yrjön miekan, johon
vicekansler och 1833 till generalguvernörsadjoint, med
oli kaiverrettu ”Urheudesta”. Hänet ylennettiin majuuppgift att vara ordförande i senaten. Generalguvernöriksi. Vuonna 1811 hänet nostettiin jo yleisesikunnan
ren, furst Alexander Menschikoff, var samtidigt marineverstiluutnantiksi ja Suomeen sijoitettujen joukkojen
minister och vistades därför vanligen i S:t Petersburg.
ylimajoitusmestariksi. Hän osallistui 1812–1814 NaThesleff var 1832-1846 även t.f. generalguvernör och
poleonin vastaiseen sotaretkeen Steinheilin komende facto högste styresman över Finland, både för civila
taman armeijakunnan ylimajoitusmestarina. Theselff
och militära ärenden.
nousi kenraalikuntaan hänen osallistuttuaan useisiin
Thesleffs ämbetsperiod inföll under Nikolaj I:s epok,
operaatioihin Saksassa. Leipzigin kansojen taistelun
då den finska nationalitetsrörelsen tog sina första steg,
jälkeen hänet palkittiin urhoollisuudesta 4. luokan
under Runebergs, Lönnrots och Snellmans mest aktiva
Yrjön-ristillä. Thesleff kuului myös niihin venäläisiin
år. Thesleff betraktades i universitets- och studentkretsar
kenraaleihin, jotka ratsastivat voittoisina Napoleonin
som en patriarkalisk talesman för det ryska enväldet,
kukistajina Pariisiin 1814.
1812
72
utan förståelse för tidens nya idéer – till exempel intresset för Sverige och den svenska tidens historia eller de
österbottniska studenternas firande av Porthans minne.
Thesleffs originella militäriska manér, hans sparsamhet
och sätt att tala bruten svenska var föremål för många
anekdoter.
”Papa Thesleff” har emellertid också omtalats för sin
hederliga naivitet och sina landsfaderliga omsorger för de
frågor som behandlades inom senaten och universitetet;
han var ofta närvarande som åhörare under föreläsningarna. Thesleff var förskräckt inför alla slag av politisk
rabulism, men stödde den officiösa finska nationalismen,
bl.a. redan 1846 inrättandet av en professur i finska
språket vid universitetet. Han var hedersmedlem i Finska
Litteratursällskapet och i Finska Vetenskaps-Societeten,
A.A. Thesleff määrättiin Suomessa olevien joukkojen divisioonankomentajaksi 1819 ja hän asettui asumaan Helsingin Esplanadin varrella olevaan Smolnan
taloon, nykyiseen valtioneuvoston juhlahuoneistoon.
Vuosina 1828–1830 hän toimi Keisarillisen Aleksanterin yliopiston virkaa tekevänä sijaiskanslerina, mutta päätti vielä kerran palata sotilasuralle. Tällä kertaa
hänen komentoonsa määrättiin jalkaväkidivisioona,
jonka tehtävä oli osallistua Puolan kapinan kukistamiseen 1830–1831. Thesleffin palattua Helsinkiin
hänet nimitettiin 1832 uudelleen yliopiston vt. sijaiskansleriksi ja 1833 kenraalikuvernöörin adjutantiksi tehtävänään johtaa puhetta senaatin istunnoissa.
Kenraalikuvernööri Aleksander Menschikoff toimi
tuolloin Venäjän meriministerinä ja asui sen vuoksi
pääasiassa Pietarissa. Thesleff toimi siksi 1832–1846
myös virkaa tekevänä kenraalikuvernöörinä, eli oli
käytännössä Suomen korkein sekä siviili- että sotilasvirkamies.
Thesleffin toiminta-aika sijoittui keisari Nikolai I:n
hallituskauteen, jolloin nouseva suomalainen kansallismieli otti ensiaskeliaan Runebergin, Lönnrotin
ja Snellmanin aktiivisimpina vuosina. Yliopisto- ja
ylioppilaspiireissä Thesleffiä pidettiin patriarkaalisen
venäläisen itsehallintomallin puolustajana, joka ei
ymmärtänyt uuden ajan ideoita – esimerkiksi kiinnostusta Ruotsiin ja Ruotsin vallan ajan historiaan,
jota edusti esimerkiksi pohjalaisten opiskelijoiden
Porthan-juhla. Thesleffin piintyneet sotilaalliset tavat,
hänen nuukuutensa ja tapansa puhua murteellista
ruotsia synnyttivät lukuisia anekdootteja.
”Ukko Thesleff” tunnettiin toisaalta myös suoraviivaisesta rehellisyydestään. Hän omaksui roolin
maan isänä, joka kantoi suurta huolta senaatissa ja
yliopistolla käsiteltävistä asioista ja osallistui usein
kuulijana luennoille. Thesleff pelkäsi kaikkinaista
poliittista intoilua, mutta tuki toisaalta aidosti suomenmielisiä pyrkimyksiä, muun muassa suomenkielen professuurin perustamista yliopistoon. Hän oli
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Tiedeseuran, aikansa kahden merkittävimmän ja poliittisesti luotettavimman tieteellisen seuran kunniajäsen.
Thesleff oli kiinnostunut myös taiteesta ja arkkitehtuurista ja oli itse erinomainen piirtäjä ja akvarellisti.
Thesleff teki Senaatille lukuisia aloitteita taloudellisissa asioissa muun muassa rahajärjestelmän kehittämiseksi sekä paloviinalainsäädännön laatimiseksi.
Vuodesta 1842 lähtien hän toimi myös Saimaan kanavarakennuskomitean puheenjohtajana. Tulevan kanavan varrella, Viipurin lähellä Juustilassa sijaitsi hänen
oma säteritilansa, missä hän myös kuoli 15.11.1847.
Alexander Thesleff merkitsi tiedon Ranskan armeijan
ylipäällikön, marsalkka Marmontin antautumisesta
sotapäiväkirjaansa Pariisissa 23. maaliskuuta 1814.
A.A. Thesleffin kokoelma, Kansalliskirjasto.
Alexander Thesleff antecknade den 23 mars 1814 i
Paris i sin krigsdagbok att den franske överbefälhavaren
marskalk Marmont kapitulerat. A.A. Thesleffs samling,
Nationalbiblioteket.
1812
73
de två viktigaste, politiskt lojala vetenskapliga samfunden
under hans tid i Finland. Thesleff hyste också intresse
för konst och arkitektur och var själv en god akvarellist.
För senaten framlade han ett stort antal yttranden
i olika ekonomiska frågor, om bl.a. penningväsendets
ordnande och brännvinslagstiftningen, från 1842 var
han också ordförande i den kommitté som planerade byggandet av Saima kanal. Vid den blivande kanalen låg
också Thesleffs säteri Juustila invid Viborg, där han avled
15.11.1847. Samma år hade han beviljats tjänstledighet
från sina ämbeten på grund av sjukdom.
Alexander Amatus Thesleffs liv och verk har inte varit
föremål för mera grundläggande biografiska studier, även
om hans levnadsbana sträcker sig både geografiskt och
kronologiskt över den mest formativa perioden i Finlands
1800-talshistoria, från Viborg till Mongoliets gräns och
från Tilsit till Paris, från Gamla Finland via 1808-09
års krig till konsolideringen av storfurstendömet under
Nikolaj I:s tid. Politiskt och ekonomiskt skedde det under
1830- och 1840-talet via senaten, ideologiskt via universitetet, som bägge stod under Thesleffs ledning.
Alexander Amatus Thesleff har i äldre biografiska
uppslagsverk ofta misstänkliggjorts för att inte ha varit
tillräckligt ”finsk” för sina uppdrag och därmed obetydlig,
eller åtminstone osjälvständig som tjänsteman. Hans i
Ryssland vanliga kombination av militär karriär, krigiska meriter och höga civila och lärda ämbeten har aldrig
heller mött gensvar i finländsk historieuppfattning. M
Hänelle oli samana vuonna myönnetty virkavapautta
tehtävistään sairauden vuoksi.
Alexander Amatus Thesleffistä ei ole kirjoitettu
perusteellista elämäkertaa, vaikka hänen elämänkaarensa ulottui laajalle ja kohdistui Suomen muotoutumisen keskeisiin vuosiin. Hänen toiminta-alueensa
ulottui Mongolian vuorilta Tilsitiin ja Pariisiin, Vanhan Suomen alueelta Suomen sotaan 1808–1809 Venäjän joukoissa sekä Suomen valtiollisen kehityksen
muotoutumisvuosiin Nikolai I:n hallituskaudella.
Poliittinen ja taloudellinen kehitys tapahtui Senaatin ohjauksessa, henkinen kehitys yliopistolla. Niiden
molempien johdossa Thesleff toimi.
Vanhemmissa biografioissa Thesleffiä ei pidetty
riittävän suuressa määrin ”suomalaisena” ja sen hänet nähtiin vähemmän tärkeäksi ja luonnehdittiin
lisäksi virkamiesmäiseksi. Hänen Venäjän hallinnossa
tavallinen uransa, jossa sotilasura yhdistyi merkittäviin tehtäviin siviilihallinnossa ja yliopistotehtävissä,
ei suomalaisessa historiankirjoituksessa ole valitettavasti saanut suurta huomiota osakseen. M
Käännös: Jussi Nuorteva
Thesleff var en skicklig topograf och tecknare.
Den ryska kejserliga örnen håller en jordglob med
Alexander I:s monogram i sitt grepp. A.A. Thesleffs
samling, Nationalbiblioteket.
Thesleff oli taitava topografi ja piirtäjä. Venäjän
keisarikotka kannattaa maapalloa ja Aleksanteri
I:n monogrammia. A.A. Thesleffin kokoelma,
Kansalliskirjasto.
1812
74
Torsten Ekman
Keisarin suomalaiset sotilaat
– Suomen sotaväen perustaminen
Kejsarens finska soldater
– inrättandet av finska militären
Efter konventionen i Kalix, då resterna av Sveriges norra
armé under ledning av Hans Henrik Gripenberg kapitulerade nära Torneå den 23 mars 1809, var Finland avväpnat och tömt på egna militära styrkor. Kriget fortsatte
på den svenska sidan men enligt kapitulationsvillkoren
tilläts de finska soldaterna återvända hem; de vanliga
soldaterna till sina soldattorp och officerarna till sina
egna boställen, där de ställdes inför en osäker framtid.
