hallinto ja kulttuuri

HALLINTO JA
KULTTUURI
FÖRVALTNING OCH KULTUR
Raimo Savolainen
Oma hallinto kansakunnan voimana
En egen förvaltning som nationell resurs
R.W. Ekmanin monumentaalinen öljyvärityö Porvoon
valtiopäivien avajaiset valmistui v. 1858. Taulu riippuu
Valtioneuvoston linnassa. Valtioneuvosto.
R.W. Ekmans monumentala oljemålning Öppningen
av Borgå lantdag blev färdig 1858. Tavlan hänger i
Statsrådsborgen. Statsrådet.
Vuosina 1808–1809 Ruotsin ja Venäjän välinen sota
Suomen alueesta ja Itämeren herruudesta kytkeytyi
laajempaan eurooppalaiseen murrokseen, jonka Napoleonin sodat olivat käynnistäneet. Lopputuloksena syntyi autonominen Suomen suuriruhtinaskunta,
kun suomalaiset maakunnat irrotettiin 600 -vuotisesta Ruotsin yhteydestä ja liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Suomi sai erillisaseman, jonka perustana
oli oma uusi keskushallinto.
Heti sodan aikana osana rauhoittamispolitiikkaa
alettiin laatia suunnitelmia Suomen oman ylimmän
keskushallinnon järjestämistä varten. Suomen tulevan aseman Venäjän yhteydessä tuli määrittelemään
Kriget mellan Ryssland och Sverige åren 1808–1809 om
det territorium som blev Finland och om herraväldet
över Östersjön var en del av det allmäneuropeiska brytningsskede som Napoleonkrigen inledde. Lösgörandet av
de finska landskapen från den 600-åriga gemenskapen
med Sverige för att anslutas till det ryska kejsardömet
ledde till uppkomsten av storfurstendömet Finland. Finland fick en särställning, som grundade sig på en egen
centralförvaltning.
Medan kriget ännu pågick började man inom ramen
för den ryska pacificeringspolitiken göra upp planer för
organiseringen av en separat högsta centralförvaltning
för Finland. Finlands framtida ställning i anslutning
1812
94
till Ryssland kom att utstakas i en plan som Alexander
I stadfäste 1.12.1808. Planen lade grunden för storfurstendömet Finlands särställning: generalguvernören, den
inhemska ”regeringen” och ministerstatssekreteraren.
Det ursprungliga förslaget hade formulerats av G. M.
Sprengtporten, som var diplomatisk rådgivare för den
ryska krigsledningen.
De under kriget beredda och redan i praktiken långt
förverkligade besluten fastställdes ceremoniellt 28.3.1809
vid den lantdag i Borgå som öppnades av Alexander I.
Den viktigaste statsakten i Borgå med långtgående följder, regentförsäkran och ständernas ed, ägde rum den
29.3.1809. Avläggandet av eden underlättades av att
Gustav IV Adolf samma dag avsagt sig sin rätt till Sveriges krona. För kontinuiteten borgade ändå kejsar Alexander I:s bekräftelse av 1772 års regeringsform och 1789
års förenings- och säkerhetsakt som Finlands grundlagar.
Det storfurstendöme som anslöts till Ryssland 1809
fick en annan ställning än under svenska tiden. Finland
förenades med det ryska riket genom kejsarens person,
vilket innebar att de förra svenska landskapen började
framstå som en helhet med statliga kännetecken. Under
kriget hade kejsaren meddelat, att de ärenden som gällde
Finland skulle föredras direkt inför honom och inte genom de ryska ministrarnas förmedling. Beredningen av
de finska ärendena anförtroddes en för ändamålet i S:t
Petersburg tillsatt finsk statssekreterare (från år 1834
ministerstatssekreterare), som bistods av Kommissionen
för finska ärenden (från år 1811 Kommittén för finska
ärenden). Företrädaren för de finska ärendena inför kejsaren hade emellertid en medtävlare, generalguvernören,
som var kejsarens personliga representant i Finland. Att
Alexander I fogade titeln storfurste av Finland till sin
titulatur markerade kraftfullt på symbolisk nivå den enväldige härskarens relation till det ryska imperiets nya
randområde.
Det innebar en stor förändring, eftersom Finland under den svenska tiden varit en avlägsen del av det svenska
riket utan att för den skull bilda en separat administrativ
helhet. Förvaltningen leddes från Stockholm av en högsta
centralförvaltning som bestod av konungen och växlande
konseljer där statssekreterarna i egenskap av ledare av
kollegierna kunde bli ministrar. I spetsen för respektive
förvaltningsområde stod kanslikollegiet, kammarkollegiet, krigskollegiet, amiralitetet, hovrätten, kommerskollegiet, bergskollegiet och medicinalkollegiet. Utöver
dessa förvaltningsenheter hade Justitierevisionen, Postdirektörsämbetet, Statskontoret, Tulldirektionen, Överlantmäterikontoret och Överintendentskontoret uppnått
ställningen av självständigt ämbetsverk. Inrättandet av
en högsta centralförvaltning i Finland kom att influeras
Aleksanteri I:n 1.12.1808 vahvistama suunnitelma,
jolla laskettiin perusta Suomen suuriruhtinaskunnan
erillisaseman perustalle, kenraalikuvernöörille, kotimaiselle ”hallitukselle” ja ministerivaltiosihteerille.
Alkuperäinen esitys oli Venäjän sodanjohdon diplomaattisen neuvonantajan G. M. Sprentgportenin
käsialaa.
Sodan aikana huolella valmistellut ja käytännössä
jo pitkälle toteutuneet ratkaisut vahvistettiin seremoniaalisesti 28.3.1809 Porvoon valtiopäivillä, jotka
Aleksanteri I tuli avaamaan. Porvoon valtiopäivien
keskeisin ja laajakantoisin tapahtuma oli hallitsijavakuutuksen ja säätyjen valanteon päivä 29.3.1809. Valan vannomista helpotti Kustaa IV Aadolfin luopuminen samana päivänä oikeudestaan Ruotsin kruunuun.
Jatkuvuus jäi kuitenkin voimaan, koska Aleksanteri I
vahvisti Suomen perustuslaeiksi vuoden 1773 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan.
Venäjään 1809 yhdistetyn Suomen suuriruhtinaskunnan asema muodostui erilaiseksi kuin Ruotsin
yhteydessä. Ruotsin entinen maakunta alkoi saada
valtiollisia tunnusmerkkejä, kun Suomi yhdistettiin
Venäjän valtakuntaan hallitsijan persoonan kautta.
Sodan aikana keisari oli ilmoittanut, että Suomea
koskevat asiat oli esiteltävä suoraan hänelle eikä venäläisten ministereiden välityksellä. Pietariin asetettiin
Suomen asioiden esittelemistä varten suomalainen
ministerivaltiosihteeri, jota avusti Suomen asiain
komitea. Suomen asioiden edustamisessa keisarin
luona kilpaili kuitenkin kenraalikuvernööri, joka oli
keisarin henkilökohtainen edustaja Suomessa. Itsevaltaisen hallitsijan suhdetta Venäjän imperiumin
uuteen reuna-alueeseen symboloi voimakkaasti se,
että Aleksanteri I otti arvonimiensä luetteloon nimityksen Suomen suuriruhtinas.
Muutos oli suuri entiseen, koska Ruotsin vallan
aikana Suomi oli Ruotsin valtakunnan syrjäinen osa
eikä se muodostanut itsenäistä hallinnollista kokonaisuutta. Hallintoa johdettiin Tukholmasta, jossa
valtakunnan ylin keskushallinto muodostui kuninkaasta ja vaihtelevista konseljeista. Niissä saattoivat
valtiosihteerit kollegioiden päällikköinä saavuttaa ministerin aseman. Oman hallinnonalansa johdossa
toimivat kansliakollegio, kamarikollegio, sotakollegio,
amiraliteetti, hovioikeus, kauppakollegio, vuorikollegio ja lääkintökollegio. Näiden hallintoyksiköiden
lisäksi itsenäisen viraston aseman olivat saaneet myös
Oikeusrevisioni, Postitirehtöörin virasto, Valtiokonttori, Tullijohtokunta, Ylimaanmittauskonttori ja Yliintendentin virasto. Kun Suomen ylintä keskushallintoa muodostettiin, vaikutteita saatiin vanhan ja
1812
95
av förvaltningsprinciperna i både det gamla och det nya
moderlandet, även om Sveriges kollegiesystem fortsatte
att vara förhärskande i Finland.
Under Finska kriget 1808–1809 anförtroddes överbefälhavaren för de ryska trupperna F. W. von Buxhoevden
hösta ledningen av civilförvaltningen, biträdd av ett nyinrättat temporärt civilkansli. Till chef för civilkansliet
utsågs anjalamannen G. W. Ladau. Civilkansliet skötte
samma uppgifter som myndigheterna skött under svenska
tiden, t.ex. förkunnandet av proklamationer i regentens
namn, skickandet av direktiv till lokala myndigheter,
övervakningen av att skatteuppbördsmännen skickade
in sina räkenskaper i tid, utfärdandet av order angående
besättande av tjänster samt av tjänsteförordnanden och
-fullmakter. Då de ryska trupperna trängde in i Finland
och Buxhoevden började leda civilförvaltningen i det område som han erövrat upphörde den svenska konungens
och de svenska myndigheternas påbud att gälla i Finland.
Den svenska lokalförvaltningen lydde under civilkansliet, eftersom svenskarnas överbefälhavare i början
av kriget uppmanat ämbetsmännen att stanna kvar och
sköta sina ämbeten. Med undantag av dem som var födda
i Sverige fick ämbetsmännen också fortsätta i sina ämbeten. Länsförvaltningen fungerade i praktiken som en
övergångsförvaltning tills planeringen av en separat förvaltning för storfurstendömet Finland slutförts. På grund
av den ryska pacificeringspolitiken kunde den finska förvaltningen gå in i den ryska epoken utan större avbrott.
Buxhoevdens civilkansli kunde inte vara det slutgiltiga
svaret på frågan hur den finska
förvaltningen skulle organiseras,
och det var inte heller avsikten.
Avgörande för den nya centralförvaltningen var inrättandet av
regeringskonseljen, vars reglemente slutligen stadfästes 10.8.1809.
Regeringskonseljen, sedermera,
från år 1816 Kejserliga senaten
för Finland, samlades till sin öppningssession 2.10.1809 i Åbo.
Ordförande för regeringskonseljens 14 ledamöter, vilka skulle
vara finnar, hälften oadliga, hälften adliga, var generalguvernören.
Alla uppgifter koncentrerades till
senatens två departement och
deras gemensamma session, plenum. Till ekonomiedepartementet
hörde den allmänna förvaltningen
och justitiedepartementet verkade
som högsta rättsinstans. Under
uuden emämaan hallintoperiaatteista, vaikka jatkumo Ruotsin kollegisesta järjestelmästä jäikin Suomessa vallitsevaksi.
Suomen sodan aikana 1808–1809 siviilihallinnon
ylijohto annettiin sodan aikana venäläisten joukkojen ylipäällikölle F. W. von Buxhoevdenille. Hänen
avukseen perustettiin väliaikainen siviilikanslia, jonka
päälliköksi nimitettiin anjalanliiton mies G. W. Ladau. Siviilikanslia huolehti samoista tehtävistä kuin
viranomaiset Ruotsin vallan ajalla. Sille kuului esimerkiksi hallitsijan nimessä annettujen julistusten
julkaiseminen, määräysten lähettäminen paikallisviranomaisille, veronkantomiesten lähettämien tilien
ajoissa saapumisen valvonta, määräysten antaminen
virkojen täyttämisestä sekä virkojen asettamis- ja valtakirjojen antaminen. Kun venäläiset joukot tunkeutuivat Suomeen ja von Buxhoevden ryhtyi johtamaan
valloittamansa alueen siviilihallintoa, Ruotsin kuninkaan ja viranomaisten määräykset eivät päteneet
enää Suomessa.
Kenraalikuvernööri M.
Barclay de Tollyn vahvistamat
hallituskonseljin 20.9./2.10.1809
pidettävien virkaanastujaisten
juhlamenot. Kansallisarkisto.
Av generalguvernör M. Barclay
de Tolly fastställt ceremoniel för
regeringskonseljens installation
20.9/2.10.1809. Riksarkivet.
1812
96
Ruotsalainen paikallishallinto palveli siviilikanslian alaisuudessa, koska ruotsalaisten ylipäällikkö
oli kehottanut sodan alkaessa virkamiehiä jäämään
hoitamaan virkaansa. Ruotsalaissyntyisiä lukuun ottamatta virkamiehet saivat myös jatkaa viroissaan.
Lääninhallinto toimi käytännössä siirtymävaiheen
hallintona siihen asti, kunnes Suomen suuriruhtinaskunnan oma keskushallinto saatiin suunniteltua
ja käynnistettyä. Venäläisen rauhoittamispolitiikan
takia suomalainen hallinto siirtyi Venäjän vallan aikaan ilman suurta katkosta. Siviilikanslia ei voinut
olla eikä sitä ollut tarkoitettukaan lopulliseksi ratkaisuksi Suomen hallinnon järjestämiseen.
Uusi keskushallinto kiteytyy hallituskonseljin perustamisessa. Sen ohjesääntö vahvistettiin lopulta
10.8.1809. Hallituskonseljin, sittemmin, vuodesta
1816 Keisarillinen Suomen senaatti, piti avajaisistunnon 2.10.1809 Turussa. Hallituskonseljin puheenjohtajana oli kenraalikuvernööri. Jäseniä oli 14, joiden
tuli olla suomalaisia, puolet aatelittomia ja puolet
aatelisia. Kaikki tehtävät keskitettiin senaatin kahdelle osastolle ja niiden yhteisistunnolle, plenumille.
Talousosastolle kuului yleinen hallinto ja oikeusosasto
toimi korkeimpana oikeusasteena. Istunnoissa asiankäsittely tapahtui kollegisesti. Suomen suuriruhtinaskunnan hallintoon kollegisuus jäi perintönä
Ruotsista, kun hallinnon järjestämisen ohjenuorana
oli ollut vanhan muodon säilyttäminen.
Suomen hallinnon järjestämisen kätilönä toimineen kenraalikuvernööri G. M. Sprengtportenin
mielestä oli tehty viisaasti, kun vanhat lait oli vahvistettu. Ne olivat saavuttaneet hänen mielestään niin
suuren ”täydellisyyden kuin inhimillisesti katsoen oli
mahdollista”. Hallituskonseljin järjestysmuotoa laadittaessa kollegisuuden säilyttämisen puolestapuhujia
riitti. Erityisesti ohjesääntökomitean jäsen professori
Mathias Calonius, tuleva prokuraattori, painotti suuriruhtinaskunnan hallinnon järjestämistä kollegisesti
saman periaatteen mukaisesti, jolla Ruotsin hallinto
oli toiminut 200 vuotta.
Senaatin asema muodostui sen mukaan, että vuoden 1772 hallitusmuodon mukaan vain kuninkaalla
oli oikeus hallita. Konselji saattoi käyttää vain delegoitua valtaa. Kaikki asiakirjat ja päätökset annettiin Venäjän keisarin nimissä. Antaessaan keisarille lausuntoja ja esityksiä konselji saattoi toimia jonkinlaisena
neuvonantajakuntana, mutta keisari ei ollut kuitenkaan velvollinen tiedustelemaan konseljin mielipidettä. Neuvonantajana toimiessaan konselji muistutti
hallitusta, mutta pääasiassa se oli tarkoin rajattuja
tehtäviä hoitamaan perustettu hallintovirasto.
Valtioneuvosto teetti mitalin Merkkivuoden 1809
muistoksi. Valtioneuvosto 200-juhlamitalin suunnitteli
kuvanveistäjä Toivo Jaatinen.
Statsrådet lät prägla en medalj till minne av Märkesåret
1809. Jubileumsmedaljen Statsrådet 200 är formgiven av
skulptör Toivo Jaatinen.
sammanträdena behandlades ärendena kollegialt. Kollegialiteten levde vidare i det finska storfurstendömets
förvaltning som ett arv från Sverige, eftersom bevarandet
av de gamla formerna utgjorde ett rättesnöre vid organiseringen av förvaltningen.
Enligt G. M. Sprengtporten, som assisterat vid organiseringen av den finska förvaltningen hade man handlat
klokt då de gamla lagarna bekräftades. De hade enligt
honom uppnått en så stor ”fulländning som det mänskligt sett var möjligt”. Medan reglementet för regeringskonseljen utarbetades var förespråkarna av bibehållen
kollegialitet legio. Särskilt professor Mathias Calonius,
som var medlem av reglementskommittén och blivande
prokurator, betonade organiseringen av storfurstendömets förvaltning enligt den kollegiala princip som präglat
den svenska förvaltningen i 200 år.
Senatens ställning utformades i enlighet med 1772
års regeringsform som stadgade att endast konungen hade
rätt att regera. Konseljen kunde bara använda sig av delegerad makt. Samtliga handlingar och beslut gavs i den
ryska kejsarens namn. Då konseljen riktade utlåtanden
och motioner till kejsaren kunde den fungera som ett
slags rådgivare, men kejsaren var inte skyldig att inhämta
konseljens åsikt. I sin egenskap av rådgivare påminde
konseljen om en regering, men i huvudsak var den ett
administrativt ämbetsverk med noggrant avgränsade
uppgifter.
Senaten förblev ett administrativt ämbetsverk så länge
som hanteringen av den växande mängden ärenden i alla
skeden var koncentrerad till kollegiala sessioner. Expeditionerna, som lydde under ekonomiedepartementet, hade
1812
97
inte självständig beslutanderätt, men tekniskt sett fick
de fick bereda alla ärenden som behandlades av senaten.
Kansliexpeditionen svarade för den allmänna ordningen
och de frågor som hänförde sig till befattningar och åtgärder inom den allmänna förvaltningen. Finansexpeditionen hade tillsyn över statens egendom och förvaltningen
samt näringarna i landet. Militieexpeditionen svarade
för landets militärförvaltning; kammarexpeditionen övervakade statens skatteuppbörd och skötte dess bokföring,
revisionen av offentliga räkenskaper och upprättandet
av mantalslängder och befolkningstabeller. Ecklesiastikexpeditionen behandlade frågor rörande kyrkan och
skolväsendet samt ärenden som hänförde sig till deras
pensionsfonder.
Eftersom behandlingen av ärendena till en början helt
och hållet koncentrerades till Senaten blev det omöjligt för
ämbetsmännen vid expeditionerna – jurister utan andra
färdigheter än de tekniska – att klara av beredningen
utan tillgång till någon innehållsmässigt förberedande
instans. Av denna orsak pläderade de överbelastade expeditionscheferna, dignande under mängder av ärenden
som krävde specialkunskap, kraftfullt för inrättandet av
ämbetsverk för att minska anhopningen av ärenden. Det
förutsatte även Regeringskonseljens reglemente. Chefen
för kansliexpeditionen C.E. Mannerheim gjorde en framställning om inrättandet av en revisionsrätt, ett medicinalverk, ett intendentsämbete och en kontrollinrättning.
Chefen för finansexpeditionen Erik Tulindberg pläderade
för grundande av ett lantmäterikontor och reorganisering
av kartasigillatakontoret. Chefen för militieexpeditionen R.W. de Geer gjorde en
framställning om inrättandet av ett lotsverk.
Slutresultatet var att
nya ämbetsverk grundades i snabb takt. År 1811
grundades Intendentsämbetet för de allmänna byggnaderna och Postdirektörsäm-
Senaatti pysyi hallintovirastona niin kauan kuin
kasvava asiamäärä oli keskitetty kollegiselle istunnolle asiankäsittelyn joka vaiheessa. Talousosaston
alaisuuteen kuuluvilla toimituskunnilla ei ollut itsenäistä päätösvaltaa. Toimituskunnat saivat teknisesti valmistella kaikki senaatin käsittelyyn kuuluneet
asiat. Kansliatoimituskunnalle kuuluivat yleinen järjestys ja yleisen hallinnon virkoihin ja toimiin liittyvät kysymykset. Finanssitoimituskunta hoiti valtion
omaisuutta ja hallintoa sekä maan elinkeinoja. Sotilastoimituskunta huolehti maan sotilashallinnosta,
kamaritoimituskunta piti huolen valtion verosaatavista ja kirjanpidosta, julkisten tilien tarkastuksesta
ja henkikirja- ja väkilukuluettelojen ylläpidosta. Kirkollistoimituskunta käsitteli kirkkoa ja koululaitosta
sekä niiden eläkerahastoja koskevia asioita.
Asioiden keskitys aluksi yksinomaan senaatille
johti siihen, että ilman asioiden sisällöllistä valmisteluporrasta toimituskuntien virkamiesten oli mahdoton suoriutua asioiden valmistelusta, johon heillä
juristeina oli vain tekniset valmiudet. Tästä syystä
suurilla asiaruuhkilla ja erityistietoa vaativilla asioilla
Förslag till ämbetsuniform
för regeringskonseljen
i Finland: stora och
lilla ämbetsuniformen.
Alexander I godkände
förslaget 15.5/27.5.1809,
under förutsättning att
rocken blev grön i enlighet
med rådande praxis i
Ryssland. Föredragande
var statssekreteraren M.
Speranskij. Museiverket.
Esitys Suomen hallituskonseljin
virkapuvuksi: suuri ja pieni
virkapuku. Aleksanteri I hyväksyi
esityksen 15.5./27.5.1809,
edellyttäen kuitenkin että takin
väriksi tuli Venäjän käytännön
mukainen vihreä. Esittelijänä
oli valtiosihteeri M. Speranski.
Museovirasto.
1812
98
kuormitettujen toimituskuntien päälliköt olivat erittäin aloitteellisia esittämään virastojen perustamista
asiaruuhkien purkamiseksi. Sitä oli edellytetty myös
hallituskonseljin ohjesäännössä. Kansliatoimituskunnan päällikkö C. E. Mannerheim teki esityksen revisionioikeuden, lääkintölaitoksen, intendenttiviraston
ja kontrollilaitoksen perustamisesta. Finanssitoimituskunnan päällikkö Erik Tulindberg teki esityksen
maanmittauskonttorin perustamisesta ja leimapaperikonttorin uudelleen järjestämisestä. Sotilastoimituskunnan päällikkö R. W. de Geer teki esityksen
luotsilaitoksen järjestämisestä.
Lopputuloksena uusia virastoja perustettiinkin
nopeaan tahtiin. Vuonna 1811 perustettiin Yleisten
rakennusten intendentinkonttori ja Postitirehtöörin
virasto. Samana vuonna lääkintölaitoksen asiat keskitettiin Collegium medicumille. Vuonna 1812 tullilaitoksen asiat keskitettiin Päätullijohtokunnalle, maanmittausasiat keskitettiin Maanmittauskonttorille sekä
luotsilaitoksen tarkempaa asioiden hoitoa varten perustettiin luotsimajurin virka. Vuonna 1816 Ruotsin
aikainen Koskenperkausjohtokunta perustettiin uudelleen ja Suomen leimakonttorista tuli itsenäinen
virasto. Välitön vastuu senaatin arkiston hoidosta
siirtyi 1817 arkistonhoitajalle, senaatin arkkivaarille. Valtion tilien tarkastusta varten perustettiin 1824
Yleinen revisionioikeus ja -konttori. Ulkomaisten kirjallisuustuotteiden tarkistamista varten perustettiin
1828 Sensuuriylihallitus. Manufaktuurijohtokunta
perustettiin 1835 jatkamaan Tukholman Manufaktuurijohtokunnan tehtäviä. Mielisairaanhoidon
valvontaa varten perustettiin 1840 Houruinhoidon
johtokunta.
Nopeasta perustamisvauhdista huolimatta monet keskeiset tehtäväalueet jäivät vielä suuriruhtinaskunnan ensimmäisinä vuosikymmeninä ilman
keskusvirastoa. Kysymys oli lähinnä turvautumisesta
hyväksi koeteltuun maaherralinjaan kuten esimerkiksi vankeinhoitohallituksessa. Aleksanteri II:n tultua
hallitsijaksi senaatin alainen hallinto viimeisteltiin
nopeaan tahtiin valtiollisesti ja taloudellisesti vireänä
aikana. Toimituskuntien työ helpottui, kun metsäasioita varten perustettiin Metsänhoitohallitus 1859, kalastuksen tarkastajan virka 1860, rautatierakennuksia
varten Rautatiepäällikön kanslia 1862, tilastoasioita
varten Väliaikainen tilastollinen toimisto 1865, vankeinhoidon tarkastajan virka 1867, kouluasioita varten Koulutoimen ylihallitus 1869 ja valtionrahastoja
varten Valtiokonttori 1875.
Vuoteen 1881 mennessä kaikkien asioiden keskittämisestä senaatille oli jouduttu tinkimään niin
Valtiokalenteri on
monessa maassa
tärkeä hallinnon väline.
Suomen valtiokalenteri
alkoi ilmestyä v. 1811.
Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura.
Statskalendern är
i många länder ett viktigt redskap för förvaltningen.
Finlands statskalender började utkomma år 1811. Finska
Litteratursällskapet.
betet. Samma år koncentrerades medicinalverkets ärenden
till Collegium medicum, året därpå tullverkets ärenden
till Generaltulldirektionen och lantmäteriärendena till
Lantmäterikontoret. År 1812 inrättades även en lotsmajorsbefattning för den närmare skötseln av ärendena
vid lotsväsendet. År 1816 grundades Strömrensningsdirektionen från svenska tiden på nytt och finska kartasigillatakontoret blev ett självständigt ämbetsverk. Det
direkta ansvaret för vården av Senatens arkiv överfördes
1817 till en särskild senatsarkivarie. Granskningen av
statens räkenskaper övertogs 1824 av den nya Allmänna
revisionsrätten med tillhörande kontor. Censuröverstyrelsen grundades 1829 för att ta hand om granskningen
av utländska tryckalster. År 1835 inrättades Manufakturdirektionen som en arvtagare till manufakturdirektionen i Stockholm. Övervakningen av mentalsjukvården
anförtroddes 1840 en nygrundad direktion för dårvården.
Trots denna expansion i snabb takt var ännu många
viktiga områden utan centrala ämbetsverk under storfurstendömets första årtionden. Det berodde närmast på
att man tydde sig till den välbeprövade landshövdingsmodellen, t.ex. i fråga om fångvårdsstyrelsen. Efter kejsar
Alexander II:s trontillträde reformerades den förvaltning
som lydde under Senaten i snabb takt under en period av
statlig och ekonomisk aktivitet. Expeditionernas arbete
underlättades genom inrättandet av en forstförvaltning
1859 (och utnämningen av en inspektör för fiskerierna
1860), ett kansli för järnvägschefen med tanke på järnvägsbyggnaderna 1862 och en extraordinarie statistisk
1812
99
F Maaherrat (vuodesta 1837 kuvernöörit) olivat autonomian aikanakin keskeisiä valtionhallinnon toimijoita.
Kuvernöörien virkapuku 1850-luvulla. Kansallisarkisto.
Landshövdingarna (från år 1837 guvernörerna) var viktiga
aktörer inom den statliga förvaltningen även under
autonomins tid. Ämbetsuniform för guvernörerna från
1850-talet. Riksarkivet.
paljon, että senaatin alaisuuteen oli kehittynyt 17
keskusvirastoa tai 9 muuta virastoa eri tehtävien
hoitamista varten. Senaattikeskityksen purkamisen
kotimainen vaihtoehto oli senaatti ja sen alaisuuteen
perustetut virastot. Venäläinen vaihtoehto hajauttamiselle olivat lääninhallitukset ja niiden johdossa
kuvernöörit, jotka olivat venäläisen kenraalikuvernöörin välittömän valvonnan alaisena. Siksi suomalaisille uusien keskusvirastojen perustaminen oli
parempi vaihtoehto kuin jättää asioita kuvernöörien
valvontaan. Samalla piirihallinto siirtyi keskusvirastojen valvontaan. Vaikka piirihallinnon alueellista
ohjausta säilyi jonkin verran myös lääninhallinnossa,
kuvernöörit menettivät yksinoikeutensa esimerkiksi
postitarkastuspiirien, piirilääkäreiden, tullikamaripiirien, lääninmaanmittauskonttoreiden ja luotsipiirien valvontaan.
Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov yritti vuosituhannen vaihteessa keskeyttää senaattikeskityksen
purkamisen virastoiksi, mikä oli ollut suuriruhtinaskunnan alusta asti johtavana periaatteena. Bobrikov
alkoi siirtää valtaa läänien tasolle. Jyrkät toimenpiteet
käynnistivät kuitenkin keskusvirastojen kehittymisen
aikaisempaa itsenäisemmäksi ja riippumattomammaksi. Suomalaisten keskushallintoyksiköiden it-
byrå för statistikfrågor 1865. År 1867 beviljades medel
för en inspektör för fängelserna. Två år senare inrättades
en överstyrelse för skolväsendet och 1875 ett statskontor
för statens fonder.
År 1881 hade man redan varit tvungen att ge avkall
på koncentrerandet av alla ärenden till Senaten till den
grad, att 17 centrala ämbetsverk och 9 andra ämbetsverk
tillkommit för skötseln av olika ärenden under Senatens
överseende. Vid avvecklingen av denna koncentration till
Senaten framstod Senaten med underlydande nygrundade ämbetsverk som det inhemska alternativet. Det
ryska decentraliseringsalternativet var länsstyrelserna
som leddes av guvernörerna, underställda den ryska generalguvernörens omedelbara tillsyn. Därför var grundandet av nya centrala ämbetsverk ett bättre alternativ
för finnarna än att låta guvernörerna ha överinseendet
över ärendena. Samtidigt ställdes distriktsförvaltningen
under de centrala ämbetsverken. Även om den regionala
styrningen av distriktsförvaltningen delvis förblev hos
länsförvaltningen, miste guvernörerna sin ensamrätt
att övervaka postinspektionsdistrikten, distriktsläkarna,
tullkammardistrikten, länslantmäterikontoren och lotsdistrikten m.fl.
Generalguvernör Nikolaj Bobrikov försökte vid sekelskiftet 1899/1900 hejda den avveckling av senatscentraliseringen i olika ämbetsverk som från början varit storfurstendömets ledande princip. Bobrikov började överföra
makten till länen. De drastiska åtgärderna innebar dock
startskottet för de centrala ämbetsverkens utveckling mot
ännu större självständighet och oberoende. Betonandet av
den finska centralförvaltningens oberoende ansågs som ett
sätt att bromsa förryskningssträvandena. Uppfattningen
om de administrativa ämbetsverkens självständiga ställning började ta form i början av 1900-talet. Ämbetsverkens chefsposter kunde under förryskningsperioden hela
tiden hållas i finska händer.
Storfurstendömets förvaltning med sina många nivåer
och ämbeten visade sig således tillhandahålla de bästa
försvarsställningarna mot förryskningen. Hela centralförvaltningen kunde omöjligen indras på en gång. Strävandena att värja sig syftade till att bevara det befintliga;
det handlade inte längre om att utöka eller justera. Under
den ryska politik som syftade till ökad riksgemenskap
1812
100
senäisyyden korostaminen nähtiin jarrutuskeinona
venäläistämispyrkimyksiä vastaan. Käsitys hallintovirastojen itsenäisestä asemasta alkoi muodostua
1900-luvun alussa. Virastojen päälliköiden toimet
voitiin venäläistämiskaudella jatkuvasti pitää suomalaisten miesten käsissä.
Käytäntö osoitti, että parhaat puolustusasemat
venäläistämistä vastaan olivat suuriruhtinaskunnan
moniportaisessa ja -virkaisessa hallinnossa. Koko
keskushallintoa oli mahdoton lakkauttaa kerralla.
Suojautumisessa oli kysymys olemassa olevan säilyttämisestä eikä enää lisäämisestä tai korjaamisesta.
Venäjän valtakunnallistamispolitiikan aikana keskushallinnossa oli käynnissä organisatorinen ja voimakas
taloudellinen kehitys, jonka aikana otettiin käyttöön
uusia innovaatioita ja keksintöjä. Tänä aikana senaatin alaisesta hallinnosta tuli nopeasti tehokas kanava
kotimaisten keksintöjen ja kansainvälisten innovaatioiden soveltamiseen valtion monilla eri tehtäväalueilla. Useilla aloilla siirryttiin nykyaikaan, ja uusien
sovellusten käyttöönottoa johtivat virastot.
Venäjän maaliskuun vallankumouksesta 1917
Paasikiven senaatin hajoamiseen marraskuussa 1918
Suomi koki lyhyen ajan sisällä suuria historiallisia
mullistuksia. Saavutettu valtiollinen itsenäisyys ei hallinnollisesti merkinnyt suurta käännekohtaa. Oikeastaan vain ylemmän keskushallinnon yksiköiden nimet
vaihdettiin. Suomen viimeisen senaatin, Paasikiven
senaatin, viimeisenä toimintapäivänä 27.11.1918 senaatti muuttui valtioneuvostoksi ja toimituskunnat
ministeriöiksi, jolloin Suomen ylin hallinto tuli nimityskäytännöltään yhdenmukaiseksi muiden maiden
kanssa. Virastojen nimistä suurin osa oli modernisoitu jo ennen vuosisadan vaihdetta ja osa
ennen vuoden 1917 loppua.
Suomalaisen oman hallinnon jatkuvuutta ja voimaa symbolisoi se, että senaatin plenumsalissa eli nykyisessä presidentin esittelysalissa valtionhoitaja C.
G. E. Mannerheim vahvisti 17.7.1919 allekirjoituksellaan vuoden 1919 hallitusmuodon Aleksanteri I muotokuvan edessä.
Kun muotokuva siirrettiin 1922 Kansallismuseoon, tilalle tuli muotokuva Suomen
tasavallan ensimmäisestä presidentistä K.
J. Ståhlbergista, joka oli ollut perustuslakikomitean puheenjohtajana. M
präglades den centrala förvaltningen i Finland av både
organisatorisk och kraftfull ekonomisk utveckling med
nya innovationer och uppfinningar. Under denna tid
blev den förvaltning som lydde under Senaten snabbt en
effektiv kanal för tillämpning av inhemska uppfinningar
och internationella innovationer på åtskilliga statliga
områden. Inom flera områden övergick man till nutid,
med ämbetsverken som pionjärer inom nya tillämpningar.
Under den korta perioden från marsrevolutionen i
Ryssland 1917 till upplösningen av Paasikivis senat i
november 1918 upplevde Finland stora historiska omvälvningar. Den uppnådda statliga självständigheten
innebar inte från förvaltningssynpunkt en stor vändpunkt. Egentligen ändrades endast namnen på enheterna
inom den högre centralförvaltningen. Under den sista
dagen då den sista finska senaten, Paasikivis senat var
verksam, 27.11.1918 ändrades dess namn till statsrådet
och expeditionerna blev ministerier, vilket innebar att
beteckningarna på den högsta förvaltningen i Finland
synkroniserades med motsvarande i övriga länder. De
flesta ämbetsverken hade fått ett modernare namn redan
före sekelskiftet och en del före slutet av år 1917.
Den finska förvaltningens kontinuitet och styrka
symboliseras av att riksföreståndare C.G.E. Mannerheim
stadfäste 1919 års regeringsform med sin underskrift
17.7.1919 framför Alexander I:s porträtt i Senatens plenisal, där presidentföredragningarna numera äger rum.
När porträttet 1922 flyttades till Nationalmuseet, ersattes det av ett porträtt av Finlands första president K.J.
Ståhlberg, som hade varit ordförande för grundlagskommittén. M
Översättning: Christina Forssell
Valtionhoitaja C.G.E. Mannerheim vahvistaa Suomen uuden
halltusmuodon 17.7.1919. Valtioneuvosto.
Riksföreståndare C.G.E. Mannerheim stadfäster Finlands nya
regeringsform 17.7.1919. Statsrådet.
1812
101
Jyrki Paaskoski
Gustaf Mauritz Armfelt (1757–1814),
jalkaväenkenraali, hovimies, kreivi
Gustaf Mauritz Armfelt (1757–1814),
general av infanteriet, hovman, greve
Gustaf Mauritz Armfelt keisari Aleksanteri I:n rintakuvan edessä. Johan Lindin
öljymaalaus (1845). Helsingin Yliopiston museo.
Gustaf Mauritz Armfelt betraktar en byst av Alexander I. Oljemålning av Johan
Lindh (1845). Helsingfors Universitets museum.
1812
102
Gustaf Mauritz Armfelts korta ryska period (1811-1814) hade ytterst
stor betydelse för hans historiska
eftermäle. Efter åren i Sverige var
Armfelt främst känd för sina militära och diplomatiska meriter. Under
1788-1790 års krig hade han fört
befälet över infanteriet i de segerrika
striderna vid Partakoski och Kärnäkoski och under fredsförhandlingarna i Värälä i augusti 1790 var han
svensk huvudförhandlare. Diplomatisk erfarenhet hade Armfelt skaffat
sig redan år 1783 då han deltog i
förhandlingarna mellan Katarina II
och Gustaf III i Fredrikshamn. Efter
mordet på Gustav III vacklade Armfelts ställning, och under åren 17941801 levde han i landsflykt, bl.a.
i Kaluga i centrala Ryssland 17941797. Övergången i rysk tjänst på
våren 1811 gjorde honom också till
en betydande statsman, som lade
en varaktig grund för relationerna
mellan kejsaren och storfurstendömets statliga organ och drog upp den
geografiska gränsen i sydost mellan
storfurstendömet och kejsardömet.
Under åren 1811 och 1812 utarbetade Armfelt på kejsarens begäran
planer för en ändring av föredragningsordningen i ärenden rörande
Finland, för inrättandet av en kommitté för finska ärenden samt för
en anslutning av Gamla Finland
eller Viborgska guvernementet som
Viborgs län till storfurstendömet
Finland. Han var ordförande för
Kommittén för finska ärenden och
Gustaf Mauritz Armfeltin lyhyeksi jäänyt Venäjänkausi (1811–1814) merkitsi hänen historiallisen jälkimaineensa kannalta erittäin paljon. Ruotsin-vuosiensa perusteella Armfelt tunnettiin ennen muuta
sotilaallista ja diplomaattisista ansioistaan. Vuosien
1788–1790 sodassa hän komensi jalkaväkeä muun
voitokkaissa Partakosken ja Kärnäkosken taisteluissa, ja Värälän rauhanneuvotteluissa elokuussa 1790
hän toimi Ruotsin pääneuvottelijana. Diplomaattista
kokemusta Armfelt oli hankkinut jo vuonna 1783
osallistuessaan Katariina II:n ja Kustaa III:n välisiin
neuvotteluihin Haminassa. Kustaa III:n murhan jälkeen Armfeltin asema horjui, ja vuosina 1794–1801
hän eli maanpaossa, muun muassa Keski-Venäjällä
Kalugassa 1794–1797. Siirtyminen Venäjän palvelukseen keväällä 1811 teki hänestä myös merkittävän
valtiomiehen, joka loi kestävän perustan keisarin ja
suuriruhtinaskunnan valtioelinten välisille suhteille
ja joka vahvisti suuriruhtinaskunnan ja keisarikunnan välisen maantieteellisen rajan kaakossa.
Vuosina 1811 ja 1812 Armfelt laati keisarin
pyynnöstä suunnitelmat Suomen esittelyjärjestyksen
muuttamisesta ja Suomen asiain komitean perustamisesta sekä Vanhan Suomen eli Viipurin kuvernementin liittämisestä Viipurin lääninä Suomen suuriruhtinaskuntaan. Hän toimi Suomen asiain komitean
puheenjohtajana ja lyhyen aikaa myös Suomen kenraalikuvernöörinä. Armfelt ajoi määrätietoisesti ajatustaan Helsingin korottamisesta suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi yhdessä Uudenmaan ja Hämeen
läänin maaherran Fredrik Stjernvallin kanssa. Kesällä 1812 hän myös organisoi J. F. Aminoffin kanssa
värvättyjen suomalaisten jääkäripataljoonien kokoamisen ja lähettämisen Pietariin. Lisäksi hän toimi
Turun Keisarillisen Akatemian kanslerina vuosina
1811–1814. Ansioistaan Aleksanteri I korotti Armfeltin kenraaliksi ja kreiviksi ja nimitti hänet yhdeksi
kenraaliadjutantikseen.
Armfeltin poliittinen ura huipentui elokuussa
1812, jolloin keisari Aleksanteri I ja kruununprinssi
Carl Johan tapasivat Turussa. Tapaamisessa sovittiin
siitä, että Ruotsi luopuisi kaikista Suomeen kohdistuvista vaatimuksistaan eikä liittoutuisi käynnissä
olevassa sodassa Napoleonin kanssa. Aleksanteri I lupasi puolestaan Venäjän tukevan Ruotsin pyrkimyksiä
saada Tanskalta Norja. Suomen kannalta Turun tapaamisen historiallinen merkitys oli suuri. Sen myötä
alkoi pitkä Ruotsin ja Venäjän välinen rauhan kausi,
jonka aikana Suomen valtiolliset, yhteiskunnalliset
ja taloudelliset rakenteet muotoutuivat ja vahvistuivat. M
Aleksanteri I korotti Turun hallitsijakokouksen yhteydessä
28.8.1812 Gustaf Mauritz Armfeltin kreivilliseen säätyyn.
Kreivillisen Armfelt-suvun vaakuna. Kansallisarkisto.
Alexander I upphöjde under regentmötet i Åbo
28.8.1812 Gustaf Mauritz Armfelt i grevligt stånd.
Grevliga Armfeltska vapnet. Riksarkivet.
under en kort tid också generalguvernör över Finland.
Armfelt genomdrev målmedvetet i samarbete med landshövdingen i Nylands- och Tavastehus län Gustav Fredrik
Stjernvall sin idé om att upphöja Helsingfors till storfurstendömets huvudstad. Sommaren 1812 organiserade
han också tillsammans med generalmajor Johan Fredrik
Aminoff uppställandet av de värvade finska jägarbataljonerna och överförandet av dem till S:t Petersburg. Därutöver verkade han under åren 1811-1814 som kansler
för Kejserliga Akademin i Åbo. För sina förtjänster blev
Armfelt befordrad till general och upphöjd till greve av
Alexander I, som också utnämnde honom till en av sina
generaladjutanter.