Då kriget mellan Sverige och Ryssland bröt ut i februari
1808 hade Finland ställt upp omkring 20 000 man egna
trupper till landets försvar. Merparten, närmare 14 000
man, bestod av indelta lanttrupper, vilka under fredstid
bodde på sina soldattorp som upprätthölls gemensamt
av ett bestämt antal rotehemman. De här soldaterna
hade nu ersatts av en rysk ockupationsarmé på omkring
50 000 man.
Då Rysslands kejsare Alexander I hösten 1808, medan
kriget ännu pågick, kallade den finska deputationen till
S:t Petersburg lovade han landets officerare och deras
familjer att de skulle få behålla sin lön och sina tjänsteboställen så länge kriget varade. Soldaterna skulle likaså
få sin sold utbetald till årets slut. Han lovade också att
det nyerövrade landet skulle befrias från tvångsutskrivning av soldater. Indelningsverket ville kejsaren bevara,
men så att det lades i vila. Rotegårdarna befriades från
att uppställa soldater, men måste i stället betala den
så kallade vakansavgiften till kronan som gårdarna var
tvungna att betala om de av någon anledning inte ställde
upp soldater. Soldattorpen återgick nu till markägarna
vilket drabbade hårt de återvändande soldaterna som
riskerade förlora sina hem och sin utkomst, om de inte på
något sätt lyckades komma överens med sina rotebönder.
Indelningsverket hade allt sedan Karl XI:s tid från
slutet av 1600-talet utgjort grunden för den svenska
militärorganisationen. Med åren utvecklades systemet till
en viktig social och ekonomisk faktor i dåtidens samhälle.
Rotesystemet var djupt förankrat i tidens bondesamhälle
och gav en trygg utkomst för otaliga familjer. Därför
blev frågan om Finlands kommande militära organisa-
Hans Henrik Gripenbergin komentaman Ruotsin
pohjoisen armeijan rippeet antautuivat Tornion
lähellä 23. maaliskuuta 1809 Kainuun (Kalixin)
sopimuksella. Suomi jäi aseistamattomaksi ja vaille
omaa sotavoimaa. Sota jatkui Ruotsin puolella, mutta antautumisehtojen mukaan suomalaiset soturit
saivat palata koteihinsa. Palanneiden tulevaisuus oli
epävarma. Suomesta oli nostettu helmikuussa 1808
noin kahdenkymmenentuhannen miehen oma armeija. Suurin osa, neljätoistatuhatta miestä, kuului
ruotuväkeen, joka asui rauhan oloissa ruotujen ylläpitämiä torppiaan. Nyt tämän sotavoiman tilalla
maassa oli viisikymmentätuhantinen venäläinen
miehitysarmeija.
Suomesta Pietariin myöhäissyksyllä 1808 kutsuttu
säätyvaltuuskunta nosti esille mm. siviili- ja
sotilasvirkatalojen haltijoiden aseman. Keisari Aleksanteri
I ilmoitti 7.1.1809 että nämä saisivat pitää virkatalonsa
tulevaan rauhaan saakka. Kansallisarkisto.
Den finska ständerdeputation som kallats till S:t
Petersburg senhösten 1808 tog också upp frågan om de
civila och militära boställsinnehavarna. Kejsar Alexander I
meddelade 7.1.1809 att de fick behålla sina boställen till
det kommande fredsslutet. Riksarkivet.
1812
75
Keisari Aleksanteri I lupasi syksyllä 1808 keskellä sotaa Pietariin
kutsumalleen Suomen lähetyskunnalle, että upseerit ja heidän perheensä saisivat pitää palkkansa ja
virkatalonsa niin kauan kuin sota
kesti. Sotamiehillekin palkka juoksisi vuoden loppuun asti. Keisari
lupasi myös, että vastavallatulta
alueelta ei otettaisi sotaväkeä pakolla. Keisari halusi säilyttää ruotujakolaitoksen, mutta lepotilassa.
Ruotutilat vapautettiin sotamiehen
ylläpidosta, mutta ne joutuivat suorittamaan kruunulle niin sanottua
vakanssimaksua. Torpat palasivat
omistajiensa haltuun, mikä oli kova 1700-luvun ruotusotilaan torppa Stundarsin kotiseutumuseossa.
isku kotiutuville sotamiehille. Heitä Kuva: Hannu Rinne.
uhkasi kodin ja tulojen menettämi- Soldattorp från 1700-talet i Stundars hembygdsmuseum. Foto: Hannu Rinne.
nen elleivät he onnistuneet jollain
tion ett viktigt tema för lantdagen i Borgå som kejsaren
tavoin sopimaan asioitaan ruotutalonpoikien kanssa.
sammankallade i mars 1809.
Ruotujakolaitos oli muodostanut Kaarle XI ajoisDå lantdagen efter de kejserliga ceremonierna inledde
ta 1600-luvun lopulta Ruotsi-Suomen sotalaitoksen
sitt egentliga arbete hänsköts militärfrågan till lantdaperustan. Ajan mittaan järjestelmästä kehittyi tärgens civil- och ekonomiutskott där landets svåra ekonokeä sosiaalinen ja taloudellinen yhteiskuntatekijä.
miska situation kom att styra diskussionen. Mycken tid
Ruotujakolaitos tukeutui talonpoikaisyhteisöön ja
användes för att behandla vakansavgifterna som utskottakasi turvatun toimeentulon lukemattomille pertet ville sänka, även om avgiften betalades till det nya
heille. Suomen tulevan sotalaitoksen järjestäminen
finska storfurstendömets egen kassa. I själva huvudfrånousikin merkittäväksi asiaksi Porvoon valtiopäivillä
gan, om militärens återupprättande, ville utskottet gå
maaliskuussa 1809.
längre än kejsaren och föreslog att Finland för ”evärdliga”
Valtiopäivien aloitettua työskentelynsä, jätettiin
tider skulle befrias från all skyldighet att uppställa och
sotilaskysymys siviili- ja talousvaliokunnalle. Keskusunderhålla en egen nationell krigsmakt. Bland utskottets
telun sävyn määräsi maan talouden vaikea tila. Paljon
medlemmar förekom nämligen starka farhågor för att
aikaa uhrattiin vakanssimaksulle. Valiokunta halusi
en eventuell finsk militär inom det väldiga ryska riket
alentaa maksun, vaikka sen tuotto tuloutettiinkin
skulle tvingas medverka i krigsoperationer långt utanSuomen suuriruhtinaskunnan omaan kassaan.
för det egna landets gränser. Men främst fruktade man
Sotalaitoksen uudelleenmuodostamisessa vaatt finska soldater under rysk fana måste strida mot
liokunta halusi mennä pitemmälle kuin keisari. Se
svenskarna, något som ansågs högst motbjudande. Under
ehdotti, että Suomi vapautettaisiin ikipäiviksi oman
debatten tycks man ändå ha tvivlat på att Finland för
sotavoiman asettamisesta ja ylläpitämisestä. Valioall framtid kunde vara utan eget försvarsväsen. Därför
kunnan jäsenet nimittäin pelkäsivät, että suomabeslöt utskottet att ständerna alternativt kunde föreslå
lainen sotilas voisi joutua viedyksi valtavan Venäjän
en tid på femtio år då trupper inte skulle uppställas, ett
sotiin kauas oman maan rajojen ulkopuolelle. Vasförslag som sedan godkändes av alla de fyra stånden.
tenmielisintä olisi suomalaisten joutuminen Venäjän
Ständerna enades också om en anhållan att den finska
lipun alla ruotsalaisia vastaan.
militären då den återupprättades enbart skulle bestå av
Keskustelussa arveltiin kuitenkin myös, ettei Suofinska medborgare både ifråga om manskap och befäl,
mi voisi iän kaiken selvitä ilman omaa sotalaitosta.
och att den nationella armén inte skulle föras utanför
Valiokunta päätti, että säädyt voisivat tehdä esitykFinlands egna gränser.
sen viidenkymmenen vuoden sotaväettömästä ajasta,
De i Borgå församlade ständerna ville dessutom trygga
minkä kaikki neljä säätyä hyväksyivät. Säädyt olivat
utkomsten för den upplösta arméns officerare, underyhtä mieltä siitäkin, että kun maahan taas muodos-
1812
76
officerare och tjänstemän så att de på livstid skulle få
behålla sina löner och boställen i den form de var vid
krigets slut. Förmånen skulle bara gälla dem som blev
bofasta i Finland. De vanliga soldaterna fick nöja sig med
mindre. För dem bad man om kontraktsenligt underhåll
till slutet av år 1809, samt understöd ur allmänna medel
för invalidiserade soldater och deras familjer.
Kejsarens svar lät vänta på sig. Freden undertecknades
i Fredrikshamn den 19 september, men något beslut om
officerarnas ställning hördes inte av. Då landets nya generalguvernör Michail Barclay de Tolly genast efter freden
gav order om att all utbetalning för den forna besegrade
armén skulle upphöra greps officerskåren av oro. Många
av dem hotades av personlig bankrutt.
Officerarna vände sig då till generalmajor Johan
Fredrik Aminoff, tidigare kommendör för Björneborgs
regemente. Med bistånd av generalguvernören fick han
tillstånd att med en officersdeputation uppvakta Alexander I i S:t Petersburg. Aminoff anlände med sin sex man
starka deputation till det ryska imperiets huvudstad i
december 1809. De finska officerarna blev väl mottagna
i staden och vid det ryska hovet, men de tvingades vänta
över årsskiftet, ända till den 21 januari innan de beviljades audiens hos kejsaren.
Inför sin resa till S:t Petersburg hade Aminoff stått i
brevkontakt med Gustaf Mauritz Armfelt, sin nära vän
från svenska tiden. Armfelt, som drygt ett år senare blev
ordförande för finska kommittén i S:t Petersburg och
kejsarens närmaste rådgivare i de finska frågorna, uppmanade Aminoff att göra sitt yttersta för att få Alexander
att förstå hur han bäst kunde främja Finlands lojalitet
till det nya moderlandet. Enligt Armfelt kunde det bara
ske genom att Finland fick en omfattande autonomi som
också skulle vara till nytta för Ryssland.
Då officersdeputationen presenterade sin vädjan framgick det rätt snart att deras pensionsbekymmer var en
bisak för kejsaren. Förhandlingarna fördes huvudsakligen
med Michail Speranskij, kejsarens dåvarande rådgivare
i de finska frågorna. Aminoff kunde konstatera att han
i själva verket hade framför sig en kopia av kejsarens svar
på lantdagens anhållan gällande militärfrågan vars original samtidigt sändes till regeringskonseljen i Åbo.
Aminoffs uppdrag resulterade sålunda i kejsarens så
kallade militärmanifest den 27 mars 1810. I manifestet
upprepar kejsaren sitt löfte om att indelningsverket bevaras utan tjänstgöring tills det ekonomiska välståndet
i landet återställts efter krigets förödelse, och att vakansavgiften i enlighet med tidigare beslut betalas till den
finska regeringskonseljens militiefond.
Kejsaren ansåg ändå att Finland i ett senare skede
kunde uppställa egna militära styrkor med frivilligt vär-
tettaisiin oma sotaväki, miehistö ja päällystö koottaisiin yksinomaan Suomen kansalaisista eikä joukkoja
vietäisi maan rajojen ulkopuolelle.
Säädyt tahtoivat turvata lopetetun armeijan upseerien, aliupseerien ja virkamiesten toimeentulon siten,
että nämä voisivat pitää palkkansa ja virkatalonsa
elinikänsä. Etuus koskisi vain niitä, jotka jäisivät asumaan Suomeen. Sotamiehet saivat tyytyä vähempään.
Heille esitettiin sopimuksen mukaista ylläpitoa vuoden 1809 loppuun sekä invalideille yleisistä varoista
jaettavaa tukea.
Keisarin vastaus viipyi. Haminan rauha allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1809, mutta päätöstä upseerien
asemasta ei kuulunut. Uusi kenraalikuvernööri Mihail Barclay de Tolly antoi määräyksen, että kaikki
sotaväen maksut piti lopettaa, mikä sai upseeriston
tolaltaan. Monia uhkasi vararikko.
Upseerit kääntyivät kenraalimajuri Johan Fredrik
Aminoffin puoleen. Tämä sai kenraalikuvernöörin
välityksellä järjestetyksi upseerilähetystölle pääsyn
keisarin puheille. Aminoff saapui kuusimiehisine lähetystöineen Pietariin joulukuussa 1809. Suomalaiset
otettiin hyvin vastaan niin kaupungilla kuin hovissa-
Kenraalit Johan Fredrik Aminoff (vasemmalla) ja Gustaf
Mauritz Armfelt (oikealla) kuuluivat ns. kustavilaisiin jotka
saavuttivat merkittävän aseman Suomessa vuoden 1809
jälkeen.
Generalerna Johan Fredrik Aminoff (till vänster) och
Gustaf Mauritz Armfelt (till höger) hörde till de s.k.
gustavianerna som vann stort inflytande i Finland efter
1809.
1812
77
vat manskap. De här regementena skulle med tiden avlösa
de ryska styrkorna i landet, men de skulle uppställas småningom och bara i den takt den ekonomiska situationen
tillät. Enligt manifestet skall de enbart användas inom
Finlands egna gränser. För officerarna lovade kejsaren
att de fick behålla sina boställen och sina löneinkomster
oförändrade till livets slut. Regeringskonseljen i Åbo gavs
i uppgift att bilda en fond för att trygga soldaternas
lagenliga underhåll.
Men den ekonomiska verkligheten i Finland passade
illa ihop med kejsarens planer på nya finska regementen
och löner för tidigare officerare och soldater. Storfurstendömet befann sig i svår ekonomisk kris. Jordbruket hade
lidit svårt under kriget och drabbades genast därpå av
missväxt. Handeln var lamslagen på grund av Napoleons
kontinentalsystem.
Trots Alexanders omsorg om officerarnas utkomst
höll deras pensioner på att bli en övermäktig uppgift
för regeringskonseljen. Då pengarna inte räckte till fick
många officerare, speciellt kapitulanterna från Sveaborg
och Svartholm, klara sig på egen hand bäst de kunde. De
som inte tog ny tjänst i den ryska eller nyupprättade finska militären, utan blev sittande som avskedade på sina
boställen med bara kaptens- eller löjtnantsgrad, måste
söka civila befattningar för att klara sig. Soldaterna, de
få som fanns kvar, fick reda sig med smulorna från de
rikas bord. De tvingades lämna sina torp eller så gott
det var möjligt försöka komma överens med rust- eller
rotehållarna.
Trots en rätt utbredd oro för kostnaderna samt tveksamhet inför de följder upprättandet av en inhemsk militär skulle få fanns det i landet också en grupp aktivister
som ville slå vakt om den finska militära traditionen
och ansåg att Finland måste ha ett eget militärväsen på
samma sätt som under den svenska tiden. Våren 1811
återvände Gustaf Mauritz Armfelt till Finland och
kallades av kejsaren genast till S:t Petersburg där han
som ordförande för kommittén för finska frågor energiskt började arbeta för Finlands autonomi. Tack vare
sina goda relationer till kejsaren kunde han snabbt omorganisera den finska kommittén till ett rent finskt organ direkt underställt kejsaren. På samma sätt lyckades
Armfelt förverkliga återanslutningen av Gamla Finland,
kin. He saivat kuitenkin odottaa yli vuodenvaihteen,
aina 21. tammikuuta, ennen kuin saivat audienssin
keisarilta.
Aminoff oli ennen Pietari-matkaansa käynyt kirjeenvaihtoa ystävänsä Gustaf Mauritz Armfeltin kanssa. Armfelt neuvoi Aminoffia tekemään parhaansa
jotta keisari oivaltaisi, miten edistää eniten Suomen
uskollisuutta uutta emämaata kohtaan. Armfeltin
mukaan se tapahtuisi vain laajan itsehallinnon kautta, mistä olisi hyötyä myös Venäjälle.
Upseerilähetystö neuvotteli pääasiassa keisarin
silloisen Suomen-asioiden neuvonantajan Mihail
Speranskin kanssa. Pian kävi ilmi, että eläkeongelma oli keisarille vain sivuseikka. Aminoff huomasi melko pian, että hänellä oli itse asiassa edessään
kopio keisarin vastauksesta valtiopäivien sotilaskysymystä koskevaan anomukseen. Alkuperäiskappale
oli matkalla hallituskonseljille Turkuun. Aminoffin
neuvottelut vaikuttivat siis keisarin niin sanottuun
sotilasmanifestiin 27. maaliskuuta 1810. Manifes-
Maaherra Georg Fredrik Stjernvallin ajatukset kansallisen
sotaväen perustamisesta Suomeen saivat Gustaf Mauritz
Armfeltin jakamattoman tuen. Kansallisarkisto.
Landshövding Georg Fredrik Stjernvalls tankar om
inrättandet av en finsk nationell militär vann Gustaf
Mauritz Armfelts odelade gillande. Riksarkivet.
1812
78
tissa keisari uudisti lupauksensa ruotujakolaitoksen
säilyttämisestä ilman sotapalvelusta kunnes talouden
tilanne on toipunut. Vakanssimaksun manifesti määräsi suorittamaan entiseen tapaan hallituskonseljin
sotilasrahastolle.
Keisari edellytti kuitenkin, että Suomi varustaisi myöhemmin omat sotavoimat vapaaehtoisesta
värvätystä miehistöstä. Nämä rykmentit korvaisivat
aikanaan venäläiset joukot. Omia joukkoja perustettaisiin kuitenkin vain vähitellen talouden salliessa.
Manifestin mukaan joukkoja käytettäisiin ainoastaan
maan rajojen sisällä. Entiset upseerit saivat lupauksen
virkatalojen elinikäisestä hallinnasta ja muuttumattomista palkkatuloista.
Sota oli häirinnyt maataloutta ja sotaa seurasi
kato. Napoleonin mannermaan sulkemus söi puolestaan ulkomaankaupan. Suomen suuriruhtinaskunta
eli taloustaantumaa, mikä ei sallinut keisarin kaavai-
dvs. Viborgs guvernement, till det nya autonoma finska
storfurstendömet. Finlands östgräns flyttades därmed
från Kymmene älv till Systerbäck nära S:t Petersburg.
Upphöjningen av Helsingfors till Finlands huvudstad
hör likaså till de projekt han genomdrev.
Bland de otaliga reformer som sysselsatte Armfelt
fanns också frågan om upprättandet av den finska militären. Redan i ett brev till Aminoff 1809 skriver han att
ett krig mellan Ryssland och Frankrike inte kan undvikas och att Finlands återförening med Sverige knappast
är möjlig. Enligt Armfelt kan det inte vara i Rysslands
intresse att hålla 20 till 30 tusen man stationerade i
Finland. I stället föreslår han att Finland ställer upp en
egen styrka på 12 000 man med hjälp av engelska bidrag.
Strax efter kejsarens militärmanifest fick Armfelt från
olika personer i Finland ta emot förslag om hur en ny
finsk militär kunde organiseras. Det intressantaste av
dem är utan tvekan ett utkast av Gustav Fredrik Stjern-
Keisari Aleksanteri I:n 15/27.3.1810 antama ns.
sotilasmanifesti poisti Suomen määräjakolaitosta,
sotilasvirkataloja ja upseerien palkkoja koskevan
epäselvyyden. Kansallisarkisto.
Frågan om indelningsverket, de militära boställena
och officerslönerna reglerades genom det s.k.
militärmanifestet 15/27.3.1810. Riksarkivet.
1812
79
vall, landshövding i Nyland. Stjernvalls motiveringar för
sitt förslag är förutom fosterländska också säkerhetspolitiskt intressanta. Finland, skriver han, är det enda folk i
historien, som ”av egen böjelse åt främmande vapen, åt
en annan nation med olika lagar och grundförfattningar
velat anförtro hela säkerheten, vården och framtida beståndet av sina egna.” Han anser att Finland måste välja
mellan att vara en erövrad provins eller en självständig
nation. Därför förkastar han tanken på att de finska
trupperna skall vara värvade och föreslår i stället allmän värnplikt. En värvad styrka är enligt Stjernvall inte
en nationell militär medan däremot värnplikten skulle
stärka den finska ungdomens fosterlandskänsla.
Enligt Stjernvalls förslag skulle varje finsk manlig
medborgare som fyllt tjugo år vara skyldig att vid behov
träda i militär tjänst. Tjänstgöringen skulle vara fem
år av vilka bara det första året i aktiv tjänst. De fyra
följande åren kunde manskapet bo på sina hemorter och
infinna sig till övningar under 24 dagar per år. Stjernvalls
finska värnpliktiga trupper skulle ledas av finska officerare, med generalguvernören som högsta befälhavare, och
användas enbart för Finlands försvar. Han räknade med
att totalstyrkan kunde uppgå till 12 000 man.