Armfelts politiska karriär kulminerade i augusti
1812, då kejsar Alexander I och kronprins Karl Johan
möttes i Åbo. Under mötet avtalade man att Sverige skulle
avstå från alla sina krav på Finland och inte alliera sig
med Napoleon under det pågående kriget. Alexander I
lovade å sin sida att Ryssland skulle stöda Sveriges strävanden att få Norge av Danmark. För Finland fick det
historiska mötet i Åbo stor betydelse. Mötet inledde den
långa period av fred mellan Sverige och Ryssland under
vilken Finlands statliga, samhälleliga och ekonomiska
strukturer formades och konsoliderades. M
Översättning: Christina Forssell
1812
103
Pertti Hakala
Fabian Gotthard von Steinheil (1762–1831),
kenraali, Suomen kenraalikuvernööri, kreivi
Fabian Gotthard von Steinheil (1762–1831),
general och rysk generalguvernör över Finland, greve
De ryska generalguvernörerna över
det autonoma storfurstendömet
Finland var av antingen balttysk
eller rysk härstamning, och s.g.s.
alltid militärer eftersom de i regel
förde befälet över de ryska trupper som var stationerade i Finland. Generallöjtnant Fabian von
Steinheil som utsågs till generalguvernör 3.3.1810 var balttysk, liksom föregångaren general Michail
Barclay de Tolly, och därmed inte
främmande för förhållanden som
var andra än i det ryska kejsardömet. Till förtrogenheten med finska
förhållanden bidrog också närmare
20 års tjänstgöring i Gamla Finland, först i fält under 1788–1790
års krig och därefter inom fortifikationen och med topografiska
uppdrag. Åren 1805–1807 deltog
Steinheil med utmärkelse i striderna mot Napoleons trupper i Polen
och Ostpreussen, och sedermera i
Finska kriget 1808–1809.
Den finska autonomin konsoliderades under Steinheils första år
som generalguvernör. Inrättandet
av kommittén för finska ärenden
Fabian Steinheil toimi kaikkiaan 13 vuotta Suomen kenraalikuvernöörinä.
Hän osallistui välillä myös Napoleonin vastaiseen sotaan 1812–1813.
1811 innebar i praktiken en inKuva Eremitaasin isänmaallisen sodan kenraalien galleriassa.
skränkning av generalguvernörens
makt. Det nya förmedlande orgaFabian Steinheil var generalguvernör över Finland i sammanlagt 13 år.
Ämbetsutövningen avbröts 1812–1813 då han deltog i kriget mot Napoleon.
net uppskattades inte av Steinheil
Porträtt i det Fosterländska krigets generalsgalleri i Eremitaget.
vars förhållande till kommitténs
mäktige ordförande Gustaf Mauritz Armfelt förblev ansträngt. Redan föregående år hade
Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan kenraaSteinheil genomfört en omorganisering, som innebar att
likuvernöörit olivat syntyjään joko baltiansaksalaisia
generalguvernörens civilkansli erhöll två avdelningar.
tai venäläisiä. He olivat miltei aina myös sotilaita, sillä
Alexander I fastslog det nya generalguvernörskansliets
he toimivat yleensä Suomeen sijoitetun venäläisen
1812
104
sotaväen ylipäälliköinä. Kenraalikuvernööri Fabian
von Steinheil, joka nimitettiin kenraalikuvernööriksi
3.3.1810, oli syntyjään baltiansaksalainen kuten edeltäjänsä Mihail Barclay de Tollykin. Siksi he tunsivat
hyvin muitakin kuin keisarikunnan venäläisen osan
oloja ja toimintatapoja. Suomalaisten olosuhteiden
tuntemusta oli lisännyt lähes 20 vuoden palvelus
Vanhassa Suomessa, ensin sotapalveluksessa vuosien 1788–1790 sodassa, sitten linnoitusrakennuksessa ja topografisissa tehtävissä. Vuosina 1805–1807
Steinheil osallistui ansiokkaasti Napoleonin vastaisiin
sotatoimiin Puolassa ja Itä-Preussissa sekä sittemmin
1808–1809 Suomen sotaan.
Autonomisen Suomen hallintotapa muotoutui
Steinheilin kenraalikuvernöörikauden ensimmäisinä vuosina. Suomen asiain komitean perustaminen
vuonna 1811 merkitsi käytännössä kenraalikuvernöörin vallan kaventamista. Steinheil ei ollut innostunut
uudesta hallintoelimestä ja hänen suhteensa komitean mahtipontiseen puheenjohtajaan Gustaf Mauritz
Armfeltiin muodostui jännittyneeksi. Jo edellisenä
vuonna Steinheil oli silti toteuttanut organisaatiouudistuksen, jossa kenraalikuvernöörin siviilikanslia oli
jaettu kahteen osastoon. Keisari Aleksanteri I vahvisti
kenraalikuvernöörinkanslian uuden johtosäännön
12.3.1812. Päätös pääkaupungin siirtämisestä Turusta
Helsinkiin 12.4.1812 ei sekään saanut tukea Steinheililta ja aiheutti ristiriitoja muun muassa Suomen
asiain komitean kanssa.
Sodan puhjettua Venäjän ja Ranskan välillä kesäkuussa 1812 oli Steinheilin, joka oli välillä omistautunut muun muassa Ahvenanmaan puolustuksen
järjestelemiseen, palattava jälleen aktiiviseen sotapalvelukseen keisarikunnan turvaamiseksi. Niin pitkään
kuin suhde Ruotsiin pysyi epäselvänä, oli Venäjän
pidettävä Suomessa vahvoja joukkoja, mutta hallitsijoiden Turun tapaamisen jälkeen elokuussa 1812
voitiin enin osa 21 000 miehen vahvuisista joukoista
siirtää Suomesta Baltiaan. Siellä ne liittyivät Riian
puolustukseen ja osallistuivat lokakuusta lähtien
joukkoon menestyksekkäitä sotatoimia Napoleonin
preussilaisia liittolaisia ja ranskalaisia joukkoja vastaan. Heikkenevä terveydentila pakotti Steinheilin
luopumaan kenttäpalveluksesta talvella 1813.
Steinheil palautettiin kenraalikuvernöörin tehtävään 13.4.1813. Hän puhui ruotsia ja pystyi sen
vuoksi osallistumaan aktiivisesti puheenjohtajana
hallituskonseljin (vuodesta 1816 keisarillisen senaatin) istuntoihin. Hänellä oli usein omia ehdotuksia
asioista, mikä osoitti hänen haluaan kehittää suuriruhtinaskuntaa. Miten hänen ehdotuksiinsa suhtau-
stat 12.3.1812. Beslutet att flytta huvudstaden från Åbo
till Helsingfors 8.4.1812 tilltalade inte heller Steinheil
och ledde till kontroverser bl.a. med kommittén för finska
ärenden.
Krigsutbrottet mellan Ryssland och Frankrike i juni
1812 innebar att Steinheil, som tidigare bl.a. ägnat sig
åt planering av försvaret av Åland, åter förväntades
aktivt delta i rikets försvar. Så länge Sveriges ställning
förblev oklar måste Ryssland hålla stora truppstyrkor
i Finland, men efter regentmötet i Åbo i augusti 1812
kunde Steinheil överföra merparten av de totalt 21 000
man starka trupperna i Finland till Baltikum. Där bidrog
de till försvaret av Riga och deltog redan från mitten av
oktober i en rad framgångsrika operationer mot Napoleons preussiska bundsförvanter och franska enheter. Sviktande hälsa tvingade vintern 1813 Steinheil att lämna
tjänsten i fält.
Steinheil återinsattes i sitt generalguvernörsämbete
13.4.1813. Han behärskade svenska språket och kunde
därmed som ordförande aktivt delta i förhandlingarna i
regeringskonseljen (från 1816 Finska Senaten). Han kom
ofta med egna förslag som vittnade om intresse av att
utveckla storfurstendömet. Huruvida de alltid uppskattades var en annan sak. Eftersom Steinheil tidvis inte
förmådde hålla fast vid sina tidigare ståndpunkter avtog
hans auktoritet inom de högre ämbetsmannakretsarna i
Finland med tiden. Omdömena om den konciliante och
välvillige generalguvernören var ibland ringaktande, men
statssekreterare Robert Henrik Rehbinder och senator
Carl Erik Mannerheim m.fl. tog Steinheil i försvar, väl
medvetna om att storfurstendömet Finlands särställning
väckte även andra känslor än sympati i S:t Petersburg.
Att Steinheils efterträdare på generalguvernörsposten
skulle förhålla sig lika välvilligt till Finland var ingalunda säkert.
Själv var generalguvernören mån om sin ställning, och
bad därför upprepade gånger om avsked efter att ha blivit
förbigången eller förorättad. Kejsar Alexander I tog inte
ansökningarna om avsked ad notam, liksom inte heller
klagomålen över Steinheil, som dock kunde rendera generalguvernören en skrapa. Statsrådet Carl Johan Walleen,
sedermera landshövding i Viborgs län och senator, hörde
till Steinheils trägnaste klandrare.
Mot slutet av 1810-talet kunde Steinheil med egna
ögon notera att ärendena hopade sig i Senaten, och lät
därför prokuratorn Carl Gyldenstolpe utarbeta en effektiveringsplan. Planen godkändes av kejsaren som 3.2.1820
stadgade om inrättande av två sektioner vid Senatens
ekonomiedepartement för hantering av ärenden utan
allmän betydelse. Samtidigt utökades antalet ledamöter.
Två år senare antog kejsaren Steinheils förslag att de två
1812
105
duttiin, on kuitenkin toinen asia. Se, ettei Steinheil
ei aina kyennyt pitämään kiinni päätöksistä, nakersi
vähitellen hänen uskottavuuttaan Suomen ylimmän
virkakunnan piirissä. Sopuisaa ja hyväntahtoista
kenraalikuvernööriä koskevat arviot olivat usein vähätteleviä, mutta hänen puolestaan puhuivat muun
muassa valtiosihteeri Robert Henrik Rehbinder ja
senaattori Carl Erik Mannerheim. He tiesivät, että
Suomen erityisasemaa kohtaan tunnettiin Pietarissa muutakin kuin myötätuntoa. Ei ollut suinkaan
itsestään selvää, että Steinheilin seuraajat suhtautuisivat Suomeen yhtä myötämielisesti kuin hän oli
suhtautunut.
departementen i Senaten skulle få var sin viceordförande.
Åtgärderna effektiverade Senatens verksamhet och vittnade om generalguvernörens administrativa färdigheter.
Sentida forskare har uppmärksammat denna sida hos
Steinheil och noterar att han i sitt ämbete följde kejsarens
hemliga direktiv 14/26.9.1810 för Finlands högsta styresman: att visa stort tålamod och beakta folkets behov.
Steinheil beviljades avsked 30.8/12.9.1823 efter 46
års tjänst, varav 13 som generalguvernör över Finland,
och efterträddes av ryske generalen Arsenij Andrejevitj
Zakrewskij. Denne var på många sätt hans motsats.
Fabian von Steinheil slog sig ner på Mejlans gård utanför
Sotapalvelukseen Ranskaa vastaan komennetun
kenraalikuvernöörin, kenraali Fabian Steinheilin
kirje 24.8.1812 hänen poissaolonsa aikana
virkaa hoitavalle Gustaf Mauritz Armfeltille.
Kansallisarkisto.
Brev 24.8.1812 från generalguvernören, general
Fabian Steinheil som beordrats att träda i militär
tjänst mot Frankrike, till hans förordnade vikarie
Gustaf Mauritz Armfelt. Riksarkivet.
1812
106
Kenraalikuvernööri itse oli hyvin tietoinen siitä,
miten hänen suhtauduttiin. Sen vuoksi hän oli useaan
kertaan pyytänyt eroa huomattuaan tulleensa ohitetuksi tai väärin kohdelluksi. Keisari Aleksanteri I jätti
eronpyynnöt omaan arvoonsa samoin kuin Steinheilia kohtaan esitetyt valitukset, jotka kuitenkin jossain
määrin aiheuttivat kenraalikuvernöörille mielipahaa.
Valtioneuvos Carl Johan Walleen, sittemmin Viipurin läänin maaherra ja senaattori, kuului kiivaimpiin
valittajiin.
Steinheil huomasi 1810-luvulla, että asiat alkoivat kasaantua senaatissa ja antoi sen vuoksi
prokuraattori Carl Gyldenstolpen tehtäväksi laatia suunnitelman toiminnan tehostamiseksi.
Keisari hyväksyi suunnitelman
ja antoi 3.2.1820 sen mukaisesti
säädöksen, jolla senaatin talousosastoon asetettiin kaksi jaostoa
käsittelemään vähemmän tärkeitä rutiiniasioita. Samalla lisättiin
senaatin jäsenmäärää. Seuraavana vuonna hyväksyttiin Steinheilin esitys, jonka
mukaisesti senaatin kumpaankin osastoon asetettiin
varapuheenjohtaja. Toimenpiteet paransivat senaatin toimintakykyä ja kertoivat kenraalikuvernöörin
hallinnollisista kyvyistä. Myöhemmät tutkijat ovat
painottaneet tätä piirrettä Steinheilin toiminnassa ja
viitanneet siihen, että hän tällöin noudatti 26.9.1810
annettua salaista määräystä, jonka mukaan Suomen
ylimmän johtajan tuli osoittaa toimissaan suurta kärsivällisyyttä ja ottaa kansan toiveet huomioon.
Steinheilille myönnettiin ero 12.9.1823 hänen
palveltuaan virassa 46 vuotta, joista 13 vuotta Suomen kenraalikuvernöörinä. Hänen seuraajakseen
nimitettiin venäläinen kenraali Arseni Andrejevits
Zakrevski. Hän oli monessa suhteessa edeltäjänsä vastakohta. Virasta jäätyään Steinheil asettui asumaan
Meilahden huvilaansa, missä hän omistautui mineralogialle, maalaamiselle ja piirtämiselle 19.3.1831
tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Eläkeaikanaan
hänet valittiin Pietarin tiedeakatemian ja usean muun
venäläisen tieteellisen seuran jäseneksi. Kreivillinen
suku von Steinheil kirjoitettiin Suomen ritarihuoneeseen vuonna 1825. M
Helsingfors och ägnade sig där åt mineralogi, måleri och
teckning till sin död 19.3.1831. Han blev under denna
tid ledamot av Vetenskapsakademien i S:t Petersburg och
flera andra ryska vetenskapliga samfund. Grevliga ätten
von Steinheil blev introducerad på Finlands Riddarhus
1825. M
Kenraalikuvernöörin kanslian virkapuvun kaulus
vuodelta 1811. Kansallisarkisto.
Kragspegel till generalguvernörskansliets uniform
från 1811. Riksarkivet.
Käännös: Jussi Nuorteva
1812
107
Jussi Nuorteva
Carl Erik Mannerheim (1759–1837),
hallituskonseljin kansliatoimituskunnan
päällikkö, senaatin talousosaston
varapuheenjohtaja, kreivi
Carl Erik Mannerheim (1759–1837), greve,
geheimeråd, chef för regeringskonseljens
kansliexpedition och viceordförande för Senatens
ekonomiedepartement
Vapaaherra, sittemmin kreivi Carl Erik Mannerheim
oli yksi autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan
alkuvuosikymmenten tärkeimmistä valtiollisista vaikuttajista. Hän toimi keisari Aleksanteri I:n luokse
Pietariin loppuvuodesta 1808 lähetetyn suomalaisen
lähetyskunnan puheenjohtajana ja saavutti jo tuolloin
Aleksanterin I:n luottamuksen.
Suomen lähetyskunta laati keisarille muistion
toiveista Suomen aseman järjestämiseksi Venäjän
yhteydessä. Joulukuussa 1808 valmistuneessa muistiossa esitettiin muun muassa valtiopäivien koollekutsumista sekä hallinnon väliaikaista järjestämistä. Lähetyskunnan alkuperäiset asiakirjat hankittiin
Kansallisarkistoon vuonna 2007 Ruotsissa pidetystä huutokaupasta. Niihin sisältyvät lähetyskunnan
pöytäkirjat, esitysluonnokset, Mannerheimin puheet
hallitsijalle ja keisarihuoneen jäsenille sekä Suomen
kenraalikuvernööriksi nimitetyn Georg Magnus
Sprengtportenin vastaus lähetyskunnalle tammikuussa 1809. Venäjällä oltiin tyytyväisiä lähetyskunnan
toimintaan. Keisari luovuttikin ennen lähetyskunnan
paluuta Mannerheimille Pyhän Annan ritarikunnan
ritarimerkin timanttien kera.
Keisarin luottamus vei väistämättä Mannerheimin
uuden suuriruhtinaskunnan hallinnollisiin johtotehtäviin, vaikka hän oli jo päättänyt luopua virkaurasta
äitinsä kuoltua 1795. Tuolloin hän oli ostanut Askaisten Louhisaaren kartanon ja ryhtynyt viljelemään sen
laajoja tiluksia. Talousasiat kiinnostivat Mannerheimia laajemminkin, Hän oli perehtynyt merkantilistisiin talousoppeihin ja hallintoon jo 1770-luvulla
opiskellessaan Uppsalan yliopistossa kansliatutkintoa. Mannerheim oli Suomen Talousseuran perustajia
Friherre, sedermera greve Carl Erik Mannerheim var
en av de viktigaste statliga påverkarna under det autonoma storfurstendömet Finlands första decennier. Han
var ordförande för den finska deputation som i slutet av
år 1808 skickades till kejsaren i S:t Petersburg, och vann
redan då Alexander I:s förtroende.
Finska deputationen utarbetade en promemoria till
kejsaren med en rad önskemål som hänförde sig till reglerandet av Finlands ställning i anslutning till Ryssland.
Promemorian blev färdig i december 1808 och pläderade
bl.a. för sammankallande av ständerna och temporär
reglering av förvaltningen. Ett antal originalhandlingar
som tillhört Finska deputationen skaffades år 2007 till
Riksarkivet från en auktion i Sverige. Bland dessa handlingar fanns deputationens protokoll, motionsutkast, tal
som Mannerheim hållit till kejsaren och andra medlemmar av den kejserliga familjen samt det svar som generalguvernören över Finland Georg Magnus Sprengtporten
riktat till deputationen i januari 1809. På ryskt håll var
man nöjd med deputationens insats. Alexander I överlät riddartecknet av S:t Anne orden med diamanter till
Mannerheim innan deputationen återvände till Finland.
För Mannerheim innebar det kejserliga förtroendet
ofrånkomligen att han kom att medverka i den administrativa ledningen av det nya storfurstendömet, trots
beslutet att lämna ämbetskarriären efter moderns död
1795. Han hade då inköpt Villnäs i Askais och börjat
ägna sig åt odlingen av gårdens omfattande ägor. De
ekonomiska spörsmålen intresserade Mannerheim även
i övrigt. Han hade blivit förtrogen med de merkantilistiska ekonomiska idéerna och förvaltningen redan under
sina studier vid Uppsala universitet för kansliexamen på
1770-talet. Mannerheim hörde till grundarna av Finska
1812
108
Vapaaherra Carl Erik Mannerheim kuului keisari
Aleksanteri I:n luottomiehiin Suomessa. Keisarin
vieraillessa Turussa elokuussa 1812 Mannerheimille
myönnettiin todellisen valtioneuvoksen arvo.
Mannerheimin muotokuva Louhisaaren kartanossa.
Friherre Carl Erik Mannerheim hörde till kejsar Alexander
I:s tromän i Finland. Då kejsaren besökte Åbo i augusti
1812 beviljades Mannerheim verkligt statsråds titel.
Porträtt av Mannerheim i Villnäs slott.
1812
109
1797 ja toimi sen puheenjohtajana vuodesta 1805.
Porvoon valtiopäivillä Mannerheim vaikutti keskeisesti Suomen hallinnollisen ja oikeudellisen aseman määrittelyyn Venäjän yhteydessä. Hän toimi
vaikutusvaltaisen valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana ja osallistui senaattia edeltäneen hallituskonseljin ohjesäännön laatimiseen.
Mannerheim valittiin lähes itseoikeutetusti elokuussa 1809 toimintansa aloittaneeseen hallituskonseljiin ja nimitettiin sen kansliatoimituskunnan
päälliköksi. Hän osallistui aktiivisesti uuden suuriruhtinaskunnan hallinnon kehittämiseen. Keskusvirastoiksi perustettiin vuonna 1811 rakennussuunnittelusta vastannut intendentinkonttori, postihallitus,
Hushållningssällskapet 1797 och var dess ordförande
från år 1805.
Vid Borgå lantdag var Mannerheim en central aktör
då Finlands administrativa och rättsliga ställning i anslutning till Ryssland skulle regleras. Han ledde det inflytelserika finansutskottet och deltog i utarbetandet av ett
reglemente för Senatens föregångare, Regeringskonseljen.
Mannerheim var närmast självskriven vid valet av
ledamöter i den regeringskonselj som inledde sin verksamhet i augusti 1809. Han ledde kansliexpeditionen och
deltog aktivt i utvecklandet av det nya storfurstendömets
förvaltning. År 1811 inrättades en rad centrala ämbetsverk: intendentkontoret som ansvarade för byggnadsplaneringen, poststyrelsen, medicinalstyrelsens föregångare
Mannerheim toimi Suomen
lähetyskunnan puheenjohtajana
Pietarissa vuodenvaihteessa
1808–1809.
G.M. Sprengtportenin ilmoitus
keisarin vastauksesta lähetyskunnan
ehdotuksiin 7.1.1809.
Kansallisarkisto.
Mannerheim verkade som
ordförande för den Finska
deputationen i S:t Petersburg vid
årsskiftet 1808-1809.
G.M. Sprengtportens
tillkännagivande av kejsarens svar
på deputationens förslag 7.1.1809.
Riksarkivet.
1812
110
lääkintöhallitusta edeltänyt Collegium medicum
sekä Suomen Pankkia edeltänyt vaihetus-, laina- ja
depositiokonttori. Vuonna 1812 virastokenttä laajeni päämaanmittauskonttorilla ja tullihallituksella.
Pääkaupungin siirtämistä Turusta Helsinkiin Mannerheim vastusti voimakkaasti, mutta turhaan. Helsinkiin muuton Mannerheim onnistui välttämään
toistaiseksi, kun hän siirtyi vuonna 1816 hallituskonseljin tehtävistä Turun läänin maaherraksi. Keisarin
vieraillessa Turussa elokuussa 1812 Mannerheimille
myönnettiin ansioistaan todellisen valtioneuvoksen
arvo. Valtioneuvoksen arvo hänellä oli ollut vuodesta
1810.
Senaatin perustamisen jälkeen Carl Erik Mannerheim palasi keskushallinnon palvelukseen. Vuodesta
1820 hän toimi Helsingissä senaatin talousosaston jäsenenä ja 1822 lähtien talousosaston varapuheenjohtajana – käytännössä senaatin korkeimpana suomalaisena virkamiehenä. Keisari korotti Mannerheimin
kreiviksi 1824. Mannerheim luopui virkatehtävistään
1826 ja palasi Louhisaareen, missä hän kuoli tammikuussa 1837. M
Collegium medicum och Finlands Banks föregångare
växel-, låne- och depositionskontoret. Följande år tillkom
huvudlantmäterikontoret och tullstyrelsen. Mannerheim
motsatte sig kraftigt flyttningen av Finlands huvudstad
från Åbo till Helsingfors, förgäves. Han lyckades dock
för en tid undvika flyttningen till Helsingfors genom att
lämna Regeringskonseljen och i stället bli landshövding i
Åbo och Björneborgs län år 1816. Under kejsarens besök
i Åbo i augusti 1812 erhöll Mannerheim verkligt statsråds titel för sina förtjänster. Statsrådstiteln hade han
innehaft sedan 1810.
Carl Erik Mannerheim inträdde åter i centralförvaltningens tjänst efter inrättandet av finska senaten. Han
var från 1820 ledamot av Senatens ekonomiedepartement
i Helsingfors och från 1822 dess viceordförande – i praktiken Senatens högsta finska ämbetsman. Kejsaren upphöjde Mannerheim i grevligt stånd 1824. Mannerheim
lämnade sina ämbetsuppdrag 1826 och drog sig tillbaka
till Villnäs där han avled i januari 1837. M
Översättning: Pertti Hakala
1812
111
Max Engman
Esittelyjä ja passeja – Valtiosihteerinvirasto
ja Suomen passivirasto Suomen edustajina
Pietarissa
Föredragningar och pass – Statssekretariatet och
Finska passexpeditionen som representant för Finland
i S:t Petersburg
Neuvottelut Tartossa 1920
Diskussion i Dorpat 1920
Valtiosihteerin viraston arkisto oli yksi kysymyksistä,
joka herätti keskustelua Neuvosto-Venäjän ja Suomen
rauhanneuvotteluissa Tartossa syksyllä 1920. Molemmat osapuolet pyrkivät saamaan sen itselleen niin
käytännön- kuin arvovaltasyistä, jos kohta myös erilaisista, niin sanotusti vastakkaisista motivaatioista.
Venäläiset neuvottelijat pitivät valtiosihteerinvirastoa osana valtavaa hallintokoneistoa, jota tarvittiin
En av de frågor som väckte debatt under fredsförhandlingarna mellan Rådsryssland och Finland i Dorpat hösten
1920 gällde statssekretariatets arkiv, som båda parterna
eftersträvade av praktiska och prestigeskäl, om också med
olikartade, för att inte säga diametralt motsatta motiveringar.
De ryska förhandlarna såg statssekretariatet som en
del av det enorma maskineri som behövdes för att för-
Suomen valtiosihteerinviraston arkisto siirrettiin Venäjän
pääministeri P.A. Stolypinin aloitteesta Pietariin, missä
sitä varten pystytettiin valtiosihteerinviraston yhteyteen
erillinen rakennus. Arkistorakennuksen suunnitteli
arkkitehti Carl Richard (Ricardo) Björnberg ja se valmistui
marraskuussa 1909. Kansallisarkisto.
Finska statssekretariatets arkiv flyttades på ryske
statsministern P.A. Stolypins initiativ till S:t Petersburg,
där en separat byggnad uppförts i anslutning till
statssekretariatet. Arkivbyggnaden planerades av
arkitekten Carl Richard (Ricardo) Björnberg och blev
färdig i november 1909. Riksarkivet.
1812
112
hallitsemaan Venäjää. Arkisto osoitti siis kuinka Suomi oli osa imperiumia ja sitä hallittiin käytännössä
kuten muitakin valtakunnan osia, olkootkin muodot
erilaiset. Venäläiset neuvottelijat viittasivat alueellisen
provenienssin periaatteeseen: koska arkisto on muodostunut Venäjällä, pitää sen jäädäkin sinne.
Suomalaisille arkisto oli todiste Suomen erityisasemasta ja että sitä oli hallittu erillisenä. Arkisto
symbolisoi sitä, että vuoden 1809 jälkeen oli jotakin,
jota voi kuvata ”suomalaisista asioista”, erotuksena
”venäläisestä” vs. ”valtakunnallisesta”. Valtiosihteeri,
vuodesta 1834 ministerivaltiosihteeri, oli poikkeuksetta suomalainen ja tavallisesti pohjakoulutukseltaan
upseeri. Suomalainen virkamies eräänlaisena alueministerinä merkitsi sitä, että Suomella oli erityisasema venäläisen imperiumin hallinnossa. Rohkeimmat
suomalaiset oikeusoppineet näkivät suhteen maiden
välillä jopa unionina ja pohtivat kuinka sellainen voitaisiin sovittaa kansainvälisiin teorioihin ja kategorioihin. Purevimpia lakonismeja, joita Paasikivi käytti
lähipiirissään oli, että Kreml ei ollut mikään raastupa, mutta innossaan saada valtiosihteerinviraston
arkisto Suomeen, hän sortui eräänlaiseen ”asianajomaisuuteen” kuten ilmaisu kuului. Hän korosti, että
valtiosihteerinviraston arkisto on Suomen historian
kannalta tärkein kokonaisuus, jonka ovat luoneet
suomalaiset ja on suomalaista omaisuutta. Tällä lilla
hän projisoi itsenäisyyttä historiaan:
”On myös huomattava, että joskaan Suomen
edustajalla ei ollut mitään eksterritoriaalioikeutta
Venäjällä siinä merkityksessä kuin sanaa käytetään
kansainvälisessä oikeudessa, niin analogisesti Valtiosihteerinvirasto arkistoineen on katsottava eksterritoriaalioikeutta nauttivaksi. Valtiosihteeri oli
Suomen edustaja Venäjällä ja hänen virastonsa oli
periaatteellisesti, joskaan ei kirjaimellisesti katsottu
olevan samassa asemassa kuin ulkomaisten lähetystöjen arkistot, talot ja kirjastot. Pyydän saada huomauttaa, että sanan ainoastaan ”analogisesti”, vaan
ei kirjaimellisesti.”
Paasikivi varusti, täysin perustellusti, lausuntonsa
varauksella, jonka perusteella valtiosihteerinvirasto
voitaisiin nähdä diplomaattisena asiana. Bolsevikit
olivat kuitenkin tarkkaavaisia ja nopeita ilmoittaessaan, että analogia oli virheellinen; valtakunnan
autonomisella osalla ei voisi olla toisenlaista asemaa
kuin oli muilla valtakunnassa.
Paasikivi oli tietenkin tietoinen, että hän oli venyttänyt käsitettä. Instituutio, oikeastaan vain yksi
virkamies, joka kehittyi valtiosihteerinvirastoksi, oli
syntynyt siksi, että keisari asui Pietarissa, ei Helsin-
valta Ryssland. Arkivet visade sålunda hur Finland var
en del av imperiet och i princip förvaltades som rikets
övriga delar, låt vara att formerna var andra. De ryska
förhandlarna hänvisade till den territoriella proveniensens princip: eftersom arkivet uppstått i Ryssland borde
det förbli där.
För finländarna var arkivet ett bevis för att Finland
hade haft en särställning och förvaltats separat. Arkivet
symboliserade att det efter 1809 fanns något som kunde
betecknas som ”finska ärenden”, som hölls åtskils från
”ryska” respektive ”riksärenden”. På ett undantag när
var statssekreteraren, från 1834 ministerstatsekreteraren, en finländare och vanligen en officer till grundutbildningen. Med en finländare som ett slags regionminister var Finland något för sig i det ryska imperiets
förvaltning. De djärvaste finländska juristerna började
redan se förhållandet mellan länderna som en union och
spekulera i hur en sådan borde benämnas och passas in
i internationella teorier och kategorier.
En av de fräna lakonismer Paasikivi brukade fyra av
mot sin omgivning gick ut på att Kreml inte var någon
rådstuvurätt, men i sin iver att förvärva statssekretariatets arkiv, gick han själv in på det slag av ”advokatyr”,
som uttrycket avsåg. Han betecknade statssekretariatets
arkiv som den viktigaste materialsamlingen för Finlands
historia, skapad av finländare och finländsk egendom.
Därtill projicerade han självständigheten bakåt i tiden:
”Man bör också bemärka, att även om Finlands representant inte åtnjöt någon exterritorialrätt i Ryssland i
den mening som ordet har i internationell rätt, så måste
man analogt anse att statssekretariatet inklusive arkivet
åtnjuter exterritorialrätt. Statssekreteraren var Finlands
representant i Ryssland och hans ämbetsverk måste i
princip, om också inte bokstavligen, anses ha samma
ställning som utländska beskickningars arkiv, hus och
bibliotek. Jag ber att få påpeka, att jag endast säger ’analogt’, inte bokstavligen.”
Paasikivi försåg helt motiverat sitt uttalande med en
reservation som gick ut på att statssekretariatet kunde
ses som något analogt med en diplomatisk beskickning.
Bolsjevikerna var emellertid uppmärksamma och snabba
att framhålla att analogin var falsk; en autonom riksdel
kunde inte ha en beskickning i en annan del av riket.
Paasikivi var förstås medveten om att han töjt på begreppen. Den institution, egentligen bara en tjänsteman,
som utvecklades till statssekretariatet, hade tillkommit
därför att kejsaren residerade i Petersburg, inte i Helsingfors. Det behövdes därför en föredragande för finländska
ärenden, under vissa perioder kompletterad av en grupp
rådgivare, som tillsammans bildade kommittén för finska
ärenden (1811–1826 och 1857–1891). I Norge löstes
1812
113
gissä. Tämän vuoksi tarvittiin suomalaisten asioiden
esittelijä, joinain aikoina häntä avusti ryhmä neuvonantajia, jotka yhdessä muodostivat Suomen asiain
komitean (1811–1826 ja 1857–1891). Norjassa sama
ongelma ratkaistiin niin, että kaksi norjalaista valtioneuvosta asui Tukholmassa. Diplomaattisesta suhteesta kahden suvereenin yksikön välillä ei ollut kyse.
Huolimatta niistä huomautuksista, joita voi syystä
kohdistaa Paasikiven argumentointiin, on helppo ymmärtää miksi hän ne esitti. Kyse ei ollut ainoastaan
siitä, että hän oli kiinnostunut valtiosihteerinviraston arkistosta, vaan että se toimi lähetystönä, ja että
Suomen passivirasto näytti konsulaatilta ja työskenteli
kuin konsulaatti. Historioitsijoiden käyttämää idiomia mukaillen (jos se kävelee kuin ankka, näyttää ankalta ja kuulostaa ankalta, on se ankka) olivat virastot
löytäneet toimintonsa ehkä edustustona ja toisaalta
pääkonsulaattina.
Yhdistyminen Viipurin läänin kanssa
Aluksi kehitys kulki kuitenkin aivan toiseen suuntaan
kuin Suomen erityisaseman korostamiseen. Varhaista
venäläistä politiikkaa leimasivat vanhat Anjalan liiton
miehet. Sprengtportenin mielestä kenraalikuvernöörin virastosta, jota hän johti lyhyen ajan 1809, piti
muodostaa keskeinen valtioelin, joka ei olisi jättänyt
kovin paljon tilaa aktiiviselle valtiosihteerinvirastolle.
Viraston edeltäjä, Suomen asiain komissio oli
venäläinen virasto, joka valmisteli sekä Uuden että
Vanhan Suomen asioita; viime mainittu alue oli osa
keisarikuntaa, ja komissio loi venäläiselle hallinnolla mahdollisuuksia sekaantua Suomen hallintoon.
Komissiota johtivat Anjalan liiton miehet ja Vanhan
Suomen edustajat. R.H. Rehbinder oli Uuden Suomen
ainoa edustaja. Suomea koskevat asiat esitteli vaikutusvaltainen valtiosihteeri M.M. Speranski, mutta
nimenomaan asemassaan uuden, valloitetun alueen
asioiden esittelijänä. Häntä avusti Rehbinder, mutta
kuten Osmo Jussila on osoittanut, kehitys eteni pikemminkin Uuden Suomen yhdistämiseksi Vanhaan
Suomeen.
samma problem genom att två av de norska statsråden
residerade i Stockholm. En diplomatisk relation mellan
suveräna enheter var det inte fråga om.
Trots de invändningar som med skäl kan riktas mot
Paasikivis argumentering, är det lätt att förstå att han
grep till den. Det berodde inte enbart på att han var
angelägen om att förvärva statssekretariatets arkiv,
utan om att statssekretariatet såg ut och arbetade som
en beskickning och att Finska passexpeditionen såg ut
och arbetade som ett konsulat. Med en av de common
sense-definitioner som historiker ofta använder sig av
(om den går som en anka, ser ut som en anka och låter
som en anka, är den en anka) hade ämbetsverken till
sin funktion kanske rent av blivit beskickning respektive
generalkonsulat.
Förening med Viborgs län
Till en början gick utvecklingen emellertid i en helt annan
riktning än att betona en separat ställning för Finland.
Den tidiga ryska politiken präglades av de gamla Anjalamännen. Sprengtporten tänkte sig att generalguvernörsämbetet, som han själv innehade en kort tid 1809, skulle
Venäläiset Suomessa, suomalaiset Venäjällä
Kun G.M. Armfelt teki päätöksensä palata Suomeen,
hän sai välittömästi tärkeän aseman keisarin tärkeimpänä, Suomea koskevien asioiden neuvonantajana.
Sen mukana muuttui kehityksen suunta. Suurin vaikutusvalta oli nyt vanhoilla kustavilaisilla. Armfeltin
päämääränä oli eristää Anjalan liiton miehet Suomen
Valtiosihteeri (vuodesta 1834 ministerivaltiosihteeri)
Robert Henrik Rehbinder toimi Suomen asioiden
esittelijänä keisarille vuodesta 1811 lähtien.
Kansallisarkisto.
Statssekretaren (från 1834 ministerstatssekreteraren)
Robert Henrik Rehbinder föredrog från 1811 de finska
ärendena för kejsaren. Riksarkivet.
1812
114
bli det centrala statsorganet, vilket inte hade lämnat
mycket plats för ett aktivt statssekretariat. Statssekretariatets föregångare, kommissionen för finska ärenden var
ett ryskt ämbetsverk som beredde ärenden rörande både
Nya och Gamla Finland; det senare området var en del
av kejsardömet och kommissionen öppnade möjligheter
för den ryska förvaltningen att ingripa i Finlands förvaltning. Kommissionen dominerades av Anjala-män och
representanter för Gamla Finland. R.H. Rehbinder var
den enda som företrädde Nya Finland. Ärendena rörande
Finland föredrogs av den inflytelserike statssekreteraren
M.M. Speranskij, men uttryckligen i hans egenskap av
föredragande med ansvar för nyerövrade områden. Han
biträddes av Rehbinder, men som Osmo Jussila påpekat
gick utvecklingen snarast i riktning mot att Nya Finland
förenades med Gamla Finland än tvärtom.
Ryssar i Finland, finländare i Ryssland
Suomen asiain komission toiminnan lopettaminen
marraskuussa 1811, kun valmisteltiin päätöstä Viipurin
läänin liittämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan, merkitsi
sen aineistojen siirtämistä Suomen asiain komitealle.
Komitean puheenjohtajan Gustav Mauritz Armfeltin
siirtovaltakirja 22.11.1811. Kansallisarkisto.
Indragningen av Kommissionen för finska ärenden
i november 1811 i samband med anslutningen av
Viborgska guvernementet till storfurstendömet Finland
innebar att kommissionens tillhörigheter skulle överföras
till dess efterträdare Kommittén för finska ärenden.
Fullmakt för denna överföring av kommitténs ordförande
Gustav Mauritz Armfelt 22.11.1811. Riksarkivet.
hallinnosta ja yhdistää Vanha Suomi suuriruhtinaskuntaan. Hänen onnistui toteuttaa molemmat päämäärät vuonna 1812, ja sen jälkeen muodosti Suomen
asiain komitea, vuodesta 1826 valtiosihteerinvirasto,
kolmannen osapuolen Suomen hallintokoneistossa.
Hallituskonselji, vuodesta 1816 senaatti, joka vuosien kuluessa kehittyi Suomen hallitukseksi, oli kuitenkin pitkään heikoin Suomen hallintoelimistä. Kenraalikuvernöörit, jotka olivat poikkeuksetta venäläisiä
När G.M. Armfelt beslöt sig för att återvända till Finland fick han snart en viktig roll som kejsarens främsta
rådgivare i frågor rörande Finland. Därmed tog utvecklingen en ny riktning. Det största inflytandet utövades
nu av de gamla gustavianerna. Armfelts målsättning
var att avlägsna Anjala-männen från Finlands styrelse
och förena Gamla Finland med storfurstendömet. Han
lyckades förverkliga båda målsättningarna 1812 och härefter utgjorde kommittén för finska ärenden, från 1826
statssekretariatet, den tredje pelaren i det förvaltningsmaskineri som styrde Finland.
Regeringskonseljen, från 1816 senaten, utvecklades
med tiden till en regering för Finland, men var länge det
svagaste av de tre statsorganen. Generalguvernörerna,
som utan undantag var ryska tjänstemän och officerare,
om också endast sällan etniska ryssar, var kejsarens och
Rysslands representanter i Finland, men hade som en
för det mesta outsagd uppgift att bevaka ryska intressen
på andra plan: tillvarata den ortodoxa kyrkans och den
ryska befolkningens intressen och behov. Det var sålunda
generalguvernören som administrerade tillgodoseendet av
de ryska soldaternas religiösa behov (ortodoxa, katoliker,
judar, muslimer), ryska skolor, Ryska Alexandersteatern
i Helsingfors och Finljandskaja Gazeta, den ryskspråkiga
officiella tidningen för Finland samt bevakade ryska undersåtars behov, såsom kringvandrande karelska gårdfarihandlarnas rättigheter.
Statssekretariatet hade inte formellt motsvarande
uppgift i Ryssland, men i enlighet med den finländska
patriotism som kommittén för finska ärenden utvecklade
i det nya läget började institutionen se sig som ansvarig
för allt som berörde Finland och finländare i Ryssland.
1812
115
virkamiehiä ja upseereja, mutta
eivät usein syntyperäisiä venäläisiä, olivat keisarin ja Venäjän
edustajia Suomessa, joiden tärkein, julkilausumaton tehtävä
oli valvoa venäläisiä etuja: pitää
huolta ortodoksisen kirkon ja
venäläisen väestönosan eduista
ja tarpeista. Kenraalikuvernööri
oli henkilö, joka piti huolta venäläisten sotilaiden uskonnollisista tarpeista (ortodoksien,
katolilaisten, juutalaisten, muslimien), venäläisistä kouluista,
Venäläisestä Aleksanterin teatterista ja Finljandskaja Gazeta- Pietari vuonna 1809. Näkymä keisarillisilta talleilta Moika-joelle. Andrei Martinovin
lehdestä, joka valvoi venäläisten vesivärityö annettiin lahjaksi keisari Aleksanteri I:lle 1810. Eremitaasi.
asioita, kuten myös karjalaisten S:t Petersburg år 1809. Vy från de kejserliga stallen mot Mojka-ån. Andrej
kulkukauppiaiden oikeuksista. Martinovs akvarell donerades till kejsar Alexander I år 1810. Eremitaget.
Muodollisesti valtiosihteeKommittén för finska ärenden behandlade bl.a. frårinvirastolla ei ollut samanlaisia tehtäviä Venäjällä,
gor rörande utbildningsplatser och religionslärare för
mutta yhteneväisesti suomalaisen patriotismin kanssa
finländska elever i Petersburg, frågor rörande pass och
Suomen asiain komiteana, siitä kehittyi uusissa olohemortsrätt för finländare, hemsändande av passsuhteissa laitos, joka katsoi tehtäväkseen olla vasoch orkeslösa, tiggare m.m. Rehbinder rekvirerade på
tuussa kaikesta, mikä koski Suomea ja suomalaisia
1810-talet närmare två tusen pass från länsstyrelserna i
Venäjällä.
andra län än Viborgs län. Passrekvisitionerna ledde 1819
Suomen asiain komitea käsitteli mm. kysymyktill grundandet av Finska passexpeditionen Med tiden
siä, jotka koskivat koulutuspaikkoja ja suomalaisten
blev passexpeditionen ett slags ”förhörare i första inoppilaiden uskonnonopetusta Pietarissa, passiasioita
stans”. Expeditionens tjänstemän hade språkkunskaperja suomalaisten kotipaikkaoikeutta, passittomien ja
na och arkivet behövdes för uppgifter om ifråga varandes
vaivaisten kotiin lähettämistä, kerjäläisiä jne. Rehbinförhållanden. Expeditionen uppgifter utvidgades t.o.m. så
der vahvisti 1810-luvulla lähes kaksi tuhatta muiden
att den i vissa avseenden hade ett bredare mandat än ett
kuin Viipurin lääninhallituksen myöntämää passia.
konsulat: förpassning på obestämd tid, folkbokföring och
Passihakemukset johtivat Suomen Passiviraston pestatistik, skatter, fattigvårdsavgifter, värnpliktsärenden,
rustamiseen vuonna 1819. Vuosien myötä passiviras”sjömanspass”, övervakning av hantverkarlärlingar och
tosta muodostui eräänlainen ”ensimmäisen asteen
understöd till församlingar, föreningar och skolor med
kuulustelija”. Passiviraston virkamiehet olivat kielitaimera.
toisia ja arkisto tarvitsi tietoja hakijoiden olosuhteista.