Armfelt var full av entusiasm då Stjernvalls förslag
nådde hans bord och i S:t Petersburg förde han snabbt
förslaget vidare till kejsaren. I ett brev till general August
Palmfelt, medlem av regeringskonseljen i Åbo, skriver
Armfelt: ”Principen behagar mig i synnerhet för dess
konsekvens, som är att Finland om 50 år bör äga ett
nationellt försvar inom sig, mäktigt nog för att ej vara
beroende av oförutsedda politiska omständigheter eller
enskilda nycker.” Armfelt insåg också att finansieringen
av ett eget militärprojekt av den här omfattningen skulle
kräva en ny lantdag. Men Alexander var inte intresserad.
Från Åbo hade kejsaren fått besked om att många inom
regeringskonseljen motsatte sig Armfelts militärplaner.
Med tanke på landets finansiella läge fanns det inte pengar för någon ny militär då man redan hade problem med
utgifterna för de forna officerarna och soldaterna.
Men läget förändrades då Napoleon i maj 1812 med
sin La Grande Armé gick över Njemen och angrep Ryssland. Efter slaget vid Borodino tågade han i september in i
Moskva. I Finland ansåg sig de finska militäraktivisterna
inte kunna sitta passiva då det nya moderlandet kämpade
för sin existens och Europas frihet. Enligt Armfelt var
det ovärdigt att vår lilla nation skulle stå som overksam åskådare i denna mäktiga tvekamp. Då anslag för
en egen militäruppsättning inte kunde åstadkommas på
författningsenlig väg beslöt man starta en allmän penninginsamling för ändamålet.
Kejsaren godkände den 6 augusti förslaget om den s.k.
lemien uusien rykmenttien perustamista eikä entisten
upseerien ja sotilaiden palkanmaksua.
Vaikka keisari oli kantanut huolta upseereiden
toimeentuloista, oli näiden eläkkeistä tulla ylivoimainen taakka hallituskonseljille. Kun rahat eivät
riittäneet, joutuivat monet, varsinkin Viaporissa ja
Mustasaaressa antautuneet upseerit, selviämään miten parhaiten taisivat. Sotamiehet joutuivat jättämään
ruotutorppansa ja saivat selviytyä niillä murusilla,
joita rikkaiden pöydiltä jouti.
Siitä huolimatta, että kotimaisen sotavoiman perustamiskulungit arveluttivat, oli maassa joukko aktivisteja, jotka tahtoivat pitää huolta suomalaisesta
sotilasperinteestä. Heidän mielestään Suomella tuli
olla oma sotalaitoksensa.
Armfelt palasi keväällä 1811 Suomeen ja keisari
kutsui hänet heti Pietariin. Siellä Armfelt toimi energisesti Suomen asiain komitean puheenjohtajajana
autonomian edistämiseksi. Hänen hyvät suhteensa
keisariin mahdollistivat Suomen asiain komitean
nopean muokkaamisen kauttaaltaan suomalaiseksi
keisarin alaiseksi elimeksi. Samalla tavoin Armfeltin
onnistui siirtää Suomen itäraja Kymijoelta Siestarjoelle (Rajajoki), liittää niin sanottu Vanha Suomi eli
Viipurin lääni suuriruhtinaskuntaan. Myös Helsingin
kohottaminen Suomen pääkaupungiksi oli Armfeltin
aikaansaannos.
Armfeltin uudistushankkeisiin kuului myös suomalaisen sotaväen perustaminen. Jo kirjeessään Aminoffille 1809 hän totesi, että Venäjän ja Ranskan sota
ei ole vältettävissä ja että Suomen paluu Ruotsin yhteyteen oli tuskin mahdollinen. Armfeltistä Venäjän
ei kannattanut pitää Suomessa kahta tai kolmeakymmentätuhatta miestä. Hän ehdottikin, että Suomi
perustaisi Englannista saatavalla tuella omat kahdentoistatuhannen vahvuiset sotavoimansa.
Keisarin sotilasmanifestin jälkeen Armfelt sai Suomesta eri henkilöiltä ehdotuksia siitä, miten suomalainen sotaväki järjestettäisiin. Näistä kiinnostavin
on Uudenmaan läänin maaherra Gustav Fredrik
Stjernvallin ehdotus. Stjernvall perusteli esitystään
sekä isänmaallisin että turvallisuuspoliittisin syin.
Hän kirjoitti, että Suomi on ainoa kansa historiassa,
joka omasta tahdostaan uskoo koko turvallisuutensa
ja olemassaolonsa vieraille aseille ja vieraalle kansalle.
Palkkaväki ei Stjernvallin mukaan ollut kansallista,
mutta asevelvollisuus vahvistaisi nuorison isänmaallisuutta. Sen tähden hän hylkäsi ajatuksen värvätyistä
joukoista ja ehdotti tilalle asevelvollista sotaväkeä.
Stjernvallin ehdotuksen mukaan tulisi kunkin
kaksikymmentä täyttäneen miespuolisen kansalaisen
1812
80
nationalsubskriptionen med tacksamhet och uttryckte sin
välvilja över den tillgivenhet man i Finland visade honom.
Förslaget om penninginsamlingen resulterade sedan i ett
kejserligt reskript om uppsättandet av en milis i Finland.
Reskriptet gavs den 18 september, dvs. några dagar efter
det att Napoleon med sin armé intagit Moskva. Där
fastställs att militären i Storfurstendömet Finland skall
bestå av tre jägarregementen omfattande två bataljoner
på 600 man. De skall organiseras enligt samma mönster
som före detta Savolax jägarregemente. Vidare bestäms
att trupperna bara skall användas för Finlands försvar,
samt till försvar av det ryska rikets övriga vid Östersjöns
kust belägna områden. Enligt Robert Henrik Rehbinder, Armfelts sekreterare i S:t Petersburg, hade kejsaren
muntligen uppgett att trupperna inte behövde gå längre
än till floden Neva.
Nationalsubskriptionen och Alexanders reskript om
en ny finsk nationell militär sammanfaller tidsmässigt
med den ryske kejsarens besök i Åbo i slutet av augusti
1812 och hans möte med Sveriges nye regent kronprins
Karl Johan, dvs. Napoleons marskalk Jean Baptist Bernadotte. I Åbo kunde Alexander försäkra sig om Karl Johans
stöd mot Napoleon och om att den svenske kronprinsen
inte planerade ett revanschkrig för att återta Finland.
Därmed var Finlands öde avgjort och de ryska trupperna
i landet kunde lösgöras för kriget mot Napoleon. Under
augusti och september skeppades närmare 15 000 man
ryska trupper från Finland till Riga.
Penninginsamlingen blev ett fiasko. Den insamlade
summan var otillräcklig för att ens täcka värvningsutgifterna, trots att man gratis kunde tvinga in lösdrivare i
ledet. Regeringskonseljen stretade emot och det allmänna
intresset för insamlingen försvagades av att invånarnas
inställning till värvade trupper var allt annat än positiv.
Före 1808–09 års krig fanns det i landet värvade regementen på sammanlagt 6 000 man. Då de huvudsakligen
hade tjänat som garnisoner på Sveaborg och Svartholm,
där de utan större motstånd hade kapitulerat, var inställningen till dylika trupper direkt fientlig.
Armfelt och hans medhjälpare utnyttjade ändå skickligt sina kontakter och administrativa förmåga för att få
ihop de nödvändiga penninganslagen. I huvudsak blev det
att leva på förskott. Kostnaderna för att upprätthålla de
tre jägarregementena på omkring 3 600 man fördelades
suorittaa asevelvollisuus. Palvelusaika kestäisi viisi
vuotta, joista vain ensimmäinen olisi aktiivipalvelusta. Seuraavat neljä vuotta miehistö asuisi kotiseudullaan ja saapuisi vuosittain kaksikymmentäneljä
päivää kestävään palvelukseen. Stjernvall edellytti,
että kokonaisvahvuudeltaan kahdentoistatuhannen
miehen asevelvollisjoukkoja johtaisivat suomalaiset
upseerit ja niitä käytettäisiin vain Suomen puolustukseen. Ylipäällikkönä toimisi kenraalikuvernööri.
Armfelt oli innoissaan Stjernvallin ehdotuksesta
ja toimitti sen pian edelleen keisarille. Kirjeessään
hallituskonseljin jäsenelle kenraali August Palmfeltille
Armfelt totesi: ”Ehdotuksen johdonmukaisuus miellyttää minua erityisesti siksi, että viidenkymmenen
vuoden kuluttua Suomella olisi sisäinen kansallinen
puolustuksensa, joka olisi riittävän vahva ollakseen
riippumaton ennakoimattomista poliittisista olosuhteista tai yksittäisistä oikuista.”
Armfeltista laajan sotilashankkeen rahoittaminen
olisi edellyttänyt uusia valtiopäiviä, mutta keisari ei
kiinnostunut. Hän oli saanut kuulla Turusta, että
monet hallituskonseljissa vastustivat Armfeltin suunnitelmia. Maan talous ei sallinut uusien joukkojen
perustamista, kun entisten upseerien ja sotilaiden
aiheuttamien menojenkin kanssa oli jo ongelmia.
Mäntsälän pitäjässä vuonna 1812 kotimaisen
sotaväen perustamiseen kerättyjen varojen luettelo.
Kansallisarkisto.
Längd över medel som insamlats i Mäntsälä socken år
1812 för uppsättandet av inhemska trupper. Riksarkivet.
1812
81
slutligen så att kejsaren svarade för beväpningen, medan
regeringskonseljens militärexpedition fick till uppgift att
skrapa ihop de medel som behövdes för underhåll och uniformer, sedan pengarna från insamlingen var använda.
I ett brev till generalguvernören skriver Rehbinder att
kejsaren gett order om att pengar för de finska trupperna
skulle förskotteras ur de finska militiemedlen till dess
man genom insamlingen fått ihop vad som behövs, och
om de inte räcker till skulle bristen överföras som utgift
på militiefonden.
Det kejserliga reskriptet från den 18 september 1812
resulterade trots alla svårigheter ändå i upprättandet
av ett eget högst blygsamt nationalförsvar för Finland.
Snabbast kom den nya finska militära verksamheten i
gång inom Viborgs län som bara ett knappt år tidigare
anslutits till Finland. Finlands 3:e jägarregemente, dvs.
Wiborgs regemente stod färdigt uppställt knappa två månader efter att det kejserliga reskriptet hade promulgerats.
De två övriga regementena, bestående av Åbo- och Tavastehus bataljoner, samt Heinola och Kuopio bataljoner
var fulltaliga sommaren 1813.
Tilanne muuttui, kun Napoleon aloitti 1812 sotaretken Venäjälle. Borodinon taistelun jälkeen eivät
suomalaiset sotilasaktivistit katsoneet voivansa pysyä
toimettomina, kun uusi emämaa taisteli olemassaolostaan ja Euroopan vapauden puolesta. Armfeltin
mukaan olisi ollut sopimatonta, että Suomi seuraisi
suurten kaksinkamppailua puolueettomana yleisönä.
Koska uuden sotavoiman perustamisrahoja ei voitu
ottaa valtion varoista, päätettiin tarkoitusta varten
käynnistää yleinen keräys.
Keisari hyväksyi 6. elokuuta ehdotuksen niin kutsutuksi kansalliskeräykseksi ja ilmaisi mielisuosionsa
siitä uskollisuudesta jota Suomessa hänelle osoitettiin. Rahankeräysehdotus joutui sittemmin keisarilliseen käskykirjeeseen 18. syyskuuta eli joitain päiviä
sen jälkeen, kun Napoleon armeijoineen oli vallannut
Moskovan. Siinä määrättiin, että Suomen suuriruhtinaskunnan sotaväki koostuu kolmesta jääkärirykmentistä, joissa kussakin on kaksi kuusisataamiehistä
pataljoonaa. Yksiköiden koostumus tuli samanlaiseksi
kuin entisellä Savon jääkärirykmentillä. Edelleen käs-
Keisari antoi elo- ja syyskuussa 1812 useita käskykirjeitä
säädöksineen Suomen uudesta sotaväestä.
Kansallisarkisto.
Kejsaren utfärdade i augusti och september 1812 ett
flertal reskript som reglerade den nya finska militären.
Riksarkivet.
1812
82
Wiborgs regemente stod i ständig tjänst medan de
övriga samlades enbart till exercismöten för fyra veckor
varje sommar. Till följd av de njugga penninganslagen led
trupperna av stora materiella brister. I ett brev klagar
kommendören för Wiborgs regemente, överstelöjtnant
Herman Wärnhielm: “Gemenskapen är så illa klädd,
att det nu väcker allmänhetens åtlöje och medömkan vid
kyrkoparader och möten.” I allmänhetens mun kallades
de finska trupperna för ”potatisjägare”.
Bara tre månader efter att Wiborgs regemente var
uppställt kallades truppen i februari 1813 överraskande
till vakttjänst i S:t Petersburg som på grund av kriget mot
Napoleon var tömt på egna styrkor. Regementet stannade i den ryska huvudstaden i drygt ett år och tycks
trots brister i utrustning och utbildning ha klarat av
sitt uppdrag med glans. Före hemfärden i augusti 1814
kykirje määrää, että joukkoja tullaan käyttämään vain
Suomen puolustamiseen sekä Venäjän valtakunnan
Itämerenalueiden suojelemiseen. Armfeltin sihteerin Robert Henrik Rehbinderin mukaan oli keisari
lisännyt suullisesti, ettei joukkojen tarvitsisi lähteä
Nevaa edemmäs.
Kansalliskeräys ja Aleksanterin käskykirje osuvat
ajallisesti yhteen keisarin Turun-vierailun kanssa.
Keisari tapasi kaupungissa Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin elokuun lopulla 1812. Tapaamisessa
hän saattoi vakuuttautua tämän tuesta Napoleonia
vastaan ja siitä, ettei kruununprinssi suunnitellut
kostosotaa Suomen palauttamiseksi. Näin Suomen
kohtalo tuli ratkaistuksi ja maassa oleva venäläinen
sotaväki voitiin siirtää taistelujoukkoihin Napoleonia
vastaan. Elo–syyskuussa laivattiin liki viisitoistatuhatta venäläissotilasta Suomesta Riikaan.
Rahankeruu meni mönkään. Keräysvarat eivät riittäneet edes pestauskuluihin, vaikka irtolaiset voitiin
pakottaa riveihin. Hallituskonselji vastusteli ja keräyksen suosiota söi sekin, ettei väestö suhtautunut myönteisesti värvättyihin joukkoihin. Ennen 1808–1809
sotaa värvätyissä rykmenteissä oli kuusituhatta miestä
pääosin Viaporin ja Svartholman linnoituksissa. Sodassa värvätyt miehet olivat antautuneet vastarinnat-
Keisari Aleksanteri I:n kirje Gustaf Mauritz Armfeltille
28.1.1813 Viipurin rykmentin siirtämisestä Pietariin
vartiopalvelukseen. Kansallisarkisto.
Viipurin rykmentin, eli Suomen 3. jääkärirykmentin
kesäpalveluspuku v. 1812.
Kejsar Alexander I:s brev till Gustaf Mauritz Armfelt
28.1.1813 om överförandet av Viborgs regemente till S:t
Petersburg för vakttjänst. Riksarkivet.
Viborgs regementes, dvs. 3. finska jägarregementets
sommaruniform 1812.
1812
83
deltog regementet i paraden för kejsar Alexander som nyss
återvänt till S:t Petersburg efter segern över Napoleon.
Wiborgs regemente fick ännu den hedervärda men sorgliga uppgiften att närvara vid Gustaf Mauritz Armfelts
statsbegravning i Finska kyrkan i S:t Petersburg den 25
augusti 1814. Hans kista bars av regementets officerare.
Regementets hedersvakt följde Armfelts kista då den på
ett ryskt örlogsfartyg fördes till Åbo och Åminne för att
insättas i familjegraven i Halikko kyrka. Det finska regementets vakttjänst i S:t Petersburg hade knappast någon
större militär betydelse, men var däremot en viktig rysk
hedersbetygelse för den nya finska militären och ett häpnadsväckande tecken på förtroende.
De nyupprättade finska regementena fick ytterligare
en gång uppdraget att paradera för Alexander I då samtliga truppenheter i samband med kejsarens stora rundresa i Finland 1819 kallades till läger i Parola. Vid en
högtidlig ceremoni med kejsaren närvarande tilldelades
regementena sina nya fanor. Militärlägret och paraden
i Parola blev dock för den här perioden höjdpunkten för
de finska regementena. Genast efter kriget mot Napoleon
inleddes en omorganisering av de finska trupperna. Av
Wiborgs regemente flyttades den ena av dess bataljoner
till Vasa samtidigt som en del av bataljonen stationerades
i Tavastehus. Truppenheten i Tavastehus utökades och
omvandlades till en undervisningsbataljon. Bataljonen
som något senare fick namnet Finska undervisningsbatal-
ta, minkä tähden värvättyyn väkeen suhtauduttiin
suorastaan vihamielisesti.
Armfelt avustajineen käytti kuitenkin taitavasti yhteyksiään ja hallinnollista kykyään saadakseen
kootuksi tarvittavat varat. Lähinnä tällöin otettiin
ennakkoa. Noin kolmetuhattakuusisataa miestä
käsittävän kolmen jääkärirykmentin kustannukset
jaettiin lopulta siten, että aseistus tuli keisarilta, mutta hallituskonseljin sotilastoimituskunta sai haalia
kokoon ylläpitoon ja univormuihin tarvittavat varat,
sitten kun keräysvarat oli käytetty.
Keisarillinen käskykirje 18. syyskuuta 1812 sai
vaikeuksista huolimatta aikaiseksi vaatimattoman
kansallisen puolustuksen. Nopeimmin toiminta
käynnistyi Viipurin läänissä, joka oli liitetty muun
Suomen yhteyteen vain vajaata vuotta aikaisemmin.
Wiipurin rykmentti oli valmis vajaat kaksi kuukautta käskykirjeen julkaisemisesta. Kaksi muuta rykmenttiä, jotka koostuivat Turun ja Hämeenlinnan
sekä Heinolan ja Kuopion pataljoonista saatiin täysilukuisiksi kesällä 1813.
Wiipurin rykmentti oli vakinaista väkeä. Toiset
rykmentit koottiin vain kesäisin neljän viikon harjoituksiin. Joukoilta puuttui varoja ja tarvikkeita.
”Miehistö on niin huonosti puettu, että se on yleisen
pilkan ja säälin esineenä kirkkoparaateissa ja kokoontumisissa”, valitti Wiipurin rykmentin komentaja,
everstiluutnatti Herman Wärnhielm. Rahvas kut­sui suomalaisia joukkoja köllinimellä ”potaattijääkäreiksi”.
Helmikuussa 1813, vain kolme kuukautta Wiipurin rykmentin perustamisesta, yksikkö kutsuttiin
yllättäen vartiopalvelukseen Pietariin, mistä oma sotaväki oli viety Napoleonia vastaan. Rykmentti viipyi
pääkaupungissa reilun vuoden ja hoiti tehtävänsä kelvollisesti huolimatta varusteidensa ja koulutuksensa
H Suomen opetuspataljoona muutti v. 1824 arkkitehti
Carl Ludvig Engelin suunnittelemaan komeaan kasarmiin
Helsingin Kasarmitorin varrella. Engelin laatima
julkisivupiirros. Kansallisarkisto.
Finska undervisningsbataljonen kunde 1824 flytta
in i arkitekt Carl Ludvig Engels ståtliga kasern vid
Kaserntorget i Helsingfors. Riksarkivet.
1812
84
jonen skulle placeras i Helsingfors, storfurstendömets nya
huvudstad, där den gick under benämningen Helsingfors
bataljonen. I Helsingfors fanns det vid den här tiden inte
någon lämplig kasern och det dröjde till december 1824
innan bataljonen under ledning av sin nye kommendör
överste Carl Klick fick flytta in i sin nyuppförda av Carl
Ludvig Engel ritade stilfulla kasern vid Kaserntorget.