Passiviraston tehtäviä laajennettiin jopa niin paljon,
Beskickning och konsulat
että tietyissä asioissa niillä oli suuremmat valtuudet
kuin konsulaatilla: karkotus määrittelemättömäksi
Statssekretariatet hade i och med inrättandet av passajaksi, väestökirjanpito ja tilastointi, verot, köyhäinexpeditionen (1819, ett separat ämbetsverk under mihoitomaksut, asevelvollisuusasiat, ”merimiespassit”,
nisterstatssekreteraren 1848) överfört ärenden rörande
käsityöläisopiskelijoiden valvonta ja mm. seurakunarbetarbefolkning på expeditionen. Statssekretariatet tog
tien, yhdistysten ja koulujen tukeminen.
fortsättningsvis hand om frågor av större principiell, politisk eller ekonomisk betydelse också rörande finländare
Lähetystö ja konsulaatti
i Ryssland. I praktiken innebar detta en uppdelning av
de frågor som de finländska myndigheterna i Petersburg
Valtiosihteerinvirastolla oli passiviraston perustamihandlade i politiska/”diplomatiska” respektive konsusesta alkaen (1819, erillinen virasto ministerivaltiolära ärenden. Den senare sektorn var betydligt större,
sihteerin alaisuudessa 1848) siirtänyt työtätekevää
1812
116
Suomen passiviraston sinetissä
leijonavaakuna kaksoiskotkan
rintakilvessä sai väistyä Venäjän Pyhän
Yrjön tieltä 1800-luvun kuluessa.
Kansallisarkisto.
Lejonvapnet på dubbelörnens
bröstsköld i Finska passexpeditionens
sigill fick under 1800-talets lopp ge vika
för S:t Georg av Ryssland. Riksarkivet.
väestöä koskevat asiat passivirastolle. Valtiosihteerinvirasto piti itsellään päätösvallan suuremmissa
kysymyksissä, joilla oli poliittista tai taloudellista
merkitystä myös suomalaisille Venäjällä. Käytännössä
tämä merkitsi suomalaisten viranomaisten tehtävien
jakoa Pietarissa sen mukaan, koskivatko ne poliittisia/diplomaattisia” asioita tai konsuliasioita. Viime
mainittu oli huomattavasti laajempi, passivirastossa
oli 1800-luvun lopulla enemmän virkamiehiä kuin
valtiosihteerinvirastossa. Kummankin viraston korkeimmat virkamiehet siirtyivät virastosta toiseen ja
loivat merkittäviä uria suuriruhtinaskunnan ylimmässä portaassa. Passiviraston konsuliosaston virkamiehet olivat sen sijaan lähellä asiakaskuntaansa,
eli siis passinhakijoiden sosiaalinen asema vastasi
virkamiehen asemaa.
Venäjällä asuvat suomalaiset pitivät sitä vastoin
valtiosihteerinvirastoa viimeisenä ruotsalais-venäläisen svekomaanisen aristokratian linnakkeena, joka
jouti kadota:
”Kaiken lisäksi owat Pietarin suomalaiset piirit
tunnetut siitä, että siellä wasta on oikea wirkawaltaisuuden pesä. Ne kaksi suomalaista wirastoa, jotka
tällä toimiwat tawallisesti loistawien wiikinkiherrain
johdolla, owat tähän asti määränneet sekä ”äänen”
että toiminnan suunnan ja etupässä henkilöjen walinnan. Ja kuinkas muuten, Owathan ruotsalaiset
wirkaherrat mahtawia Pietarissa, kun heillä warsinkin
on wenäläinen sotilasarwo tahi muu kumartamaan
pakottawa wirkanimitys.”
Valtiosihteerinvirasto ja passivirasto olivat siis kehittyneet ja muodostuneet niin välttämättömiksi että
niistä olisi helposti saanut lähetystön ja konsulaatin.
Kehitys kulkikin tähän suuntaan, mutta se tyssäsi
Suomen ja Venäjän väliseen kriisiin 1917–1918.
Toiminta ja muoto
Viimeinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell määrättiin joulukuussa 1917 hoitamaan senaatissa ulko-
passexpeditionen hade i slutet av 1800-talet flera tjänstemän än statssekretariatet. Statssekretariatets högre
tjänstemän och passexpeditionens chefer rörde sig och
gjorde karriär i de högsta graderna av storfurstendömets
förvaltning. Den konsulära sidans tjänstemän vid passexpeditionen stod däremot ganska nära sin kundkrets,
d.v.s. passtagarnas sociala sammansättning motsvarade
tjänstemännens. Statsekretariatet betraktades däremot av
finländarna i Ryssland som en av de sista återstående
högborgarna för den svensk-ryska aristokratiska svekomani som höll på att försvinna på andra håll:
”Kaiken lisäksi owat Pietarin suomalaiset piirit tunnetut siitä, että siellä wasta on oikea wirkawaltaisuuden pesä. Ne kaksi suomalaista wirastoa, jotka täällä
toimiwat tawallisesti loistawien wiikinkiherrain johdolla, owat tähän asti määränneet sekä ”äänen” että
toiminnan suunnan ja etupäässä henkilöjen walinnan.
Ja kuinkas muuten. Owathan ruotsalaiset wirkaherrat
mahtawia Pietarissa, kun heillä warsinkin on wenäläinen sotilasarwo tahi muu kumartamaan pakottawa
wirkanimitys.”
Också på denna punkt motsvarade uppfattningarna
fortfarande gångbara fördomar och stereotypier.
Såsom framgått hade statssekretariatet och passexpeditionen utvecklats och gjort sig oundgängliga så att
de utan svårigheter hade kunnat omvandlas till beskickning respektive konsulat. Det höll på att ske, men gick
om intet i den krissituation som uppstod i relationerna
mellan Finland och Ryssland 1917–1918.
Funktion och form
Den siste ministerstatssekreteraren Carl Enckell utsågs i
december 1917 att sköta utrikesärenden i senaten och ha
överinseendet över statsekretariatet, som skulle bli Finlands legation i Ryssland. Ministerstatssekreteraren hade
alltid i någon mening ”representerat” storfurstendömet
och Enckell tänkte sig att förhållandet kunde fortsätta.
Det kunde det också ha gjort om inte bolsjevikerna hade
försökt arrestera honom. Efter att ha hållit sig gömd en
1812
117
maan suhteita ja pitämään huolta valtiosihteerinvirastosta, josta oli tuleva Suomen Venäjän lähetystö.
Ministerivaltiosihteeri oli aina jollakin tavoin ”edustanut” suuriruhtinaskuntaa ja Enckellin mielestä
tilanne voisi jatkua. Näin olisikin voinut tapahtua
elleivät bolsevikit olisi yrittäneet pidättää hänet. Piiloteltuaan Pietarissa jonkin aikaa keväällä 1917, hän
palasi Suomeen ja omaksui ulkoministerin roolin
lähettilään asemesta.
Passiviraston tarpeellisuudesta oli esitetty mielipiteitä muutaman kerran jo ennen vallankumousta. Juristi Eduard Behrends tarkasti ministerivaltiosihteeri
von Plehwen toimeksiannosta viraston oikeudellista
perustaa ja toimintaa. Hän ilmoitti mielipiteenään
kriittisessä lausunnossaan, että passivirasto oli ainutlaatuinen ei vain Venäjän valtakunnassa vaan myös
kansainvälisesti. von Plehwen mielestä tämänkaltaista ”isänmaallis-edustavaa keskusta” tarvittiin, jos ei
missään muussa tapauksessa kuin ainakin oleskelulupien myöntämisessä suomalaisille.
Passiviraston uudistaminen tuli ajankohtaiseksi
vuosina 1907–1911, mutta työ keskeytyi koska todettiin, että sen kaltainen virasto oli tarpeellinen joka
tapauksessa. Sama todettiin kun keisarivallan romahdettua pohdittiin passiviraston tulevaisuutta jos passipakko lakkautettaisiin uudella Venäjällä. Passiviraston
toiminta oli laajentunut niin monelle alueelle, että
se tai sen kaltainen virasto tarvittaisiin vaikka sen
perustehtävä katoaisi. Tämä tekee ymmärrettäväksi,
ei yllätyksellisenä, sen, että punaisen Suomen edustajat Pietarissa valjastettiin organisoimaan suhteita
Venäjään vastaavalla tavalla.
Tarton rauhansopimuksen mukaisesti perustettiin
suomalainen lähetystö Moskovaan hoitamaan diplomaattisia suhteita, kun taas Suomen pääkonsulaatti
Pietarissa/Leningradissa otti hoitaakseen sekä passiviraston arkiston ja osan sen tehtävistä. Pääkonsulaatin
päätehtäväksi muodostui tässä uudessa tilanteessa
sovittaa suomalaisten paluumuutto vuonna 1922
sovitun kansalaisten vaihtoa koskevan sopimuksen
mukaisesti. Toisenlainen ongelma syntyi kun suomalaiset edustajat Pietarissa ja Moskovassa yrittivät
avustaa niin kutsuttuja loikkareita, jotka etsiytyivät
Neuvostoliittoon laman aikana.
Historiassa, ja ehkä ennen kaikkea hallintohistoriassa, toimintatavat ovat usein vahvempia kuin muodot. Viranomainen, joka perustettiin esittelemään
ja haarautumaan kahteen osaan ja joiden tehtävät
lähenivät konsulaatin ja lähetystön työtä, olivatpa ne
sitten diplomaattisia/konsulaatin tehtäviä, olivat olleet perustana kun Rehbinder nimitettiin Speranskin
Suomen viimeisenä ministerivaltiosihteerinä Pietarissa
toimi Carl Enckell, joka sittemmin loi merkittävän uran
Suomen ulkoasiainhallinnossa. Ulkoministeriön arkisto.
Finlands sista ministerstatssekreterare i Petrograd
Carl Enckell kom sedermera att göra lång karriär inom
Finlands utrikesförvaltning. Utrikesministeriets arkiv.
tid i Petrograd våren 1918 tog han sig tillbaka till Finland
och satte sig småningom på utrikesministerns taburett i
stället för sändebudets.
Passexpeditionens nödvändighet hade redan före revolutionen konstaterats vid ett par tillfällen. Juristen
Eduard Behrends granskade 1900 på den nye ministerstatssekreteraren von Plehwes uppdrag expeditionens juridiska grundval och verksamhet. Han konstaterade i ett
kritiskt utlåtande att expeditionen var unik inte bara i det
ryska riket utan också internationellt. von Plehwe ansåg
dock att detta ”patriarkaliskt-administrativa centrum”
behövdes, om inte för annat så för att utfärda vistelsebiljetter för finländarna.
En reform av passexpeditionen var aktuell 19071911, men strandade på att man konstaterade att ett
motsvarande verk skulle behövas i alla fall. Detsamma
konstaterades då man efter kejsardömets fall dryftade
expeditionens framtid om passtvånget avskaffades i det
nya Ryssland. Passexpeditionens verksamhet hade expanderat till så många sektorer att den eller ett motsvarande
verk behövdes även om den grundläggande verksamheten
skulle falla bort. Efter detta kommer det kanske inte som
en överraskning att det röda Finlands representanter i
1812
118
apulaiseksi. Tänään Pietarin pääkonsulaatti on Suomen ylivoimaisesti suurin edustusto ulkomailla. Siinä
työskentelee yli 100 sinne lähetettyä suomalaista ja
saman verran paikallisia, jotka hoitavat myös muiden
EU-maiden passi- ja viisumiasioita. Pääkonsulaatin
tehtäviin kuuluvat edelleen suomalaisten passikysymysten hoitaminen samoin kuin heidän auttamisensa
Venäjällä oleskelun aikana. Sitä voi pitää Suomen
vanhimpana edustustona ulkomailla, vaikka jatkumo
katkesi 1918–1922 ja 1938–1953. Suomen asiain komitea perustettiin 1811, mutta valtiosihteerinvirasto
vasta 1826 eli seitsemän vuotta myöhemmin kuin
passivirasto. Riippumatta ”virkaiästä” voi pitää historian ironiana, että virasto, joka perustettiin 1819 tehdäkseen köyhille suomalaisille mahdolliseksi ansaita
elantonsa keisarikunnan pääkaupungissa, myöntää
tänään ennen kaikkea hyvinvoiville venäläisille viisumeja, jotta nämä pääsisivät ostosmatkoilleen Suomen
tasavallan pääkaupunkiin. M
Käännös: Pertti Vuorinen
H Suomen asiain komitean korvattiin vuonna 1826
Suomen valtiosihteerinvirastolla, joka toimi vuoteen 1918
saakka uusklassisessa rakennuksessa Rimski-Korsakovin
kadulla, johon vuoden 1920 jälkeen muutti itsenäistyneen
Suomen pääkonsulinvirasto. Ulkoministeriön arkisto.
Kommittén för finska ärenden ersattes 1826 av ett finskt
statssekretariat, som verkade till 1918 i en nyklassisk
byggnad vid Rimskij-Korsakovgatan. Huset hyste
efter 1920 det självständiga Finlands generalkonsulat.
Utrikesministeriets arkiv.
Petrograd var inställda på att organisera sina relationer
med Ryssland på ett motsvarande sätt.
Efter Dorpat-freden inrättades en finländsk beskickning i Moskva för de diplomatiska förbindelserna, medan
Finlands generalkonsulat i Petrograd/Leningrad övertog
både passexpeditionens arkiv och en del av dess uppgifter.
I det nya läget bestod generalkonsulatets huvuduppgifter
i att organisera finländarnas repatriering i enlighet med
ett avtal om utväxling av medborgare 1922. I en annan
form återkom problemet och uppdraget då de finländska
representationerna i Petrograd och Moskva försökte bistå
de s.k. överlöparna (loikkarit), som sökte sig till Sovjetunionen under depressionen.
I historien och kanske särskilt i förvaltningshistoria
är funktioner ofta starkare än former. Ett ämbetsverk
som grundades för föredragning kunde stegvis expandera
och förgrena sig i två, som kom nära ett konsulat och
en beskickning även om vare sig diplomatiska eller humanitära/konsulära uppgifter var stod i förgrunden när
Rehbinder utsågs att tjänstgöra som Speranskijs biträde.
Idag är Finlands generalkonsulat i S:t Petersburg Finlands
överlägset största beskickning i utlandet med omkring
hundra utsända och lika många lokalt rekryterade anställda, som även sköter pass- och visumfrågor för andra
EU-länder. Till generalkonsulatets uppgifter hör fortfarande att sköta finländares passfrågor samt att bistå
dem under deras vistelse i Ryssland. Den kan betecknas
som Finlands äldsta beskickning utomlands, låt vara att
kontinuiteten bröts 1918–1922 och 1938–1953. Kommittén för finska ärenden grundades 1811, men ämbetsverket statssekretariatet först 1826, d.v.s. sju år senare
än passexpeditionen. Oberoende
av ”ancienniteten” kan det betecknas som en historisk ironi att det
ämbetsverk som 1819 grundades
för att göra det möjligt för fattiga
finländares att förtjäna sitt levebröd i kejsardömets huvudstad,
idag framför allt beviljar visum åt
välmående ryssar för att möjliggöra shoppingresor till republiken
Finlands huvudstad. M
1812
119
Jussi Nuorteva
Mihail Speranski (1772–1839),
venäläinen valtiosihteeri, Turun akatemian
kansleri, kreivi
Michail Speranskij (1772–1839),
rysk statssekreterare, kansler för Åbo Akademi, greve
Suomen suuriruhtinaskunnan ensimmäisenä
valtiosihteerinä 1809–1811 toimineella Mihail Speranskilla
oli keskeinen asema autonomisen Suomen hallinnon
kehittämisessä. Helsingin Yliopiston museo.
Michail Speranskij, som verkade som storfurstendömet
Finlands första statssekreterare 1809–1811 hade en
central roll i utvecklandet av det autonoma Finlands
förvaltning. Helsingfors Universitets museum.
Aleksanteri I:n uudistusmielisen neuvonantajalla
Mihail Speranskilla oli keskeinen vaikutus Suomen
autonomisen aseman muotoutumiseen uuden suuriruhtinaskunnan ensimmäisinä vuosina. Speranski oli
tavallisen maalaispapin poika, joka sai koulutuksensa Pietarissa sijaitsevassa hengellisessä akatemiassa.
Hän oli lahjakas matemaatikko ja fyysikko ja hänet
nimitettiin jo nuorella iällä hengellisen akatemian
professoriksi.
Speranskin valtiollinen ura alkoi, kun Venäjän
merkittävimpiin diplomaatteihin 1800-luvun alussa
lukeutunut ruhtinas Aleksander Kurakin otti hänet
yksityissihteerikseen. Kurakin vastasi ennen muuta diplomaattisista suhteista Ranskaan. Kurakin oli
vuonna 1807 Venäjän ja Ranskan välillä solmitun
Alexander I:s reformsinnade rådgivare Michail Speranskij
hade en central roll som utformare av Finlands autonoma
ställning under det nya storfurstendömet första år. Speranskij var son till en ordinär landsbygdspräst och blev
utbildad vid S:t Petersburgs Andliga Akademi. Han var en
begåvad matematiker och fysiker, och utnämndes redan
vid unga år till professor vid Andliga Akademin.
Speranskijs statliga karriär började då en av Rysslands
viktigaste diplomater i början av 1800-talet, furst Alexander Kurakin, anställde honom som sin privatsekreterare. Kurakin svarade i första hand för de diplomatiska
relationerna med Frankrike. Han hade år 1807 bidragit
bakom kulisserna till Tilsit-fördraget mellan Ryssland och
Frankrike, och pläderade kraftfullt för en franskvänlig politik. Speranskij delade Kurakins hållning, och hade 1806
avancerat till kejsar Alexander I:s närkrets. Hösten 1808
fick Speranskij även delta i kongressen mellan Napoleon
och Alexander i Erfurt. Under kongressen diskuterade
Speranskij på anmodan av Alexander I med Napoleon de
administrativa reformerna i Ryssland. Napoleons godkännande av Finlands anslutning till Ryssland hörde till
de beslut som fattades under Erfurt-kongressen.
Då Finland anslutits till Ryssland 1809 fick Speranskij i uppdrag att utveckla förvaltningen i storfurstendömet Finland. Tack vare Speranskijs europeiska influenser
och Gustav Mauritz Armfelt, som betonade Finlands
särställning, fick storfurstendömet en avvikande ställning i Rysslands förvaltning. Åren 1809–1811 sköttes
föredragningen av de finska ärendena för kejsaren av en
kommission för finska ärenden, och 1811–1826 av en
1812
120
Tilsitin sopimuksen taustavaikuttaja ja kannatti vahkommitté för finska ärenden. Armfelt fick i egenskap av
vasti ranskalaismyönteistä politiikkaa. Speranski oli
ordförande för sistnämnda kommitté en central ställsamoilla linjoilla. Vuonna 1806 hän oli edennyt keining. Tack vare en rad arrangemang i Speranskijs och
sari Aleksanteri I:n lähipiiriin ja syksyllä 1808 hän
Armfelts regi samt inrättandet av det finska statssekresai mahdollisuuden osallistua Napoleonin ja Alekterarämbetet föredrogs de ärenden som gällde Finland
santerin väliseen Erfurtin kongressiin. Sen aikana
separat, direkt inför kejsaren. Relationen mellan Speranhän keskusteli Aleksanterin aloitteesta Napoleonin
skij och Armfelt präglades dock av stor konkurrens och
kanssa Venäjän hallinnollisista reformeista. Erfurtin
spänning. Speranskij var även kansler för Åbo Akademi
kongressin päätöksiin kuului Napoleonin antama
1809–1812 och efterträddes av Armfelt som skötte detta
hyväksyntä Suomen liittämiselle Venäjään.
ämbete 1812–1814.
Suomen tultua liitetyksi Venäjään 1809 SpeDå hotet från Napoleon tilltog 1811 blev Speranskijs
ranski sai tehtäväkseen kehittää Suomen hallintoa.
situation alltmer pressad. Armfelt hörde till hans starSperanskin eurooppalaisten vaikutteiden ja Suomen
kaste motståndare vid hovet. Våren 1812 kunde Alexerityisasemaa korostaneen Gustaf Mauritz Armfeltin
ander I inte längre ty sig till Speranskij eftersom dennes
ansiosta Suomi sai poikkeuksellisen aseman Venäjän
franskvänliga politik väckte allt starkare motstånd vid
hallinnossa. Vuosina 1809–1811 esittelyelimenä keihovet och inom armén. I mars entledigade kejsaren Spesarille toimi Suomen asiain komissio ja 1811–1826
ranskij, vilket fick stora följder också i Finland 1812.
Suomen asiain komitea. Armfelt sai keskeisen aseman
Armfelt blev en central aktör i kejsarens Finlandspolitik,
Suomen asiain komitean puheenjohtajana. Speransoch lyckades bl.a. få landets huvudstad flyttad från Åbo
kin ja Armfeltin toteuttamien järjestelyjen ja Suomen
till Helsingfors.
valtiosihteerin viran perustamisen ansiosta Suomen
Speranskij var åsidosatt under hela den tid kriget mot
asiat esiteltiin ominaan suoraan keisarille. Speranskin
Napoleon varade, men utsågs 1816 till generalguvernör
ja Armfeltin välillä oli kuitenkin paljon kilpailua ja
över Sibirien. Där skötte han sitt ämbete med framgång
jännitteitä. Speranski toimi myös Turun akatemian
vilket gjorde honom åter delaktig av kejsarens gunst. Spekanslerina 1809–1812 ja Armfelt hänen seuraajanaan
ranskij utnämndes 1821 till medlem av ryska riksrådet.
1812–1816.
Han deltog i utvecklandet av förvaltningen och lagstiftNapoleonin sodan uhan kasvaessa vuonna 1811
ningen i Ryssland, och blev 1839 för sina förtjänster
Speranskin asema kävi yhä vaikeammaksi. Armfelt
upphöjd till greve. Speranskij avled i S:t Petersburg den
kuului hänen vahvimpiin vastustajiinsa hovissa. Ke23 februari 1839. M
väällä 1812 Aleksanteri I ei enää voinut käyttää Speranskia, sillä hänen ranskalaismyönteinen politiikÖversättning: Pertti Hakala
kansa sai yhä jyrkempää vastustusta hovin ja armeijan
piirissä. Maaliskuussa keisari erotti Speranskin tehtävistään. Tällä muutoksella oli suuri
vaikutus myös Suomen tapahtumiin
vuonna 1812. Armfeltista tuli keisarin
Suomen politiikan keskeinen vaikuttaja, joka sai aikaan muun muassa
pääkaupungin siirron Turusta Helsinkiin.
Speranski oli sivussa koko Napoleonin sotien ajan. Vuonna 1816
hänet nimitettiin Siperian kenraalikuvernööriksi. Onnistunut tehtävien
hoito nosti hänet takaisin suosioon
ja hänet nimitettiin valtioneuvoston
jäseneksi 1821. Speranski osallistui
Venäjän hallinnon ja lainsäädännön Muiden tehtäviensä ohella Speranski toimi Turun akatemian kanslerina
kehittämiseen ja sai ansioistaan krei- 1809–1812. Turun akatemiatori.
vin arvonimen 1839. Hän kuoli Pie- Utöver sina övriga uppdrag verkade Speranskij som kansler för Åbo
Akademi 1809–1812. Akademitorget i Åbo.
tarissa 23. helmikuuta 1839. M
1812
121
Sakari Heikkinen
Suuriruhtinaskunnan orastava valtiontalous
Storfurstendömets spirande statsekonomi
De förlösande orden som gav upphov till den finska statsekonomin yttrades under Borgå lantdag 1809. Den kejserliga propositionen, där ständerna ombads att komma med
förslag till ett ”redigare och mindre invekladt uppbörds
sätt”, slutade med ett konstaterande, att Hans Kejserliga
Majestät – ”långt ifrån att vilja draga någon serskilt vinning” – såg Finlands allmänna inkomster endast som ett
”medel att … befrämja Landets eget bästa”. Detta löfte
av Alexander I tolkades i Finland senare som ett uttryck
för att erövraren inte önskade suga
ut sitt nyvunna landområde. Man
fäste mindre uppmärksamhet vid
slutorden i nämnda kejserliga proposition: ”hvad ett Lands allmänna
stats och uppbörds verk beträffar,
dess inre förvaltning aldrig kan vara
fri och sjelfständig, utan så vida det
äger tillräckliga medel och utvägar att
afhjelpa egna behof.” Finland måste
med andra ord reda sig på egen hand.
Det fattiga Finland som erövrats för
att utgöra en buffertzon var inte ekonomiskt intressant för Ryssland. Det
fanns inte heller mycket att suga ut.
Ryssland ville dock inte att Finland
skulle bli en ekonomisk börda, och
därför förväntades storfurstendömet
reda sig med egna medel.
Trots att Rysslands egna intressen – undvikandet av ytterligare
åtaganden – var en krass orsak till
Finlands statsfinansiella autonomi,
utnyttjade erövrarna de statsfinanPorvoon valtiopäiville annetun kruunun saatavien eli tulojen kantoa koskevan
keisarillisen esityksen loppusanat. Esitykset toimitti valtiopäiville Aleksanteri I:n
siella lösningarna även som ett medel
käskystä valtiosihteeri Mihail Speranski. Kansallisarkisto.
för pacificeringspolitik. Vårvintern
1808 medan Finska kriget pågick
Slutraderna i den kejserliga proposition om uppbörden av kronoutskylderna
avskaffades den år 1622 införda imsom gavs till lantdagen i Borgå. Propositionerna vidarebefordrades till
populära ”lilla tullen” som uppbars
lantdagen av statssekreteraren Michail Speranskij på befallning av Alexander I.
på alla ”ätliga, slitliga och förnötliga
Riksarkivet.
Suomen valtiontalouden syntysanat lausuttiin Porvoon valtiopäivillä 1809. Keisarillinen esitys, jossa
säätyjä pyydettiin tekemään ehdotus ”selvemmäksi
ja vähemmän monimutkaiseksi veronkantotavaksi”, päätyi toteamukseen, että Hänen Keisarillinen
Majesteettinsa – ”kaukana koko ajatuksesta saada
omaa hyötyä” – piti Suomen yleisiä varoja ainoastaan ”asukkaille omistettuna voimavarana”. Tämä
Aleksanteri I:n lupaus tulkittiin Suomessa sittemmin
1812
122
osoitukseksi siitä, ettei valloittaja halunnut riistää
voittomaataan. Vähemmälle huomiolle jäi kyseisen
keisarillisen esityksen loppu: ”Mitä valtionvaroihin
tulee, kansakunta voi olla vapaa sisäisessä hallituksessaan vain siinä määrin kuin se on omavarainen.”
Toisin sanoen Suomen oli tultava omillaan toimeen.
Pusukurivyöhykkeeksi valloitettu köyhä Suomi ei ollut
Venäjälle taloudellisesti kiinnostava. Ei siellä juurikaan riistettävää ollut. Mutta Venäjä ei myöskään
halunnut Suomesta taloudellista taakkaa itselleen,
joten suuriruhtinaskunnan oli selviydyttävä omilla
tuloillaan.
Vaikka Venäjän oma etu – lisärasitusten välttäminen – olikin raadollinen syy Suomen valtiontaloudelliseen autonomiaan, käyttivät valloittajat valtiontaloudellisia ratkaisuja myös rauhoittamispolitiikan
välineenä. Suomen sodan aikana kevättalvella 1808
lakkautettiin vuonna 1622 käyttöön otettu, epäsuosittu ”pikkutulli”, jota kannettiin maalta kaupunkiin
tuotavista ”syötävistä ja kulutettavista tavaroista”.
Saman kohtalon kokivat monet kaupungeissa perittävät myynti- ja kulutusverot eli aksiisit sekä Ruotsin
valtionvelan maksuksi säädetty suostuntavero. Nämä
muutokset eivät olleet vähäisiä. Itse asiassa kyseessä
oli Suomen verohistorian kenties suurin yhdellä kertaa toteutettu veronkevennys.
Venäjä ajoi sekä omaa että Suomen etua Haminan
rauhanneuvotteluissa, kun se torjui Ruotsin vaatimuksen siirtää Suomen vastattavaksi sen väkiluvun
ja pinta-alan mukainen osuus Ruotsin valtionvelasta.
Näin Suomi sai aloittaa oman valtiontaloutensa hoitamisen velattomana.
Verojärjestelmän yksinkertaistaminen oli niin suuri asia, ettei sitä saatu ratkaistuksi Porvoon valtiopäivillä, vaan päätös jäi odottamaan tulevia valtiopäiviä.
Niitä saatiin kuitenkin odottaa yli puoli vuosisataa, ja
näin verojärjestelmän uudistaminen lykkääntyi, sillä
vanhojen verojen muuttamiseen tai uusien säätämiseen tarvittiin säätyjen suostumus. Tätä kustavilaisen
perustuslain periaatetta noudatettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja niin vanha ruotsalainen verojärjestelmä pysyi voimassa. Ainoa verolaji, johon voitiin
puuttua, olivat tullimaksut, sillä ne olivat mainittujen perustuslakien mukaan hallitsijan päätettävissä.
Ainoa uusi vero, josta Porvoon valtiopäivillä ehdittiin sopia, oli vakanssimaksu. Sitä päätettiin kantaa
ruotu- ja ratsutiloilta korvaukseksi siitä, että ne oli
vapautettu sotamiehen ylläpitovelvollisuudesta, kun
ruotujakoinen armeija laskettiin hajalle.
Suomen suuriruhtinaskunnan valtiontaloutta hoitamaan luotiin oma keskushallinto. Syksyllä 1809
varor” som hämtades från landet till städerna för att
säljas. Många försäljnings- och konsumtionsskatter, s.k.
acciser, som uppbars i städerna samt den bevillning som
anslagits för att betala den svenska statsskulden rönte
samma öde. Dessa reformer var inte obetydliga. I själva
verket var det fråga om den kanske största enskilda skattelättnad som genomförts i den finska skattehistorien.
Ryssland agerade i såväl eget som Finlands intresse
under fredsförhandlingarna i Fredrikshamn då man avvisade de svenska kraven på en överföring på Finland av
ansvaret för den del av svenska statsskulden som motsvarade Finlands folkmängd och areal. Därmed kunde
Finland inleda skötseln av de egna statsfinanserna utan
skulder.
Hallituskonseljin valtiovaraintoimituskunnan ensimmäinen
päällikkö Erik Tulindberg.
Förste chefen för regeringskonseljens finansexpedition
Erik Tulindberg.
Förenklandet av skattesystemet var en så stor sak, att
man inte lyckades få den avgjord under Borgå lantdag,
utan beslutet lämnades vilande till följande lantdag. Den
fick man dock vänta på i ett drygt halvsekel och därmed
fördröjdes reformen av skattesystemet, eftersom ändring
av gamla skatter och införande av nya krävde ständernas
godkännande. Denna princip i de gustavianska grundlagarna (1772 års regeringsform samt 1789 års förenings- och säkerhetsakt) tillämpades i storfurstendömet
Finland, och därmed förblev det svenska skattesystemet i
kraft. Den enda form av skatter som man kunde ändra
1812
123
var tullavgifterna, vilka enligt nämnda grundlagar fasttoimintansa aloittaneessa hallituskonseljissa (vuoställdes av regenten. Den enda nya skatt som man hann
desta 1816 senaatti) oli kaikkiaan viisi ministeriötä
avtala om under Borgå lantdag var vakansavgiften, en
vastaava toimituskuntaa. Valtiontalouden hoidosta
avgift som skulle uppbäras av rotehemman och rusthåll
vastasivat valtiovaraintoimituskunta sekä kamari- ja
som ersättning för den befrielse från ständigt knekthåll
tilitoimituskunta, ja myös sotilastoimituskunnan
som upplösningen av den indelta armén 1810 innebar.
tehtävät keskittyivät pitkälti valtiontaloudellisiin
En separat centralförvaltning inrättades för att sköta
asioihin: sen tuli hoitaa ruotujakoisen armeijan lakstorfurstendömet Finlands statsfinanser. Den regeringskauttamisesta aiheutuneita taloudellisia velvoitteita,
mikä merkitsi varsin huomattavaa veronkanto- ja varainhoitotehtävää.
Valtionvaraintoimituskunnan ensimmäiseksi päälliköksi nimitettiin lääninkamreeri Erik Tulindberg, joka on jäänyt
maamme säveltaiteen historiaan ensimmäisenä suomalaisena säveltäjänä. Hänen uransa valtiovarainhallinnossa oli
vähemmän maineikas, sillä hän joutui
astumaan syrjään jo vuonna 1812, jolloin
toimituskunnan päälliköksi nousi lääketieteen professori ja jo apulaispäällikkönä
toiminut G. E. Haartman. Tulindberg palasi lääninkamreeriksi.
Myös kamaritoimituskunnan ensimmäinen päällikkö Henrik Christian Nordenswan oli lääninkamreeri. Ja hänkin
koksi saman kohtalon kuin Tulindberg
eli sai lähteä päällikön paikalta hallituskonseljin ensimmäisen kolmivuotiskauden valtaluvan päättyessä vuonna 1812
ja palata lääninkamreerin toimiin. Von
Haartman sai nyt vastuulleen myös kamaritoimituskunnan ja toimi molempien
toimituskuntien päällikkönä pari vuotta.
Se, että Suomen oman valtiovarainhallinnon virkamiehet tulivat läänien
finanssihallinnosta, on ymmärrettävää,
sillä he edustivat maan parasta asiantuntemusta, koska keskushallinto oli ollut
Tukholmassa. Vaikka lääninkamreereiden
Tulindberg ja Nordenswan ura Turun keskushallinnossa jäikin lyhyeksi, nojasi suuriruhtinaskunnan tuore valtiovarainhallinto vahvasti läänien finanssihallintoon.
Muutaman virkamiehen voimin toimivat
toimituskunnat pitivät valtiovarainhallinnon nyörejä käsissään, mutta varsinainen
työ tehtiin lääneissä. Lääninkamreerin
johtama lääninkonttori valvoi kruununverojen kantoa ja vastasi tilien teosta sekä
huolehti kruunun omaisuudesta. VeronEsitys Suomen suuriruhtinaskunnan tulo- ja menoarvioksi v. 1810.
Kansallisarkisto.
kannosta huolehtivat paikallisviranomai-
1812
124
konselj (från 1816 senat) som hösten 1809 inledde sin
verksamhet bestod av sammanlagt fem expeditioner,
vilka motsvarade ministerier. Ansvaret för statsekonomin ålåg finansexpeditionen och kammarexpeditionen,
men även militieexpeditionens uppgifter var rätt långt
av statsfinansiell karaktär; den skulle svara för de ekonomiska skyldigheter som upplösningen av den indelta
armén förorsakade, vilket innebar avsevärd skatte- och
finansförvaltning.
Landskamreraren Erik Tulindberg, som
utnämndes till första chef för finansexpeditionen, har gått till vårt lands musikhistoria som den första finska kompositören.
Inom finansförvaltningen gjorde han dock
en mindre bemärkt karriär och blev tvungen
att träda tillbaka redan 1812, för att bereda
plats för den unge medicine professorn G.E.
Haartman, som redan varit biträdande
chef. Tulindberg återgick till sin tjänst som
länskamrer.
Även kammarexpeditionens första chef
Henrik Christian Nordenswan var länskamrer. Han rönte samma öde som Tulindberg och fick lämna chefsposten och
återvända till posten som länskamrer då
regeringskonseljens första treåriga oktroj
upphörde år 1812. von Haartman blev nu
ansvarig också för kammarexpeditionen och
verkade som chef för båda expeditionerna
under ett par år.
Att tjänstemännen vid Finlands statliga
finansförvaltning rekryterades från länens
finansförvaltning är förståeligt eftersom de
företrädde den bästa sakkunskapen i landet
– centralförvaltningen hade ju varit belägen
i Stockholm. Även om landskamrerarna Tulindbergs och Nordenswans karriärer inom
centralförvaltningen i Åbo blev kortvariga
vilade storfurstendömets färska finansförvaltning långt på länens finansförvaltning.
Ämbetsmännen vid expeditionerna var få
och de höll närmast i trådarna för finansförvaltningens del, medan det egentliga arbetet utfördes i länen. Landskontoret som
leddes av en landskamrer var den instans
som övervakade uppbörden av kronoskatterna och svarade för räkenskaperna samt
förvaltade kronans egendom. Skatteuppbörden sköttes av lokala myndigheter: på
landsbygden av härads- eller kronofogdarna
Förslag till stat för storfurstendömet Finland år 1810. Riksarkivet.
och i städerna av stadskassörerna.
set: maaseudulla kihlakunnan- eli kruununvoudit ja
kaupungeissa kaupunginrahastonhoitajat.
Toimituskuntien alaisuuteen alettiin kuitenkin perustaa keskusvirastoja, sillä lääninhallinto ei riittänyt
kaikkien niiden tehtävien hoitamiseen, joista Tukholman keskusvirastot olivat vastanneet. Valtionvaraintoimituskunnan alaisuuteen perustettiin 1810-luvun
alkuvuosina neljä keskusvirastoa: leimapaperikont-
1812
125
tori, vaihto-. laina- ja talletuskonttori (sittemmin
Suomen Pankki), päämaanmittauskonttori ja päätullijohtokunta (tullihallitus).
Valtionvaraintoimituskunta vastasi raha-asiain
yleisestä hoidosta ja budjetin laadinnasta. Sen kiireisimpiä tehtäviä oli laatia kaikkien aikojen ensimmäinen tulo- ja menoarvio Suomenmaalle. Tämän,
vuotta 1810 koskevan budjetin hyväksyminen venyi
talousarviovuoden lopulle, mikä kertoo osaltaan
oman valtiontalouden käynnistysvaikeuksista, vaikka
voitiinkin nojata vanhoihin Ruotsin ajan malleihin.
Valtiovaraintoimituskunta kyllä käynnisti valmistelutyön heti lokakuussa 1809, mutta tarvittavia asiakirjoja jouduttiin hoputtamaan lääneistä, ja kesti toukokuulle 1810 ennen kuin valtiovaraintoimituskunta
sai budjetin valmiiksi ja hallituskonselji hyväksyi sen
ja lähetti keisarille. Hallitsija teki esitykseen joitakin
täsmennyksiä ja päätti budjetin vahvistamisen yhteydessä lopullisesti myös vakanssimaksun suuruudesta
elokuun alussa.
Centrala ämbetsverk som lydde under expeditionerna
började dock inrättas sedan det visat sig att länsförvaltningen inte gick i land med alla de uppgifter som de
centrala ämbetsverken i Stockholm svarat för. I början av
1810-talet uppstod fyra centrala ämbetsverk, underställda finansexpeditionen: kartasigillatakontoret (sedermera
stämpelpapperskontoret), växel-, låne- och depositionskontoret (sedermera Finlands Bank), huvudlantmäterikontoret samt tullöverstyrelsen (tullstyrelsen).
Finansexpeditionen ansvarade för den allmänna skötseln av penningangelägenheterna samt för uppgörandet
av budgeten. Till expeditionens mest brådskande uppgifter
hörde uppgörandet av den första budgeten någonsin för
Finland. Godkännandet av denna budget, som gällde år
1810, drog dock ut på tiden ända till budgetårets slut,
vilket i sig belyser de svårigheter som var förknippade
med startandet av en egen statshushållning, trots att
man kunde stödja sig på modeller från svenska tiden.
Finansexpeditionen inledde visserligen beredningen genast
i oktober 1809, men bara efter lock och pock erhölls
Aleksanteri I hyväksyi ja vahvisti esityksen vuoden 1810
tulo- ja menoarvioksi heinäkuussa 1810. Kansallisarkisto.
Alexander I godkände och stadfäste statsförslaget för
1810 i juli samma år. Riksarkivet.
1812
126
de nödvändiga dokumenten från länen, och följaktligen
räckte det till maj 1810 innan finansexpeditionen fick
budgeten färdig och regeringskonseljen kunde godkänna
den och sända den vidare till kejsaren. Regenten gjorde
några preciseringar i förslaget och beslöt i början av augusti i samband med stadfästandet av budgeten slutgiltigt
också om vakansavgiftens storlek.
Även färdigställandet av följande års (1811) budget
fördröjdes, bland annat till följd
av att finansexpeditionens ledande
tjänsteman, referendariesekreteraren, bröt ett ben. Tydligen lämnade finanschefen Tulindbergs
yrkesskicklighet också övrigt att
önska; beredningen av budgeten
var i varje fall stringentare under
hans efterträdare G.E. von Haartmans tid och budgetförslagen blev
klara inom utsatt tid.
Finlands separata statsekonomi i anslutning till Ryssland
vilade således stadigt på svensk
grund. Skatterna från svenska
tiden förblev i kraft, med ovan
nämnda undantag (lilla tullen,
acciserna, bevillningen). Den
enda nya skatten var vakansavgiften, som dock inte utgjorde någon
tilläggsbörda för kejsarens finska
undersåtar, eftersom den ålagts
Keisarin hyväksymä suomalaisten tullilaivojen lippu. Päätös lipun ulkoasusta tehtiin jordägarna när de blev befriade
maaliskuussa 1813 venäläisen meriministerin markiisi de Traversayn esittelystä.
från den tidigare skyldigheten att
Kansallisarkisto.
upprätthålla militär. Pålagans natur förändrades alltså.