Efter Alexanders död i november 1825 införde Nikolaj
I en rad reformer som radikalt skar ner det nyinrättade
finska militärväsendet. Men före det fick undervisningsbataljonen i Helsingfors sommaren 1829 överraskande
order om att infinna sig i Krasnoje Selo, strax utanför S:t
Petersburg för att delta i de ryska kejserliga gardestruppernas årliga övning. Under ledning av överste Anders
Edvard Ramsay hade undervisningsbataljonens anseende
vuxit och den ansågs höra till de främsta enheterna i
fråga om exercis och manskapets uppförande. Som ett rent
finskt truppförband utgjorde den ett respekterat och synligt inslag i huvudstaden, samtidigt som den för stadens
invånare erbjöd populär underhållning då den samlades
till övningar på Kampen. Strax efter ankomsten till Peterhof ställde bataljonen upp för kejsarens granskning.
Mönstringen uppges ha utfallit lysande och till truppens
förvåning lät Nikolaj I meddela att undervisningsbataljonen upphöjts till ungt garde. Kejsaren sägs ha själv uppträtt i det nya gardets uniform. Undervisningsbataljonen
från Helsingfors fick sålunda namnet Livgardets Finska
Skarpskyttebataljon, i Finland bättre känd under namnet
Finska Gardet. Eftersom bataljonen kunde härleda sina
anor till Wiborgs regemente blev dagen för Alexander I:s
reskript den 18 september 1812 Finska Gardets årsdag.
Undervisningsbataljonens upphöjning till garde väckte stor uppståndelse i Helsingfors och vid bataljonens
hemkomst firades händelsen med stor festmiddag för officerarna och landets högsta ledning. Manskapet och underbefälet hyllades med en egen middag i gardeskasernen.
Kejsar Nikolaj I:s hedersbevisning för den finska militären uppskattades i Finland och Finska Gardets anseende
stod högt både hemma och inom den ryska gardeskåren
under hela den tid bataljonen stod uppställd, ända till
1905. Bataljonen var helt finsk, med finsk kommendör,
finska officerare och finska värvade soldater. Samtidigt
var Livgardets Finska Skarpskyttebataljon en del av kejsarens gardeskår där den ingick i den andra divisionens
fjärde brigad. Att Finland hade en egen miltär var inte
något unikt inom det ryska imperiet. Många av de länder
som med åren anslutits till Ryssland hade egna trupper
vilka utgjorde en del av den ryska arméns reserv. Generalguvernören stod som högsta befälhavare för samtliga
trupper i landet, medan Finland ur egen kassa betalade
för underhållet av sina egna bataljoner.
puutteista. Ennen kotiinlähtöään elokuussa 1814 rykmentti antoi paraatiin keisarille, joka oli juuri palannut Pietariin voitettuaan Napoleonin. Sotilaallisesti
suomalaisrykmentin vahtipalvelus Pietarissa tuskin
oli kovin merkityksellinen, mutta ilmensi venäläisten
arvostavaa luottamusta uuteen suomalaiseen sotaväkeen.
Vastaperustetut suomalaiset rykmentit saivat kokoontua paraatiin keisari Aleksanterille, kun kaikki
yksiköt kutsuttiin Parolan leirille keisarin suuren Suomen–kiertomatkan yhteydessä 1819. Joukoille ojennettiin uudet liput juhlallisessa seremoniassa keisarin
läsnä ollessa. Parolan leiri ja paraati jäi huippukohdaksi suomalaisrykmenttien toiminnassa.
Heti Napoleonin sodan jälkeen alettiin joukkojen
uudelleenjärjestely. Wiipurin rykmentistä siirrettiin
Vaasaan toinen sen pataljoonista. Samanaikaisesti
osa pataljoonaa sijoitettiin Hämeenlinnaan, missä
yksikkö kasvatettiin ja muokattiin opetuspataljoonaksi. Hieman myöhemmin joukko-osasto sai nimen
Suomen harjoituspataljoona ja sijoituspaikakseen
suuriruhtinaskunnan uuden pääkaupungin Helsingin. Siellä sitä kutsuttaisiin Helsingin pataljoonaksi. Kaupungissa ei tuolloin ollut sopivaa kasarmia
ja kestikin joulukuulle1824 ennen kuin eversti Carl
Klickin komentama pataljoona pääsi muuttamaan
Carl Ludvig Engelin piirtämään tyylikkääseen Kasarmitorin rakennukseen.
Uusi keisari Nikolai I pani 1825 jälkeen toimeen
koko joukon uudistuksia, jotka supistivat vastaperustettua suomalaista sotalaitosta. Ennen sitä sai kuitenkin Helsingin pataljoona kesällä 1829 yllättävän
määräyksen saapua Pietarin lähelle Krasnoje Seloon
venäläisten kaartinjoukkojen vuotuiselle harjoitukselle. Heti pataljoonan saavuttua Pietarhoviin keisari tarkasti sen. Katselmus meni loistavasti ja keisari
antoi ilmoittaa yllättyneelle joukko-osastolle, että
pataljoona oli ylennetty kaartinyksiköksi. Keisarin
sanottiin esiintyneen uuden kaartin univormussa.
Helsingin pataljoona sai nimekseen Henkivartiokaartin suomalainen Tarkk’ampujapataljoona. Kotimaassa siitä käytettiin nimitystä Suomen kaarti. Koska
pataljoona juuret juontuivat Wiipurin rykmenttiin,
otettiin Suomen kaartin vuosipäiväksi Aleksanteri I:n
käskykirjeen 1812 mukaan 18. syyskuuta.
Pataljoonan ylentäminen kaartiksi herätti suurta
huomiota Helsingissä. Tapausta juhlittiin suurilla upseereille ja maan johtomiehille tarjotuilla päivällisillä.
Aliupseereille ja miehistölle pidettiin omat päivällisensä Kaartinkasarmissa. Suomessa arvostettiin keisarin kunnianosoitusta. Suomen kaartia arvostettiin
1812
85
Finska Gardet var ändå ett tecken på hur kejsaren
myös Venäjän kaartinjoukoissa koko sen ajan, jonka
uppskattade den finska lojaliteten till det nya moderlanpataljoona oli olemassa aina vuoteen 1905. Pataldet. Finland var inte något obekant och främmande för
joona oli täysin suomalainen, sillä oli suomalainen
Nikolaj I. Han hade lärt känna sina finska undersåtar
komentaja, suomalaiset upseerit ja Suomesta värvätyt
redan som kansler för Kejserliga akademien i Åbo där
sotilaat.
han också hade lärt sig att samarbeta med Rehbinder.
Kenraalikuvernööri oli kaikkien maassa olevien
Studenterna i Åbo hade dessutom inte låtit sig dras med
joukkojen ylin komentaja, mutta Suomi maksoi omisi den politiska upprorsanda som rådde vid många andra
ta varoistaan pataljooniensa ylläpidon. Samalla Henuniversitet i Europa. I Finland nöjde sig studenterna med
kivartiokaartin suomalainen tarkk’ampujapataljoona
att till myndigheternas förtret sjunga Marseljäsen.
oli osa keisarin kaartinjoukkoja, missä se kuului toisen
Under dekabristupproret vid sitt trontillträde hade
divisioonan neljänteen prikaatiin. Suomen oma sotaNikolaj som vaktchef
voima ei ollut ainutlaatuinen ilmiö
i palatset haft Anders
Venäjän keisarikunnassa. Monella
Edvard Ramsay som
Venäjään vuosien saatossa liitetyllä
svarade för kejsarfamilmaalla oli omat sotavoimansa, jotka
jens säkerhet. Ramsay
muodostivat osan Venäjän armeijan
som också var Finska
reserviä.
Gardets kommendör
Suomen kaarti oli merkki siitä,
gjorde senare en lysande
miten keisari arvosti suomalaista
karriär inom den ryskuuliaisuutta emämaalle. Suomi
ka militären. Därför
ei ollut Nikolai I:lle vieras. Hän oli
kan man anta att det
oppinut tuntemaan suomalaiset alaför Nikolaj I med sin
maisensa jo Keisarillisen Turun akamilitära läggning var
temian kanslerina, missä tehtävässä
naturligt att för sina
hän oli myös tottunut yhteistyöhön
undersåtar i Finland
Rehbinderin kanssa.
visa sin uppskattning
Nikolain valtaannousun aikoimed militära hedersbehin sattuneiden dekabristilevottomuuksien aikana vastasi keisariSuomen Kaartin Yrjönlippu. Kansallisarkisto. tygelser. Finska Gardet
fick visa sin tacksamhet
perheen turvallisuudesta palatsin
Finska Gardets S:t Georgsfana. Riksarkivet.
bara ett år efter utnämvartiopäällikkönä Suomen kaartin
ningen då man under polska upproret 1831 aktivt kämkomentaja Anders Edvard Ramsay, joka, teki loistavan
pade vid sidan av sina ryska vapenbröder. För den polska
uran Venäjän sotavoimissa. Voi olettaa, että sotilaskampanjen belönades bataljonen med sin S:t Georgsfana
keisarille oli luontevaa osoittaa arvostustaan jakasom försågs med rysk text: ”För utmärkelse vid Polens
malla alamaisilleen sotilaallisia kunnianosoituksia.
kuvande 1831.”
Suomen kaarti taisteli 1831 – vain vuosi kaartinykFinska Gardet deltog varje sommar i de kejserliga
siköksi ylentämisensä jälkeen – Puolan kapinallisia
gardestruppernas årliga övningar i Krasnoje Selo och
vastaan vieri vierellä venäläisten aseveljien kanssa.
mobiliserades efter det polska krigståget ytterligare tre
Pataljoona palkittiin Puolan sotaretkestä Yrjönlipulla,
gånger för att rycka ut i krig. Andra gången fick den
joka varustettiin venäjänkielisellä tekstillä: ”Puolan
finska gardesbataljonen 1849 rycka ut mot de upproriska
kukistamisen kunniaksi 1831”.
ungrarna. De finska trupperna hann ändå lyckligtvis inte
Suomen kaarti osallistui kesäisin keisarillisten
fram till krigsområdet innan upproret var kuvat. Under
kaartinjoukkojen vuotuisille harjoituksille Krasnoje
Krimkriget 1854 kallades Finska Gardet till Peterhof för
Selossa. Puolan sotaretken aikana se pantiin kolmasti
att ingå i kejsarens livvakt. Senare stationerades bataljoliikekannalle. Toisessa yhteydessä pataljoona sai lähnen i Lettland vid det ryska rikets västra gräns där man
teä unkarilaisia kapinoitsijoita vastaan. Onnekseen
led svårt av den härjande kolerapandemin. Höjdpunkten
suomalaiset eivät ehtineet paikalle ennen kuin kapina
i Finska Gardets karriär blev deltagandet i det Turkiska
jo oli kukistettu. Krimin sodan aikana Suomen kaarkriget 1877 då man deltog i drabbningen vid Gornyj
ti kutsuttiin Pietarhoviin keisarin henkivartiostoon.