Av kejsaren godkänd flagga för de finska tullfartygen. Beslutet om flaggans
utformning fattades i mars 1813 efter föredragning av ryske marinministern markis
Tyngdpunkten i beskattningen
de Traversay. Riksarkivet.
låg på de direkta skatterna. De
viktigaste av dem var olika skatter
i anslutning till jordegendom, vilka inbringade närmare
Suomen oma valtiontalous Venäjän yhteydessä
två tredjedelar av skatteintäkterna i början av 1810-tarakentui siis vahvasti ruotsalaiselle pohjalle. Ruotsin
let. Utöver jordskatten uppbars flera olika personskatter,
ajan verot pysyivät voimassa edellä mainituin poikvilka inbringade en dryg tiondedel av skatteintäkterna.
keuksin (pikku tulli, aksiisit, suostuntavero). Ainut
Den mest inbringande av dessa var mantalspenningen.
uusi vero oli vakanssimaksu, mutta se ei kuitenkaan
Den tredje kategorin var de direkta skatter som hänförde
ollut lisärasitus keisarin suomalaisille alamaisille, silsig till produktionsverksamhet, med brännvinsskatten
lä sehän säädettiin maanomistajien maksettavaksi,
som den mest betydande (ca 8 % av statens skatteintäkkun heidät vapautettiin entisestä velvollisuudestaan
ter). Av de indirekta skatterna var tullarna de viktigaste,
ylläpitää sotaväkeä. Rasituksen muoto siis muuttui.
men de inbringade inte under första hälften av 1810Verotuksen painopiste oli välittömissä veroissa.
talet någon särdeles stor summa till kronan – endast ca
Niistä tärkeimpiä olivat erilaiset maaomaisuuteen
fem procent av skatteintäkterna. I fortsättningen blev
kohdistuvat verot, jotka tuottivat liki kaksi kolmastullarna, som regenten självständigt kunde besluta om,
osaa verotuloista 1810-luvun alkupuoliskolla. Maaden viktigaste inkomstkällan för storfurstendömet.
veron ohella kannettiin useanlaisia henkilöveroja,
Myös seuraavan vuoden (1811) budjetin valmistuminen viivästyi muun muassa finanssitoimituskunnan ykkösvirkamiehen eli esittelijäsihteerin jalan katkeamisen vuoksi. Ilmeisesti finanssipäällikkö
Tulindbergin ammattitaidossakin oli parantamisen
varaa; joka tapauksessa budjetin valmistelutyö jämäköityi hänen seuraajansa G. E. von Haartmanin aikana, ja talousarvioesitykset valmistuivat määräajassa.
1812
127
joista kertyi runsas kymmenesosa verotuloista. Niistä
tuottoisin oli henkiraha. Kolmas välittömien verojen
ryhmä olivat tuotannollisesta toiminnasta perittävät
verot, joista merkittävimmän lisän valtion kassaan toi
paloviinavero (noin 8 % valtion verotuloista). Välillisistä veroista tärkeimpiä olivat tullit, mutta niistä ei
1810-luvun alkupuolella kertynyt kovin suurta summaa kruunulle – vain viitisen prosenttia verotuloista.
Jatkossa tulleista, joka olivat yksin hallitsijan päätettävissä, tuli suuriruhtinaskunnan tärkein tulolähde.
Vuonna 1812 Suomen oma valtiontalous otti ensimmäisiä askeleitaan. Uudet keskushallinnon elimet
oli luotu, mutta valtiontalouden hoidossa nojattiin
silti Ruotsilta perittyyn lainsäädäntöön ja paljolti lääninhallinnon virkamiesten työhön. Nyt he vain lähettivät raporttinsa Turkuun hallituskonseljille eikä enää
Tukholman keskusvirastoille. Toimituskuntineen ja
keskusvirastoineen suuriruhtinaskunnan finanssihallinto oli joka tapauksessa saanut muodon, joka
– laajennettuaan ja kehityttyään – muuntui vuosisata myöhemmin vaivattomasti itsenäisen Suomen
valtionvarainhallinnoksi. M
År 1812 tog den separata finska statsekonomin sina
första steg. De nya centralförvaltningsorganen hade skapats, men skötseln av finansförvaltningen byggde ändå
på nedärvd lagstiftning från Sverige och mycket långt
på det arbete som utfördes av ämbetsmännen i länsförvaltningen. Nu skickade de emellertid sina rapporter till
regeringskonseljen i Åbo och inte längre till de centrala
ämbetsverken i Stockholm. Storfurstendömets finansförvaltning med sina expeditioner och centrala ämbetsverk
hade i varje fall fått en struktur, som i utvidgad och utvecklad form ett sekel senare smärtfritt kunde omformas
till det självständiga Finlands statliga finansförvaltning.
M
1812
128
Översättning: Kenth Sjöblom
Tuukka Talvio
Leijonavaakuna autonomisen Suomen
tunnuksena
Lejonvapnet som symbol för
storfurstendömet Finland
Suomen vaakuna Porvoon valtiopäivien valtiosalista.
Suomen kansallismuseo.
Finlands vapen från Borgå lantdags rikssal. Finlands
nationalmuseum.
Porvoon valtiopäivillä 1809 vahvistettiin Suomen lakien ja oikeuksien ohella myös leijonavaakunan asema Suomen tunnuskuvana. Pietarista paikalle tuodun
valtaistuimen katokseen (baldakiiniin) kuului kaksi
taustakangasta, joissa oli eri vaakunat. Tuomiokirkossa, missä säädyt vannoivat uskollisuudenvalansa, valtaistuimen taustalla oli Venäjän kaksoiskotka,
mutta kymnaasin tiloihin järjestetyssä valtiosalissa
sen tilalla nähtiin Suomen leijona.
Vid sidan av landets lagar och rättigheter bekräftades vid
lantdagen i Borgå också lejonvapnets ställning som symbol för Finland. Baldakinen till den tron som hade hämtats från S:t Petersburg hade två bakstycken som pryddes
av olika vapen. I domkyrkan, där ständerna avlade sin
trohetsed till kejsaren fanns dubbelörnen bakom tronen
medan man i den rikssal som hade inrättas i gymnasiet
använde Finlands lejon på bakstycket.
Lejonvapnets historia sträckte sig vid denna tidpunkt
över 200 år tillbaka i tiden. De äldsta bevarade bilderna
av vapnet har daterats till 1580-talet och den första vapenbeskrivningen härstammar från slutet av årtiondet.
Denna nämner att lejonet med båda bakfötter trampar
på en rysk sabel (Ryssesabell). Det vapen som användes i
Borgå motsvarade beskrivningen, men med den skillnaden
att också lejonets ena framfot hade placerats på sabelns
fäste. Som modell för vapnet hade man använt det kopparstick som ingår i Erik Dahlbergs verk Suecia antiqua
et hodierna (1712) eftersom någon annan tryckt bild
inte fanns att tillgå. Vapnet hade ritats av Elias Brenner
(1647–1717), sin tids främsta svenska heraldiker och
miniatyrmålare.
Finlands vapen hade skapats under det långa kriget
(1570–95) mot Ryssland och det kan sammanlänkas
med att Johan III vid denna tid antog titeln storfurste av Finland. Konstnärligt sett är de bilder av vapnet
som bevarats från 1600-talet anspråkslösa och under
följande århundrade förefaller man att ha haft relativt
liten användning för vapnet. Finlands första statsarkivarie K. A. Bomansson kallade Brenners framställning
för en pudel och ville ersätta den med en version som
var mera lik vapnet på Gustav Vasas gravmonument.
Ändå hade Brenners teckning tillkommit under kriget
mot Ryssland och den s.k. streltsersabel som han använde
som förebild visar att han väl förstod vad det var fråga
om. Under Borgå lantdag hann man inte eller ville inte
fästa närmare uppmärksamhet vid sådana detaljer. Då
vapnet kort efter freden i Fredrikshamn publicerades i
Rysslands författningssamling (29.10.1809) förklarade
1812
129
Elias Brennerin piirtämä Suomen vaakuna Erik Dahlbergin
teoksessa Suecia antiqua et hodierna. J. van der
Aveelenin kuparipiirros 1712.
Suomen suuriruhtinaskunnan vaakunaversio, joka
lokakuussa 1809 esiteltiin keisarille. Venäjän federaation
historiallinen arkisto (RGIA), Pietari.
Finlands vapen ritat av Elias Brenner i Erik Dahlbergs verk
Suecia antiqua et hodierna. Kopparstick av J. van der
Aveelen 1712.
Storfurstendömet Finlands vapen i den version
som föredrogs för kejsaren i oktober 1809. Ryska
federationens historiska arkiv (RGIA), S:t Petersburg.
Leijonavaakunalla oli tuolloin takanaan jo yli
200-vuotinen historia. Sen varhaisimmat säilyneet
kuvat on ajoitettu 1580-luvulle, ja saman vuosikymmenen lopulta on sen ensimmäinen sanallinen
selitys, jossa muun muassa mainitaan, että leijona
polkee molemmilla takajaloillaan venäläistä sapelia.
Porvoossa esillä ollut vaakuna vastasi tätä kuvausta,
sillä erotuksella että myös leijonan toinen etukäpälä
oli sapelin kahvalla. Vaakunan mallina oli käytetty
Erik Dahlbergin teoksessa Suecia antiqua et hodierna
julkaistua kuparipiirrosta (1712), sillä mitään muuta
painettua kuvaa ei ollut saatavilla. Sen oli piirtänyt
Elias Brenner (1647–1717), aikansa huomattavin
ruotsalainen heraldikko ja miniatyyrimaalari.
Suomen vaakuna oli alun perin saanut alkunsa
Venäjää vastaan käydyn pitkän sodan (1570–95) aika-
man att lejonet ”stod” på sabeln vilken den samtidigt
fattade med sin vänstra ram. Författningssamlingens
bild är svartvit, men originalet som förevisades kejsaren
är givetvis färglagt.
Början av 1800-talet var inte någon guldålder för
heraldiken i Finland, men när storfurstendömet 1818 fick
ett riddarhus var man tvungen att allt oftare ta ställning
till vapenärenden. Detta gällde även frågan om lejonvapnets sabel. Från 1812 framåt blev det sed att förläna
generalguvernören en finsk, ofta grevlig, adelsvärdighet.
Efter 1855 avstod man från detta bruk, men före det
tilläts A. A. Zakrevskij, F. W. Berg och P. Rokassovskij
införa Finlands lejon i sina vapensköldar med fyra eller
sex fält. Antalet rosor varierade, så som i allmänhet under första hälften av 1800-talet. Berg var i alla fall den
enda som i sitt vapen hade en sabel under lejonet. Det
1812
130
na, ja sen synty voidaan yhdistää Juhana III:n tuolloin
omaksumaan Suomen suuriruhtinaan arvonimeen.
Sen 1600-luvulta säilyneet versiot ovat taiteellisesti
vaatimattomia, ja 1700-luvulla sillä näyttää olleen
melko vähän käyttöä. Suomen ensimmäinen valtioarkistonhoitaja K. A. Bomansson moitti Brennerin versiota puudeliksi ja halusi korvata sen Kustaa Vaasan
hautamuistomerkissä kuvatulla versiolla. Kuitenkin
Brennerinkin versio oli piirretty Venäjää vastaan käydyn sodan aikana, ja siinä kuvattu ns. streltsisapeli
osoittaa Brennerin hyvin tienneen mistä kuvassa kyse.
Porvoon valtiopäivien aikaan ei tällaisiin yksityiskohtiin ilmeisesti ehditty tai haluttu kiinnittää liiemmälti
huomiota, ja kun vaakuna pian Haminan rauhansopimuksen jälkeen julkaistiin Venäjän asetuskokoelmassa (29.10.1809), leijonan sanottiin ”seisovan”
sapelilla, jonka kahvaan se samalla tarttuu. Asetuksen
kuva oli mustavalkoinen, mutta sen keisarille esitelty
originaali oli luonnollisesti värillinen.
1800-luvun alku ei ollut Suomessa mitään heraldiikan kulta-aikaa, mutta kun Suuriruhtinaskunta
vuonna 1818 sai oman ritarihuoneen, vaakuna-asioihin oli otettava kantaa entistä useammin. Tämä
koski myös kysymystä leijonavaakunan sapelista.
Vuodesta 1812 alkaen oli kenraalikuvernööreille
tapana myöntää suomalainen, yleensä kreivillinen,
aatelisarvo. Tavasta luovuttiin vuoden 1855 jälkeen,
mutta sitä ennen olivat A. A. Zakrevski, F. W. Berg ja
P. Rokassovski saaneet sisällyttää neli- tai kuusikenttäiseen vaakunaansa Suomen leijonan ruusuineen
päivineen (ruusujen määrä vaihteli, kuten yleensä
1800-luvun alkupuolella). Berg oli kuitenkin heistä ainoa, jonka vaakunassa oli leijonan alla sapeli.
Myös muut kuin kenraalikuvernöörit saattoivat saada
leijonan vaakunaansa: esim. 1812 introdusoitiin Venäjän Tukholman-lähettiläs Jan Peter van Suchtelen.
Hänen vaakunassaan leijona on sapelin kera, mutta miekan sijasta se pitelee valtikkaa. (Kiinnostavaa
on myös, että sapeli joissakin Suchtelenin vaakunan
versioissa on huotrassa.) Merkittävistä valtiollisista
ansioista saattoivat Suomen omatkin merkkimiehet
saada leijonan vaakunansa. Heihin kuului esimerkiksi Turun hovioikeuden presidentti Adolf Tandefelt,
jonka vapaaherrallisessa vaakunassa ruusut leijonan
ympärillä on korvattu tähdillä, mikä tuolloin oli melko yleistä. Yleisenä piirteenä voi havaita, että sapeli
Suomen vaakunassa ymmärrettiin Venäjän symboliksi ja siten poliittisesti arkaluonteiseksi aiheeksi.
Venäjällä 1857 annetussa uudessa asetuksessa valtakunnan vaakunoista sanottiin, että Suomen leijona
”tukeutuu” sapeliin. Teoksessaan Statistisk teckning
förekom att även andra än generalguvernörerna antog
lejonet i sina vapen: t.ex. 1812 introducerades Rysslands
sändebud i Stockholm Jan Peter van Suchtelen. I hans
vapen ingår lejonet med sabel, men i stället för ett svärd
håller det en spira. Det är intressant att lägga märke till
att sabeln i en del av versionerna av van Suchtelens vapen
har stuckits i sin slida.
För betydande statliga meriter kunde även Finlands
egna märkesmän införa lejonet i sina vapen. Till dem
hörde t.ex. presidenten för Åbo hovrätt Adolf Tandefelt,
i vars friherrliga vapen fältets rosor ersatts med stjärnor,
vilket då var tämligen vanligt. Som ett allmänt drag kan
man lägga märke till att sabeln i Finlands vapen uppfattades som en symbol för Ryssland och att detta därför
var känsligt. I den nya ryska förordningen från 1857
sades att Finlands lejon ”stöder” sig på sabeln. I verket
Statistisk teckning af Storfurstendömet Finland (3 uppl.)
skrev Gabriel Rein, universitetets dåvarande rektor, ännu
1853 att lejonet trampade på sabeln.
Den offentliga heraldiken i Finland vilade efter 1809
på en tämligen skör grund och undersåtarna i storfurstendömet förefaller länge att ha förhållit sig tämligen
likgiltigt till sitt vapen. Då diskussionen om nationalflaggan och även andra symboler i början av 1860-talet
blev livligare berättades i en tidningsartikel hur det vid
huvudgatan i en av länsresidensstäderna i åratal hade
funnits en skylt där ”Finlands lejon trampar omkring mot
en ljusblå bakgrund”. Ett vapen av detta slag finns dokumenterat i sigillet för Åbo brandstodsförening, i skölden
finns horisontella linjer som symboliserar blått (rött utmärktes med vertikala linjer). Lejonet är också fel vänt i
detta vapen. Det förekom ibland även under svenska tiden
att skölden i Finlands vapen var blå, vilket var Sveriges
nationalfärg. Beträffande brandstodsföreningen i Åbo
inverkade möjligen stadsvapnets blåa sköld på färgvalet.
Lejonvapnet var inte heller särskilt synligt framme
i den nya huvudstaden. Det ingår emellertid i fasaddekorationerna både på senatsborgen och gardeskasernen.
Numera är det emellertid få som lägger märke till detta
eftersom det framställts som en medaljongformad relief
och framträder oklart mot sin bakgrund. Det var först
den obelisk som restes till minnet av kejsarinnan Alexandra Feodorovnas besök 1835 som bidrog till att ändra
på förhållandet: ovanpå denna finns en stor förgylld dubbelörn, som i bröstskölden för Finlands vapen. Lejonet
är i sin nuvarande form tyvärr inte det ursprungliga
eftersom det söndrades då de ryska matroserna 1917 rev
ned dubbelörnen.
Finlands vapen fanns i dubbelörnens bröstsköld också
på flera militära fanor och örnen kunde dessutom förekomma i flaggornas hörn utan sköld. Från 1817 fanns
1812
131
Hallituskonseljin sinetti (1809–1816), kaivertanut
todennäköisesti Karl von Leberecht. Kansallisarkisto.
Regeringskonseljens sigill (1809–1816), troligen graverat
av Karl von Leberecht. Riksarkivet.
af Storfurstendömet Finland (3. p.) oli Gabriel Rein,
yliopiston silloinen rehtori, vielä 1853 kirjoittanut
leijonan polkevan sapelia.
Julkisen heraldiikan perinne oli Suomessa vuoden
1809 jälkeen pitkään heiveröinen, ja suuriruhtinaskunnan asukkaat näyttävät suhtautuneen vaakunaansa melko välinpitämättömästi. Kun keskustelu
kansallislipusta ja samalla muistakin symboleista
1860-luvun alussa vilkastui, eräässä lehtikirjoituksessa kerrottiin, että jonkin läänin hallituskaupungin
pääkadulla oli vuosikausia ollut kilpi, jossa ”Suomen
leijona tepastelee vaaleansinisellä taustalla”. Tämäntyyppinen vaakuna on dokumentoitu Turun paloapuyhdistyksen sinetissä, jonka kilvessä on vaakasuora,
sinistä väriä tarkoittava viivoitus (punainen merkittiin pystyviivoituksella); leijona on siinä myös väärin
päin. Ruotsin vallan aikanakin Suomen vaakunan
kilpivärinä esiintyi joskus sininen, joka oli Ruotsin
kansallisväri. Turun paloapuyhdistyksen tapauksessa
asiaan on toki voinut vaikuttaa kaupungin vaakunan
sininen kilpi.
Uudessa pääkaupungissakaan leijonavaakuna ei
1800-luvun alkupuolella ollut mitenkään näkyvästi
esillä. Se sisältyy tosin sekä senaatintalon että kaartinkasarmin julkisivun koristeluun, mutta harva
nykyäänkään sitä huomaa, sillä se on esitetty vain
medaljonkimaisena reliefinä, joka ei erotu taustastaan. Vasta Helsingin ensimmäinen julkinen monumentti, keisarinna Aleksandra Feodorovnan vierailun
muistoksi 1835 pystytetty obeliski, muutti osaltaan
tilanteen: sen huipulla on kookas kullattu kaksoiskotka, rintakilvessään Suomen vaakuna. Nykymuodos-
lejonet tillsammans med dubbelörnen även i knapparna
till officerarnas uniformsrockar och från 1834 i knapparna till samtliga uniformsrockar inom Gardesbataljonen.
Sin viktigaste roll spelade vapnen kanske i alla fall i
myndigheternas sigill. I Rysslands nationella vapen hade
och har dubbelörnen i sin bröstsköld Moskvas vapen, men
som redan nämndes använde man i Finland i stället vanligtvis lejonskölden. På samma sätt förekom det att man
i bröstskölden till det Tysk-romerska rikets dubbelörn
placerade något av förvaltningsområdenas vapen. Efter
fredsfördraget i Fredrikshamn skickade generalguvernör
Barclay de Tolly i september 1809 en modellteckning av
Finlands vapen till rikssekreteraren Speranskij för att användas som förlaga till regeringskonseljens sigill. Denne
skickade bilden vidare till myntverket i S:t Petersburg,
där det krävande gravyrarbetet utfördes. Myntverkets
huvudgravör var då Karl von Leberecht (1755–1827).
Han graverade sigill även för Åbo akademi, och det är
uppenbart att det är just honom vi får tacka för ett av de
mest intressanta utförandena av Finlands vapen – vilket
emellertid i praktiken förblivit helt okänt. Orsaken är att
regeringskonseljen redan 1816 bytte namn till Kejserliga
senaten och därför var tvungen att anskaffa nya sigill.
Senaatin sinetti, varhainen versio. Kansallisarkisto.
Tidig version av Senatens sigill. Riksarkivet.
En detalj som man fäster sig vid i de tidigaste vapnen
efter 1809 är strålkronan, vilken i regeringskonseljens
sigill finns både på lejonets huvud och på skölden. I senatens sigill förekommer den inte längre, men ibland ser
man den också senare, t.ex. på det kejserliga palatsets
porslin vid mitten av 1800-talet. Det är fråga om ett
motiv som bl.a. inom den engelska heraldiken förekommer under namnet ”österländsk krona”. Normalt används den endast som sköldmärke, som rangkrona har
den inte någon allmänt känd betydelse. Man kan anta
att strålkronan i Finland hade sitt upphov i den krona
1812
132
saan leijona ei valitettavasti ole alkuperäinen, sillä se
rikkoontui, kun venäläiset matruusit 1917 kiskoivat
kaksoiskotkan alas.
Suomen vaakuna esiintyi kaksoiskotkan rintakilvessä myös useissa sotaväen lipuissa, ja se saattoi lisäksi olla lipun kulmissa ilman kilpeä. Vuodesta 1817
alkaen se oli kaksoiskotkan rintakuviona myös upseerien napeissa ja vuodesta 1834 Kaartinpataljoonan
kaikkien arvoasteiden napeissa.
Ehkä tärkein rooli vaakunoilla kuitenkin oli viranomaisten sineteissä. Venäjän kansallisessa vaakunassa
oli ja on nykyäänkin kaksoiskotkan rintakilvessä Moskovan vaakuna, mutta kuten jo mainittiin, Suomessa
se oli tapana korvata leijonakilvellä. Samalla tavalla
voitiin myös Saksalais-roomalaisen keisarikunnan
kaksoiskotkan rintakilpeen sijoittaa jonkin hallintoalueen vaakuna. Haminan rauhansopimuksen jälkeen
kenraalikuvernööri Barclay de Tolly lähetti syyskuussa
1809 Suomen vaakunan mallikuvan valtiosihteeri
Speranskille käytettäväksi mallina hallituskonseljin
sineteille, ja tämä välitti sen Pietarin rahapajaan,
missä vaativammat kaiverrustyöt suoritettiin. Rahapajan pääkaivertaja oli tuolloin Karl von Leberecht
(1755–1827). Hän kaiversi sinettejä myös Turun
akatemialle, ja on ilmeistä, että juuri häntä saadaan
kiittää eräästä Suomen vaakunan kiinnostavimmista
toteutuksista – joka kuitenkin on käytännössä jäänyt
täysin tuntemattomaksi. Näin siksi, että hallituskonselji nimettiin jo 1816 senaatiksi, ja sen oli silloin
hankittava uudet sinetit.
Yksi huomiota kiinnittävä yksityiskohta Suomen
varhaisimmissa vaakunoissa vuoden 1809 jälkeen on
sädekruunu, joka hallituskonseljin sinetissä on sekä
leijonan päässä että kilven päällä. Senaatin sineteissä se ei enää esiinny, mutta satunnaisesti sitä näkee
myöhemminkin, esim. keisarillisen palatsin astioissa
1800-luvun puolivälistä. Kyseessä on aihe, joka mm.
Englannin heraldiikassa tunnetaan ”itämaisena kruununa”. Normaalisti sitä käytetään vain kilpikuviona,
arvokruununa sillä ei ole mitään yleisesti tunnustettua sisältöä. Oletettavasti sädekruunu oli Suomessa
saanut alkunsa Brennerin suunnittelemaan kruunuun sisältyneistä helmikärkisistä turkiskoristeista.
Hallituskonseljin sinetissä Suomen vaakunakilpi
oli huomattavan suuri kaksoiskotkaan nähden, ja sitä
pienennettiin senaatin sineteissä. Senaatin sinettien
leijonavaakuna noudatti myös uskollisemmin edellä
mainittua mallipiirrosta, jossa leijona näyttää harmittomalta pikkupedolta. Hallituskonseljin leijona oli
paitsi kookkaampi myös muotoilultaan voimakas. Leberecht ei turhaan ollut akateemikko ja keisarikunnan
Brenner ritat och försett pärlspetsiga pälsdekorationer.
Finlands vapensköld är i regeringskonseljens sigill
uppseendeväckande stor i förhållande till dubbelörnen och
den förminskades i senatens sigill. Lejonvapnet i senatens
sigill följde också mera troget den tidigare nämnda modellritningen, i vilken lejonet framställdes som ett harmlöst litet rovdjur. Regeringskonseljens lejon är förutom
stort också kraftfullt utformat. Leberecht var inte utan
orsak akademiker och kejsardömets mest uppskattade
medaljkonstnär. Lokala gravörer, vilka myndigheterna
vanligtvis var tvungna att använda, uppnådde sannerligen inte samma nivå! Också de flesta lejonvapen från
självständighetstiden är i jämförelse med Leberechts arbete fantasilösa och schablonmässiga.
Keisarillisen Suomen 1. Jalkaväkirykmentin sinetti
vuodelta 1814. Kansallisarkisto.
Kejserliga Finska 1. Infanteriregementets sigill från år
1814. Riksarkivet.
Genom att använda Riksarkivets databas Europeana
Heraldica kan man studera c:a 1000 myndighetssigill
för tillfället. Det finns ännu ingen publicerad grundlig undersökning av dem, men de allmänna dragen är
lätt urskiljbara: under den autonoma tiden använde de
statliga myndigheterna dubbelörnen, viket från fall till
fall antingen hade lejonvapnet, läns- eller stadsvapnet i
sin bröstsköld. De kommunala myndigheterna använde
egna heraldiska emblem utan dubbelörnen. Kejserliga
Alexanders-Universitetet använde örnen i sitt sigill, men
fakulteterna hade egna oheraldiska sigill.
Rysslands författningssamling från 1857 uppmärksammades i relativt liten grad i Finland. Senaten lät
nog tillverka ett nytt sigill med en kröningskåpa, men
till följd av den plats kåpan upptog blev lejonet på dubbelörnens bröstsköld så liten att skillnaden mellan den
nya lejontypen och den gamla inte märktes tydligt. Den
karrikerat valhänta version av lejonet som samma år an-
1812
133
arvostetuin mitalitaiteilija. Paikalliset kaivertajat, joihin suurin osa viranomaisista joutui turvautumaan,
eivät todellakaan pysyneet samaan! Myös useimmat
Suomen itsenäisyysajan leijonavaakunat ovat Leberechtin työhön verrattuina mielikuvituksettomia ja
sabluunamaisia.
Kansallisarkiston Europeana Heraldica -tietokannassa voi nykyään tutustua noin 1 000 Suomen
viranomaisten sinettiin. Niistä ei vielä ole julkaistu perusteellista selvitystä, mutta yleispiirteet ovat
helposti havaittavissa: autonomian aikana valtion
viranomaiset käyttivät kaksoiskotkaa, jonka rinnassa
oli tapauksesta riippuen joko leijonavaakuna tai läänin- tai kaupunginvaakuna. Kunnalliset viranomaiset
käyttivät omia heraldisia tunnuksiaan ilman kotkavaakunaa. Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto käytti
kotkasinettiä, mutta sen tiedekunnilla oli omat, epäheraldiset sinettinsä.
Venäjän vaakuna-asetus vuodelta 1857 jäi Suomessa suhteellisen vähälle huomiolle. Senaatti teetti
kyllä uuden, kruunausviitalla koristetun vaakunasinetin, mutta kruunausviitan viemän tilan takia leijona kotkan rintakilvessä jäi niin pieneksi, ettei eroa sen
ja aiemman leijonatyypin välillä juuri huomannut.
Omalaatuisen kontrastin muodosti samana vuonna
Valtionkalenterin kansilehdellä ilmestynyt pilakuvamaisen kömpelösti piirretty vaakuna. 1880-luvulle
tultaessa tilanne alkoi kuitenkin muuttua nopeasti.
Tähän vaikutti erityisesti valtionarkistonhoitaja K.
A. Bomanssonin sekä yliarkkitehti Jac. Ahrenbergin
kiinnostus asiaan. Niinpä Helsingissä 1885 pidetyn
ensimmäisen yleisen taidenäyttelyn mitalissa nähtiin
Suomessa ensi kerran julkisuudessa leijonavaakuna,
joka yksityiskohdiltaan perustui Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä Uppsalan
tuomiokirkossa olevaan leijonakilpeen. M
Senaatin sinetti vuoden 1857 tyyppiä. Kansallisarkisto.
Senatens sigill enligt 1857 års typ. Riksarkivet.
vändes på statskalenderns pärm framstår som en säregen
kontrast. På 1880-talet började emellertid situationen
förändras snabbt. Det var framför allt statsarkivarien
K. A. Bomanssons och överarkitekt Jac. Ahrenbergs intresse för saken som bidrog till detta. Så kunde man
på den medalj som präglades inför den första allmänna
konstutställningen i Helsingfors 1885 för första gången
offentligt se ett lejonvapen som i detalj motsvarade den
vapensköld som finns på Gustav Vasas gravmonument i
Uppsala domkyrka. M
Översättning: John Strömberg
Suomen ensimmäisen yleisen
taidenäyttelyn mitali, 1885
(etusivu).
Kaivertanut Carl Jahn.
Medalj från Finlands första
allmänna konstutställning,
1885 (framsidan).
Gravör: Carl Jahn.
1812
134
Gustav Björkstrand
Jacob Tengström (1755–1832), yliopistomies,
arkkipiispa ja kansakunnan rakentaja
Jacob Tengström (1755–1832)
– universitetsman, ärkebiskop och nationsbyggare
Jacob Tengström oli yksi 1800-luvun
alkuvuosikymmenien merkittävimmistä henkilöistä Suomessa. Hänen
sukunsa oli lähtöisin Länsi-Göötanmaan Tengenestä, mistä myös sukunimi on peräisin. Suku asettui Suomeen isovihan jälkeen. Tengströmin
isä ja isoisä olivat pappeja. Jacobin isä
Johan Tengström toimi pitäjänapulaisena ja Kokkolan koulun pedagogina.
Hänen äitinsä sisar oli Kokkolan kirkkoherran, talousvaikuttaja Anders
Chydeniuksen sisar. Jacob menetti
isänsä ollessaan 11-vuotias, mutta tätiensä ja muiden sukulaistensa tuella
hän saattoi kuitenkin aloittaa opinnot Turun akatemiassa. Maisterintutkinnon hän suoritti vuonna 1775.
Toimittuaan välillä Pohjanmaalla
kotiopettajana ja opintojen ohjaajana Ruotsissa 1779–1781, Tengström
palasi akatemiaan tarkoituksenaan
ryhtyä yliopistonopettajaksi. Hän
oli jo tuolloin herättänyt huomiota
saatuaan peräti kolme kertaa Kuninkaallisen kaunokirjallisuusakatemian
(Kungliga Vitterhetsakademien) palkinnon latinankielestä tekemistään
käännöksistä ja historiaa käsitelleistä
kirjoituksistaan. Teologian professoriksi hänet nimitettiin vuonna 1791.
Teologiassa Tengström edusti
maltillista neologiaa, joka pyrki löytämään tasapainon järjen ja jumalallisen ilmoituksen välillä. Hän kritisoi
aika ajoin jyrkästikin väittämiä, jotka
sotivat järkeä vastaan ja vaatia syvällisiä uudistuksia kirkollisiin teksteihin.
Tengström teki tiivistä yhteistyötä
Piispa Jacob Tengström puolsi voimakkaasti Suomen autonomisen
kirkollisen hallinnon kehittämistä. Uskonpuhdistuksen riemuvuonna 1817
Turun piispanistuin ylennettiin arkkipiispan istuimeksi.
Helsingin Yliopiston museo.
Biskop Jacob Tengström pläderade kraftfullt för utveckling av
den autonoma kyrkliga förvaltningen i Finland. I samband med
reformationsjubileet 1817 upphöjdes Åbo stift till ärkestift.
Helsingfors Universitets museum.
1812
135
Henrik Gabriel Porthanin kanssa ja vaikutti yhteiskunnallisesti muun muassa Åbo Tidningar-lehden
toimittajana, Turun soitannollisen seuran perustajajäsenenä sekä Suomen Talousseuran tehtävissä. Hän
kirjoitti maanviljelysoppaan talonpojille, oli kiinnostunut kouluopetuksen kehittämisestä ja oli Suomen
ensimmäisiä lastenkirjailijoita kirjoittaen useita kirjoja lapsille.
Jacob Tengström nimitettiin Turun hiippakunnan
piispaksi 1803. Hän aloitti välittömästi syvälle käyvän uudistustoiminnan hiippakunnassaan kehittäen
pappis- ja opettajakoulutusta, tehostaen seurakuntatoimintaa ja edistäen koululaitosta. Sodan syttyessä
1808 Tengströmillä oli toimintalinja heti selvillä. Keskusteluissaan aikanaan muun muassa Henrik Gabriel Porthanin kanssa hän oli vakuuttunut siitä, ettei
Ruotsi kykenisi säilyttämään valtakunnan itäisiä osia.
Sen vuoksi oli tärkeää päästä nopeasti neuvottelemaan keisari Aleksanteri I:n kanssa mahdollisimman
suuren poliittisen ja kirkollisen autonomian saamiseksi Suomelle. Tengström oli hyvin tietoinen siitä
voimakkaasta kritiikistä, jonka hänen alistumisensa
valloittajan pyrinnöille aiheutti, mutta hän oli varma
siitä, että tunteiden tasaannuttua hänen näkemyksensä ymmärrettäisiin oikeaksi.
Neuvotteluissa ennen Porvoon valtiopäiviä, niiden
aikana ja niiden jälkeen Tengström oli asettanut tavoitteekseen itäisten maakuntien yhdistämisen siksi
kansakunnaksi, joksi Aleksanteri I sen nosti päättäessään valtiopäivät. Tengström toimi sen komitean puheenjohtajana, joka muotoili Suomen ensimmäisen
hallintomallin, hän määritteli suuntaviivat Suomen
autonomisen aseman vakiinnuttamiselle ja hänen
ansiostaan uuden virkamieskunnan koulutuksesta
vastaava yliopisto sai merkittäviä lahjoituksia. Toimiessaan yliopiston sijaiskanslerina vuoteen 1817
saakka hän käytti vaikutusvaltaansa hankkiakseen
sille yhä uusia voimavaroja, kuten virkoja ja vuonna
1815 valmistuneen uuden päärakennuksen.
Gustaf Mauritz Armfeltin noustua keisarin suosioon Tengströmin yhteydet keisariin vastaavasti
heikkenivät. Tengström suhtautui kielteisesti Armfeltin suunnitelmaan siirtää pääkaupunki Turusta
Helsinkiin, oman armeijan perustamiseen sekä hallituskonseljin rakenteen ja toimintatapojen nopeaan
muuttamiseen. Luultavasti juuri Armfeltin vaikutuksesta keisari ja piispa Tengström eivät tavanneet keisarin Turun vierailun aikana elokuussa 1812, vaikka
molemmat olivat tuolloin kaupungissa. Epäilemättä
Armfelt pelkäsi, että Tengström voisi vaarantaa hänen
tärkeät uudistushankkeensa.
Jacob Tengström var en av de mest centrala och inflytelserika gestalterna i Finlands historia under 1800-talets
första decennier. Hans släkt härstammade från Tengene
socken i Västergötland, därifrån namnet togs. Hans farfar och far var präster och kom till Finland efter Stora
ofreden. Fadern Johan var sockenadjunkt och pedagog
i Gamla Karleby och modern Maria syster till Anders
Chydenius. Fadern dog när Jacob var bara 11 år gammal och sonen kunde endast tack vare understöd från
sina fastrar och släktingar uppta sina studier vid Åbo
Akademi, där han avlade magisterexamen år 1775. Efter
att ha verkat som hemlärare för gossar i Österbotten och
som informator i Sverige 1779–1781 återvände han till
akademin i avsikt att bli universitetslärare. Han hade
då blivit uppmärksammad bland annat genom att hela
tre gånger erhålla Kungliga Vitterhetsakademins högsta
pris för sina översättningar av latinska verk och för sitt
historiska författarskap. Till professor i teologi utnämndes han år 1790.
Som teolog kan Tengströms betecknas som en moderat neolog, som eftersträvade en balans mellan förnuft
och uppenbarelse. Han kunde skarpt kritisera lärosatser
som inte stod i samklang med förnuftets krav samtidigt
som han krävde långt gående förnyelser av de kyrkliga
böckerna. Han samarbetade nära med Henrik Gabriel
Porthan och var mångsidigt verksam som redaktör för
Åbo Tidningar och som grundande medlem av bland annat Musikaliska sällskapet och Finska Hushållningssällskapet. Han skrev en lärobok i lanthushållning för den
finska bonden, intresserade sig för skolväsendets utveckling och blev barnlitteraturens fader i Finland genom de
barnböcker han gav ut.
Jacob Tengström utsågs till biskop i Åbo stift år 1803
och inledde omedelbart en genomgripande reformverksamhet i stiftet genom att förnya präst- och lärarutbildningen, effektivera församlingsarbetet och utveckla
skolväsendet. När kriget bröt ut i februari 1808 var
Tengströms handlingslinje klar. Under samtal med bland
annat Henrik Gabriel Porthan hade han blivit övertygad om att Sverige inte skulle kunna behålla den östra
riksdelen. Det var därför av största vikt att i tid inleda
underhandlingar med den ryske kejsaren Alexander I i
avsikt att ge landet största möjliga politiska och kyrkliga
autonomi. Självfallet var han medveten om den starka
kritik han utsatte sig för på grund av sin undfallenhet
inför erövrarna, men han var övertygad om att han skulle
få rätt när passionerna hade lagt sig. I framgångsrika
förhandlingar före, under och efter Borgå lantdag eftersträvade han att inleda arbetet på att förena och utveckla
de avträdda landskapen i östra riksdelen till den nya
nation som Alexander upphöjde landskapen till vid lant-
1812
136
dagens avslutning. Han var ordförande
i den kommitté som utformade Finlands
första styrelsesätt, han uppdrog riktlinjerna för det handlingsprogram som
skulle garantera Finlands autonomi på
lång sikt och han utverkade betydande
donationer till universitetet som skulle
fostra nationens nya ämbetsmän. Som
universitetets prokansler fram till år
1817 använde han sitt inflytande för
att tillförsäkra universitetet ständigt
nya resurser, inte minst i form av tjänster och en ny huvudbyggnad, som kunde
invigas år 1815.
Under Gustaf Mauritz Armfelts tid
försvagades kontakterna mellan Alexander I och Tengström. Tengström förhöll sig negativ till Armfelts planer på
att flytta huvudstaden till Helsingfors,
upprättandet av en egen armé för landet
samt till ett snabbt förnyande av regeringskonseljens sammansättning och
arbetssätt. Antagligen var det Armfelt
som såg till att Alexander I och Tengström inte träffades under Åbo-mötet
1812 fastän de båda befann sig i staden.
Armfelt fruktade antagligen att Tengström skulle påverka kejsaren negativt
i dessa för honom viktiga frågor.
Under de sista decennierna av sitt
liv arbetade Tengström systematiskt på
att stärka den kulturella och inte minst
den kyrkliga autonomin genom att tillsätta kommittéer som skulle utarbeta
en ny kyrkolag och nya kyrkliga böcker
för att ge den lutherska kyrkan en egen
identitet. Han förstod också vikten av
Vuonna 1812 kaikissa kirkoissa luettiin suomen- ja ruotsinkielinen rukous
Venäjän asevoimien puolesta Ranskaa vastaan käydyn sodan vuoksi.
att ge landet identitetsskapande berätKansallisarkisto.
telser och institutioner. Han var med
om att grunda Finska Bibelsällskapet
Den svensk- och finskspråkiga förbönen för de ryska stridskrafterna i deras
kamp mot Frankrike lästes upp i alla kyrkor i Finland 1812. Riksarkivet.
och Evangeliska sällskapet. Inför reformationsjubileet år 1817 upphöjdes Åbo
stift till ärkestift och Tengström till ärkebiskop. Men
Viimeisinä elinvuosinaan Tengström pyrki järjesframför allt var han sysselsatt med att samla och publitelmällisesti vahvistamaan Suomen kulttuurista ja
cera uppgifter om Finlands kyrkliga liv för att därigenom
ennen muuta kirkollista autonomiaa asettamalla koge landet en egen kyrkohistoria och blev därmed kyrmiteoita uudistamaan kirkkolakia ja kirkollisia kirjokohistorieskrivningens fader i Finland. Han utarbetade
ja: Tavoitteena oli antaa Suomen luterilaiselle kirkolle
också tillsammans med professorer vid universitetet en
vahvempi oma identiteetti. Hän ymmärsi myös kanskildring av Finlands geografi för att markera landets särsallisten kertomusten ja instituutioiden merkityksen
ställning både i förhållande till Sverige och till Ryssland.
kansakunnan henkisen itseymmärryksen rakentajina.
När hans krafter ebbade ut under 1820-talet samlade
Hän oli mukana perustamassa Suomen Pipliaseuraa ja
1812
137
Evankelista seuraa. Reformaation juhlavuonna 1817
Turun hiippakunta ylennettiin arkkihiippakunnaksi
ja Tengström sen arkkipiispaksi.
Tengströmiä tunsi erityistä kiinnostusta Suomen
kirkollista elämää koskevien tietojen keräämiseen ja
julkaisemiseen. Hänen ansiotaan on suomalaisen
kirkkohistoriallisen tutkimuksen aloittaminen ja häntä onkin sen vuoksi oikeutetusti kutsuttu Suomen
kirkkohistorian isäksi. Yhdessä yliopiston professorien
kanssa hän julkaisi myös Suomen maantieteellisen
kuvauksen pyrkien sen avulla osoittamaan Suomen
sekä Ruotsista että Venäjästä erottavia piirteitä. Voimiensa 1820-luvulla vähetessä hän kokosi ympärilleen uuden Suomen johtavia vaikuttajia: Johan Ludvig
Runebergin, joka avioitui Tengströmin veljentyttären
Fredrikan kanssa, Johan Vilhelm Snellmanin, Elias
Lönnrotin, Johan Jakob Tengströmin ja Wilhelm
Gabriel Laguksen. Hän sai heidät vakuuttumaan
kansakunnan identiteetin vahvistamisen, yhteenkuuluvuuden ja oman kulttuurin tärkeydestä. Vahva
kulttuurielämä oli Tengströmin mielestä edellytys sille, että autonomia säilyisi ja sitä voitaisiin entisestään
vahvistaa.
Keisari palkitsi Tengströmiä ruhtinaallisesti hänen ansioistaan. Hänet ylennettiin arkkipiispaksi,
mikä samalla vahvisti Suomen kahden hiippakunnan
riippumattomuutta Ruotsin kirkosta, hän sai useita
kunniamerkkejä, timantein koristellun piispanristin
ja hänen lapsensa aateloitiin Porvoon valtiopäivien
jälkeen nimellä af Tengström. Jacobin ja hänen puolisonsa Anna Charlottan (s. Caloander) kuudesta lapsesta vain kaksi eli isäänsä pitempään. Aatelissuku
sammui miehen puolelta 1907 ja naislinjalla 1995. M
han omkring sig det nya Finlands ledande män: Johan
Ludvig Runeberg som gifte sig med brorsdottern Fredrika, Johan Vilhelm Snellman, Elias Lönnrot, Johan Jakob
Tengström och Wilhelm Gabriel Lagus. Han övertygade
dem om vikten av att fortsätta arbetet på att stärka den
nya nationens identitet, sammanhållning och kulturliv.
Ett starkt kulturliv var enligt Tengström en förutsättning
för att autonomin skulle kunna bevaras och byggas ut.
Tengström belönades rikt av kejsaren för sina insatser. Förutom upphöjandet till ärkebiskop, som var ett
led i strävandena att göra Finlands två stift oberoende
av Sveriges kyrka, fick han flera ordnar, ett briljanterat biskopskors och hans barn blev adlade efter Borgå
lantdag (af Tengström). Av Jacobs och Anna Charlottas
(f. Caloander) sex barn överlevde endast två honom.
Adelssläkten dog ut på manslinjen år 1907 och på kvinnolinjen år 1995. M
Käännös: Jussi Nuorteva
1812
138
Jussi Nuorteva
John Paterson ja Suomen Pipliaseura
John Paterson och Finska Bibelsällskapet
Skotlantilainen pastori John Paterson perusti Suomen Pipliaseuran Turussa
1812 edistämään Raamatun ja Uuden testamentin painamista. John Patersonin
muotokuva Suomen Pipliaseurassa.
Den skotske pastorn John Paterson grundade Finska Bibelsällskapet i Åbo år
1812 för ett främja utgivningen av tryckta Biblar och Nya testamenten. Porträtt
av John Paterson i Finska Bibelsällskapets ägo.
1812
139
En av reformatorn Martin Luthers
(1483–1546) viktigaste principer
var att Bibeln borde ges ut på folkets språk, för att var och en skulle
kunna bekanta sig med dess budskap. Sporrad av denna tanke hade
Mikael Agricola under sina studier
i Wittenberg på 1530-talet börjat
översätta Bibeln till finska. Nya
Testamentet utkom i tryck 1548,
men därefter avstannade arbetet
för decennier. Det dröjde ända till
1642 innan hela Bibeln kunde ges
ut på finska. Inte heller då blev den
en folkskrift, eftersom böckerna var
dyra och läskunnigheten bland folket sporadisk.
Före 1817 hade Bibeln utgetts
i endast fem finska upplagor. Det
sammanlagda antalet helbiblar
var ca 18 500 exemplar. Nya Testamentet hade därtill utgetts i separata upplagor, men också de spreds
närmast inom den bildade klassen
och bland ståndspersonerna.
I början av 1810-talet skedde en
betydande förändring i spridningen
i stor skala av finskspråkiga biblar.
Att så var fallet var grundaren av
Engelska och Utländska Bibelsällskapet (English and Foreign Bible
Society), skotska bibelsändebudet
pastor John Patersons (1776–
1855) förtjänst. Detta brittiska
sällskap som grundats i London
1804 hade ambitiöst föresatt sig
att sprida Biblar över hela världen,
så att varje familj skulle ha en egen
Bibel. Efter att ha verkat i Dan-
Reformaattori Martin Lutherin
(1483–1546) yksi tärkeimpiä periaatteita oli Raamatun julkaiseminen
kansan kielellä, jotta jokainen voisi
itse perehtyä sen sanomaan. Lutherin
oppilaisiin kuulunut Mikael Agricolan oli tämän ajatuksen innoittamana
ryhtynyt Wittenbergissä 1530-luvulla
opiskellessaan kääntämään Raamattua suomeksi. Uusi testamentti ilmestyi painettuna 1548, mutta tämän jälkeen työ seisahtui vuosikymmeniksi.
Ensimmäisen suomalaisen kokoraamatun julkaisemista jouduttiinkin
odottamaan peräti vuoteen 1642
saakka. Mikään kansankirja siitä ei
tuolloinkaan vielä tullut. Kirjat olivat
kalliita eikä lukutaito kansan keskuudessa ollut tavallista.
Vuoteen 1817 mennessä suomalaisesta Raamatusta oli julkaistu vasta
viisi painosta. Painettujen kokoraamattujen yhteenlaskettu kappalemäärä oli noin 18 500. Uusia testamentteja oli lisäksi painettu erikseen,
mutta senkin levikki rajoittui pääosin
oppineiston ja säätyläisväestön piiriin.
Merkittävä muutos suomalaisten Raamattujen laajamittaisessa
levittämisessä tapahtui 1810-luvun
ensivuosina. Ansio siitä kuului Englannin ja ulkomaan raamattuseuraa
(English and Foreign Bible Society)
edustaneelle skotlantilaiselle raamattulähetille, pastori John Patersonille (1776–1855). Lontoossa vuonna Suomen Pipliaseuraa johtava komitea piti ensimmäisen kokouksensa
1804 perustettu brittiseura oli asetta- 14.9.1812, Puheenjohtajana toimi piispa Jacob Tengström. Suomen
nut kunnianhimoiseksi tavoitteekseen Pipliaseura.
Raamattujen levittämisen maailmalle Finska Bibelsällskapet leddes av en kommitté, som sammanträdde för
niin, että sellainen olisi saatavilla joka första gången 14.9.1812. Ordförande var biskop Jacob Tengström. Finska
Bibelsällskapet.
perheessä.
Toimittuaan vuodesta 1804 Tansmark och Sverige anlände Paterson hösten 1811 till Åbo.
kassa ja Ruotsissa Paterson saapui syksyllä 1811 TurPaterson utverkade snabbt såväl generalguvernören
kuun.
Fabian Steinheils som biskop Jakob Tengströms stöd för
Paterson saavutti nopeasti sekä kenraalikuvernööri
sin verksamhet. Det hjälpte utan tvivel att han å Engelska
Fabian Steinheilin että piispa Jacob Tengströmin tuen
bibelsällskapets vägnar lovade 500 silverpund i stöd för
työlleen. Sitä auttoi epäilemättä se, että hän lupasi
tryckandet av Bibeln på finska. För att möjliggöra stora
Englannin raamattuseuran puolesta tukea uuden suoupplagor skulle typerna sättas i hållbara kast med memalaisen Raamatun painamista 500 hopeapunnalla.
tallkanter som oförändrade skulle användas tills typerna
Suurten painosten mahdollistamiseksi kirjakkeet lavar utslitna.
dottaisiin kestäviin metallireunuksisiin kehilöihin,
1812
140
joita oli tarkoitus käyttää muuttumattomina, kunnes
kirjakkeet kuluisivat loppuun.
Kenraalikuvernööri Fabian Steinheil suhtautui
Patersonin aloitteeseen erittäin myönteisesti. Hän
kirjoitti hankkeesta Suomen valtiosihteerinä Pietarissa toimineelle Mihail Speranskille, joka esitteli sen
keisari Aleksanteri I:lle. Lokakuun 26. päivänä 1811
Steinheilille lähettämässään kirjeessä Speranski ilmoitti, että keisarillinen majesteetti oli niin ikään
päättänyt tukea julkaisuhanketta myöntämällä sen
toteuttamiseen 5000 ruplaa.
Englannissa sijainnut emäseura pyrki rakentamaan pysyvän alueellisen toiminnan paikallisten
seurojen varaan. Sen mukaisesti Suomen Pipliaseuran
perustava kokous pidettiin Turussa maaliskuun 24.
päivänä 1812. Perustava kokous pidettiin kenraalikuvernööri Steinheilin luona. Kirkollisten ja maallisten viranomaisten lisäksi kenraalikuvernööri kutsui
perustamiskokoukseen kaksikymmentä eri säätyjä
ja ammattikuntia edustanutta kansalaista Turusta.
Kokouksen osallistujat päättivätkin yksimielisesti pe-
Suomen Pipliaseuran ensimmäinen vuosikertomus
ilmestyi painettuna v. 1813. Siinä kerrotaan
yksityiskohtaisesti seuran perustamisvaiheista. Turun
maakunta-arkisto.
Finska Bibelsällskapets första årsberättelse utkom i tryck
år 1813. Berättelsen redogör i detalj för sällskapets
grundande. Åbo landsarkiv.
Generalguvernör Fabian Steinheil förhöll sig synnerligen positivt till Patersons initiativ. Han skrev om
företaget till finske statssekreteraren i S:t Petersburg Michail Speranskij som föredrog det för kejsar Alexander
I. Speranskij meddelade brevledes den 26 oktober 1811
Steinheil att också Hans Kejserliga Majestät beslutat att
stöda förverkligandet av publikationsprojektet med 5 000
rubel.
Modersällskapet i England strävade efter att skapa
permanent regional verksamhet som byggde på lokala
föreningar. I linje med detta hölls Finska Bibelsällskapets
konstituerande möte i Åbo den 24 mars 1812. Mötet
hölls hos generalguvernör Steinheil, som utöver kyrkliga
och profana myndigheter även kallat 20 medborgare i
Åbo från olika stånd och skrån till det konstituerande
mötet. Deltagarna beslöt enhälligt att grunda Finska
Bibelsällskapet för att sprida finskspråkiga Biblar till så
billigt pris som möjligt och därmed göra det möjligt för
mindre bemedlade att skaffa sådana. Biblar skulle även
utdelas gratis bland de fattigaste.
Finska Bibelsällskapet åtnjöt stark popularitet inom
statsmakten. Generalguvernören lovade att leda ordet vid
sällskapets möten alltid då det var möjligt. Till sekreterare
för sällskapet valdes lektorn vid pedagogiska seminariet
Henrik Snellman, som 1813 i en lång publikation utredde sällskapets första skeden. Åbo Allmänna Tidning
upplyste den 24 mars 1812 sina läsare om det företag
som Engelska och Utländska Bibelsällskapet startat och
som kejsaren stödde. Prästerskapet upplystes om saken
också i cirkulär från Åbo domkapitel.
Finska Bibelsällskapets stadgar godkändes vid ett möte
2.4.1812. Till viceordförande för sällskapet valdes då
presidenten för Åbo hovrätt Adolf Tandefelt, till kassör
kommerserådet Jean Gabriel Tjäder. Till ordförande för
verkställande kommittén – i praktiken föreningens styrelse – valdes biskop Jacob Tengström. I detta möte deltog
också medlemmar av finskspråkiga borgarsällskapet i Åbo
och fyra finskspråkiga bönder från närbelägna socknar
vilka man beslöt kalla även senare till rådplägningar om
bibelsällskapets angelägenheter, vid behov.
Tryckningen av Biblar visade sig svår i Finland. Tryckerierna i landet var små och förmådde inte trycka stora
mängder av Biblar och Nya Testamenten. Redan våren
1812 konstaterade Paterson att det var skäl att sköta
tryckningen i S:t Petersburg. Han reste den 5 augusti
1812 till Ryssland för att inleda samarbete med en annan av det engelska bibelsällskapets utsända, Richard
Pinkerton, som bodde nära Moskva. Paterson anlände
till Moskva 2.9.1812, men i det läget var det omöjligt
att verka där. Napoleons arméer stod redan nära Moskva
och staden var full av flyktingar och soldater. Efter att ha
1812
141
rustaa Suomen Pipliaseuran levittämään suomenkielisiä Raamattuja mahdollisimman halpaan hintaan,
jotta vähempivaraisetkin voisivat sellaisen hankkia.
Kaikkein köyhimmille niitä päätettiin jakaa myös ilmaiseksi.
Suomen Pipliaseura nautti valtiovallan vahvaa
suosiota. Kenraalikuvernööri lupasi toimia sen kokousten puheenjohtajana aina voidessaan. Seuran
sihteeriksi valittiin pedagogisen seminaarin lehtori
Henrik Snellman, joka vuonna 1813 laati laajan kirjoituksen seuran perustamisvaiheista. Maaliskuun 24.
päivänä 1812 Englannin ja ulkomaan raamattuseuran käynnistämästä ja keisarin tukemasta hankkeesta
kerrottiin Åbo Allmänna Tidningissä. Papistolle asia
saatettiin tiedoksi myös Turun tuomiokapitulin lähettämässä kiertokirjeessä.
Suomen Pipliaseuran säännöt hyväksyttiin 2.4.
1812 pidetyssä kokouksessa. Seuran varapuheenjohtajaksi valittiin tuolloin Turun hovioikeuden presidentti
Adolf Tandefelt, varainhoitajaksi kauppaneuvos Jean
Gabriel Tjäder. Toimeenpanevan komitean – käytännössä seuran hallituksen – puheenjohtajaksi valittiin
piispa Jacob Tengström. Kokoukseen osallistui myös
joukko Turun suomenkielisen porvarisyhdistyksen
jäseniä sekä neljä lähipitäjien suomenkielistä talonpoikaa, jotka päätettiin tarvittaessa myöhemminkin
kutsua neuvonpitoihin seuran asioissa.
Raamattujen painaminen Suomessa osoittautui
vaikeaksi. Maan kirjapainot olivat pieniä eivätkä ne
kyenneet painamaan suuria määriä Raamattuja ja
Uusia testamentteja. Jo keväällä 1812 Paterson totesikin, että painotyö kannattaisi tehdä Pietarissa. Elokuun 5. päivänä 1812 hän matkusti Venäjälle. Hänen
tarkoituksensa oli toimia yhdessä toisen Englannin
raamaattuseuran lähetin, Moskovan lähellä asuneen
Richard Pinkertonin kanssa. Paterson saapui Moskovaan 2.9.1812, mutta tilanne siellä oli toiminnan
kannalta mahdoton. Napoleonin armeijat olivat jo
lähellä Moskovaa ja kaupunki oli täynnä pakolaisia ja
sotilaita. Tilanteen toivottomuuden havaittuaan Paterson lähti jo 5.9.1812 paluumatkalle kohti Pietaria.
Kahden päivän kuluttua hänen lähdöstään ranskalaiset löivät Venäjän armeijan Borodinon taistelussa.
Päivän kuluttua Patersonin saapumisesta Pietariin
Moskova oli jo liekeissä.
Vaikeasta sotilaallisesta ja poliittisesta tilanteesta
huolimatta Patersonin hankkeet etenivät hyvin Pietarissa. Jo ennen Moskovaan lähtöään hän oli elokuussa tavannut toisuskoisten asioista vastanneen
ministerin, ruhtinas Alexander Galitzinin. Mielipiteiltään konservatiivinen ministeri oli suhtautunut
funnit läget tröstlöst inledde Paterson redan 5.9.1812 sin
återresa till S:t Petersburg. Två dagar efter hans avfärd
besegrade fransmännen den ryska armén i slaget vid Borodino. Dagen efter Patersons ankomst till S:t Petersburg
stod Moskva redan i lågor.
Trots det svåra militära och politiska läget framskred
Patersons projekt i S:t Petersburg. Redan före sin resa till
Moskva hade han i augusti träffat ministern för ärenden rörande främmande trossamfund furst Alexander
Golitzin. Ministern var konservativ till sitt sinnelag,
men förhöll sig välvilligt till tanken att trycka en finskspråkig Bibel i S:t Petersburg. Paterson kunde åberopa
ett rekommendationsbrev som biskop Tengström riktat
till furst Golitzin.
Nya Testamentet i redaktion av Finska Bibelsällskapet utkom planenligt från F. Drechslers tryckeri i
Pietarissa 1814 painettu suomalainen Uusi testamentti.
Uudenaikaiset ns. stereotyyppilaatat nopeuttivat
painotyötä merkittävästi. Turun maakunta-arkisto.
Nya Testamentet på finska, tryckt i S:t Petersburg 1814.
De moderna s.k. stereosättskivorna underlättade i hög
grad tryckningen. Åbo landsarkiv.
1812
142
myönteisesti ajatukseen suomenkielisen Raamatun
painamisesta Pietarissa. Tukenaan Patersonilla oli
ollut piispa Tengströmin kirjoittama suosituskirje
ruhtinas Galitzinille.
Suomen Pipliaseuran toimittama Uusi testamentti ilmestyi suunnitelmien mukaisesti F. Drechslerin
kirjapainossa Pietarissa vuonna 1814. Seuraavana
vuonna siitä otettiin samoilla ladoksilla toinen painos Frenckellin kirjapainossa Turussa. Pipliaseuran
suomalainen kokoraamattu ilmestyi 1817. Sekin
painettiin Pietarissa. Siellä otettu 5 000 kappaleen
painos levitettiin pääosin Vanhan Suomen alueelle ja
Inkerinmaalle. Valmiit ladokset siirrettiin sen jälkeen
purkamattomina Turkuun, missä niillä vielä samana
vuonna painettiin 5 500 Raamattua muun Suomen
tarpeisiin. Laatoista valettiin vuonna 1822 Patersonin
valvonnassa Pietarissa kiinteät ns. stereotyyppilevyt,
jotka mahdollistivat suurten painosten ottamisen
entistä helpommin.
Vuonna 1812 perustettu Suomen Pipliaseura
muodostui 1800-luvun kuluessa Suomen merkittävimmäksi Raamattujen ja Uusien testamenttien
kustantajaksi ja jakajaksi. Kiitokseksi merkittävistä
ansioistaan John Paterson vihittiin Turun akatemian kunniatohtoriksi 1.11.1817. Hänen ansiotaan oli
myös Venäjän Raamattuseuran perustaminen vuonna
1813. Keisari Aleksanteri I myönsi Patersonille 6 000
ruplan vuotuisen eläkkeen hänen palatessaan vuonna
1822 Skotlantiin. Hän sai nauttia eläkettään kuolemaansa saakka, vaikka Nikolai I oli 1825 peruuttanut Venäjän raamattuseuran itsenäisen toimiluvan
ja alistanut sen ortodoksisen kirkon alaisuuteen. M
S:t Petersburg 1814. Följande år togs en andra upplaga
med samma färdigt satta typer vid Frenckells tryckeri i
Åbo. Bibelsällskapets finskspråkiga helbibel utkom 1817.
Även den trycktes i S:t Petersburg, och upplagan 5 000
exemplar distribuerades huvudsakligen i forna Gamla
Finland och Ingermanland. De färdigt satta sättskivorna
fördes därefter i orört skick till Åbo, där ytterligare 5 500
Biblar trycktes ännu samma år för det övriga Finlands
behov. År 1822 togs s.k. stereotypavgjutningar av sättskivorna under Patersons vakande öga i S:t Petersburg,
för att underlätta framtida stora upplagor.
Finska Bibelsällskapet, som grundades 1812, blev
under 1800-talets lopp Finlands främsta förläggare och
distributör av Biblar och Nya Testamenten. Som tack
för sina betydande förtjänster blev John Paterson promoverad till hedersdoktor vid Kejserliga Akademin i Åbo
1.11.1817. Även grundandet av Ryska Bibelsällskapet
1813 var hans förtjänst. Kejsar Alexander I beviljade
Paterson 6 000 rubel i årlig pension då denne 1822 återvände till Skottland. Paterson erhöll denna pension till
sin död, trots att kejsar Nikolaj I hade indragit Ryska
bibelsällskapets koncession 1825 och lagt det under den
ortodoxa kyrkan. M
Översättning: Pertti Hakala
1812
143
Jyrki Paaskoski
Vanhan Suomen liittäminen Suomen
suuriruhtinaskuntaan
Gamla Finland införlivas med
Storfurstendömet Finland
Joulukuussa 1821 Kivennavan kirkkoherra Henrik
Borenius kirjoitti Vanhan Suomen liittämisen kymmenvuotismuistoksi Runolaulu[n] Wanhan ja Uuden
Suomen maan yhdistyksestä, jossa hän ylisti Aleksanteri I:n ratkaisun kaukokatseisuutta ja viisautta:
”Jo on wiihtynyt wihasta,
Luoja meillen lemmistynyt,
Koska kautta Keisarimme,
Kautta Haltian hywimmän,
Suuren suvun suomalaisen,
Kaikki yhtehen kokoisi,
Kansan yhdeksi yhisti.
Tämä Herra täydellinen
Tämä Isämme ihana
Saatti suuren Suomen saaren
Niemen asujat awaran
Alle wanhan Waltikkansa,
Weljet suodut seurahani.”
Runoilijana Borenius jäi tunnetumman aikalaisensa
Viipurin maistraatin sihteerin Jaakko Juteinin varjoon. Kuten Boreniuskin myös Juteini ylisti useissa
runoissaan Aleksanteri I:n jaloutta, mutta tiettävästi
hän ei nimenomaisesti maininnut Vanhan Suomen
liittämispäätöstä ainoassakaan runossaan. Juteinin
mielestä Vanha Suomi kuitenkin kuului sekä kielellisistä että historiallisista syistä osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa.
Boreniuksen mukaan Ruotsin ja Venäjän väliset
rajoja siirtäneet suuri Pohjan sota 1700–1721, hattujen sota 1741–1743 ja Suomen sota 1808–1809 olivat
kaikki olleet sinänsä suomalaisille suureksi vahingoksi. Kaikki kolme sotaa olivatkin johtaneet Suomen
miehitykseen, joiden tuloksena kansa lamaantui ja
maanviljely, kauppa ja muut elinkeinot taantuivat.
Sekä Boreniuksen että Juteinin mielestä Ruotsi oli
kyllä monin tavoin edistänyt läntisen Suomen kehitystä, mutta se oli voimavaroiltaan ollut kuiten-
Viipurin kuvernementin (Vanhan Suomen) vaakunaksi
määritelty Karjalan vaakuna, noin v. 1800. Kansallisarkisto.
Karelens vapen i fastställd utformning som Viborgska
guvernementets (Gamla Finlands) vapen ca 1800.
Riksarkivet.
I december 1821 skrev kyrkoherden i Kivinebb Henrik
Borenius dikten ”Runolaulu Wanhan ja Uuden Suomen maan yhdistyksestä” [Runosång om förenandet av
Gamla och Nya Finland] till 10-årsminnet av Gamla
Finlands förening med Finland. Han prisade där framsyntheten och klokheten i Alexander I:s beslut.
Som poet kom Borenius att överskuggas av en mer
känd samtida diktare, magistratssekreteraren i Viborg,
1812
144
Karjalaistyttö Vanhasta Suomesta. C.A. Gottlundin
”Otavan” kuvitusta.
Karelarflicka från Gamla Finland. Illustration i C.A.
Gottlunds ”Otava”.
kin niin heikko, ettei se ollut kyennyt puolustamaan
Suomea. Molemmat katsoivat, että vuosien 1721 ja
1743 rajat olivat luonnottomia ja erottaneet ”weljet
weljistä”. Siksi Haminan rauha ja uusi vuoden 1809
Pohjanlahteen ulottunut valtakunnan raja olivat
olleet Suomen kansalle onneksi ja mahdollistaneet
”Wanhan ja Uuden Suomen maan” yhdistämisen.
Siinä missä Borenius ylisti suoraan yhdistämispäätöstä, tyytyi Juteini kiertoteitse kiittämään keisaria
tärkeästä ratkaisusta tunnetuiman runonsa Laulu
Suomessa (1816) ensimmäisessä säkeessä ”Arvon mekin ansaitsemme/ Suomen maassa suuressa”. Vaikka
runo on tavallisesti tulkittu kuvanneen Juteinin käsitystä suomalaista talonpoikaisesta kansasta ja sen
suhteesta muihin säätyihin, voidaan sen ensimmäinen säe nähdä myös oman aikansa välittömässä kontekstissa viittaamassa Vanhan Suomen yhdistämiseen
ja korostamassa Viipurin läänin asukkaiden tasavertaista asemaa muun suuriruhtinaskunnan kanssa.
Aleksanteri I:n yhdistämisjulistuksen (11./
23.12.1811) motiivia on pohdittu vilkkaasti 1800-luvun lopulta lähtien. Yhdistämisen välttämättömänä
ehtona oli valtakunnan rajan siirtäminen Pohjanlahteen, mikä vähensi venäläisten pääkaupunki Pietaria
kohtaan tuntemaa uhkaa. Myös tarve sitoa suuriruhtinaskunnan poliittinen eliitti entistä tiukemmin
Jakob Judén (Jakko Juteini). Liksom Borenius prisade
också Judén i flera dikter Alexander I:s ädelmod, men
veterligen nämnde han inte i någon av sina dikter uttryckligen beslutet om Gamla Finlands förening. Judén
ansåg dock att Gamla Finland både av språkliga och
historiska skäl var en del av storfurstendömet Finland.
Enligt Borenius hade såväl Stora nordiska kriget
1700-1721 som Hattarnas krig 1741-1743 och Finska
kriget 1808-1809, vilka ledde till att gränserna mellan
Sverige och Ryssland flyttades, varit till stort förfång
för finländarna. Alla tre krig hade lett till att Finland
blev ockuperat, vilket ledde till att folket förlamades och
att jordbruket, handeln och andra näringsgrenar gick
tillbaka. Enligt både Borenius och Judén hade Sverige
visserligen på många sätt främjat utvecklingen i västra
Finland, men i resurshänseende hade riket dock varit så
svagt att det inte förmått försvara Finland. Båda ansåg att 1721 och 1743 års gränser var onaturliga och
separerade ”bröder från bröder”. Därför hade freden i
Fredrikshamn och den nya riksgränsen från 1809 som
sträckte sig till Bottniska viken varit en lycka för det
finska folket och möjliggjort en förening av Gamla och
Nya Finland.
Medan Borenius direkt prisade föreningsbeslutet nöjde
sig Judén med att indirekt tacka kejsaren för det viktiga
beslutet i första strofen av sin mest kända dikt Laulu
Suomessa (1816) ”Arvon mekin ansaitsemme/Suomen
maassa suuressa”. Dikten har vanligen ansetts återspegla
Judéns uppfattning om den finska allmogen och dess förhållande till de övriga stånden, men man kan i dess första
strof i omedelbar samtida kontext läsa en hänvisning
till anslutningen av Gamla Finland, och en betoning av
att invånarna i Viborgs län var jämlika med det övriga
storfurstendömet.
Motiven för Alexander I:s föreningsmanifest
(11./23.12.1811) har flitigt dryftats sedan slutet av
1800-talet. Ett absolut villkor för föreningen var att
riksgränsen flyttades till Bottniska viken, vilket minskade
den ryska känslan av att huvudstaden S:t Petersburg
var hotad. Också behovet att binda storfurstendömets
politiska elit allt starkare till kejsardömet förutsatte att
Alexander I fortsatte det generösa belönande av finnarna
som han inlett redan 1808. Den politiskt svåra dåtida
situationen talade även för beslutet; alliansen mellan
Ryssland och Frankrike höll på att stranda och Frankrike undersökte möjligheterna att få Sverige att gå med i
den franskledda fronten mot Ryssland. Gamla Finlands
förening med storfurstendömet var en del av Alexander
I:s integreringspolitik beträffande storfurstendömets elit,
som i friherre G. M. Armfelt, som på våren 1811 trätt
i rysk tjänst, funnit en mycket energisk förespråkare.
1812
145
Viipurin/Suomen kuvernementin kartta vuodelta 1803. Kuvernementissa oli
Viipurin, Käkisalmen, Sortavalan, Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan
piirikunnat, jotka kartassa erotettu eri väreillä. Kansallisarkisto.
keisarikunnan yhteyteen edellytti Aleksanteri I:ä jatkamaan jo vuonna 1808 aloittamaansa suomalaisten
avokätistä palkitsemista. Ratkaisua tuki myös ajankohdan poliittisesti vaikea tilanne, jossa Venäjän ja
Ranskan liittosuhde oli kariutumassa ja jossa Ranska
tutki mahdollisuuksia saada Ruotsi asettumaan sen
johtamaan Venäjän-vastaiseen rintamaan. Vanhan
Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan oli osa
tätä Aleksanteri I:n suuriruhtinaskunnan eliittien
integrointipolitiikkaa, ja sitä ajoi erityisen tarmokkaasti Venäjän palvelukseen keväällä 1811 astunut
vapaaherra G. M. Armfelt.
Nykytulkintojen mukaan liittämispäätöksen kannalta ratkaisevimmaksi osoittautui kuitenkin Aleksanteri I:n halu rajoittaa venäläisen maaorjuuden
leviämistä keisarikunnan ei-venäläisiin osiin. Vanhan Suomen lahjoitusmaatalonpoikien heikentynyt
asema ja verotuksen kiristyminen 1700-luvun lopulta
lähtien olivat johtaneet sosiaalisen jännityksen lisääntymiseen. Vuonna 1810 Valkjärven Veikkolan
donaatiolla tapahtuneet talonpoikaislevottomuudet
kantautuivat keisarin tietoon, ja hän määräsi erillisen
komission tekemään selvityksen tapahtumien taustoista. Hieman aikaisemmin Virossa ja Liivinmaalla
vuosina 1802 ja 1804 oli keisarin määräyksestä an-
G Karta över Viborgska/Finländska guvernementet från
1803. Guvernementet bestod av Viborgs, Kexholms,
Sordavala, Fredrikshamns, Villmanstrands och Nyslotts
kretsar, vilka framträder på kartan i olika färger.
Riksarkivet.
Avgörande för föreningsbeslutet var enligt nutida tolkningar Alexander I:s strävan att begränsa spridningen
av den ryska livegenskapen till de icke-ryska delarna av
kejsardömet. Böndernas försämrade situation på donationsgodsen i Gamla Finland och den skärpta beskattningen från slutet av 1700-talet hade lett till en ökning
av den sociala spänningen.
Bondeoroligheterna på donationsgodset Veikkola i
Valkjärvi 1810 hade kommit till kejsarens kännedom, och
han utsåg en särskild kommission som skulle utreda händelsernas bakgrund. Något tidigare hade man i Estland
och Livland åren 1802 och 1804 på kejserlig befallning
utfärdat särskilda lagar, som garanterade, att bönderna
fick ärftlig nyttjanderätt till sina hemman och att de
adliga godsägarna inte kunde sälja bönderna utan land.
Kejsarens motiv hade varit att hindra att de livländska
och estniska bönderna sjönk ner i fullständig livegenskap.
Föreningen av Gamla Finland med storfurstendömet
Finland fick i G. M. Armfelt, som övergått i rysk tjänst,
en inflytelserik talesman, då kejsaren förordnade honom
1812
146
att samla uppgifter och göra upp en framställning om
föreningsåtgärderna. På sommaren och förhösten 1811
förberedde Armfelt sitt förslag genom att samla in uppgifter om Gamla Finlands förvaltning, rättsväsende och
ekonomiska förhållanden. I oktober 1811 skrev han sitt
betänkande Réflexions sur la Réunion de l’Ancienne et
de la Novelle Finlande, som innehöll en grundlig utredning om fördelarna med föreningen och om det praktiska
förverkligandet.
Det omfattande betänkandet behandlades vid Alexander I:s och Armfelts möte mellan fyra ögon i början
av november 1811, då Alexander I fattade sitt beslut
att Gamla Finland skulle förenas med storfurstendömet
Finland. Enligt Armfelt var kejsarens främsta motiv för
föreningen uttryckligen att förbättra böndernas ställning
på donationsgoden och att hindra spridningen av de ryska
dragen i livegenskapen.
Den 5 november 1811 skrev Armfelt till hustrun
Hedvig De la Gardie om sitt möte med kejsaren:
”Jag har ätit middag på hovet, arbetat med kejsaren i afton och äntel. fått deciderat om gamla och
nya Finlands förening, som är ett verkel. stort opus
och för mänskligheten ej en liten vinst, ty de olyckel.
varelserna i gamla Finland kunna därigenom hoppas att återfå en existence civile och komma ut ur
sin förfäing.”
G. M. Armfelt laati yksityiskohtaisen Vanhan Suomen
liittämissuunnitelman, joka sai nimekseen Réflexions
sur la Réunion de l’Ancienne et de la Nouvelle Finland.
Armfelt esitteli yhdistämissuunnitelman Aleksanteri I:lle
marraskuun alussa 1811. Kansallisarkisto.
G.M. Armfelt utarbetade en detaljerad plan för
anslutningen av Gamla Finland under rubriken Réflexions
sur la Réunion de l’Ancienne et de la Nouvelle Finlande.
Armfelt presenterade anslutningsplanen för Alexander I i
början av november 1811. Riksarkivet.
nettu erityiset lait, jotka takasivat sen, että talonpojat
saivat tilojensa perinnöllisen nautintaoikeuden ja sen
etteivät aateliset kartanonisännät voisi myydä heitä
ilman maata. Keisarin motiivina oli ollut estää Liivinmaan ja Viron talonpoikien painuminen täydelliseen
maaorjuuteen.
Vanhan Suomen yhdistäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan sai Venäjän palvelukseen siirtyneestä
G. M. Armfeltista vaikutusvaltaisen puolestapuhujan, kun keisari määräsi tämän kokoamaan tietoja
ja laatimaan esityksen yhdistämistoimista. Kesällä ja
alkusyksystä 1811 Armfelt valmisteli esitystään kerää-
Därefter utarbetade statssekreterare M. M. Speranskij
på basen av Armfelts betänkanden ett förslag som förespråkade föreningen. Det behandlades av en kommission
som bestod av ordförandena för de olika departementen
i det ryska riksrådet. På basen av det godkända förslaget
utarbetade Speranskij och Armfelt ett utkast till manifest,
som Alexander I godkände 11./23.12.1811 och som blivit
känt som föreningsmanifestet för Gamla Finland.
Ur kejsarens synvinkel erbjöd föreningen av Gamla
Finland med storfurstendömet en snabb genväg för skötseln av donationsgodsböndernas sak, varvid idén var att
ansvaret för de praktiska åtgärderna skulle överföras på
storfurstendömets tjänstemän. Genom att utsträcka de
nya svenska lagarna och svensk praxis som tillämpades
i storfurstendömet till även gälla Gamla Finland trodde
Alexander I att böndernas ställning på donationsgodsen
skulle förbättras och att antalet rättsfall som hopat sig i
rättsväsendets alla instanser skulle minska. De praktiska
åtgärder som föreningen krävde slogs fast i förordningen
om regleringen av Viborgs län 19./31.12.1811, och verkställandet anförtroddes ett nytt organ, Organisationskommittén för Viborgs län, som sammanträdde första
gången i början av mars 1812.
1812
147
mällä tietoja Vanhan Suomen hallinnosta, oikeudenhoidosta ja taloudellisista oloista. Lokakuussa 1811
hän kirjoitti mietintönsä Réflexions sur la Réunion
de l’Ancienne et de la Nouvelle Finlande, joka sisälsi perusteellisen selvityksen yhdistämisen eduista ja
käytännön toteutuksesta.
Laajaa muistiota käsiteltiin Aleksanteri I:n ja
Armfeltin kahdenkeskisessä tapaamisessa marraskuun alussa 1811, jolloin Aleksanteri I teki päätöksen
Vanhan Suomen liittämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan. Armfeltin mukaan keisarin keskeisen
motiivi yhdistämiselle oli nimenomaan lahjoitusmaatalonpoikien aseman kohentaminen ja maaorjuuden
venäläisten piirteiden leviämisen estäminen. Armfelt kirjoittikin 5. marraskuuta 1811 tapaamisestaan
keisarin kanssa puolisolleen Hedvig De la Gardielle
seuraavasti:
Till ordförande för kommittén och till landshövding
i Viborgs län utnämndes Carl Stjernvall, som tillsammans med sin bror, landshövdingen i Nylands och Tavastehus län Gustav Fredrik Stjernvall, statssekreterare
Robert Henrik Rehbinder samt J. F. Aminoff och J. A.
Ehrenström, bägge i detta skede ännu utan någon formell
ställning, utgjorde kärnan i den s.k. Armfeltska ligan.
Denna grupp svarade för förverkligandet av merparten
av de planer som var av betydelse för storfurstendömets
framtida ställning: utöver Gamla Finlands förening med
storfurstendömet bör i detta sammanhang nämnas grundandet av Kommittén för finska ärenden, flyttandet av
huvudstaden till Helsingfors och återinrättandet av den
finska armén kring de värvade jägarbataljonerna.
Armfelts varningar till Stjernvall inför dennes avfärd
till Viborg vintern 1812 vittnade vältaligt om den svåra
uppgift som landshövdingen hade framför sig:
”Olen syönyt päivällistä hovissa, työskennellyt illalla keisarin kanssa, ja lopultakin saanut päätettyä
vanhan ja uuden Suomen yhdistämisen, mikä on
todellakin suuri saavutus ja ihmiskunnalle ei mikään pieni voitto, sillä nuo onnettomat olennot
vanhassa Suomessa voivat siten toivoa saavansa
takaisin yhteiskunnan turvaaman
elämän (existence civile) ja päästä
pois raakalaisuudestaan.”
”Vid Er ankomst till Viborg blir Ni assommerad av
skvaller, klagomål och gräl. Hör alla, kom ihåg det
mesta, men giv Er tid att bedöma vikten av allt vad
Er företes. Herrarne av adeln hava généralement burit
sig illa och barbariskt åt med sine bönder. Domarne
å en annan sida egennyttigt och insidieust – le tiers
Tämän jälkeen valtiosihteeri Mihail
Speranski laati Armfeltin mietintöjen
pohjalta yhdistämistä puoltavan esityksen, joka käsiteltiin Venäjän valtakunnanneuvoston eri departementtien
puheenjohtajista koostuvassa komissiossa. Hyväksytyn esityksen pohjalta
Speranski ja Armfelt laativat julistusluonnoksen, jonka Aleksanteri I hyväksyi 11./23.12.1811 ja joka tunnetaan
Vanhan Suomen liittämismanifestina.
Keisarin näkökulmasta Vanhan
Suomen yhdistäminen tarjosi lahjoitusmaatalonpoikien asian hoitamisessa nopean oikotien, jonka ideana
oli siirtää vastuu käytännön toimista
suuriruhtinaskunnan virkamiehille.
Ulottamalla suuriruhtinaskunnassa
noudatettavat uudet ruotsalaiset lait ja
käytännöt Vanhaan Suomeen Aleksanteri I uskoi lahjoitusmaatalonpoikien
aseman kohentuvan ja oikeuslaitoksen
kaikkia portaita ruuhkauttaneiden oi-
Ensimmäinen tieto Aleksanteri I:n Vanhan Suomen liittämispäätöksestä on
G. M. Armfeltin kirjeessä vaimolleen Hedvig De la Gardielle 5.11.1811.
Kansallisarkisto.
De tidigaste uppgifterna om Alexander I:s beslut om anslutningen av
Gamla Finland påträffas i G.M. Armfelts brev till hustrun Hedvig
(f. De la Gardie) 5.11.1811. Riksarkivet.
1812
148
Viipuri Papulan suunnalta nähtynä. Taustalla avautuu väylä
Uuraaseen ja Viipurinlahdelle. Tuntemattoman taiteilijan
maalaus vuodelta 1804. Lahden kaupunginmuseo/
taidemuseo.
keusjuttujen määrän supistuvan. Yhdistämisen käytännön toimet lyötiin lukkoon Viipurin läänin järjestämisasetuksessa 19./31.12.1811, ja työn toteuttajaksi
perustettiin erityinen Viipurin läänin järjestämiskomitea, joka kokoontui ensimmäisen kerran maaliskuun alussa 1812.
Komitean puheenjohtajaksi ja Viipurin läänin
maaherraksi nimitettiin Carl Stjernvall, joka yhdessä
veljensä Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherran
Fredrik Stjernvallin, valtiosihteeri Robert Henrik Rehbinderin ja tuolloin vielä muodollisia asemia vailla
olevien J. F. Aminoffin ja J. A. Ehrenströmin kanssa
muodosti niin sanotun Armfeltin liigan kovan ytimen. Tämä ryhmä vastasi useimmista vuosina 1811
ja 1812 toteutetuista suuriruhtinaskunnan tulevan
aseman kannalta tärkeiden suunnitelmien toteuttamisesta, joista Vanhan Suomen liittämisen lisäksi on
mainittava Suomen asiain komitean perustaminen,
pääkaupungin siirtäminen Helsinkiin ja Suomen armeijan uudelleen perustaminen värvättyjen jääkäripataljoonien ympärille.
Armfeltin varoitukset Stjernvallille ennen tämän
lähtöä Viipuriin talvella 1812 osoittavat hyvin, kuinka
vaikean tehtävän eteen maaherra oli joutumassa:
Vy över Viborgs stad från Papula. I fonden öppnar sig
farleden mot Trångsund och Viborgska viken. Målning
av okänd mästare från 1804. Lahtis stadsmuseum/
konstmuseum.
état – ingen bit bättre, prästerne – värdigt kappan
och kragen, då de tjänar skrymteri och immoralité
till mantel. Bonden förfäad, förtryckt, stursk av förtvivlan, liknöjd om sin hela varelse av idel elände,
misstrogen, lätt narrad och i synnerhet lat och ovillig.
Sammansättningen av så mycket ont o odugel. formerar ett helt, som är farligt att vidröra annat än med
en stor försiktighet.”
Stjernvalls uppgift som ordförande för organisationskommittén var inte lätt. Som tjänsteman från det svenska
Finland och som icke insatt i förhållandena i Gamla
Finland hade han svårt att uppfatta områdets administrativa, rättsliga, språkliga och kulturella särdrag och
komma överens med staden Viborgs societet.
Av organisationskommitténs sex medlemmar var hälften från Gamla och hälften från Nya Finland. Kommitténs kärntrupp eller ”gammalfinländarna”, borgmästaren
i Viborg Jakob Europaeus och f.d. guvernementskassören
Johan Björkqvist, referendariesekreteraren R. W. Stierwald från det svenska Finland samt kommitténs sekreterare lagman Gottlieb Leopold svarade i praktiken för
utarbetandet av organisationsförslaget. Kommitténs
övriga medlemmar verkliga statsrådet Peter von Fric-
1812
149
”Kun tulette Viipuriin, tapetaan Teidät juorupuheilla, valituksilla ja riidoilla. Kuunnelkaa kaikkia,
pankaa enin osa kuulemastanne mieleen, mutta
ottakaa aikaa tyynesti punnitaksenne, minkä arvoista se on, joka Teille esitetään. Ylipäänsä aatelismiehet ovat kohdelleet talonpoikiaan pahasti
ja julmasti, tuomarit viekkaasti ja omaa voittoa
tavoitellen; porvaristo – le tiers état – ei ole rahtuakaan parempi; papit, heillä on kappa ja kaulus
tekopyhyyden ja epäsiveyden peitteenä; talonpoika on kuin elukka, sorrettu, epätoivosta röyhkeä,
kurjuutensa tähden väliäpitämätön koko olostaan,
epäluuloinen, helposti petetty ja erittäinkin laiska
ja haluton. Kun niin paljon pahuutta ja kelvottomuutta joutuu yhteen, syntyy siitä kokonaisuus,
johon on vaarallista koskea muuten kuin suurella
varovaisuudella.”
cius, lagmannen Gustaf von Kothen och landskamreraren
Mikael Wacklin visade ingen större aktivitet. Kommittén
fick sitt förslag snabbt klart, och den upplöstes i slutet
av december 1813.