Dubnjak. Trots tidigare löften om att Finlands egna trupSittemmin pataljoona sijoitettiin Liettuaan Venäjän
per inte skulle föras utanför landets egna gränser marvaltakunnan länsirajalle.
1812
86
scherade Finska Gardet under Turkiska kriget ända till
Konstantinopel. Finska Gardets krigståg långt borta från
Finland väckte ändå inte några protester i hemlandet.
Tvärtom följde den finska tidningspressen med intresse
den egna truppens förehavanden på de främmande slagfälten och varje liten framgång noterades med stolthet.
Men någon större krigsmakt som ens delvis kunde
ha ersatt de ryska trupperna i landet, såsom Armfelt
och Stjernvall hade hoppats på, fick Finland ändå inte.
Efter kriget mot Napoleon underkastades de finska regementena en allt strängare ekonomisk behovsprövning
med det slutresultatet att de 1830 helt drogs in. Kvar
blev bara Finska Gardet och det nyinrättade Finska Sjöekipaget omfattande en bataljon på 500 man. Försvaret
av Finland vilade sålunda under hela autonomins tid på
den ryska krigsmakten. Då Finland 1880 införde allmän
värnplikt kom den egna fredstida styrkan inte att stiga till
mer än cirka 5000 man. I samband med den så kallade
första ryska förtrycksperioden, då de ryska makthavarna
bland annat försökte tvinga in finska värnpliktiga i rent
ryska förband upplöstes samtliga finska enheter, som
sista Finska Gardet år 1905. M
Kohokohta Suomen kaartin toiminnassa oli Turkin sota 1877, jossa se osallistui muun muassa Gornyi
Dubnjakin taisteluun. Huolimatta aiemmista lupauksista olla lähettämättä suomalaisia maan rajojen
ulkopuolelle, marssi Suomen kaarti Turkin sodassa
aina Konstantinopoliin asti. Etäinen sotaretki ei kuitenkaan aiheuttanut vastalauseita kotimaassa. Päinvastoin sanomalehdet seurasivat kiinnostuneena omien joukkojen edesottamuksia vierailla sotatanterilla
ja pienetkin menestykset pantiin ylpeinä merkille.
Suomeen ei luotu mitään isompaa sotavoimaa,
joka edes osittain olisi voinut korvata maassa olevat venäläiset joukot, siten kuin Armfelt ja Stiernvall
olivat toivoneet. Napoleonin sodan jälkeen suomalaiset rykmentit alistettiin entistä tarkempaan tarveharkintaan, minkä seurauksena ne 1830 lopetettiin
kokonaan. Jäljelle jäi vain Suomen kaarti ja uudelleen
perustettu alukseton Suomen meriekipaasi, johon
kuului yksi viisisataamiehinen pataljoona. Suomen
puolustus oli siis koko autonomian ajan Venäjän sotavoiman huolena. Kun Suomessa otettiin 1880 käyttöön asevelvollisuus, ei oma rauhanajan sotavoima
noussut kuin noin viiteentuhanteen mieheen. Niin
kutsutun ensimmäisen sortokauden aikana, jolloin
Venäjän vallanpitäjät koettivat pakottaa suomalaiset
asevelvolliset puhtaasti venäläisiin joukkoyksiköihin,
lakkautettiin kaikki suomalaiset yksiköt, viimeisenä
Suomen kaarti 1905. M
H Suomen Kaartin osasto tiukassa muodostelmassa
Kaartin kasarmin sisäpihalla vuoden 1878 Gornyi
Dubnjakin taistelun muistomerkin edessä.
Kansallisarkisto.
En avdelning ur Finska Gardet i strikt formation på
Gardeskasernens innergård framför monumentet över
striden vid Gornyj Dubnjak år 1878. Riksarkivet.
Käännös: Kauko Rumpunen
1812
87
Jussi Nuorteva
Haapaniemen kenttämittauskoulu
ja topografikunta – suomalaisen
upseerikoulutuksen uusi alku 1812
Haapaniemi fältmätningsskola och topografiska kår
– spirande finsk officersutbildning 1812
G.M. Sprengtportenin perustaman Haapaniemen
kadettikoulun päärakennus Rantasalmella. Christina Ulrika
von Schoultzin laveeraama ja brodeeraama piirustus
1800-luvun alusta. Rakennus paloi syyskuussa 1818.
Den av G.M. Sprengtporten grundade kadettskolans
huvudbyggnad på Haapaniemi i Rantasalmi. Laverad och
broderad teckning av Christina Ulrika von Schoultz från
början av 1800-talet. Byggnaden eldhärjades i september
1818.
Venäjän palvelukseen siirtyneen kenraali Georg
Magnus Sprengtportenin aloitteesta vuonna 1779
käynnistetyn Haapaniemen kadettikoulun toiminta
päättyi Suomen sodan sotatoimien käynnistyttyä helmikuussa 1808. Useimmat kadettikoulun upseerit ja
varttuneemmat kadetit siirtyivät Suomessa taistelevan
Ruotsin armeijan riveihin.
Haapaniemen kadettikoulun rakennukset säilyivät
koskemattomina sodassa. Koulun tiloja valvomaan
jätettiin pieni, vain muutaman miehen vahvuinen
Verksamheten vid Haapaniemi krigsskola upphörde i
februari 1808 då finska kriget bröt ut. Skolan hade grundats 1779 av överste Georg Magnus Sprengtporten som
sedermera övergick i rysk tjänst som general. De flesta
officerare och äldre kadetter vid krigsskolan sällade sig
1808 till de svenska trupperna i Finland.
Haapaniemi krigsskolas byggnader blev inte skadade
under kriget. Ett detachement på några man under ledning av kapten Abraham Molander lämnades kvar för att
bevaka skolans utrymmen. Han lyckades 29.2.1808 sluta
1812
88
ett avtal med den ryske generalen Nikolaj Tutjkov om att
militärskolan skulle förklaras som neutralt område. Efter krigsslutet överlämnades
Haapaniemi till ryssarna och
garnisonen hemförlovades.
Tanken att officersutbildningen borde återupptas
framfördes mycket snart
efter att kriget mellan Sverige och Ryssland var över.
General Michail Barclay de
Tolly som utnämnts till generalguvernör över Finland
17.6.1809 medan Borgå
lantdag ännu pågick vände
sig i denna fråga till f.d.
chefen för Haapaniemi krigsskola, överstelöjtnant Samuel Möller. I det brev som
Barclay de Tolly skickade till
Möller från Åbo 18.8.1809
bad han honom göra en utredning om de arrangemang
och beräknade kostnader som
återupptagandet av skolan
skulle föranleda.
Möller tog itu med arbetet. Den franskspråkiga
promemorian ”Réflexion sur
le Retablissement de l’Ecole
Eversti Samuel Möllerin muistio kenraali G.M. Sprengtportenille Haapaniemen
kadettikoulun uudelleen perustamisesta sekä hänen esittämänsä muistio sen
Militaire d’Haapaniemi en
edellyttämistä järjestelyistä 4. maaliskuuta 1811. Kansallisarkisto.
Savolax” blev färdig tydligen
senast under första hälften
Promemoria av överste Samuel Möller om återinrättandet av kadettskolan på
Haapaniemi, riktad till general G.M. Sprengtporten, med tillhörande promemoria om
av 1810. Möllers plan var
de arrangemang som det skulle kräva, daterad den 4 mars 1811. Riksarkivet.
rätt storstilad. Skolan skulle
till en början anta 25 kadetter men totalantalet skulle stiga till 50 när skolan även
komennuskunta. Sen päällikkönä toimi kapteeni Abfick motta 25 extra kadetter för studier på egen bekostnad.
raham Molander, joka onnistui 29.2.1808 solmimaan
Lärarkåren skulle i strukturellt hänseende motsvara den
venäläisen kenraali Nikolai Tutschkovin kanssa sosvenska tidens lärarkår, men kompletterad med ryska
pimuksen kadettikoulun julistamisesta neutraaliksi
utbildningsofficerare.
alueeksi. Sodan päätyttyä Haapaniemi luovutettiin
General Barclay de Tolly hade blivit utnämnd till rysk
venäläisille ja sen varusväki kotiutettiin.
överbefälhavare och krigsminister i början av februari
Ajatus upseerikoulutuksen uudelleenkäynnistä1810, och kunde därmed inte längre ta emot Möllers
misestä nousi nopeasti esiin Ruotsin ja Venäjän välipromemoria. Möller som hade gått i pension redan år
sen sodan päätyttyä. Suomen kenraalikuvernööriksi
1799 var mycket ivrig och hoppades på en utnämning
Porvoon valtiopäivien aikana 17.6.1809 nimitetty
till chef för skolan, trots att han redan var 66 år. Han
kenraali Mihail Barclay de Tolly kääntyi asiassa Haareste till S:t Petersburg för att främja projektet och prepaniemen entisen johtajan, everstiluutnantti Samuel
senterade sin plan för rikssekreteraren Michail Speranskij
Möllerin puoleen. Möllerille Turusta 18.8.1809 lä-
1812
89
i mars 1810. Projektet framskred ändå inte på det sätt
som Möller önskade.
Samuel Möllers förslag var relativt kostsamt. Han
utnyttjade sin ställning som beredare av ärendet, och
anhöll om tilläggspension som ersättning för sin insats
för skolans verksamhet och underhållet av utrymmena
under svenska tiden innan han gick i pension. Ärendet
avancerade emellertid inte i S:t Petersburg trots Möllers
personliga närvaro.
Planen vaknade åter till liv då presidenten vid Krigskollegium i Sverige, generalen, friherre Gustaf Mauritz
Armfelt i mars 1811 beslöt lämna Sverige och gå i rysk
tjänst. Han avlade trohetseden till kejsar Alexander I hos
ambassadören, general Jan Peter van Suchtelen i Stockholm 30.3.1811 och anträdde redan följande dag sin resa
till S:t Petersburg via Finland. I Ryssland avancerade
Armfelt inom kort till kejserlig gunstling, och blev i november 1811 utnämnd till första ordförande för den nygrundade Kommittén för finska ärenden. Under kommitténs första tider åstadkom Armfelt att Gamla Finland
anslöts till det övriga storfurstendömet och att Helsingfors upphöjdes till Finlands huvudstad våren 1812. Att
den finska officersutbildningen återupptogs var även hans
förtjänst.
Samuel Möller var igen aktiv. Han vände sig till friherre Armfelt i ett franskspråkigt brev 15.1.1812 där han
upprepade sin plan på inrättandet av en kadettkår i Haapaniemi. Ärendet tog nu fart, men inte på det sätt som
Möller hoppats. Beredningen utgick istället från överstelöjtnant Otto Carl von Fieandts förslag för Armfelt
om inrättande av en fältmätningsskola på Haapaniemi,
en finsk topografisk kår, som skulle specialisera sig på
militär kartografi. Topografkåren skulle samtidigt också
kunna ge officersutbildning.
Förslaget väckte intresse i S:t Petersburg. Topografin,
och särskilt rekognosceringskartografin i det militära
underrättelseväsendets tjänst, hade varit högt utvecklad
i Haapaniemi krigsskola. Arbetet hade inletts i Savolax
av G.M. Sprengtporten redan 1776, dvs. tre år innan
krigsskolan inrättades i Haapaniemi. Rekognosceringskartografi på hög nivå hade utförts i Finland 1777–1805.
von Fieandt som i tiden tillhört Anjalaförbundet hade
svarat för undervisningen i rekognosceringskartografi vid
Haapaniemi 1794–1805. Överstelöjtnanten von Fieandts
förslag var mindre resurskrävande än en kadettkår i full
skala och ytterst fördelaktigt ur rysk synvinkel. Rysslands
armé behövde topografiskt kunniga officerare, vilka även
annars var efterfrågade inom lantmäteriet.
Det kejserliga beslutet om inrättandet av en finsk
topografisk kår på Haapaniemi fattades 24.3.1812. Till
första chef för den nya fältmätningsskolan utsågs Otto
hettämässään kirjeessä Barclay de Tolly pyysi häntä
laatimaan selvityksen kadettikoulun uudelleen käynnistämisen edellyttämistä järjestelyistä ja arvioiduista
kustannuksista.
Möller ryhtyi työhön. Ranskankielinen muistio
”Réflexion sur le Retablissemenet de l’Ecole Militaire d’Haapaniemi en Savolax” valmistui ilmeisesti viimeistään vuoden 1810 alkupuolella. Möllerin
suunnitelma oli varsin suurisuuntainen. Kouluun
otettaisiin aluksi 25 kadettia, mutta kokonaismäärä nousisi 50:een, kun kouluun otettaisiin myös 25
omalla kustannuksella opiskelevaa ylimääräistä kadettia. Opettajakunta vastasi rakenteeltaan Ruotsin
vallan ajan opettajakuntaa, mutta sitä ehdotettiin
täydennettäväksi venäläisillä opetusupseereilla.
Kenraali Barclay de Tolly oli nimitetty Venäjän
armeijan ylipäälliköksi ja sotaministeriksi helmikuun alussa 1810, joten hän ei enää ottanut vastaan
Möllerin muistiota. Möller, joka oli jäänyt eläkkeelle
jo vuonna 1799, oli suuresti innostunut hankkeesta
ja toivoi nimitystä koulun johtajaksi, vaikka oli jo
66-vuotias. Edistääkseen päätöstä hän matkusti Pietariin ja esitteli suunnitelmansa valtiosihteeri Mihail
Speranskille maaliskuussa 1810. Hanke ei kuitenkaan
edennyt Möllerin toivomalla tavalla.
Möllerin ehdotus oli verrattain kallis. Hän käytti
saamaansa valmistelijan asemaa hyväkseen myös anomalla lisäeläkettä korvaukseksi niistä panostuksista,
joita hän oli Ruotsin vallan aikana ennen eläkkeelle
siirtymistään laittanut kadettikoulun toimintaan ja
sen tilojen kunnossapitoon. Asia ei Möllerin henkilökohtaisesta läsnäolosta huolimatta edennyt Pietarissa.
Suunnitelma heräsi uudelleen henkiin, kun
Ruotsin sotakollegion presidentti, kenraali, vapaaherra Gustaf Mauritz Armfelt päätti maaliskuussa
1811 lähteä Ruotsista ja siirtyä Venäjän palvelukseen.
Hän vannoi uskollisuudenvalan keisari Aleksanteri
I:lle suurlähettiläs, kenraali Jan Peter van Suchtelenin luona Tukholmassa 30.3.1811. Jo seuraavana
päivänä hän lähti matkalle Suomen kautta Pietariin.
Venäjällä Armfelt nousi nopeasti keisarin suosikiksi.
Marraskuussa 1811 hänet nimitettiin Suomen asiain
komitean ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Armfeltin
ansioita komitean toiminnan alkuaikoina olivat niin
Vanhan Suomen liittäminen muun Suomen yhteyteen ja Helsingin tulo pääkaupungiksi keväällä 1812.
Yhtenä ansiona oli myös suomalaisen upseerikoulutuksen uudelleenkäynnistäminen.
Samuel Möller oli jälleen aktiivinen. Hän lähetti
14.1.1812 ranskankielisen kirjeen kreivi Armfeltille uudistaen suunnitelmansa Haapaniemen kadet-
1812
90
tikoulun perustamisesta. Asia
lähtikin nyt liikkeelle, muttei
kuitenkaan Möllerin toivomalla
tavalla. Pohjaksi tuli everstiluutnantti Otto Carl von Fieandtin
Armfeltille tekemä ehdotus sotilaskartografiaan erikoistuneen
Kenttämittauskoulun, Suomen
topografikunnan perustamisesta
Haapaniemeen. Topografikunta
voisi samalla antaa myös upseerikoulutusta.
Ehdotus herätti kiinnostusta
Pietarissa. Haapaniemen kadettikoulun parasta osaamisaluetta
oli ollut topografia, ennen muuta
sotilastiedustelua palvellut rekognosointikartoitus. G.M. Sprengtporten oli aloittanut tämän työn
Savon alueella jo vuonna 1776,
siis kolme vuotta ennen Haapaniemen kadettikoulun perustamista. Korkeatasoinen rekognosointikartoitus Suomessa oli
toteutettu vuosina 1776–1805.
Anjalan liittoonkin aikanaan
kuulunut von Fieandt oli vastannut rekognosointikartoituksen opetuksesta Haapaniemessä
1794–1805. Everstiluutnantti
von Fieandtin ehdotus oli täysimittaista kadettikoulutusta
halvempi ja lisäksi Venäjän kannalta erittäin hyödyllinen. Topografiaan perehtyneitä upseereita
tarvittiin Venäjän armeijassa, samoin maanmittaustoiminnassa
laajemminkin.
Keisari teki 24.3.1812 pää- G. M. Armfeltin esittelynootti Keisarilliselle Majesteetille 12. maaliskuuta 1812
töksen Suomen topografikunnan suomalaisen topografikunnan perustamiseksi Haapaniemeen. Kansallisarkisto.
perustamisesta Haapaniemeen. G.M. Armfelts föredragningsnot till Hans Kejserliga Majestät den 12 mars 1812
Uuden kenttämittauskoulun om inrättandet av en topografisk kår på Haapaniemi. Riksarkivet.
ensimmäiseksi johtajaksi nimitettiin Otto Carl von Fieandt.
Samuel Möllerkin palasi aktiivipalvelukseen. Hänet
Carl von Fieandt; även Samuel Möller trädde åter i aknimitettiin koulun opetusupseeriksi. Koulun tarkastativ tjänst och utsågs till utbildningsofficer i skolan. Injana toimi itse vapaaherra (sittemmin kreivi) Armfelt.
spektör för skolan var friherre (senare greve) Armfelt.
Upseerikoulutus käynnistyi uudelleen HaapanieOfficersutbildningen på Haapaniemi återupptogs på
messä keväällä 1812. Opetustoiminta laajeni mervåren 1812. Undervisningen utvidgades betydligt redan
kittävästi jo ensimmäisinä toimintavuosina. Käytänunder det första verksamhetsåret men avvek i praktiken
nössä ero Ruotsin vallan ajan upseerikoulutukseen jäi
inte mycket från officersutbildningen under svenska ti-
1812
91
den. Flera av de inledande årens utbildare hade skaffat
sina erfarenheter redan då, och tillämpade dem i de nya
förhållandena.
Haapaniemi topografkårs verksamhet fortsatte till
den 27 september 1818 då en förödande eldsvåda ödelade
skolans huvudbyggnad. Topografkåren blev indragen genom ett kejserligt beslut 26.9.1819, som samtidigt också
innebar att officersutbildningen i Finland flyttades till
den finska kadettkår som skulle inrättas i Fredrikshamn.
Den nuvarande topografkåren vid finska försvarsmakten firar sin årsdag den 24 mars, dvs. den dag då
Haapaniemi fältmätningskår grundades. Topografkåren
svarar för den kartografiska verksamheten vid försvarsmakten, och har sedan 2007 varit en del av Försvarsmaktens Underrättelsecentral i Esbo. Topografkåren för vidare
traditionerna från den undervisning i militär kartografi
som inleddes redan på 1770-talet vid Haapaniemi krigsskola. M
varsin vähäiseksi. Monet alkuvuosien kouluttajista
olivat saaneet kokemuksensa jo tuona aikana ja sovelsivat oppimaansa nyt uusissa oloissa.
Haapaniemen topografikunnan toiminta jatkui
syyskuun 27. päivään 1818, jolloin tuhoisa tulipalo
hävitti koulun päärakennuksen. Keisarillisella päätöksellä 26.9.1819 topografikunta lakkautettiin ja Suomessa annettava upseerikoulutus päätettiin siirtää
Haminaan perustettavaan Suomen kadettikouluun.
Suomen puolustusvoimien nykyinen Topografikunta viettää vuosipäiväänsä Haapaniemen kenttämittauskoulun perustamispäivänä 24. maaliskuuta.
Puolustusvoimien kartoitustoiminnasta vastaava Topografikunta on vuodesta 2007 ollut osa Espoossa
toimivaa Puolustusvoimien Tiedustelukeskusta. Topografikunta kantaa Haapaniemen kadettikoulussa
jo 1770-luvulla käynnistyneen sotilaskartografisen
koulutuksen perinteitä. M
Översättning: Pertti Hakala
Haapaniemen kadetti vuodelta 1812. Museovirasto.
Kadett på Haapaniemi år 1812. Museiverket.
1812
92