Armfelts inställning bidrog på ett avgörande sätt till
Stjernvalls beslut att utestänga Gamla Finlands lokala
ämbetsmannakår från verkställandet av föreningen.
Merparten av ämbetsmännen inom den regionala förvaltningen, häradsdomarna och jordkommissarierna
inom den lokala förvaltningen dvs. kronofogdarna och
länsmännen, hamnade på indragningsstat, och i deras
ställe värvade Stjernvall nya män från det svenska Finland. Lösningen var inte lyckad med tanke på de fortsatta
åtgärderna för verkställandet av föreningen, eftersom de
nya tjänstemännen p.g.a. bristande stöd inte förmådde
hålla den snabba tidtabell för införlivandet som Armfelt
förutsatt.
Inte heller den förbättring av böndernas situation
på donationsgodsen som utgjort det främsta motivet för
anslutningen av Gamla Finland till storfurstendömet
Finland kom att förverkligas på önskat sätt, vilket var en
stor besvikelse för Alexander I. Varken storfurstendömets
senat eller läns- och rättsförvaltningen i Viborgs län lyck-
Stjernvallin tehtävä järjestämiskomitean puheenjohtajana ei ollut helppo. Ruotsin Suomesta tulevana
virkamiehenä ja Vanhan Suomen oloja tuntemattomana hänen oli vaikea hahmottaa sen hallinnollisia,
oikeudellisia, kielellisiä ja kulttuurisia erityispiirteitä
ja tulla toimeen viipurilaisten seurapiirien kanssa.
Järjestämiskomitean kuudesta jäsenestä puolet oli Vanhasta ja puolet
Uudesta Suomesta. Sen ydinryhmä eli
”vanhasuomalaiset” Viipurin pormestari Jakob Europaeus ja kuvernementin
entinen rahastonhoitaja Johan Björqvist, Ruotsin Suomesta tullut esittelijäsihteeri R. W. Stierwald ja komitean
sihteeri laamanni Gottlieb Leopold vastasivat käytännössä järjestämisehdotuksen laatimisesta. Komitean muut jäsenet
todellinen valtioneuvos Peter von Friccius, laamanni Gustaf von Kothen ja
lääninkamereeri Mikael Wacklin eivät
toimineet erityisen aktiivisesti. Komitea
sai esityksensä valmiiksi nopeasti, ja se
hajaantui joulukuun lopussa 1813.
Armfeltin asenne vaikutti ratkaise- Kielenkääntäjänä toiminut Suomen asiain komission sihteeri, nimineuvos
vasti siihen, että Stjernvall päätti sulkea Petter Kruskopf (1779-1857) kuului niihin virkamiehiin joiden virkaura
Vanhan Suomen oman virkamiehistön jatkui Vanhan Suomen liittämisenkin jälkeen. Yksityiskohta Kruskopfin
pois yhdistämistyön käytännön toi- asemaa v. 1810 koskevasta asiakirjasta. Kansallisarkisto.
mista. Valtaosa aluehallinnon virkaSekreteraren vid Kommissionen för finska ärenden titulärrådet Petter
miehistä, kihlakunnantuomareista ja
Kruskopf (1779-1857) som även varit translator hörde till de ämbetsmän
paikallishallinnon maakomissaareista vars karriärer kom att fortsätta efter anslutningen av Gamla Finland.
eli kruununvoudeista ja nimismiehistä Detalj i ett dokument som behandlar Kruskopfs ställning 1810.
joutui lakkautuspalkalle, ja heidän tilal- Riksarkivet.
1812
150
leen Stjernvall värväsi uusia miehiä Ruotsin puoleisesta Suomesta. Yhdistämisen jatkotoimien toteuttamisen kannalta ratkaisu ei ollut onnistunut, sillä
uudet virkamiehet eivät tuen puuttuessa onnistuneet
Armfeltin edellyttämän ripeän yhdistämisaikataulun
toteuttamiseen.
Yhdistämisen keskeisin motiivi eli lahjoitusmaatalonpoikien olojen kohentaminen ei sekään toteutunut
toivotulla tavalla, mikä oli suuri pettymys Aleksanteri I:lle. Suuriruhtinaskunnan senaatti eikä Viipurin
läänin- ja oikeushallinto onnistuneet lopettamaan
lahjoitusmaakiistoja, vaan entisenlainen epävakaa
tilanne jatkui ja sosiaalinen jännitys kiristyi entisestään. Hieman ennen vuonna 1825 tapahtunutta
kuolemaansa Aleksanteri I asetti erityisen lahjoitusmaakomitean, jonka salaisessa ohjeaktissa keisari
määräsi, että talonpojat saisivat pitää henkilökohtaisen vapautensa mutta menettäisivät perintöoikeuden
tiloihinsa ja muuttuisivat tilojensa vuokraviljelijöiksi
eli lampuodeiksi. Komitea antoi salaisen ohjeen mukaisen mietinnön, jonka uusi keisari Nikolai I vahvisti
13./25.11.1826.
Lahjoitusmaajulistuksessa varattiin kymmenen
vuoden siirtymäaika, jonka kuluessa talonpoikien
oli maksettava verorästinsä tai muutettava pois tiloiltaan. Vuonna 1836 Viipurin läänissä oli useita
vaikeita lahjoitusmaalevottomuuksia, joiden tuloksena Viipuriin perustettiin hovioikeus 1839 nopeuttamaan oikeusjuttujen käsittelyä. Lahjoitusmaakysymys
sai ratkaisunsa vasta vuosina 1863 ja 1867, jolloin
Helsinkiin koolle kutsutut suuriruhtinaskunnan valtiopäivät päättivät lahjoitusmaiden lunastamisesta
sitä mukaa, kun niitä tulisi myytäväksi. Prosessi kesti
kauan ja viimeiset perintökirjat jaettiin Suojärven talonpojille vuoteen 1922 mennessä. M
ades få slut på donationsgodstvisterna, varför det tidigare
instabila läget fortsatte och den sociala spänningen tilltog
ytterligare. Kort före sin död 1825 tillsatte Alexander I
en särskild donationsgodskommitté, med hemliga direktiv
där kejsaren stipulerade att bönderna skulle få behålla sin
personliga frihet men mista arvsrätten till sina hemman
och där bli arrendebönder eller landbönder. Kommittén
följde det hemliga direktivet i sitt betänkande, som stadfästes av den nye kejsaren Nikolaj I 13/25.11.1826.
Kungörelsen om donationsgodsen stipulerade om en
övergångstid på tio år; under denna tid skulle bönderna
betala sina skatteskulder eller flytta bort från sina hemman. År 1836 inträffade flera svåra oroligheter på donationsgodsen i Viborgs län, vilket ledde till grundandet
av Viborgs hovrätt 1839 för att försnabba behandlingen
av rättsfallen. Donationsgodsfrågan fick sin lösning först
åren 1863 och 1867, då den i Helsingfors sammankallade
lantdagen beslöt att lösa in donationsgodsen an efter att
de kom till försäljning. Processen räckte länge och de sista
skattebreven delades ut åt bönderna i Suojärvi år 1922. M
Översättning: Christina Forssell
1812
151
Pentti Paavolainen
Viipuri vuonna 1812
Viborgs stad 1812
Viipurin satamaelämää kuvaavan Mikael Erassin maalauksen (1854) täyttää vilkas hyörinä, laivojen lastaus ja purku,
virkamiesten ja porvareiden jutustelu sekä käsityöläisten, talonpoikien ja merimiesten kohtaamiset.
Lahden kaupunginmuseo/taidemuseo.
Konstnären Mikael Erassis målning av livet i Viborgs hamn (1854) är fylld av liv och rörelse: lossning och lastning av
fartyg, diskussioner mellan ämbetsmän och borgare, möten medan bönder, hantverkare och sjömän.
Lahtis stadsmuseum/konstmuseum.
Kun Vanha Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntaan,
Viipurin kaupunki pysyi paikallaan ja elämä siellä
jatkui tuolloin entisellään. Mutta hallinnollis-maantieteelliset koordinaatit muuttuivat. Pietariin kaikessa
suuntautuneen kaupungin piti kääntää katsetta Helsingin suuntaan. Mutta mikä oli se parin kivitalon
ja hiiltyneen hirsikehikon kaupunkipahanen, jossa
pidettiin pihoilla karjaa ja jota olisi pitänyt alkaa kunnioittaa uutena vallan keskuksena? Viipurilaiset olivat
katsoneet Pietariin, Narvaan, Tarttoon, Rääveliin ja
Riikaan. Hamina, Lappeenranta ja Kotka kuuluivat
heidän reviiriinsä.
Då Gamla Finland anslöts till storfurstendömet förblev
Viborgs stad på sin plats och livet fortgick där som förut, men i förvaltningsmässigt och geografiskt hänseende
förändrades koordinaterna. Staden som i alla avseenden varit inriktad mot S:t Petersburg måste nu vända
blickarna mot Helsingfors. Men vad var detta för en
stad, som bestod av ett par stenhus och några förkolnade stockhusrester, på vars gårdar man höll boskap och
vilken nu borde börja högaktas som maktens centrum?
Viborgarna hade blickat mot S:t Petersburg, mot Narva,
Reval och Riga. Fredrikshamn, Villmanstrand och Kotka
hörde till deras revir.
1812
152
Det område som genom freden i Nystad 1721 anslöts till Ryssland blev provinsen Viborg, en stad och en
gränsfästning, vilka underställdes Petersburgska guvernementet, och skyddades av en befästning som kallades
Kron S:t Annae, den heliga Annas krona. Efter freden i
Åbo 1742 avtog fästningens betydelse då Fredrikshamn
och Kotka övertog rollen som befästa förposter. Överkommendantstyrelsen (1710–1744) omvandlades till
en guvernörsstyrelse (1744–1784) för reglerandet av
de civila förhållandena i det område som sträckte sig
ända till Kymmene älv. Av guvernörerna brukar N. H.
von Engelhardt (1766–1778) ihågkommas, bl.a. för sin
insats för att 1734 års svenska lag skulle gälla inom hela
guvernementet och för att han upprätthöll goda relationer
till stadens borgerskap. Åren 1784 och 1797 genomfördes ytterligare förvaltningsreformer som blev kortvariga.
Efter en kort tid som huvudstad i ett ståthållarskap blev
Viborg huvudstad för det 1802 bildade Finländska guvernementet, vilket genom ett beslut i december 1811 anslöts
till storfurstendömet som Viborgs län.
Då kejsar Alexander I i augusti 1812 reste till Åbo för
att träffa Karl Johan Bernadotte stannade han i Viborg i
tre timmar den 8 augusti 1812, och blev då underrättad
av en kurir om att Napoleon åter gått till angrepp. På
återresan rastade han likaså bara tre timmar i staden.
När Alexander i september 1819 avslutade en längre
rundresa i Finland dröjde han kvar i Viborg i ett halvt
dygn, från morgonnatten till eftermiddagen.
En av dem som bidrog till att skapa Viborgs län var
överstelöjtnanten Carl Johan Stjernvall (1764–1815).
Som gustavian hade han först
vägrat att svära Kejsaren trohet.
Stjernvall ledde år 1809 den officersdeputation som färdades till
S:t Petersburg för att försöka
trygga de finska officerarnas
framtid. Han blev senare utnämnd till ordförande för Organisationskommittén för Viborgs
län och länets (gubernija) första
landshövding (gubernator). Anslutningen av området skapade
många spänningar och det var
inte lätt att genast klargöra dess
nya självständiga ställning för
den ryska förvaltningen. Den begåvade och omtyckte Stjernvall
Viipurin maaherrantalo vuonna 1799, jolloin se toimi venäläisen kuvernöörin talona. avled vid endast 51 års ålder och
Johann Brockmannin piirros Viipurin kuvernementin kartastossa. Kansallisarkisto.
efterlämnade en talrik familj. Efterträdaren Carl Johan Walleen,
Landshövdingshuset i Viborg år 1799, då det fungerade som ryskt guvernörshus.
Teckning av Johann Brockmann i atlas över Viborgska guvernementet. Riksarkivet.
som gifte sig med änkan och som
Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjään liitetystä alueesta tuli Pietarin kuvernementtiin kuuluva
Viipurin provinssi, kaupunki ja rajalinnoitus, joka
sai suojakseen länttä vastaan Kron St. Annae, Pyhän
Annan kruunu -nimisen linnoituksen. Turun rauhan
1742 jälkeen linnoituksen merkitys väheni, kun etuvartioksi linnoitettiin Hamina ja Kotka. Ylikomendantinhallitus (1710–1744) muuttui siviiliolojen
järjestämistä varten Kymijoelle ulottuvan alueen kuvernöörinhallitukseksi (1744–1784). Kuvernööreistä
N. H. v. Engelhardt (1766–1778) muistetaan mm.
siitä, että hän ajoi vuoden 1734 Ruotsin lain käyttöönottamista koko kuvernementin alueella ja piti
yllä hyviä suhteita kaupungin porvaristoon. Vuosina
1784 ja 1797 tehtiin vielä lyhytaikaisiksi jääneitä hallintoreformeja. Käskynhaltijakunnan pääkaupungista
tuli 1802 muodostetun Suomen kuvernementin pääkaupunki, joka 1811 joulukuussa tehdyllä päätöksellä
liitettiin suuriruhtinaskuntaan Viipurin lääninä.
Matkatessaan 1812 syyskuussa Turkuun tapaamaan Karl Johan Bernadottea keisari Aleksanteri I
pysähtyi Viipurissa kolmen tunnin ajan 8.8.1812.
Juuri silloin hän sai kuriirilta tiedon Napoleonin uusimmasta hyökkäyksestä. Paluumatkalla hän lepäsi
samoin vain kolmen tunnin ajan. Pitemmän Suomen matkansa päättyessä syyskuun puolivälissä 1819
Aleksanteri viipyi Viipurissa aamuyöstä iltapäivään.
Viipurin läänin yksi luojista oli everstiluutnantti
Carl Johan Stjernvall (1764–1815), joka kustaviaanina ensin oli kieltäytynyt vannomasta uskollisuuden
1812
153
Viborg med omnejd år 1818, då staden ännu var
helt omgiven av befästningsanläggningar.
Rysk militärkarta. Riksarkivet.
Viipuri ympäristöineen vuonna 1818, jolloin
kaupunki oli vielä täysin linnoitusten ympäröimä.
Venäläinen sotilaskartta. Kansallisarkisto.
valaa Keisarille. Hän johti 1809 Pietariin matkustanutta upseerivaltuuskuntaa, asianaan Suomen armeijan upseerien tulevaisuuden takaaminen. Stjernvall nimitettiin Viipurin läänin järjestämiskomitean
puheenjohtajaksi ja läänin (gubernija/län) ensimmäiseksi maaherraksi (gubernator / landshövding).
(ks erillinen artikkeli) Liittäminen kohtasi monia
jännitteitä, eikä sen uusi itsenäinen asema heti ollut
helppo hahmottaa venäläiselle hallinnolle. Lahjakas ja
pidetty Stjernvall kuoli vain 51-vuotiaana, jättäen joukon lapsia jälkeensä. Lasten tulevaisuudesta huolehti
hänen seuraajansa Carl Johan Walléen, joka avioitui
Stjernvallin lesken kanssa hoitaen maaherran virkaa
vuodet 1816–1820. Lapsista toinen C. E. K. Stjernvall - Wallén kohosi ministerivaltiosihteeriksi, toisen
merkitys on yleisesti vielä tunnetumpi, hänestä kasvoi
Aurora Karamzin (e. Demidoff, s. Stjernvall-Wallén).
Maaherra sai käyttöönsä entisen käskynhaltijan palatsin paraatikentän laidalla.
Vanhan Suomen suurin ongelma lahjoitusmaat,
venäläisen aateliston omaisuutena olevine talonpoikineen, myöhemmin lampuoteineen (landsbonde),
aiheutti hankalia riita-asioita, joissa tarvittiin maakunnan erityisolojen tuntemusta. Viipurin kuverne-
verkade som landshövding 1816–1820, sörjde för
barnens framtid. Av dessa barn blev det ena, C. E. K.
Stjernvall-Walleen, ministerstatssekreterare, och det andra uppnådde sedermera ännu större ryktbarhet, mer
känd som Aurora Karamzin (tidigare Demidoff, född
Stjernvall-Walleen). Landshövdingen övertog den tidigare ståthållarens palats vid paradfältet.
Viborgs läns (f.d. Gamla Finlands) största problem
donationsgodsen, med bönder som var den ryska adelns
egendom och senare landbönder, förorsakade besvärliga
tvistemål, vars biläggande krävde god kännedom om regionens särdrag. Viborgs län var underställt Åbo hovrätt.
Förslag framfördes om inrättandet av en särskild hovrätt
för östra Finland i Sordavala, Nyslott eller Viborg, men
hovrätterna i Åbo och Vasa ansåg inte att en sådan behövdes. Det tog två årtionden innan hovrätten i Viborg
inrättades. Då denna slutligen 1839 kom till innebar det
att antalet svenskspråkiga ämbetsmän och ståndspersoner i staden växte.
Ryska arméns närvaro var för stadens del ett uttryck
för kontinuiteten; garnisonen var mångsidig och bestod
av infanterister och artillerister, en ingenjörstrupp och i
någon mån flottister. Staden Viborgs medeltida ringmur
hade under Vasakungarnas tid försetts med utanverk
1812
154
mentti oli Turun hovioikeuden alainen. Vaikka ItäSuomen oman hovioikeuden perustamista ehdotettiin
Sortavalaan, Savonlinnaan tai Viipuriin, Turun ja
Vaasan mielestä sellaista ei tarvittu, joten Viipurin
hovioikeus sai odottaa kaksi vuosikymmentä. Hovioikeuden perustaminen vuonna 1839, alkoi kasvattaa
ruotsinkielisen virkakunnan ja säätyläistön määrää
kaupungissa.
Jatkuvuutta Viipurin kaupungin näkökulmasta
edusti Venäjän armeijan läsnäolo: varuskunta oli
monipuolinen, jalkaväkeä ja tykkimiehiä, sekä insinöörikomennuskunta ja jonkin verran laivastoa. Keskiaikaisten muurien ympäröimä kaupunki oli saanut
mot öster och söder, Äyräpää och Pantsarlax bastioner.
Innanför dessa vallar uppstod i slutet av 1700-talet ett
slutet område med förvaltnings- och militärbyggnader,
som den tilltagande fattiga befolkningen måste lämna
för en tillvaro ute i förstäderna. Innanför vallarna uppfördes en luthersk och ortodox kyrkobyggnad samt ett
guvernörshus och senare tillkom paradfältet, vilka stod
färdiga 1812 då stadens status förändrades. Så sent som
1860 fattades det slutgiltiga beslutet om att riva den
södra bastionen och vallarna, för att staden skulle kunna
breda ut sig. Före det hade alla nybyggnader uppförts
med tillstånd av fortifikationsförvaltningen. Då Gamla
Finland anslöts till Storfurstendömet användes inte hel-
Talorivi Viipurin kuvernementin kartastossa vuonna 1799.
Kansallisarkisto.
Byggnader i rad i 1799 års atlas över Viborgska
guvernementet. Riksarkivet.
Vaasa-kuninkaiden kaudella varustukset suojakseen
idän ja etelän puolelle, Äyräpään ja Pantsarlahden
bastionit. Näiden vallien sisälle muodostui 1700-luvun lopulla hallinto- ja sotilasrakennusten muodostama suljettu alue, josta kasvava vähävaraisempi väestö
sai siirtyä esikaupunkien puolelle asumaan. Tälle ns.
Vallin alueelle valmistuivat luterilainen ja ortodoksinen kirkkorakennus, kuvernöörin talo sekä myöhempi paraatikenttä, jotka olivat jo valmiina 1812, kun
status vaihtui. Vasta vuonna 1860 tehtiin lopullinen
päätös eteläisten bastionien ja vallien purkamisesta,
jotta kaupunki pääsisi laajenemaan. Sitä ennen kaikki
rakentaminen tapahtui vain linnoitushallinnon luvalla. Vanhan Suomen liittämisen aikaan myös keskiaikainen linna oli vailla ajanmukaista käyttöä ja se
oli päästetty rappeutumaan. 1800-luvun aikana torni
paloi ja korjattiin useampia kertoja. Myös kaupunkipaloja oli tapahtunut ja tapahtui mahdollistaen kul-
ler det medeltida slottet på ett ändamålsenligt sätt och
det hade tillåtits förfalla. Under 1800-talet brann och
reparerades tornet flera gånger. De bränder som hade
förekommit i själva staden hade gjort det möjligt att uppföra nya ”tidsenliga” hus. Katarinagatan dominerades av
handelshusen i Viborg och utgjorde stadens huvudstråk.
Längs Karjaporttigatan på stadens östra sida reste sig de
tyska 1700-talssläkternas hus som ett tämligen enhetligt
band av sten.
Viborg var 1812 storfurstendömet Finlands mest förmögna och eleganta stad med sina stenhus i två våningar
och innergårdar. Åbo var en trästad, som visserligen hade
enstaka monumentalbyggnader, Helsingfors monumentala stadskärna fanns vid denna tid endast på ritbordet.
Under empiretiden blev inte heller Helsingfors annat än
en trästad. Viborg saknade visserligen ett eget universitet,
men köpmännens söner kunde nu skickas till Dorpat, där
universitetet öppnade sina dörrar 1802.
1812
155
loinkin ”ajanmukaisen” rakentamisen. Pääkatu Katariinankatu oli Viipurin kauppahuoneiden hallitsema
pääväylä. Idän puolella kulkevalle Karjaportinkadulle
nousivat 1700-luvulla vanhojen saksalaissukujen talot melko yhtenäisenä kivisenä nauhana.
Vuonna 1812 Viipuri oli arkkitehtonisesti Suomen
suuriruhtinaskunnan vaurain ja elegantein kaupunki kaksikerroksisine kivitaloineen ja sisäpihoineen.
Turku oli puukaupunki, jossa oli toki monumenttirakennuksia, Helsingin monumenttikeskus oli vasta
piirustuspöydillä. Helsingistäkin tuli vain puutalokaupunki empire-ajalla. Viipurilta tosin puuttui oma yliopisto, mutta kauppiaiden poikia voitiin nyt lähettää
Tarttoon, johon avattiin yliopisto 1802.
Suomen ainoa, puinen teatteritalo ja Viipurin huvielämän tyyssija Das Komödienhaus sijaitsi Tervaniemellä. Kauden 1811–1812 siellä näytteli C. Lessmanin
ja J. Gappmayerin seurue esittäen täysipainoista ajankohtaista saksalaisen draamaohjelmistoa, mahdollisesti myös musiikkipitoisia teoksia. Gappmayerin
pariskunta lahjakkaine tyttärineen oli rakentanut
maineensa Pietarin Saksalaisessa teatterissa.
Viipurin seudulla viihtyi kesäisin maan ylintä säätyläistöä ja virkakuntaa: kenraalikuvernööri Fabian
Steinheil omisti Saarelan kartanon ja kenraali A. A.
Thesleff Juustilan kartanon. Säätyläisten Viipurin-
Träbyggnaden das Komödienhaus, det enda teaterhuset i Finland, som var hemvist för nöjeslivet i Viborg, var
beläget på Tervaniemi udde. Här uppförde C. Lessmans
och J. Gappmayers teatersällskap säsongen 1811–1812
fullödiga aktuella tyska dramaprogram, möjligen också
verk med musikinslag. Paret Gappmayer med sina begåvade döttrar hade uppnått berömmelse på Tyska teatern
i S:t Petersburg.
I trakten kring Viborg trivdes under somrarna familjer som tillhörde rikets förnämsta societet och ämbetsmannakår: generalguvernör Fabian Steinheil ägde
Saarela gård och general A. A. Thesleff Juustila gård. De
sommarnöjen som ståndspersonerna skaffade sig i Viborgsviken skulle vara belägna på båtfärds avstånd från
staden. I Viborg bodde även pensionerade ämbetsmän
och officerare samt de ämbetsmän som skötte uppgifter
inom hela länet.
J. J. Europaeus tillträdde som borgmästare i Viborg
1803, och kom att delta i det arbete organisationskommittén för det nya länet utförde, vilket övervakades av G.
M. Armfelt. Han var borgmästare under övergångstiden
och avgick först år 1821. Innan det behövde staden med
sin tyskspråkiga förvaltning ett stort antal svenskspråkiga befattningshavare. En stadssekreterare som var inkommen i landets bägge språk, finska och svenska, fann
man i Fredrikshamn: magister Jakob Judén stannade som
en av stadens ledande ämbetsmän länge i sitt ämbete
1813–1840. (Se särskild artikel.)
Av befolkningen i Viborg år 1812 var ca 12,5 % tyskspråkig och 14,2 % svenskspråkig och överraskande nog
hela 44 % finskspråkig. Andelen ryskspråkiga och övriga
uppgick till 30 %. Romerna i Finland var tvungna att
mantalsskriva sig i Viborg, fastän de var ett kringvandrande folk. Stadens mantalsskrivna befolkning uppgick till färre än fyra tusen personer fram till början av
1840-talet, men den utökades av arbetare, bärare, kuskar
och andra som tillfälligt inkvarterades i stadens gårdar.
Den medeltida stadskyrkan vid Biskopsgatan tjänade
fram till 1710 som domkyrka, men omvandlades senare
till en grekisk-katolsk kyrka. Åren 1805–09 användes
den i förfallet skick som spannmålsmagasin. Det tidigare
dominikanerklostrets eller svartbrödernas kyrka i stadens
västra del ändrades i enlighet med ritningar av C. L.
Engel till en kyrka för landsförsamlingen (1828–33).
Kenraali A.A. Thesleff rakennutti kivitalon Viipurin
kaupunkiin 1830-luvun lopussa.
Rakennuspiirustus Mikkelin maakunta-arkistossa.
Generalen A.A. Thesleff lät uppföra ett stenhus i Viborg
i slutet av 1830-talet.
Byggnadsritning i S:t Michels landsarkiv.
1812
156
lahdelta hankkimien
kesäkotien tuli sijaita laivamatkan päässä
kaupungista. Viipurissa
asui myös eläköityneitä
virkamiehiä ja upseereita, sekä ne virkamiehet,
joiden tehtäviin kuului
toimia koko läänin alueella.
Viipurin pormestari
J. J. Europaeus astui virkaansa 1803 ja osallistui
Viipurin läänin järjestämiskomitean työhön,
jota G. M. Armfelt valvoi. Ylimenovuosien por- Venäläisen ja saksalais-ruotsalaisen seurakuntien komeat kivikirkot v. 1799.
mestari erosi vasta 1821. Johann Brockmannin piirroksia. Kansallisarkisto.
Sitä ennen saksaksi hal- De ryska och tysk-svenska församlingarnas ståtliga stenkyrkor år 1799.
linnoituun kaupunkiin Teckningar av Johann Brockmann. Riksarkivet.
tarvittiin paljon ruotsin
Efter att länet förenats med storfurstendömet leddes det
kielen taitoa. Molempia maan kieliä, ruotsia ja suokyrkliga livet i staden av Borgå stift, som t.o.m. skulle
mea, taitava kaupunginsihteeri löydettiin Haminasta:
ha varit berett att sammanslå den tyska församlingen
maisteri Jakob Judén toimi pitkään virassaan 1813–
och den svenska.
1840, yhtenä kaupungin johtavista virkamiehistä. (ks.
Det berodde delvis på att skolorna i Viborg år 1803
erillinen artikkeli).
underställts skolkommissionen vid Dorpats universitet.
Vuonna 1812 Viipurin väestöstä oli noin 12,5 %
Till den framstående skolplanen hörde elementarskolor,
saksankielisiä ja 14,2 % ruotsinkielisiä ja yllättävästi
kretsskolor och som högsta skolform gymnasier, vars
peräti 44 % suomenkielisiä. Venäläisten ja muiden
lärarkår skulle bestå av kompetenta män med universiosuudeksi jäi noin 30 % . Suomen mustalaisten piti
tetsutbildning. Gymnasiet, vars undervisningsspråk var
henkikirjoittautua Viipurissa, vaikka olivatkin kiertätyska, öppnades i januari 1805 med ståndspersons- och
vää väestöä. Henkikirjoitettu väestö pysyi 1840-luvun
borgarsöner från staden och dess omgivningar som elever.
alkuun asti alle neljän tuhannen, mutta sitä kasvatti
Till en början reste en del av eleverna från Viborg till
kirjoilla olematon tilapäinen työväestö, kantajat ja
Dorpat, där de finska studenterna upprätthöll en egen
ajomiehet sekä muut taloihin asettuneet ”majamiekorporation, för att fortsätta sina studier. De tyskspråhet.”
kiga universiteten i S:t Petersburg lockade på motsvarande
Keskiajalta periytyvä kaupunkikirkko Piispansätt också ståndspersonssöner från staden, fram till dess
kadulla palveli vuoteen 1710 asti tuomiokirkkona,
att lärosätet i Åbo och sedermera i Helsingfors befäst sin
mutta muutettiin myöhemmin kreikkalaiskatolisekställning inom det nya fosterlandet.
si kirkoksi. Vuonna 1805–09 siitä huonokuntoisena
Det tyskspråkiga gymnasiet blev svenskspråkigt först
tuli viljamakasiini. Entinen dominikaaniluostarin
1843 då läroverket och gymnasiet sammanslogs, trots
eli mustainveljesten kirkko, kaupungin länsilaidalla
Borgå domkapitels försök att få kontroll över skolan
korjattiin C. L. Engelin piirustusten mukaan Viipuredan tidigare. Fruntimmersskolan i Viborg hade tillrin maaseurakunnan kirkoksi (1828–33). Läänin yhkommit i samband med Katarina II:s skolreformer och
distämisen jälkeen kirkollista elämää johti Porvoon
domkapitlet hade gärna avskaffat den som obehövlig.
hiippakunta, joka olisi ollut valmis yhdistämään jopa
Undervisningen betonade den kunskapsmässigt bildande
saksankielisen seurakunnan ruotsalaiseen.
dimensionen och stadsborna ville behålla den. Men samViipurin koulutoimi oli 1803 alistettu Tarton
tidigt som fruntimmersskolans språk i samband med
yliopiston koulukomission alaisuuteen. Sen hyvään
skolreformen 1841 ändrades till svenska sänktes ambisuunnitelmaan kuuluivat alkeiskoulut, piirikoulut
tionsnivån i läroplanen.
ja ylimpänä lukio, jonka opettajakunta muodostui
1812
157
pätevistä yliopistokoulutuksen saaneista miehistä.
Lukion kieli oli saksa ja se avattiin tammikuussa
1805, oppilaina Viipurin ja lähiseudun virkamiesten
ja kauppiassukujen nuorukaiset. Aluksi heidän opintiensä suuntautui myös Tarttoon, jossa toimi jopa
suomalaisten oma ylioppilaskorporaatio. Pietarin
saksankieliset yliopistot vetivät myös viipurilaisten
säätyläisten poikia, kunnes Turun ja sittemmin Helsingin yliopiston asema uuden isänmaan opinahjona
oli vakiintunut.
Saksalaisen lukion kieli vaihtui ruotsiksi vasta
1843, kun oppikoulu ja lukio yhdistettiin, vaikka Porvoon tuomiokapituli oli yrittänyt saada koulua oman
kontrollinsa piiriin jo aiemmin. Porvoon tuomiokapituli olisi mielellään lakkauttanut tarpeettomana
Tyttökoulun, joka oli peräisin Katariina II:n koulureformista. Se korosti tyttöjen tietopuolista sivistämistä
ja kaupunkilaiset halusivat pitää sen. Mutta vuoden
1841 koulu-uudistuksissa samalla kun kieli vaihdettiin ruotsiksi, tyttökoulun opetussuunnitelman kunnianhimoa laskettiin.
Lukiossa vuoden 1812 vaiheilla toimi useita valistuksen ja varhaisen romantiikan hengessä toimivaa
kirjallisuutta harrastavaa opettajaa kaupunkiin. Heidän kirjoittamansa saksankielinen runous muodosti
eräänlaisen porvarillisen heijastuspinnan sille sivistyksen ja kirjallisen kulttuurin keskittymälle, mitä
Ludvig Heinrich Nicolayn rakennuttama Monrepos’n
kartano, puisto ja kirjasto edustivat. Nicolayn oma
vaikuttava kirjallinen tuotanto oli pätevöittänyt hänet
kruununperillisen, Aleksanterin kotiopettajaksi.
Voidaanko vuoden 1812 molemmin puolin kukoistanutta kirjallista kulttuuria suoraan nimittää
”Viipurin romantiikaksi” on arvioitava suhteessa ”Turun romantiikkaan”. Viipurissa runous oli valistuksen
perinnöstä kumpuavaa, mutta siitä on luettavissa jo
nimenomaan Suomea koskevaa kotipaikkaidentiteettiä ja kotimaa-tunnetta. Siitä jatkui maistraatin
sihteerin Jaakko Juteinin suomenkielinen valistustyö
ja runotuotanto, niin hallitsijaylistykset kuin hänen
ihmisen kykyjä ylistävä, tulevaisuuteen orientoitunut runoutensa. Se asettui Viipurin eurooppalaisesti
orientoituvaan maaperään, mutta viittasi tulevaan,
suomenkieliselle väestölle aukeavaan sosiaalisen ja taloudellisen nousun mahdollisuuteen. Siihen ei moni
uskonut vuonna 1812, kun läänin suomenkielinen
väestö vielä oli lahjoitusmaatalonpoikia. Viipuri kaupan ja merenkulun kaupunki sykki kuitenkin jo uutta
aikaa. Euroopan jälleenrakennuksen vuosina puutavaran menekkiä ei pidätellyt mikään. M
Gymnasiet hade ca 1812 flera lärare som i upplysningens och den tidiga romantikens anda intresserade
sig för litterärt arbete. Den tyskspråkiga diktning som
föddes i denna krets utgjorde på sätt och vis en borgerlig
återspegling av den koncentration av bildning och vitter
kultur som utgick från det av Ludwig Heinrich Nicolay uppförda Monrepos, herrgårdens park och bibliotek.
Nicolays egen betydelsefulla litterära produktion hade
meriterat honom för ställningen som tronföljaren Alexanders informator.
Frågan om den litterära blomstringen före och efter
1812 rentav kunde betecknas som ”Viborgsromantiken”
måste ställas i relation till begreppet ”Åboromantiken”.
I Viborg baserade sig diktningen på arvet efter upplysningen, men i denna diktning kan man redan utläsa
en hembygdsidentitet och känsla för fäderneslandet som
utgick uttryckligen från Finland. Därifrån utgick också
magistratssekreteraren Jakob Judéns vidare finskspråkiga
upplysningsarbete och diktning, både de alster som hyllade härskaren och de som prisade människans förmåga
och orienterade sig mot framtiden. Den fann sin plats
i den europeiskt orienterade jordmånen i Viborg, men
pekade även mot det kommande, mot de sociala och ekonomiska avancemangsmöjligheter som skulle öppna sig
för den finskspråkiga befolkningen. Det var inte många
som trodde på en sådan utveckling år 1812 då länets
finskspråkiga befolkning fortfarande var bunden till donationsgodsen. Handels- och sjöfartsstaden Viborg pulserade emellertid redan i takt med den nya tiden. Under
den pågående återuppbyggnaden i Europa kunde ingen
hejda efterfrågan på trävaror. M
Översättning: John Strömberg
Saksalainen runoilija August Thieme (1780–1860) ehti
muutaman vuoden koulutarkastajatoimensa aikana
Viipurissa julkaista mm. suomen kieliopin ja esseitä
suomalaisesta mytologiasta.
Den tyske skalden August Thieme (1780–1860) var under
några år skolinspektör i Viborg, och hann under denna
tid även utge en finsk grammatik och essäer om finsk
mytologi.
1812
158
Rainer Knapas
Monrepos – pohjolan Arkadia
Monrepos – Arkadien i Norden
Monrepos´n nimestä on Suomessa muodostunut vertauskuva siitä menetetystä, kauniista ja romanttisesta
maailmasta, jollaiseksi ajatellaan ”suomalaisen ajan”
Viipuria ja Karjalankannasta ennen vuotta 1939. Itse
asiassa kartano ja sen kuuluisa luonnonpuisto kuvaavat pikemminkin 1700-luvun eurooppalaista ja pietarilaista korkeakulttuuria. Vuoden 1810 tienoilla Monrepos oli saavuttanut sen taiteellisen täyteyden, joka
suurelta osin on jäljellä vielä tänäkin päivänä. Ruotsin
vallan aikana Monrepos´n alue toimi kruununtilana
(”Lill-Ladugård”) ja valtion palkkatilana. Se annettiin
1700-luvun puolivälissä Viipurin komendantille ja
1780-luvulla Viipurin käskynhaltijalle, Württembergin herttua Friedrich Wilhelm Carlille. Herttua, joka
antoi sille nimen Monrepos – ”minun lepopaikkani”
– oli suuriruhtinatar Maria Feodorovnan veli. Maria
puolestaan oli naimisissa kruununperillisen Pavel
Petrovitsin kanssa. Tästä sukulaisuussuhteesta huolimatta keisarinna Katariina II pani herttuan viralta
1788 ja hän joutui lähtemään Venäjältä.
Edellä esitetty avasi – oikeastaan varsin sattumalta
– kruununperillispariskunnan sihteerille ja entiselle
kotiopettajalle Ludwig Heinrich Nicolaylle mahdollisuuden saada herttuan Monreposta itselleen kesänviettopaikka, maison de plaisance. Nicolay oli tuolloin
jo saanut jonkin verran nimeä oppineisuutensa sekä
kirjoittamiensa saksankielisten tarinoiden ja runomuotoisten näytelmien ansiosta. Hän oli syntynyt
Strasbourgissa vuonna 1737 ja kierreltyään valistusajan pariisilaisissa salongeissa hän oli saanut paikan
muun muassa Razumovskin ruhtinassuvun kotiopettajana ja Venäjän Wienin lähettilään, ruhtinas Dimitri Golitsinin sihteerinä. Aloitettuaan akateemisen
uran Strasbourgissa hänet kutsuttiin Pietariin kruununperillisen historian ja filosofian opettajaksi. Vuonna 1788 perheeseen kuluivat myös puoliso Johanna,
joka kuului tunnettuun pietarilaiseen Poggenpohlin
pankkiiri- ja kauppiassukuun, sekä yhdeksänvuotias
poika Paul.
Själva namnet Monrepos har i Finland blivit en symbol för minnet av den förlorade, sköna och romantiska
världen, sådan den var under den ”finska tiden” i Viborg
och på Karelska näset före 1939. Herrgården och den
berömda landskapsparken är egentligen ett minnesmärke
över det sena 1700-talets europeiska och Petersburgska
högkultur, och just kring år 1810 hade Monrepos som
konstnärlig helhet fått den form som till stora delar finns
kvar i denna dag. Monrepos har en äldre historia under
svenska tiden som kronolägenhet (”Lill-Ladugård”) och
Vapaaherra Ludwig Heinrich von Nicolay – Monrepos´n
luoja. Kuva teoksessa Das Landgut Monrepos in
Finnland, 1840.
Friherre Ludwig Heinrich von Nicolay – skaparen av
Monrepos. Bild i verket Das Landgut Monrepos in
Finland, 1840.
1812
159
Monrepos´n alueen kartta vuodelta 1804.
Kansalliskirjasto.
Karta över Monrepos marker från 1804.
Nationalbiblioteket.
Suuriruhtinas Pavel Petrovitsin kruunaaminen
keisariksi (Paavali I) vuonna 1796 kohotti myös Nicolayn asemaa. Hän sai vastaanottaa kunniamerkkejä ja korkeita virkoja sekä lahjana 1 500 sielua
Tambovin kuvernementissa. Vuosina 1798–1803
Nicolay, joka nyt oli vapaaherra ja salaneuvos, toimi
Venäjän tiedeakatemian esimiehenä. Saatuaan eron
viroistaan Pietarissa hän asettui pysyvästi asumaan
Monrepos´hon. Hän oli hyvissä ajoin uudistanut ja
laajentanut kartanon päärakennusta sekä rakennuttanut sivurakennuksen, johon suuri kirjastonsa siirrettiin Pietarista. Ennen eläkepäiviä kartanon puutarhaa oli kaunistettu rakennuttamalla sinne temppeli,
näkötorni ja muita huvitiloja.
Nicolay kuului siihen suureen taiteilijoiden, kirjailijoiden, tiedemisten ja muiden osaajien joukkoon,
joita 1700-luvulla houkuteltiin Länsi-Euroopasta auttamaan Venäjän suuressa eurooppalaistamishankkeessa. Hän oli selkeästi asettunut edistämään valistusajatuksia, mutta kirjallisessa toiminnassaan hän
edusti myös varhaisromantiikkaa. Hän kävi laajaa
kirjeenvaihtoa saksalaiseen kulttuuripiiriin kuuluneiden kirjailijoiden ja oppineiden kanssa. Nicolay
oli päättänyt asettua Venäjälle, missä hän onnistui
korkea-arvoisten suojelijoidensa, kuten kreivi Nikita
Paninin ja Vorontsovien ruhtinasperheen, ansiosta
saavuttamaan mainion näköalapaikan kruununperillisen niin sanotussa ”pienessä hovissa”. Se pidettiin kuitenkin kaikilla tavoin, niin poliittisesti kuin
taloudellisestikin, erillään keisarinna Katariinan
suuresta hovista. Nicolay toimi kolmisenkymmen-
som löningshemman. Kring 1700-talets mitt anslogs
egendomen för kommendanten i Viborg, därefter som
sommarviste för ståthållaren i Viborg, hertig Friedrich
Wilhelm Carl av Württemberg på 1780-talet. Hertigen,
som tog i bruk namnet Monrepos (”Min vila”), var bror
till storfurstinnan Maria Feodorovna, gift med tronföljaren Paul Petrovitj. Trots denna förbindelse avsattes han
från sitt ämbete av kejsarinnan Katarina II 1788 och
måste lämna Ryssland.
Då öppnades – högst slumpartat – en möjlighet för
tronföljarparets sekreterare och storfurstens tidigare informator, Ludwig Heinrich Nicolay, att förvärva besittningsrätten till hertigens Monrepos utanför Viborg, som
en maison de plaisance för sommarbruk . Nicolay själv
hade redan då ett visst namn som vitterhetsman och
författare av fabler och versdramer på tyska. Han var
född i Strasbourg 1737 och hade efter sejourer i upplysningstidens främsta salonger i Paris varit bland annat
huslärare hos furstefamiljen Razumovskij och sekreterare
för ryska sändebudet i Wien, furst Dmitrij Golitsyn.
Från en begynnande akademisk karriär vid universitetet
i Strasbourg blev han 1767 kallad till S:t Petersburg som
tronföljarens lärare i historia och filosofi. År 1788 bestod
familjen av hustrun Johanna, född Poggenpohl från ett
välkänt bankir- och köpmanshus i S:t Petersburg, samt
den nioårige sonen Paul.
Storfurst Paul Petrovitjs kröning till kejsare 1796
(Paul I) innebar en uppgång också i Nicolays ställning.
Han belönades med ordnar och högre ämbeten samt med
en donation på 1 500 själar i Tambovska guvernementet. Under åren 1798-1803 var Nicolay, numera rysk
1812
160
tä vuotta ”pienessä hovissa” sekä sen jälkeen vielä
joitakin vuosia itsevaltaisen ja onnettoman keisari
Paavali I:n palveluksessa ja onnistui saavuttamaan
myös nuoren Aleksanteri I:n arvostuksen. Sen ansiosta keisari myönsi hänelle vuonna 1803 eron mitä
armollisimmin ja kiitollisimmin sanankääntein.
Nicolayn vaikutuspiiri siirtyi tämän jälkeen Pietarista Viipuriin ja Monrepos´hon, missä hän paneutui kirjallisiin harrastuksiin ja käännöstoimintaan
ja missä hän myös kuoli vuonna 1820. Silloin hän
oli jo 32 vuoden ajan omistanut aikaansa rakennuttaakseen Monrepos´n kokonaisuudeksi, missä suomalaisen luonnon paikallisväri ja puutarhataiteen ja
arkkitehtuurin yleiseurooppalaiset piirteet sulautuivat
toisiinsa. Monrepos´ta tuli myös muistomerkki Nicolayn elämänvaiheille Venäjälle ja hänen suhteilleen
keisarihuoneeseen.
Kruununperillisparin taloushallinnosta vastatessaan Nicolay oli aika ajoin 1780-luvun alkupuolella
joutunut vastaamaan Pavlovin palatsin rakennustöistä. Niihin kuuluivat suurenmoinen taiteellinen sisustustyö sekä laaja puistoalue. Hovissa saavuttamansa
aseman ansiosta hän saattoi solmia yhteyksiä suureen
joukkoon arkkitehtejä, taitelijoita ja taidekäsityöläisiä,
jotka työskentelivät keisarillisissa rakennushankkeissa. Monia hän käytti myös Monrepos´n rakennuttamisessa.
Taiteellisesti arvioituna Monrepos´ta tuli, joskin
pienemmässä mittakaavassa ja hieman maalaismaisemmin toteutettuna, eräänlainen Pietarin keisarillisten residenssien paikallinen ilmentymä. Puinen
päärakennus uudistettiin vuosina 1798–1800 uusklassismin palladiolaisen hengen mukaisesti ja sen
puutarha varustettiin kaikilla niillä rakennuksilla,
jotka kuuluivat ajan muotiin: kreikkalaisella temppe-
friherre och geheimeråd, president i Ryska vetenskapsakademin. Efter avskedet från sina offentliga poster i S:t
Petersburg bosatte sig Nicolay på Monrepos året om. Han
hade i god tid låtit bygga om och utvidga huvudbyggnaden och uppfört en särskild flygel för sitt stora bibliotek,
som flyttades från huvudstaden till Viborg. Parken hade
inför hans dagar som pensionär förskönats med tempel,
utsiktstorn och andra attraktioner.
Nicolay var en i den stora strömmen av konstnärer,
författare, vetenskapsmän och andra specialister som från
Västeuropa drogs till S:t Petersburg för att medverka i den
stora europeiseringsrörelsen i Rysslands 1700-talshistoria. Han var en uttrycklig upplysningsman och litterärt
sett också en tidig förromantiker, med ett vidsträckt korrespondensnätverk bland författare och lärde i de tyska
länderna. Nicolay valde att verka i Ryssland där han med
hjälp av höga beskyddare som greve Nikita Panin och den
Vorontsovska familjen fick en god utsiktspost vid tronföljarens ”lilla hov”, som i alla avseenden, ekonomiskt
och politiskt, hölls separat från kejsarinnan Katarinas
stora hov. Han var knuten till ”lilla hovet” i ett trettiotal
år, därefter ännu några år till den som självhärskare
olycklige kejsar Paul I och han mötte också uppskattning hos den unge Alexander I, som i de mest nådiga och
tacksamma ordalag beviljade honom avsked 1803.
Nicolays verksamhetskrets flyttades därefter till
Viborg och Monrepos, där han ägnade sig åt litterära
sysslor och översättningsarbeten och där han också dog
1820. I detta skede hade han på olika sätt under 32 års
tid ägnat sig åt att bygga ut Monrepos till en helhet,
som förenade den finska lokalkoloriten och naturen med
trädgårdskonstens och arkitekturens allra tidsenligaste,
allmäneuropeiska drag. Monrepos blev också ett minnesmärke över Nicolays egen livshistoria i Ryssland och
hans förbindelser med det kejserliga huset.
Monrepos´n kartanon
päärakennus. Kuva
teoksessa Das Landgut
Monrepos in Finnland,
1840.
Monrepos’
huvudbyggnad. Bild
i verket Das Landgut
Monrepos in Finnland,
1840.
1812
161
Goottilaiseen tyyliin rakennettu huvilinna.
Kuva teoksessa Das Landgut Monrepos in
Finnland, 1840.
Lustslott byggt i gotisk stil. Bild i verket
Das Lantgut Monrepos in Finnland, 1840.
lillä, goottilaisella linnalla, kiinalaisella tornilla, turkkilaisella teltalla, tahitilaisella tuvalla, erakkomajalla,
muistouurnalla ja pylväällä, kaarevilla kiinalaisilla
silloilla sekä englantilais-goottilaista tyyliä edustavalla sisääntuloportilla. Nicolay itse piti Monrepos´ta
maalaispaikkana, italialaisen renessanssityylin mukaisena villa rusticana. Hän käytti kesäisestä Viipurissa
olostaan nimitystä villeggiatura, huvilaelämä. Tähän
elämäntyyliin kuuluivat hyvin varustettu kirjasto, taide- ja antiikkikokoelmat sekä kirjalliset harrastukset
ja musiikki. Nicolay itse soitti viola gambaa.
Monreposta tuli vuoden 1800 jälkeen eräänlainen
”Pohjolan Arkadia”, nähtävyys, josta puhuttiin paljon
samoin kuin omistajastaan Ludwig Heinrich Nicolaysta, jota matkustavat arvohenkilöt ja säätyläiset
kävivät tapaamassa. Venäläisiä ja ulkomaisia matkustavaisia kiehtoi pohjoisen, suomalaisen luonnon
omaperäisyys, jota leimasivat vesistöt, siirtolohkareet,
graniittiset peruskalliot, havumetsät ja vaaleat koivikot. Täällä ne yhdistyivät puutarhataiteen parhaisiin
luomuksiin, mielikuvia herättäviin temppeleihin ja
muihin rakennelmiin. Nicolay itse puhui Suomesta ja
sen kansasta suurella lämmöllä. Maan vanha yhteiskuntamalli ja suomalainen kansanrunous herättivät
hänen kiinnostustaan, sillä ne muodostivat oman
vastakohtansa emo-Venäjän oloille.
Monrepos´n kukoistuskausi 1800-luvun alussa
oli Ludwig Heinrich Nicolayn edustaman aikakauden
loppuhuipennus. Hän kehitti siellä esteettisiä ja kirjallisia ihanteitaan muokkaamalla niitä ensin ideoiden
tasolla ja toteuttamalla sitten niitä käytännössä. Hän
ymmärsi hyvin myös sen, että hänen elämäntyönsä
ja taiteensa elämään ja vaikuttamaan tuleviin aikoihin ja sukupolviin. Vuonna 1804 hän julkaisi pitkän,
maalailevan runoelman ”Das Landgut Monrepos in
Finnland”, jota täydensivät kartta sekä samaan aikaan
Lontoosta tilatut, akvatintatekniikalla toteutetut väri-
Nicolay var tidvis också som tronföljarparets ekonomiförvaltare bl.a. direkt engagerad i byggandet av slottet
Pavlovsk, med dess storslagna konstnärliga inredning och
vidsträckta park i början av 1780-talet. Hans hovtjänst
gav honom tillfälle att knyta förbindelser med den stora
skara av framstående arkitekter, konstnärer och konsthantverkare som arbetade på de kejserliga byggplatserna
och han engagerade många av dem för sina egna projekt
på Monrepos.
Monrepos blev i konstnärligt avseende en lokal version
i mindre, lantlig skala av de kejserliga residensen i S:t Petersburgs omgivningar. Huvudbyggnaden i trä byggdes om
i klassiserande palladiansk stil 1798-1800 och parken
utrustades med hela den uppsättning av byggnadsverk
som hörde tidevarvet till: ett grekiskt tempel, ett gotiskt
slott, ett kinesiskt torn, ett turkiskt tält, en tahitisk
hydda, en eremithyda, en minnesurna och en kolonn,
kinesiska bågformade broar och en engelsk-gotisk infartsport. Nicolay själv såg Monrepos som ett lantställe, en
villa rustica enligt den italienska renässansens livsstil.
Han talade om sommarvistelserna i Viborg som villeggiatura, ”villaliv”. Till denna livsstil hörde ett välförsett
bibliotek, konstsamlingar och antiker, litterära sysslor
och musik – Nicolay spelade själv gamba.
Monrepos blev ett ”Arkadien i Norden” och redan
efter år 1800 en omtalad sevärdhet, i likhet med dess
ägare själv, Ludwig Heinrich Nicolay, som besöktes av resande dignitärer och ståndspersoner. Ryska och utländska
resenärer fäste sig alltid vid det säregna i den nordliga,
finländska naturen med vatten, flyttblock, urberg av granit, barrskog och ljusa björkar. Här förenades den med
trädgårdskonstens bästa skapelser, associationsrika tempel och andra minnesmärken. Nicolay själv yttrar sig med
stor sympati om sitt Finland och dess allmoge. Landets
historiska samhällsskick och den finska folkdiktningen
väckte hans intresse som kontrast till förhållandena i det
egentliga Ryssland.
1812
162
Monrepos nydaningsperiod i början av 1800-talet
kuvat kartanon puistojen näkymistä. Monrepos ja sen
var ett slutskede i Ludwig Heinrich Nicolays epok. Han
nähtävyydet ja maisemat muodostivat pysyvän aiheen
omsatte här sina estetiska och litterära ideal, först till
koko 1800-luvun suomalaisessa maalaustaiteessa.
idéer, projekt och ritningar och slutligen i verkligheten.
Vanhan Suomen kartanoiden, eli hovien, keskuuHan var också mån om att hans iscensättning av liv och
dessa Monrepos´lla oli erityisasemansa. Nicolayn
konst skulle gå till eftervärlden och följande generationer.
käyttöoikeudella haltuunsa saamaan kruununtilaan
År 1804 utgav han ett långt beskrivande poem, ”Das
oli sittemmin liitetty kaksi muuta tilaa, Naulasaari
Landgut Monrepos in Finnland” med en tillhörande karja Liimatta. Niiden yhteenlaskettu pinta-ala ja tilan
ta, och vid samma tid beställde han i London kolorerade
alaisuudessa olleen väestön määrä oli kuitenkin niin
vyer över sin park, tryckta i akvatintateknik. Monrepos
pieni, ettei se tuonut omistajalleen lainkaan tuloa.
och dess sevärdheter och utsikter blev ett stående motiv
Monrepos´n rakentamiseen tarvittu rahoitus tuli
i landskapskonsten under hela 1800-talet.
Nicolayn nauttimista tuloista Pietarissa sekä hänen
Bland herrgårdarna eller de s.k. hoven i Gamla Fintiluksiltaan Tambovin kuvernementissa. Kesänvietland var Monrepos i en särställning. Till den kronolägentopaikaksi rakennetulla Monrepos´lla oli monia
het som Nicolay innehade besittningsrätt till hade anyhtymäkohtia myös Pietarin lähistöllä sijainneisiin
slutits två smärre egendomar, Naulasaari och Liimatta.
aristokraattien kartanohuviloihin, joita oli rakennettu
Den sammanlagda arealen var trots detta så liten och
Pietarhoviin johtavan puistokadun lähitienoille.
de underlydande så få, att den ekonomiska avkastningen
Venäjän aateliston taloudellisen aseman voimistuhelt uteblev. De stora utgifterna för anläggningarna på
minen 1700-luvun lopulla ja sitä tukeneet Katariina
Monrepos täcktes med Nicolays andra inkomstkällor i S:t
II:n suopeasti uudistamat säätyprivilegiot mahdollisPetersburg och från de livegna bönderna i Tambovska gutivat aatelin vauraimman osan elämäntyylin. Vuoden
vernementet. Som sommarställe betraktat hade Monrepos
aikana ajankäyttö jakautui ”pääkaupungissa” – joko
också många gemensamma drag med de aristokratiska
Pietarissa tai Moskovassa – vietettyyn aikaan sekä
villa-anläggningarna i S:t Petersburgs närmaste omgivaikaan karatnossa tai ”kylässä”, millä tarkoitettiin
ning, utmed chaussén mellan staden och Peterhof.
monimuotoista rakennuskompleksia, jonka toiminnoista vastasivat sadat tai tuhannet
aatelin omistamat talonpojat. Vanhan Suomen lahjoitusmaiden hovit
olivat näihin nähden vaatimattomia ja niiden omistajat viettivät
vain harvoin aikaansa niissä, toisin
kuin Nicolayt Monrepos´ssa.
Poika Paul Nicolay oli jo nuorena päässyt Venäjän ulkoministeriön palvelukseen ja oli edennyt
diplomaattisissa tehtävissä muun
muassa Lontoossa ja Tukholmassa
toimittuaan Venäjän pitkäaikaiseksi edustajaksi Kööpenhaminassa.
Tanska oli Venäjän perinteinen tukija Itämerellä toisin kuin Ruotsi,
joka oli sen perinteinen vihollinen. Huvimaja. Kuva teoksessa Das Landgut Monrepos in Finnland, 1840.
Paul Nicolay oli vuonna 1803 sol- Lusthus. Bild i verket Das Lantgut Monrepos in Finnland, 1840.
minut avioliiton ruhtinatar AleDen ryska adelns ekonomiska uppgång i slutet av
xandrine Simplicie de Broglie-Revelin kanssa, joka
1700-talet med stöd av Katarina II:s generösa förnyade
kuului tunnetuimpiin ranskalaisiin emigranttisuståndsprivilegier lade grunden för de förmögnare adelsfakuihin ja oli niin Ranskan vallankumouksen kuin
miljernas livsstil. Under årets lopp fördelades tiden melNapoleoninkin vankkumaton vastustaja. Paul jatkoi
lan vistelse i ”huvudstaden” – antingen S:t Petersburg och
isänsä työtä Monrepos´ssa kasvattamalla sen kirjastoa
Moskva – och på ”herrgården” eller i ”byn”, vanligen ett
ja taidekokoelmia ja lisäämällä uusia rakennelmia
mångsidigt byggnadskomplex som underhölls av hundrapuistoon. Hän rakennutti muun muassa puistossa
1812
163
olevalle saarelle linnamaisen Ludwigsteiniksi nimetyn ”normannityylisen” kappelin, josta tuli hänen
vanhempiensa hautakappeli.
Monrepos´n puistossa säilyneet muistomerkit
kuvaavat eurooppalaisen, venäläisen ja suomalaisen kulttuurin murroskautta yhden perheen piirissä.
Suuriruhtinas Pavel Petrovits vieraili vuonna 1789
Monrepos´ssa ollessaan kouluttuautmismatkalle
tuolloin käynnissä olleen venäläis-ruotsalaisen sodan
sotanäyttämölle. Vierailun kunniaksi puistoon pystytettiin erityinen muistopylväs. Kaksi de Broglie-suvun
veljestä taisteli Napoleonin sodissa Venäjän puolella
entisiä maanmiehiään vastaan. Toinen heistä kaatui
Austerlitzissa, toinen Kulmissa. Heidän sisarensa ja
lankonsa Paul Nicolay pystyttivät heidän muistokseen
parikymmentä vuotta myöhemmin puiston eräälle
korkealle kohdalle suuren kiviobeliskin, joka yhä seisoo paikallaan.
Suurin osa Monrepos´n kartanon rakennuksista
selvisi sodan vuosista 1939–1944 vahingoittumattomana. Päärakennus ja sen kirjastosiipi ovat tänä
päivänäkin pystyssä Viipurissa. Suuri kirjasto, kaikkiaan noin 9 000 sidosta, luovutettiin vuonna 1916
säilytettäväksi Helsingin yliopiston kirjastoon, samoin
kuin Nicolay-suvun vanhempi arkisto. Kirjasto on
tyypilllinen 1700-luvun eurooppalainen kirjasto, jossa
teosten hallitseva kieli on ranska. Vuoden 1944 jälkeen kokoelmia ja taideteoksia jaettiin niitä tuolloin
hallinneen von der Pahlen-suvun ja muiden saajien
kesken. Sen vuoksi esimerkiksi kokoelma arkkitehtipiirustuksia ja grafiikkalehtiä kuuluu nykyisin Museoviraston kokoelmiin.
Vuonna 1812, jolloin Vanha Suomi liitettiin muun
Suomen yhteyteen, ei Ruotsiin aikaisemmin kuuluneella alueella ollut mitään sellaista Monrepos´hon
eller tusentals livegna bönder på landet. Donationsgodsens hov i Gamla Finland hade ett högst anspråkslöst
utförande och donatarierna vistades aldrig eller sällan
där, i motsats till den Nicolayska familjen på Monrepos.
Sonen Paul Nicolay hade från unga år trätt i ryska
utrikesministeriets tjänst och avancerade via diplomatiska poster bl.a. i London och Stockholm slutligen till
långvarig rysk minister i Köpenhamn. Danmark var av
hävd Rysslands bundsförvant i Östersjöområdet, i motsats till den lika hävdvunna fienden Sverige. Paul Nicolay
hade 1803 ingått äktenskap med furstinnan Alexandrine
Simplicie de Broglie-Revel, från en av de mest kända och
politiskt aktiva franska emigrantfamiljerna och motståndarna till både franska revolutionen och Napoleon. Paul
fortsatte faderns verk på Monrepos med att utöka bokoch konstsamlingarna och parkens sevärdheter. Han lät
bland annat bygga ett slottsliknande kapell i ”normannisk” stil, kallat Ludwigstein på en egen ö intill parken,
detta blev föräldrarnas gravkapell.
De bevarade minnesmärkena i parken på Monrepos
återspeglar den europeiska, ryska och finska historiens
brytningar inom en och samma familj. Storfurst Paul
besökte Monrepos 1789 under en utbildningsresa till
krigsteatern i det pågående svensk-ryska kriget, och händelsen tillägnades en särskild minneskolonn i parken.
Två bröder de Broglie kämpade på rysk sida mot sina
tidigare landsmän och stupade vid Austerlitz och Kulm.
Deras syster och svågern Paul Nicolay reste över dem ett
tjugotal år senare en stor, ännu bevarad obelisk på en
hög utsiktsplats i parken.
Under krigsåren 1939-1944 bevarades största delen
av byggnaderna på Monrepos, huvudbyggnaden och biblioteksflygeln finns kvar i denna dag. Det stora biblioteket
på 9 000 band, en samling typisk för 1700-talets europeiska bokkultur med franska som dominerande språk,
Viipurin linna ja kaupunki vuonna
1845. P.A. Kruskopfin litografia.
Kansalliskirjasto.
Viborgs slott och stad år 1845.
Litografi av P.A. Kruskopf .
Nationalbiblioteket.
1812
164
verrattavaa rakennuskokonaisuuta, joka olisi puistoalueineen, kirjastoineen ja taidekokoelmineen muodostanut eheän taiteellisen kokonaisuuden. Englantilainen ”romanttinen” puutarharakentaminen otti
ensimmäisiä askeliaan Turun seudulla ja ruukkialueiden kartanoissa, joista voidaan erityisesti mainita
Inkoon Fagervik, mutta ne edustivat paljon kotikutoisempaa kulttuuria kuin Monrepos. Ludwig Heinrich
Nicolayn luomus oli esteettisesti, käytännöllisesti ja
taloudellisesti ollut mahdollinen vain sen vuoksi, että
se sijaitsi lähellä Pietaria ja sen rakennuttajalla oli
suorat yhteydet hoviin ja Venäjän keisarihuoneeseen.
Rakennuksen ajattelullinen perusta ja sitä hallitsevat taiteelliset piirteet edustivat kuitenkin tyypillisesti aikansa yleiseurooppalaista kulttuuria. Viipurissa
kaikki nämä elementit liittyivät suomalaisen luonnon antamaan lisäväriin ja muodostivat vaikuttavan
kokonaistaideteoksen, jolla oli aivan oma henkensä,
genius loci. M
överläts 1916 som deposition till Helsingfors universitetsbibliotek, tillsammans med familjen Nicolays äldre
arkiv. Efter 1944 skingrades samlingar och konstverk,
inom den dåvarande ägarfamiljen von der Pahlen och till
andra mottagare; bland annat samlingen med arkitekturritningar och en del grafikblad finns i dag i Museiverket.
I det tidsskede, då Gamla Finland förenades med
”Nya Finland” 1812 hade Monrepos som parkanläggning och konstnärligt utformad helhet, med bibliotek
och konstsamlingar, inga jämförbara motstycken i den
tidigare svenska delen av landet. Den ”engelska” romantiska trädgårdskonsten hade gjort sina första insteg på
herrgårdarna i Åbotrakten och på en del bruksherrgårdar,
Fagervik främst bland dem, men exemplen var ännu högst
provinsiella, jämförda med Monrepos. Ludwig Heinrich
Nicolays skapelse var både i estetiskt, praktiskt och ekonomiskt avseende möjlig bara genom närheten till S:t
Petersburg och innehavarens direkta förbindelser med
hovet och det kejserliga huset i Ryssland. Den bakomliggande idévärlden och de konstnärliga ledmotiven för
Monrepos var däremot helt allmäneuropeiska. I Viborg
förenades alla dessa inslag med den finländska naturens
lokalfärg till ett anslående helhetskonstverk, under beskydd av själva platsens beskyddande ande, genius loci. M
Översättning: Jussi Nuorteva
1812
165
Pentti Paavolainen
Jakob Judén (1781–1855), kirjailija Jak. Juteini
Jakob Judén (1781–1855), författaren Jak. Juteini
Jaakko Juteinin patsas Hattulan Juteinitalon
edustalla.
Jakob Judéns stod utanför Juteinitalo i Hattula.
Viipurin maistraatin sihteeri Jakob Judén (1781–
1855) on ensimmäinen suomenkielinen kirjailija,
jolla on kaikkia kirjallisuuden lajeja edustava tuotanto, pois lukien romaani, mutta sen korvaavat esseet
ja tutkielmat. Vuonna 1813 saksankielinen Viipuri
tarvitsi ruotsia ja suomea taitavan maistraatinsihteerin, mutta kaupunki ei aavistanut, miten laaja-alaisen
ja kyvykkään 32-vuotiaan miehen se virkaan löysi.
Juteinilla oli Viipurista näköalat kaikkiin suuntiin.
Judén, Juutilan talosta Hattulasta tunsi syntymäseutunsa ja Hämeenlinnan olosuhteet. Hän
tunsi Turun Akatemian ilmapiirin ja opetuksen sen
vireimmältä kaudelta, valistuksen ja varhaisromantiikan kirjallisuuden Saksasta. Judén oli Porthanin
ja Gananderin oppilaana erinomaisesti perehtynyt
vanhaan suomalaiseen runouteen, suomen kieleen ja
sen rakenteisiin ja hänestä tuli eurooppalaisille kielitieteilijöille arvokas suomen kieltä tunteva infor-
Magistratssekreteraren i Viborg Jakob Judén (1781–
1855) är den första finskspråkiga författaren vars produktion omfattar alla litteraturgenrer, utom romanen,
vilket dock uppvägs av essäer och studier. Det tyskspråkiga Viborg behövde 1813 en magistratssekreterare som
behärskade svenska och finska, men staden anade inte
vilken mångsidig och talangfull 32-åring som man hittat
för denna tjänst. I Viborg kunde Judén blicka åt alla håll.
Judén från Juutila hemman i Hattula kände väl till
förhållandena i födelsebygden och i Tavastehus. Även
atmosfären och undervisningen vid Åbo Akademi under
dess mest livaktiga period, influerad av upplysningen och
den tidiga romantiken i Tyskland, var honom bekant.
Som elev till Porthan och Ganander elev hade Judén blivit
utomordentligt insatt i den äldre finska poesin och lärt
känna finska språket och dess strukturer. För de europeiska språkvetarna blev han följaktligen en värdefull
informant med insikt i det finska språket. Sin dialektkännedom hade han utvecklat under åren som informator
på olika håll i Finland.
I Viborg insåg Judén den betydelse som det fria bondeståndet i väst hade för lantbrukets, näringarnas och sedernas utveckling. Han befann sig plötsligt i förhållanden
där det inte passade sig att såra den ryska förvaltningen
eller adeln, men samma förhållanden drev honom att
skriva och publicera sig på ett språk och versmått som
den finskspråkiga befolkningen i sina ytterst svåra förhållanden skulle kunna uppfatta. Den nya svenskspråkiga
ämbetsmannakåren och de likaså nya prästerna i Viborgs
län kunde ”i västlig känsla av överlägsenhet” visa oskälig
stränghet mot de karelska landbönderna. Judéns poesi
manade till upplysning, självmedvetande, mildhet och
godmodighet och förmedlade i sig ett budskap på sikt om
fredligt motstånd mot ståndssamhället.
För Judén var Wäinämöinen alla finskspråkiga diktares skyddsande. Djuren var kännande skapade varelser
som även skulle ha sin lott i himmelen. Att visa en annan
människa empati, inlevelse och god vilja var ledtrådar på
vägen mot det bättre. Livet skulle också kunna njutas och
1812
166
mantti. Murteiden tuntemustaan hän oli kehittänyt
kotiopettajavuosinaan eri puolilla Suomea.
Viipurista käsin Judén näki lännen vapaan talonpoikaissäädyn merkityksen maatalouden, elinkeinojen ja tapojen kehitykselle. Viipurissa hän äkkiä oli
keskellä oloja, joissa venäläistä hallintoa tai aatelistoa
ei sopinut loukata, mutta samalla olosuhteet pakottivat hänet kirjoittamaan ja julkaisemaan kielellä ja
sillä runomitalla, jonka vaikeimmassa tilanteessa
elävä suomenkielinen väestö saattaisi ottaa vastaan.
Viipurin läänin uusi ruotsinkielinen virkakunta ja
papisto saattoi ”läntisessä ylemmyydentunnossaan”
nimittäin kohdella kohtuuttoman ankarasti karjalaisia lampuoteja. Juteinin runotuotannon valistukseen
ja omanarvontuntoon, lempeyteen ja ”hyvänsuondoon,” hyvänsuovuuteen kehottava sanoma oli pitkäkestoista rauhanomaista vastarintaa sääty-yhteiskunnalle.
Wäinämöinen oli Juteinille kaikkien suomen
kielellä runoilevien suojelushenki. Eläimet olivat
tuntevia luontokappaleita, joille myös olisi olemassa
taivasosa. Empatia toiseen ihmiseen, eläytyminen ja
hyväntahtoisuus olivat ohjeet parempaan. Elämästä
piti myös nauttia, tyttöjen ja poikien piti päästä yhteen, ahdas uskonnollisuus, taikausko ja raakuus saivat Juteinilta aina halveksuntaa osakseen. Tuotannon
tunnetuin kansalaislaulu ”Arvon mekin ansaitsemme” on vastinpari ensimmäiselle hallitsijaa ylistävälle
kansallislaulullemme: ”Eläkön armias, rakkahin Ruhtinas, rauhallinen”
Juteini ylisti suomalaisten ahkeruutta ja sitkeyttä
vaikeissa olosuhteissa, mutta laati myös innoittuneen
runoelman Venäläinen, joka kuvaa sodan kärsimyk-
Viipurin maistraatintalo jossa Jakob Judén hoiti virkaansa.
Johann Brockmannin piirros Viipurin kuvernementin v:n
1799 kartastossa. Kansallisarkisto.
Magistratshuset i Viborg där Jakob Judén skötte sitt
ämbete. Teckning av Johann Brockmann i 1799 års atlas
över Viborgska guvernementet. Riksarkivet.
flickor och gossar borde få komma samman. Den snäva
religiositeten, vidskepligheten och råheten bemötte Judén
alltid med förakt. Hans kändaste folkvisa ”Arvon mekin
ansaitsemme” är en pendang till vår första nationalsång
”Eläköön armias, rakkahin Ruhtinas, rauhallinen”, som
lovordar härskaren.
Judén lovordade den finska fliten och segheten i svåra
förhållanden, men skrev också en hänförd längre dikt,
”Venäläinen”, som skildrar krigets lidanden, de ryska
soldaternas tapperhet och den fred som uppnåddes under
ledning av Alexander. Judéns första längre dikter ansluter
sig helt till de teman som präglar året 1812.
I grund och botten var det kanske snarare Judéns stora
personlighet och hans modiga och visionära tänkande än
de enskilda dikterna eller texterna som skaffade honom
fiender bland prästerskapet i Viborgs län. Det skulle även
kunna förklara det klagomål som på dunkla grunder
framfördes mot hans filosofisk-teologiska verk ”Anteckningar uti varianta ämnen”, vilket ledde till beslag och
bränning av upplagan i ett land som kort tidigare 1829
fått en censurförordning. Utslaget upphävdes, men Judén
blev nedstämd, delvis också p.g.a. de smädeskrifter som
riktades mot honom.
Judén riktade blickarna mot framtiden och lovprisade staden Viborg som centrum för handel och sjöfart.
Han promoverades vid 59 års ålder till hedersdoktor vid
1812
167
Jak. Juteinin Ajan Wiete elli
Moninainen Runo-kokous
ilmestyi Viipurissa 1817.
Kansalliskirjasto.
Jakob Judén utgav
diktsamlingen Ajan Wiete elli
Moninainen Runo-kokous i
Viborg 1817.
Nationalbiblioteket.
siä, venäläisten sotilaiden
urhoollisuutta sekä Aleksanterin johdolla saavutettua
rauhaa. Juteinin laajat varhaiset runot liittyvät täysin
vuoden 1812 teemoihin.
Mutta ehkä enemmän
kuin yksittäiset runot tai
tekstit, Juteinin persoonallisuuden ylivoimaisuus, ajattelun rohkeus ja visionäärisyys syvimmiltään olivat niitä tekijöitä, jotka
hankkivat hänelle vihamiehiä Viipurin läänin papiston keskuudessa. Siten selittyisi myös se hämärin
perustein tapahtunut filosofis-teologisen Anteckningar
af Tankar uti varianta ämnen -kirjaa koskeva kantelu
ja takavarikko ja painoksen polttaminen, johon vastikään sensuuriasetuksen saaneessa maassa ryhdyttiin
1829. Tuomio kumottiin, mutta Juteini masentui –
osin myös häntä vastaan suunnattujen häväistyskirjoitusten takia.
Juteini suuntasi katseensa tulevaisuuteen, hän
ylisti Viipuria kaupan ja merenkäynnin keskuksena.
59-vuoden iässä hän sai Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvon, ja ilmeisesti 1840-luvun lopulla
hän toimi myös Viipurin sensuurivirkamiehenä, hilliten – ja suojellen – Pietari Hannikaista ja hänen
Kanawaansa.
Juteinin tuotanto hänen poikansa toimittamina
Koottuina teoksina 1–10 (1856–58) levisi suomenkielisen rahvaan piiriin parikymmentä vuotta ennen Aleksis Kiven tuotantoa ja se säilytti asemansa
1800-luvun lopulle. Juteini oli perustamassa 1845
Viipurin Suomalaista Kirjallisuusseuraa, jonka toimesta tämän edistyksen miehen Kootut teokset 1–2
(2009) on julkaistu myös sähkökirjana (2011). M
G (oik.) Hänen takavarikoitu teoksensa Anteckningar af
Tankar uti Warianta Ämnen ilmestyi kymmenen vuotta
myöhemmin, samoin Viipurissa. Kansalliskirjasto.
Hans beslagtagna verk Anteckningar af Tankar uti
Warianta Ämnen utkom tio år senare, likaså i Viborg.
Nationalbiblioteket.
Kejserliga Alexanders-Universitetet i Helsingfors. Uppenbarligen i slutet av 1840-talet var Judén även censurämbetsman i Viborg och både höll tillbaka och skyddade
Pietari Hannikainen och dennes tidning Kanawa.
Judéns son redigerade och utgav faderns Kootut teokset
[Samlade arbeten] 1–10 (1856–58), som spreds bland
den finskspråkiga allmogen ett par decennier före Aleksis
Kivis arbeten och bevarade sin ställning till slutet av
1800-talet. Judén deltog 1845 i grundandet av Viborgs
Finska Litteratursällskap, som sedermera utgett denne
upplysningsmans Kootut teokset [Samlade arbeten] 1–2
(2009), också i elektronisk form (2011). M
1812
168
Översättning: Pertti Hakala
Mika Nokelainen
Ortodoksinen kirkko
– enemmistökirkko vähemmistökirkkona
Den ortodoxa kyrkan
– majoritetskyrkan som minoritetskyrka
1800-luvun alun Venäjä oli moniuskontoinen imperiumi. Euroopan reunoilta Tyynen valtameren
rannalle ulottuvassa valtakunnassa oli lukuisia uskontoja. Keisarin alamaisiin kuului kristittyjä, juutalaisia, muslimeja, buddhalaisia ja erilaisten kansanuskontojen tunnustajia. Yksi uskonnollinen yhteisö
oli kuitenkin ehdottomasti ylitse muiden. Venäjän
Ryssland var i början av 1800-talet ett mångreligiöst
imperium. I detta rike som sträckte sig från Europas
utkanter till Stilla havets stränder utövades flera religioner. Till kejsarens undersåtar hörde kristna, judar,
muslimer, buddhister och bekännare av olika folkreligioner. Ett religiöst samfund höjde sig dock över de andra.
Den ryska ortodoxa kyrkan var statskyrka i Ryssland.
Laatokan saarella sijainnut Valamo oli Suomessa asuneen
ortodoksisen yhteisön tärkein luostari. Pyhittäjäisät
Sergei ja Herman Valamolainen. Kuopion ortodoksinen
kirkkomuseo.
Valamo, beläget på en ö i Ladoga, var det viktigaste
klostret för det i Finland bosatta ortodoxa samfundet.
Klosterfäderna den helige Sergei och den helige Herman
från Valamo. Ortodoxa kyrkomuseet i Kuopio.
1812
169
Den ryske tsaren skulle höra till den ortodoxa kyrkan.
ortodoksinen kirkko oli Venäjän valtiokirkko. Venäjän
Han var den ortodoxa kyrkans beskyddare och t.o.m.
keisarin tuli kuulua ortodoksiseen kirkkoon. Hän oli
dess högsta maktutövare. Gränserna mellan kyrka och
ortodoksisen kirkon suojelija, vieläpä sen ylin vallanstat var inte definierade, utan de sammansmälte till en
käyttäjä. Kirkon ja valtion rajoja ei ollut määritelty,
och samma helhet.
vaan ne sulautuivat osaksi samaa kokonaisuutta.
Finland som i början av 1800-talet hörde till Sverige,
1800-luvun alussa Ruotsiin kuulunut Suomi oli
var
ett genomlutheranskt land. Den lutherska kyrkan
umpiluterilaista maata. Luterilainen kirkko oli valvar statskyrka och endast lutheraner hade fullständiga
tiokirkon asemassa ja vain luterilaisilla oli täydet
medborgarrättigheter. När Finland år 1809 införlivades
kansalaisoikeudet. Kun Suomi muuttui vuonna 1809
med det ryska imperiet som Storfurstendömet Finland,
Venäjän imperiumiin kuuluvaksi Suomen suuriruhblev Finland en del av en mångreligiös, men av ortodoxin
tinaskunnaksi, Suomesta tuli osa moniuskontoista,
dominerad helhet.
ortodoksisuuden dominoimaa kokonaisuutta.
Sverige inklusive Finland hade utvecklats till en storRuotsi kasvoi suurvallaksi 1600-luvun aikana.
makt under 1600-talet. Efter framgångsrika erövringsMenestyksekkäiden valloitussotien tuloksena Ruotsi
krig utgjordes Sverige av olika provinser, inom vilka vamuodostui erilaisista provinsseista, joissa noudatetrierande förvaltnings- och rättspraxis tillämpades.
tiin monenkirjavaa hallinto- ja oikeuskäytäntöä.
Mosaiikkimaisen valtion keskeinen
koossa pitävä tekijä oli yhteinen uskonto eli
luterilaisuus. Tämä ilmaistiin esimerkiksi
Ruotsin perustuslakeihin kuuluneessa hallitusmuodossa (1634). Sen mukaan ”Yksimielisyys uskonnossa ja oikeassa jumalanpalveluksessa ovat arvollisen, sopuisan ja
pysyvän hallituksen vahvin perusta.” Toisin
kuin nykyään, uskonnollinen yhdenmukaisuus oli myös poliittisesti tärkeätä.
Valtion ja luterilaisen kirkon yhteys oli
saumaton: hallitsijan oli tunnustettava luterilaista uskoa ja hänellä oli erittäin paljon
päätösvaltaa kirkon asioissa. Kaikkien kan- Valamon luostari vuonna 1845. Pehr Adolf Kruskopfin kivipiirros.
salaisten oli sitouduttava luterilaisen tun- Valamo kloster år 1845. Litografi av Pehr Adolf Kruskopf.
nustuksen noudattamiseen. ”Harhaoppisia”
uhkasi maasta karkotus ja perintöoikeuden
Den centrala faktor som höll ihop det mosaikartade
menetys.
riket var den gemensamma tron, lutherdomen. Detta
Venäjää vastaan käydyn voitokkaan sodan tulokvar fastslaget t.ex. i regeringsformen av år 1634 som
sena Ruotsi liitti vuonna 1617 alueisiinsa Käkisalmen
hörde till Sveriges grundlagar. Enligt den var ”enighet i
läänin. Luterilaisuuden varaan rakentuvan uskonnolreligionen och den rätta gudstiänsten ... den kraftigste
linen yhtenäisyyden periaate joutui nyt koetukselle,
grundvalen till ett lofligt, samdrächtigt och varachtigt
sillä valloitetun maan asukkaat tunnustivat toista
regemente”. Till skillnad från i dag var en religiös homouskoa, ortodoksisuutta. Kuningas kirkollisine neugenitet också av politisk vikt.
vonantajineen joutui nyt miettimään ortodoksien
Förhållandet mellan staten och den lutherska kyrkan
asemaa. Pohdittiin, ovatko ortodoksit ylipäätään oivar friktionsfritt: regenten skulle bekänna den lutherska
keita kristittyjä, vai pitäisikö heidät kastaa uudelleen
tron och han hade stor beslutanderätt i kyrkliga ärenluterilaisiksi. Harkinnan jälkeen ortodoksit katsottiin
den. Alla medborgare skulle förbinda sig att iaktta den
kristityiksi ja pakkokasteista pidättäydyttiin. Menetlutherska läran. ”Irrläriga” hotades av landsförvisning
tely erosi venäläisestä käytännöstä. Tavanomaista oli,
och förlorad arvsrätt.
että valloitetun alueen asukkaat kastettiin pakolla
Som ett resultat av det framgångsrika kriget mot
ortodoksiseen uskoon.
Ryssland anslöt Sverige år 1617 Kexholms län till sina
Käkisalmen läänin ortodoksit saivat pitää pappinområden. Principen om religiös homogenitet baserad på
sa ja jatkaa uskontonsa harjoittamista. Ruotsin lutelutherdomen ställdes nu på prov, ty invånarna i det errilainen esivalta toivoi, että käkisalmelaisistakin olisi
1812
170
Ortodoksinen liturgia Moskovassa ranskalaisten
miehityksen aikana 1812.
Ortodox liturgi i Moskva under den franska ockupationen
1812.
tullut luterilaisia. Pakkokäännytystä ei harrastettu ja
esivalta suorastaan kielsi sen. Ortodokseja koetettiin
houkutella kääntymään luterilaisiksi. Uskonsa muuttaville saatettiin luvata taloudellisia etuja. Houkuttelun tulokset eivät olleet kehuttavia. Ortodoksit pitivät
uskonsa ja tapansa ja hakivat vanhan tavan mukaan
itselleen papit Venäjältä.
Ortodoksien tiiviit Venäjän-yhteydet huolestuttivat kruunua. Sen pelkona oli, että jos Karjalaan virtaa
jatkuvasti venäläisiä pappeja, nämä tekevät propagandatyötä Venäjän hyväksi ja lietsovat kapinahenkeä.
Pelko ei ollut aiheeton. Vaikka karjalaiset maksoivat
veronsa Ruotsin kruunulle, he monessa suhteessa
pitivät itseään edelleen venäläisinä. Venäjään heitä
yhdisti myös ortodoksinen usko. Suuressa Pohjan sodassa osa Käkisalmen läänin ortodoksiväestöstä liittyi
venäläisten riveihin.
Raja-alueen ei-luterilainen väestö oli Tukholman
horisontista katsottuna turvallisuusuhka. Tämä uhka
poistui, tosin epätoivotulla tavalla, kun Ruotsin tähti
suurvaltana sammui ja se joutui ensin Uudenkaupun-
övrade området bekände en annan tro, den ortodoxa.
Kungen och hans kyrkliga rådgivare var nu tvungna att
överväga de ortodoxas ställning. Man dryftade huruvida
de ortodoxa över huvud taget var äkta kristna, eller om
de borde döpas om till lutheraner. Efter överläggande
ansågs de ortodoxa vara kristna och man avhöll sig från
tvångsdop. Praxisen avvek från den ryska, enligt vilken
invånarna inom erövrade områden vanligtvis tvångsdöptes till den ortodoxa tron.
De ortodoxa inom Kexholms län fick behålla sina
präster och fortsätta att utöva sin tro. Den svenska lutherska överheten hoppades att kexholmarna skulle konvertera till lutherdomen. Tvångsomvändning brukades inte
och den var rent av förbjuden av överheten. Ekonomiska
fördelar kunde dock ställas i utsikt för de ortodoxa som
lät omvända sig, men med klent resultat. De ortodoxa
behöll sin tro och sina seder och hämtade som tidigare
sina präster från Ryssland.
Kronan var bekymrad över de ortodoxas intensiva
kontakter med Ryssland. Faran var att om ryska präster
oupphörligt strömmade in i Karelen, skulle dessa utföra
1812
171
propagandaarbete för Ryssland och sporra till uppror.
gin (1721) ja sitten Turun rauhassa (1743) luopuFarhågorna var inte ogrundade. Trots att karelarna bemaan itäisistä alueistaan. Ortodoksialueet liitettiin
talade skatt till svenska kronan, betraktade de sig i många
taas Venäjään. Vain Liperin ja Taipaleen ortodoksiavseenden fortfarande som ryssar. De var också förenaseurakunnat jäivät Suomen alueelle. Niihin kuului
de med Ryssland genom den ortodoxa tron. I det stora
1700-luvun puolivälissä vain noin 850 jäsentä. Suonordiska kriget anslöt sig en del av den ortodoxa befolkmen sodan aikoihin tultaessa väkimäärä oli kasvanut
ningen i Kexholms län till de ryska trupperna.
noin 2 700:aan.
Den ickelutherska befolkningen i gränsområdena var
Suomen sodan seurauksena Suomesta tuli Venäjän
ur Stockholms synvinkel sett ett hot mot säkerheten. Detimperiumiin kuuluva suuriruhtinaskunta. Vuoden
ta hot avvärjdes, om än på ett oönskat sätt, när Sveriges
1812 alusta lukien ns. Vanha Suomi liitettiin suuristjärna som stormakt slocknade och riket först i freden
ruhtinaskuntaan Viipurin lääninä. Alueliitos kasvati Nystad (1721) och senare i freden i Åbo (1743) var
ti Suomen ortodoksiväestön määrää huomattavasti.
tvunget att avstå från sina områden i öst. De ortodoxa
Ortodoksien kirkkohallinto organisoitiin niin, että
områdena återinförlivades med Ryssland. Endast Libeortodoksiset seurakunnat liitettiin hallinnolliseslits och Taipale ortodoxa församlingar kvarblev inom
ti Pietarin hiippakuntaan. Väliportaan hallintoelifinskt territorium. Dessa församlingar hade i mitten av
meksi muodostettiin Viipurin hengellinen hallitus.
1700-talet endast ca 850 medlemmar. Vid tiden för FinOrtodoksiseurakuntien talous järjestettiin siten, että
ska kriget hade befolkningen stigit till ca 2 700.
kaupunkipapiston, luostarien ja Viipurin hengellisen
Som en följd av Finska kriget blev Finland ett storhallituksen kulut maksettiin valtion kassasta. Maafurstendöme inom det ryska imperiet. Vid årsskiftet
seurakunnat kustansivat keräämillään veroilla papit
1811/1812 införlivades s.k. Gamla Finland med storfurja kirkot.
stendömet som Viborgs län. Införlivandet utökade antalet
Viipurin läänissä otettiin käyttöön suuriruhtiortodoxa i Finland märkbart. Den ortodoxa kyrkoförnaanmaan lainsäädäntö ja hallinto. Siirtymä ei ollut
valtningen organiserades så att de ortodoxa församlingongelmaton, niin merkittävästi ruotsalaista perua
arna i förvaltningsmässigt hänseende anslöts till stiftet
olevat lait ja hallintomenettely erosivat venäläisestä.
i S:t Petersburg. Som förvaltningsorgan på mellannivå
Tämä koski myös uskontolainsäädäntöä.
grundades den andliga styrelsen i Viborg. De ortodoxa
Suomessa voimassa olleet lait sallivat ei-luterilaiförsamlingarnas ekonomi ordnades så att utgifterna för
sille alamaisille varsin suppeat oikeudet. 1600-luvulle
tyypillisestä ankarasta uskontopakosta, jossa toisin uskovia ei suvaittu
valtakunnan alueella, oli jo ehditty
luopua. Tämä johtui ilmiöstä, jota
nykyään kutsutaan työperäiseksi
maahanmuutoksi. Ruotsin talouden rattaat tarvitsivat pyöriäkseen
ulkomaista ammattityövoimaa.
Maahanmuuttajat eivät useinkaan
olleet uskoltaan luterilaisia. Maahanmuuton ja maassa viihtymisen
turvaamiseksi maahanmuuttajille
annettiin 1700-luvun loppupuolella ensin oikeus oman uskonnon
harjoittamiseen ja sittemmin oikeus
omaan papistoon ja oikeus kasvattaa lapset omaan uskoonsa. Nämä
oikeudet koskivat kuitenkin vain
ulkomaalaisia. Ruotsin kansalaisten
oli kuuluttava edelleen luterilaiseen C. J. L. Engelin Viaporiin (Suomenlinna) 1821 suunnittelema ortodoksinen
kirkko jäi rakentamatta. Kansallisarkisto.
kirkkoon.
Vaikka ulkomaalaisten uskon- Den ortodoxa kyrka som C.J.L. Engel planerat för Sveaborg 1821 kom aldrig
nonharjoittamisoikeutta oli laajen- att byggas. Riksarkivet.
1812
172
prästerna i städerna, klostren och andliga styrelsen i
Viborg betalades ur statskassan. Landsortsförsamlingarna bekostade sina präster och kyrkor med insamlade
skattemedel.
Storfurstendömets lagstiftning och förvaltning infördes i Viborgs län. Övergången var inte friktionsfri;
så markant skiljde sig lagarna och förvaltningssederna
av svenskt ursprung från de ryska. Detta gällde även
religionslagstiftningen.
De lagar som var i kraft i Finland medgav rätt begränsade rättigheter för ickelutherska invånare. Man
hade redan upphävt det för 1600-talet typiska stränga
religionstvånget, som innebar att oliktroende inte tolererades inom rikets gränser. Anledningen till detta var ett
fenomen som i dag kallas för arbetsrelaterad invandring.
För att den svenska ekonomin skulle hållas i gång krävdes
utländsk kompetent arbetskraft. Invandrarna var sällan
lutheraner. För att säkra invandringen och invandrarnas
trivsel i landet gavs de i slutet av 1700-talet inledningsvis rätt att utöva sin egen tro och senare rätt till eget
prästerskap och rätt att uppfostra sina barn till sin egen
tro. Dessa rättigheter gällde dock endast för utlänningar.
Svenska medborgare var alltjämt tvungna att höra till
den lutherska kyrkan.
Trots att rätten för utlänningar att utöva sin tro hade
utvidgats var det fortfarande mycket som inte var dem
tillåtet. Oliktroende hade inte tillträde till statliga tjänster. De fick inte upprätthålla egna skolor. De för ortodox
religionsutövning typiska korsprocessionerna och andra
religiösa processioner var förbjudna. Klosterverksamheten
var inte heller tillåten.
Efter införlivandet av Gamla Finland (1812) ökade antalet ortodoxa
i Finland till knappt 30 000. Den
största koncentrationen av ortodox
befolkning fanns i Gränskarelen
norr om Ladoga, där de ortodoxa var
i majoritet. I hela storfurstendömet
var de ortodoxa fortfarande en liten
minioritet. Men som medlemmar av
den kyrka som leddes av kejsaren och
åtnjöt kejsarens särskilda beskydd
togs deras ställning snart i skärskådande. Under 1800-talet gjordes flera
ändringar i de ortodoxas ställning.
De flesta av dem innebar ändringar
av gällande lagar och skulle i princip
ha krävt behandling av ständerna.
Hangon venäläisen varuskunnan kirkko oli omistettu Pyhälle Panteleimonille.
Kansallisarkisto.
Kejsaren förbigick dock ständerna
och utfärdade dessa föreskrifter som
Den ryska garnisonskyrkan i Hangö var tillägnad den helige Panteleimon.
Riksarkivet.
administrativa förordningar.
nettu, moni asia jäi vielä kielletyksi. Vierasuskoiset
eivät päässeet valtion virkoihin. Heillä ei saanut olla
omia kouluja. Ortodoksiseen uskonnonharjoitukseen
olennaisesti kuuluvat ristisaatot ja muut uskonnolliset kulkueet olivat kiellettyjä. Luostaritoiminta ei
myöskään ollut sallittua.
Vanhan Suomen liittämisen (1812) jälkeen ortodoksiväestön määrä Suomessa kasvoi vajaaseen
30 000 henkeen. Suurimmat ortodoksiväestön keskittymät olivat Laatokan pohjoispuolisessa RajaKarjalassa, jossa ortodokseilla oli enemmistöasema.
Koko suuriruhtinaanmaan mittakaavassa ortodoksit
olivat lukumääräisesti edelleenkin pieni vähemmistö.
Mutta keisarin johtaman ja erityissuojelua nauttivan
kirkon jäseninä heidän asemansa otettiin pian suurennuslasin alle. 1800-luvun kuluessa tehtiin useita
ortodoksien asemaa koskevia muutoksia. Useimmat
niistä merkitsivät muutosta voimassa olleisiin lakeihin ja olisivat periaatteessa edellyttäneet säätyjen käsittelyä. Keisari kuitenkin ohitti säädyt ja antoi nämä
määräykset hallinnollisina määräyksinä.
Tärkein ortodokseja koskeva muutos liittyi siihen, kenellä oli mahdollisuus valtion virkamieheksi.
Suomessa voimassa olleen kustavilaisen perustuslain
mukaan kelpoisia olivat vain luterilaiseen kirkkoon
kuuluvat henkilöt. Tämä oli vastoin Venäjällä yleisesti
voimassa ollutta periaatetta, jonka mukaan henkilön
uskontokunta ei ollut virkavalinnan peruste. Keisari
antoikin vuonna 1827 asetuksen, joka avasi siviili- ja
sotilasvirat myös ortodokseille.
1812
173
Keisari pyrki suojelemaan Suomessa vähemmistönä olevan kirkkonsa jäseniä luterilaisten harjoittamalta käännytykseltä. Niinpä keisarin määräyksestä ortodoksin vietteleminen luopumaan uskostaan tehtiin
ankarasti rangaistavaksi teoksi. Luterilaisia pappeja
kiellettiin minkään tekosyyn varjolla puuttumasta
ortodoksien kirkollisiin toimituksiin.
Lappeenrannan rykmentin kuolleiden luettelo 1819.
Lappeenrannan Pyhän Kolminaisuuden kirkko.
Kansallisarkisto.
Längd över döda vid Villmanstrands regemente 1819.
Treenighetskyrkan i Villmanstrand. Riksarkivet.
Vaikka Suomen rikoslait olivat voimassa Viipurin
läänissä, syntyi epäselvyyttä siitä, missä määrin näitä säädöksiä piti soveltaa ortodoksipappien tekemiin
rikoksiin. Venäläinen oikeuskäytäntö oli ollut omanlaisensa, ja ortodoksipapit mielellään vetosivat tähän
käytäntöön. Pitkällisten selvittelyjen jälkeen päädyttiin käytäntöön, jossa ortodoksipapiston tekemien
rikosten käsittelyprosessi oli koko lailla erilainen kuin
luterilaisten virkaveljien rikosprosessi.
Kirkollisten juhlapyhien viettäminen aiheutti omat
käytännölliset ongelmansa. Venäjällä noudatettiin juliaanista ja Suomessa gregoriaanista kalenteria, minkä
Den viktigaste av ändringarna som gällde ortodoxa
anslöt sig till rätten att inneha statlig tjänst. Enligt den
gustavianska grundlagen som var i kraft i Finland var
endast medlemmar av den lutherska kyrkan behöriga. Det
var i strid med den i Ryssland allmänt gällande principen,
enligt vilken en persons trossamfund inte var en grund
för utnämning till tjänst. Kejsaren gav därför år 1827
en förordning som öppnade civil- och militärämbetena
även för ortodoxa.
Kejsaren strävade efter att skydda medlemmarna av
sin kyrka som i Finland var i minoritet mot lutheranernas omvändelse. Genom kejsarens påbud gjordes därmed
förförelsen i syfte att få en ortodox att avsäga sin tro till
en strängt straffbar handling. Lutherska präster förbjöds
att under vilka som helst förevändningar befatta sig med
ortodoxa kyrkliga förrättningar.
Trots att Finlands strafflagar gällde i Viborgs län var
det oklart i vilken utsträckning dessa stadganden skulle
tillämpas på brott som begåtts av ortodoxa präster. Den
ryska rättspraxisen hade varit en annan och de ortodoxa
prästerna hänvisade gärna till denna praxis. Efter omfattande utredningar stannade man för en praxis, enligt vilken behandlingen av brott begångna av ortodoxa präster
väsentligt skiljde sig från behandlingen av motsvarande
brott begångna av deras lutherska kolleger.
Firandet av kyrkliga högtider stötte på praktiska
problem. I Ryssland följde man den julianska kalendern
och i Finland den gregorianska, vilket ledde till att den
ortodoxa julen och påsken firades cirka två veckor efter
de motsvarande lutherska högtiderna.
Under den svenska tiden hade de ortodoxa beordrats
att fira sina högtider samtidigt som de lutherska. De
ortodoxa anhöll dock av kejsaren om rätt att få fira
högtiderna enligt sin egen kyrkliga kalender. Genom ett
kejserligt beslut år 1810 fick de ortodoxa i Finland rätt
att fira sina kyrkliga högtider enligt den ryska kyrkliga
högtidskalendern.
Beslutet var så till vida problematiskt att Finlands
lagar innehöll stadganden om att vilodagar skulle iakttas
under de lutherska högtiderna. Nu ställdes frågan om
ortodoxa skulle iaktta dessa stadganden och således fira
även de lutherska högtiderna. Senaten i Finland ansåg
att minoriteter i enlighet med allmäneuropeisk praxis
skulle följa majoritetsreligionernas seder. En befrielse från
att fira de lutherska helgdagarna skulle enligt Senaten
inverka menligt på laglydnaden. Efter långvariga utredningar beslöt kejsaren år 1826 att de ortodoxa fick fira
sina högtider enligt sin egen kalender och att de inte var
tvungna att fira de lutherska högtiderna. De ortodoxa
skulle dock under de lutherska högtidernas gudstjänsttider avhålla sig från arbete och handel.
1812
174
seurauksena ortodoksien joulu ja pääsiäinen vietettiin
noin kaksi viikkoa luterilaisten pyhien jälkeen.
Ruotsin vallan aikana ortodokseille oli annettu
määräys viettää juhlapyhät samaan aikaan luterilaisten kanssa. Ortodoksit pyysivät kuitenkin keisarilta
oikeutta viettää pyhät oman kirkollisen kalenterinsa mukaisesti. Keisarin määräyksellä vuonna 1810
Suomen ortodoksit saivat luvan viettää kirkolliset
juhlansa Venäjän kirkollisen juhlakalenterin mukaan.
Määräys oli sikäli ongelmallinen, että Suomen
lait sisälsivät määräyksiä lepopäivän viettämisestä
luterilaisten juhlapyhien aikana. Nyt syntyi kysymys,
oliko ortodoksien noudatettava näitä määräyksiä ja
vietettävä siten myös luterilaisten juhlapyhät. Suomen senaatin käsityksen mukaan vähemmistöjen
oli yleiseurooppalaisen käytännön mukaisesti kunnioitettava enemmistöuskontojen tapoja. Vapautus
luterilaisten juhlapyhien viettämisestä olisi senaatin
mielestä merkinnyt mukaan lainkuuliaisuuden heikentymistä. Pitkällisten selvittelyjen jälkeen keisari
ratkaisi asian vuonna 1826 niin, että ortodoksit saivat
viettää pyhänsä oman kalenterinsa mukaisesti, eikä
Sammanfattningsvis kan konstateras att rättigheterna för de undersåtar som bekände den ortodoxa tron
märkbart utvidgades under 1800-talet. Den enskildas
religionsfrihet utvidgades i Finland i det hänseendet att
de ortodoxa blev delaktiga av samma fullständiga medborgarrättigheter som lutheranerna.
Med liberalismens frammarsch började man även
i Finland i allt högre tongångar kräva att individerna
skulle få i lag stadgad rättighet att utträda ur kyrkan och
att stå utanför alla trossamfund. Den lutherska kyrkan
var beredd att acceptera detta. Den evangelisk-lutherska
kyrkolagen (1869) erkände en kyrkomedlems rätt att
utträda ur kyrkan.
Spelregler för hur man utträder ur kyrkan och hur
man ansluter sig till ett trossamfund måste dock skapas.
När man i Finland började arbeta för en religionsfrihetslagstiftning med detta syfte, ville kejsaren absolut att den
ortodoxa kyrkan skulle lämnas utanför tillämpningen
av lagen. Inom den ortodoxa kyrkan var det ännu i det
skedet omöjligt att acceptera tanken att en medlem av
kyrkan på laglig väg och frivilligt skulle kunna utträda
ur kyrkan och stå utanför alla trossamfund. I enlighet
Suomen itsenäistyttyä 1917 monet ortodoksiset
varuskuntakirkot muutettiin luterilaisiksi tai otettiin
muuhun käyttöön. Suomenlinnan kirkko.
Efter att Finland blivit självständigt 1917 omvandlades
många ortodoxa garnisonskyrkor till lutherska eller togs i
annat bruk. Kyrkan på Sveaborg.
1812
175
heidän tarvinnut pitää luterilaisten pyhiä. Ortodoksien oli kuitenkin luterilaisten juhlapyhien jumalanpalvelusten aikana pidättäydyttävä työnteosta ja
kaupankäynnistä.
Kaiken kaikkiaan voi todeta, että ortodoksista uskoa tunnustavien alamaisten oikeudet laajenivat huomattavasti 1800-luvun kuluessa. Yksilön uskonnonvapaus Suomessa laajeni siinä mielessä, että täysistä
kansalaisoikeuksista pääsivät osallisiksi luterilaisten
ohella myös ortodoksit.
Liberalismin nousun myötä Suomessakin vaadittiin kovenevin äänenpainoin ihmisille lain suomaa
oikeutta erota kirkosta ja jättäytyä kaikkien uskontokuntien ulkopuolelle. Luterilainen kirkko oli tähän
valmis. Sen kirkkolaki (1869) tunnusti kirkon jäsenen
oikeuden erota luterilaisesta kirkosta.
Kirkosta eroamiselle ja uskontokuntaan liittymiselle oli kuitenkin luotava pelisäännöt. Kun Suomessa
ryhdyttiin puuhaamaan tähän tähtäävää uskonnonvapauslainsäädäntöä, keisari halusi ehdottomasti, että
ortodoksinen kirkko jätetään lain soveltamisalan ulkopuolelle. Ortodoksisessa kirkossa oli vielä tuossa
vaiheessa mahdotonta hyväksyä ajatusta, että kirkon
jäsen voisi laillisesti ja vapaaehtoisesti erota kirkosta
ja jättäytyä kaikkien uskontokuntien ulkopuolelle.
Kristillisen valtioihanteen mukaisesti ajateltiin, että
valtio ei voinut sallia ”pakanuutta”.
Yhteiskunnallisten paineiden takia keisari joutui
antamaan kirkostaeroamisoikeuden ortodokseille
vuonna 1905 annetulla asetuksella. Menettelytapaan
kuului, että kirkosta eroavalle langetettiin julkinen
kirkonkirous. Tästä tavasta ortodoksiseurakunnissa
luovuttiin vasta keisariajan viime hetkillä. Ortodoksisen kirkon jarrutuksen tähden uskonnonvapauslain
säätäminen ei keisarin Suomessa onnistunut, vaan
se toteutui vasta vuonna 1922, jolloin Suomesta oli
tullut itsenäinen valtio. M
med det kristna statsidealet tänkte man att staten inte
kunde tillåta ”hedendom”.
På grund av det ökande trycket i samhället var kejsaren tvungen att år 1905 genom förordning ge ortodoxa
rätt att utträda ur kyrkan. Till proceduren hörde att den
som utträdde ur kyrkan offentligt lystes i bann. De ortodoxa församlingarna avstod från denna procedur först
under kejsartidens sista stunder. På grund av ortodoxa
kyrkans förhalning lyckades man inte få till stånd en religionsfrihetslag i kejsartidens Finland, utan den stiftades
först år 1922, då Finland blivit en självständig stat. M
1812
176
Översättning: Karin Gref
Pekka Laaksonen
Väinämöisen soitto
Den spelande Väinämöinen
Turun akatemian juhlasalin seinät päätettiin 1807
koristella korkokuvin. Kuuden kuvan reliefisarjan tarkoitus oli kuvata valistuksen ja tieteiden edistyskulkua
Suomessa. Tarinan oli määrä alkaa pakanuuden ajasta ja kristinuskon, uskonpuhdistuksen ja akatemian
perustamisen jälkeen päätyä uuden akatemiatalon
peruskiven muuraukseen kuningas Kustaa IV Adolfin
läsnä ollessa. Suunnitelma ei kuitenkaan heti toteutunut. Poliittisten muutosten takia sitä jouduttiin
muuttamaan. Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf vaihtui Venäjän keisari Aleksanteri I:ksi.
Mutta ensimmäinen kuva pakanallisesta kulttuurista säilyi ennallaan. Kaunopuheisuuden ja roomalaisen kirjallisuuden professori J.F. Wallenius, Henrik
Gabriel Porthanin seuraaja, oli kirjoittanut tarkat ohjeet, miten tämä reliefi tuli toteuttaa:
Väinämöinen, suomalaisten sekä Merkurius että
Orfeus, tulen, veneen ja lyyran keksijä, kaikkien taiteiden suojelusjumala, istuu ylinnä jyrkällä kalliolla
kosken keskellä ja soittaa kantelettaan, suomalaisten lyyraa. Useita metsän eläimiä on kokoontunut
rannoille kuuntelevaan asentoon, varsinkin karhu,
joka on noussut seisomaan kahdelle jalalle, sekä myös
kosken haltija, joka on kohottautunut vedestä. Kaikki
tämä pohjaa vanhojen suomalaisten runoilijain käsitykseen Väinämöisestä ja hänen laulunsa vaikutuksesta. Runoilijain käsityksen mukaan hänen pukuunsa
År 1807 fattades beslutet att smycka Åbo Akademis solennitetssal med reliefer. Den planerade serien av sex
reliefer skulle skildra upplysningens och vetenskapernas
frammarsch i Finland, inom ramen för en berättelse
som omfattade hedendomen, kristendomens införande,
reformationen, grundandet av akademin och slutligen
murandet av det nya akademihusets grundsten, i närvaro av konung Gustav IV Adolf. Planen kunde dock inte
genast förverkligas och blev även justerad p.g.a. politiska
förändringar. Sveriges konung Gustaf IV Adolf ersattes
av Rysslands kejsare Alexander I.
Bilden av den hedniska kulturen förblev dock oförändrad. Professorn i vältalighet och skaldekonst (romersk litteratur) Johan Fredric Wallenius, som efterträdde Henrik
Gabriel Porthan, hade gett noggranna anvisningar om
hur denna relief borde utformas:
Wäinämöinen, Finnarnes både Mercurius och Orpheus, uppfinnare af elden, båten och lyran, alla konsters
skyddsgud, sitter öfverst på en brant klippa midt i en fors
och spelar på sitt kandele (den finska lyran). Flera skogsdjur samla sig på stränderna i en lyssnande ställning, i
synnerhet björnen som reser sig på 2 fötter, äfven ett rå
i forsen uppstiger ur vattnet. – Allt detta grundar sig i
de gamla finska skaldernas föreställningar om Wäinämöinen och om värkan af hans sång. Enligt densamma
höra till hans kostym ett bälte af skogsfågelsfjädrar och
ett yllesvepe hvars skyddande kraft anropades i krig.
Erik Cainbegin reliefit
Turun Akatemian
juhlasalissa olivat Suomen
ensimmäisiä maallis-julkisia
veistoksia. Kalevalaseura.
Erik Cainbergs reliefer
för Åbo Akademis
solennitetssal hör till de
tidigaste profana offentliga
skulpturerna i Finland.
Kalevalasällskapet.
1812
177
kuuluu metsälinnun höyhenistä tehty vyö ja villainen
vaippa, jonka suojelevaan voimaan sodassa vedottiin.
Muuten voitaisiin kallion alapuolelle kuvata toiselle
puolelle pari suomalaista, jotka istuvat rantaan kiinnitetyssä veneessä ja laulavat niin sanottua runoa
tunnetulla tavalla käsi kädessä ja polvi polvea vasten
sekä vastakkaisella puolella rannalla kaksi miestä,
jotka ovat takoneet auraa, ja näyttävät nyt kuuntelevan laulua.
Ala-Vetelissä syntynyt Eric Cainberg (1771–1816),
joka oli opiskellut veistotaidetta Tukholmassa ja palannut Suomeen 1813, sai tehtäväkseen työn toteuttamisen. Yksityiskohtaisten ohjeiden perusteella syntyi
asetelmiltaan jäykähkö taideteos, joka ei varmaankaan vastannut lahjakkaan Cainbergin kykyjä. Mutta
taideteos onkin erityisen mielenkiintoinen annettujen ohjeiden kannalta. Ohjeiden pohjana on ollut
Christfrid Gananderin Mythologia Fennicaan (1789)
perustuva Väinämöis-tuntemus. Tämä selittää kanteleensoittoteeman keskeisen aseman taideteoksessa.
Se on meidän ensimmäinen kalevalaiseen maailmaan
pohjautuva taideteoksemme.
För öfrigt kunde nedanför klippan på den ena sidan föreställas ett par Finnar som sitta i en vid stranden fästad
båt och sjunga en så kallad runo på det bekanta viset med
hand i hand och knä mot knä samt på stranden midt
emot 2:ne andra som, sysselsatta att smida en plogbill,
synas hålla upp för att lyssna till sången.
Den i Nedervetil födde Eric Cainberg (1771–1816),
som efter bildhuggeristudier i Stockholm återvänt till
Finland 1813, fick i uppdrag att utföra arbetet. Resultatet
av de detaljerade anvisningarna var ett konstverk med stel
komposition som knappast gjorde den begåvade Cainberg
rättvisa. Anvisningarna gör det dock särdeles intressant,
eftersom de bygger på den kännedom om Väinämöinen
som stod att finna i Christfrid Gananders Mythologia
Fennica (1789). Det förklarar kantelespelandets centrala
tematiska roll i vårt första konstverk som utgår från
Kalevalas värld.
En kort tid efter att Cainberg slutfört sin relief började
bilden av Väinämöinen ändras då samlare och forskare
började få tag på karelska Väinämöinendikter och varianter av dem. Autonomin som Finland uppnått och den
fysiska och mentala lösgörelsen från Sverige verkade upp-
Kannel oli jo vuoden 1800 tienoilla suomalaisesta
kansanrunoudesta syntyneen kuvan kulmakiviä.
Vienankarjalaiselle Ontrei Maliselle (1777–1855) kuulunut
kannel. Kalevalaseura.
Kantelen var redan kring år 1800 en hörnsten i bilden
av den finska folkdiktningen. Instrumentet på bilden har
tillhört Ontrei Malinen (1777–1855) från Vitahavskarelen.
Kalevalasällskapet.
Pian Cainbergin työn valmistuttua kuva Väinämöisestä alkoi muuttua, kun kerääjät ja tutkijat alkoivat saada käsiinsä karjalaisia Väinämöis-runoja ja
niiden toisintoja. Suomen saavuttama autonomia ja
aineellinen ja henkinen irtautuminen Ruotsista vilkastuttivat kaikkia kansallisia harrastuksia. Kiinnostus kohdistui kirjakielen muokkaamiseen murteiden
pohjalta, kansalliskirjallisuuden luomiseen ja ennen
muuta kansanrunouteen, joka alettiin ymmärtää yhä
paremmin merkittäväksi kulttuurin voimavaraksi.
Porthanin vaikutus kansanrunousharrastusten
aloittajana oli ollut huomattava, vaikka suuri kansallinen herättäjä hän ei varsinaisesti ollut. Porthanin
jälkeen kansanrunousharrastukset laantuivat joksikin
livande på alla intressen av nationell karaktär. Föremål
för intresse var bearbetandet av skriftspråket utgående
från dialekterna, skapandet av en nationallitteratur och
särskilt den folkdiktning som alltmer började uppfattas
som en betydande kulturell resurs.
Porthan hade gjort en betydande pionjärinsats inom
intresset för folkdiktningen utan att för den skull ha varit
någon stor nationell väckelsegestalt. Intresset avtog för
någon tid efter Porthans död, men upphörde lyckligtvis
inte. Att även bröderna Magnus och Per Johan Alopaeus,
som bägge var lärare vid det kända gymnasiet i Borgå,
torde ha spelat en roll som förmedlare av Porthans idéer
framgår av att Abraham Poppius, A. J. Sjögren, C. A.
Gottlund och A. I. Arwidsson var deras elever. Bland den
1812
178
ajaksi, mutta eivät onneksi katkenneet kokonaan.
Oma merkityksensä Porthanin ajatusten välittämisessä lienee ollut myös hänen oppilaillaan Alopaeuksen
veljeksillä Magnuksella ja Per Johanilla, jotka toimivat
Porvoon maineikkaan lukion opettajina. Heidän oppilaitaan näet olivat Abraham Poppius, A.J. Sjögren,
C. A. Gottlund ja A.I. Arvidsson. Viimeksi mainitun
kouluaikaisten papereiden joukosta on löytynyt pieni käsikirjoitus vuodelta 1808, jonka otsikkona on
Runo- ja loihtu-kirja.
Iittiläinen Anders Johan Sjögren, josta myöhemmin tuli Pietarin tiedeakatemian akateemikko kertoo
puolestaan saaneensa käsiinsä 1812 erään Johann
Gottfried von Herderin teoksista, joka teki häneen
mahtavan vaikutuksen, herätti hänessä joukon uusia aatteita ja jalosti hänen makuaan. Tunnettu on
myös ystävysten Sjögrenin ja Poppiuksen kädenlyönti:
”Kerätä ja etsiä muistomerkkejä esi-isiemme hengestä
yleensä, sisältyivätpä ne sitten runouteen tai mihin
tahansa, sanalla sanoen, että me etsimme ja keräämme kaiken minkä voimme käsiimme saada, kansantarinoita ja sen kaltaisia, jotka voivat jollakin tavoin
olla käyttökelpoisia esi-isiemme elämää tutkittaessa.”
Vastaavantapaisia veljellisiä kädenlyöntejä harrastivat eräät muutkin kansallisen herätyksen kokeneet
nuorukaiset.
Monessa suhteessa ristiriitainen, mutta hyvin toimelias Carl Axel Gottlund kohosi keskeiseksi hahmoksi 1810–1820-luvuilla, jolloin hän opiskeli Turun
ja Upsalan yliopistoissa. Hän keräsi ainutlaatuisen
kokoelman kansanrunoutta Juvalta, ryhtyi tutkimaan
Taalainmaan ja Värmlannin metsäsuomalaisten perinnettä ja aloitti monipuolisen julkaisutoimintansa.
Gottlundia ei kiehtonut kansanrunoudessa niinkään
runojen mielikuvituksellisuus tai kauneus kuin niiden
opettavaisuus ja järkiperäinen viisaus.
Gottlund arveli suomalaisten olleen aiemmin valistunutta kansaa, joka oli myöhemmin vajonnut keskiaikaiseen raakalaisuuteen. Perinteeseen kätkeytyvän
kansanviisauden hän jakoi kolmeen kerrostumaan.
Vanhinta perinnettä olivat opettavaiset sananlaskut.
Ne olivat ikivanhojen runojen jäänteitä, eräänlaisia
viestejä kaukaiselta valistuneelta ajalta. Nuorempaa
perinnettä olivat runot maailman synnystä ja ihmisten ensimmäisistä kulttuurisaavutuksista. Kansanviisaus oli jo hämärtyneemmässä muodossaan näissä
pakanallis-mytologisissa runoissa, joita Gottlund kutsui luonnollisiksi valistus- ja viisausrunoiksi. Myöhäisintä kerrostumaa olivat katolisen kirkon ja muidenkin epäsuotuisten seikkojen rappeuttamat loitsut,
joissa oli jäljellä vain rippeitä vanhasta viisaudesta.
sistnämndes papper från skoltiden hittas också ett litet
manuskript från 1808, rubricerat Runo- ja loihtukirja.
Itisbon Anders Johan Sjögren, som senare blev akademiker vid vetenskapsakademien i S:t Petersburg, berättar att han år 1812 fick tag på ett verk av Johann
Gottfried von Herder som gjorde ett väldigt intryck på
honom, ingav nya idéer och verkade förädlande på hans
smak. Välkänt är också vännerna Sjögrens och Poppius
handslag: ”att så mycket vi åtkomma, samla och uppsöka monumenter af våra förfäders esprit öfverhufvud,
i detta må då ingå poesi eller hvad som hälst, med ett
ord, att vi uppsöka och samla allt, som vi kunna överkomma, folksagor och dylikt, som kan tjena till att på
något sätt användas vid forskningen om våra förfäder.”
Liknande broderliga handslag förekom också bland andra
ynglingar som upplevt en nationell väckelse. Den i flera
avseenden motsägelsefulle, men mycket aktive Carl Axel
Gottlund blev en central gestalt på 1810- och 1820-talet
under sina studier vid universiteten i Åbo och Uppsala.
Han samlade in en unik kollektion av folkdikter i Jockas,
började undersöka traditionerna bland skogsfinnarna i
Dalarna och Värmland och inledde en mångsidig publikationsverksamhet. Gottlund fascinerades snarare av det
lärorika och den rationella visheten i folkdikterna än av
deras skönhet och fantasirikedom.
Carl Axel Gottlund (1796–1875). Kansallismuseossa
säilytettävän muotokuvan mukaan.
Carl Axel Gottlund (1796–1875). Efter ett porträtt i
Nationalmuseet.
1812
179
Gottlund julkaisi keräämäänsä aineistoa teoksessaan
Pieniä Runoja Suomen Pojille Ratoxi (1819, 1821).
Lönnrotilla oli tämä kokoelma käytössään kun hän
lähti ensimmäiselle keruumatkalleen.
Kalevalan syntyvaiheiden kannalta tätäkin kokoelmaa merkittävämmäksi osoittautui kuitenkin
Gottlundin 1817 kirjoittama arvostelu saksalaisen
Friedrich Rühsin julkaisemasta teoksesta Finnland
und seine Bewohner. Gottlund torjui arvostelussaan
ajatuksen, että suomalaiset olisivat olleet ennen monia jumalia palvoneita villejä. Hänen mielestään Väinämöinen ja Kalevan pojat olivat olleet suomalaisia
merisissejä ja Louhi suomalainen ruhtinatar, kenties
pienen valtion hallitsija. Runot osoittivat, että suomalaisilla oli takanaan kunniakas esihistoria, suoranainen sankariaika. Suomalaisen kansanrunouden
harvinaisen hyvin tuntevan Gottlundin mieltä oli
alkanut askarruttaa suuri romanttinen haave: vanhojen runojen pohjalta olisi kenties mahdollisuus
rakentaa laaja kokonaisuus. Hän kirjoitti tunnetut
sanansa: ”Jos tahdottaisiin kerätä vanhat kansanlaulut ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus,
tulkoon siitä sitten eepos, draama tai mitä muuta
hyvänsä, voisi siitä syntyä uusi Homeros, Ossian tai
Niebelungin laulu”.
Näin oli ensimmäisen kerran lausuttu ajatus suomalaiseen kansanrunouteen pohjautuvan eepoksen
aikaansaamisesta. Ajankohta on mielenkiintoinen: jo
tuolloin uskottiin vanhoista runoista olevan jäljellä
vain rippeitä ja painettunakin kertovaa runoutta oli
tallessa tuskin tuhatta säettä.
Piirilääkäri Zacharias Topelius osoitti erheelliseksi
käsitykset vanhan runoperinteen katoamisesta. Hän
oli aloittanut kansanrunouden keruun jo Porthanin
aikana ja jatkanut sitä kymmenillä virkamatkoillaan. Lisäksi hän oli saanut haltuunsa Pohjanmaan
pappiloista ja säätyläiskodeista koko joukon vanhoja
käsikirjoituksia. Vuonna 1820 Topelius halvaantui
loppuiäkseen, mutta hänen kiinnostuksensa kansanrunoutta kohtaan ei sammunut.
Arkangelin kuvernementista kotoisin olleet vienalaiset laukkukauppiaat alkoivat vierailla nyt hänen
luonaan Uudessakaarlepyyssä. Zachris Topelius nuorempi muisteli myöhemmin, miten nuo harmaapartaiset ja pitkätukkaiset miehet saattoivat naapureiden
hämmennykseksi viipyä isän kamarissa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Topelius julkaisi keräämänsä runot
viisiosaisena kokoelmana Suomen Kansan Vanhoja
Runoja, ynnä myös nykyisempiä lauluja (1822–31).
Kokoelma sisältää 85 vanhaa runoa ja loitsua, yhteensä 4 200 säettä.
Zacharias Topeliuksen (vanh.) Suomen Kansan Wanhoja
Runoja, ynnä myös Nykyisempiä Lauluja alkoi ilmestyä
v. 1822. Kalevalaseura.
Zacharias Topelius’ (d.ä.) arbete Suomen Kansan
Wanhoja Runoja, ynnä myös Nykyisempiä Lauluja började
utkomma 1822. Kalevalasällskapet.
Gottlund antog att finnarna tidigare hade varit ett
upplyst folk som sedermera nedsjunkit i medeltida råhet.
Den inneboende folkliga visheten i traditionerna indelade
han i tre skikt. De lärorika ordstäven var det äldsta
traditionsmaterialet, och framstod som rester av urgamla dikter, ett slags vittnesbörd om avlägsna upplysta tider.
Dikterna om världens tillkomst och människans första
kulturvinningar utgjorde ett yngre traditionsskikt. Den
folkliga visheten var inte lika klar i dessa hedniskt mytologiska dikter som Gottlund kallade naturliga upplysnings- och vishetsdikter. Det yngsta skiktet bestod av
trollformler och besvärjelser som vittnade om den katolska kyrkans och andra ogynnsamma faktorers degenererande verkan och innehöll obetydliga rester av den gamla visheten. Gottlund publicerade insamlat material i
verket Pieniä Runoja Suomen Pojille Ratoxi (1819,
1821). Lönnrot hade tillgång till denna utgåva då han
begav sig på sin första insamlingsfärd.
1812
180
Väinämöisen soitto oli 1800-luvun suomalaiskansallisen
maalaustaiteen keskeisiä aiheita. Johan Blackstadiuksen
(1816–1898) teos Väinämöinen kiinnittää kielet
kanteleeseen, 1851. Kalevalaseura.
Den spelande Väinämöinen var ett centralt motiv i
1800-talets finsknationella måleri. Johan Blackstadius
(1816–1896) målning Väinämöinen strängar kantele,
1851. Kalevalasällskapet.
1812
181
Väinämöisen soitto. Rudolf Åkerblomin öljymaalaus v.
1885. Kalevalaseura.
Den spelande Väinämöinen. Oljemålning av Rudolf
Åkerblom år 1885. Kalevalasällskapet.
Topeliuksen kokoelman merkitys oli käänteentekevä Elias Lönnrotille, joka näin osasi suunnistaa Vienan Karjalan aiemmin tuntemattomille laulumaille.
Kokoelmansa viimeisen vihkon esipuheessa Topelius
kertoo, että Vuokkiniemen pitäjässä vanhat runot
ovat säilyneet puhtaina: ”Siellä veisaa vielä Väinämöisen ääni, siellä soipi vielä Kantele ja Sampo.” To-
För tillkomsten av Kalevala visade sig dock Gottlunds
kritik av Friedrich Rühs verk Finnland und seine Bewohner år 1817 ha ännu större betydelse. Gottlund avvisade i sin recension tanken att finnarna i tiden skulle
ha varit vildar som dyrkade många gudar. Han ansåg att
Väinämöinens och Kalevas söner varit finska sjökrigare
och att Louhi varit en finsk furstinna, kanske regent i
1812
182
peliuksen kokoelmasta tuli näin Lönnrotille esikuva,
mutta tärkeintä oli se, että vihdoinkin oli julkaistu
pitkiä ja täydellisiä kertovia runoja.
Elias Lönnrotin opettajista tärkeimmäksi osoittautui historian adjunkti eli apulainen ja Turun WiikkoSanomien perustaja Reinhold von Becker. Vuonna
1819 hän oli tehnyt, kuten Sjögren, Poppius ja Gottlund tahoillaan, tutkimusmatkan Pohjois-Suomeen
hankkiakseen tietoja Suomen murteista, kansantavoista ja ennen muuta kerätäkseen suomalaisia
kansanrunoja.Kokoamansa runoaineiston pohjalta
von Becker kirjoitti 1820 merkittäväksi osoittautuneen artikkelin Väinämöisestä. Hän tulkitsi Väinämöisen vastoin vallitsevaa käsitystä monitaitoiseksi
ihmiseksi ja urheaksi soturiksi, jota vain yksikertaiset saattoivat pitää puolijumalana. Artikkeli sisältää
runsaasti runositaatteja ja päättyy hieman töksähtäen toteamukseen, että monet Väinämöisen rinnalle
pyrkineet sankarit on unohdettu ”kuin yön kaste,
mutta eipä katoa Wäinämöisen nimi, niin kauan kuin
Suomen kansaa maailmassa mainitaan”.
Reinhold von Becker antoi lahjakkaan oppilaansa
tutkittaviksi kesken jääneen artikkelinsa, melkoiset
runokeräelmänsä ja mytologiset muistiinpanonsa.
Näin syntyi 1827 Lönnrotin maisterin väitöskirja,
16-sivuinen vihkonen De Wäinämöine, priscorum
fennorum numine (Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalasta). Lönnrot tekee selkoa Väinämöisen syntymäseudusta, sukuperästä, ominaisuuksista,
osallisuudesta maailman luomiseen, Ilman immen
kosinnasta ja veneen veistossa saadusta haavasta.
Tutkimus katkeaa kesken lauseen, sillä sen painossa
ollut jatko-osa tuhoutui täydellisesti Turun palossa;
ainoatakaan kappaletta ei ole tiedossa.
Lönnrotin väitöskirjan merkitys ei kuitenkaan ollut tieteellisissä ansiossa vaan siinä, että näin Lönnrot oli joutunut tutustumaan keskeisimpään tuolloin
koossa olleeseen kansanrunousaineistoon. Opettajansa tavoin hän käsitti runot historiallisiksi todisteiksi
kaukaisilta ajoilta ja piti runojen päähenkilöitä vain
ihmisinä, tosin suurina sankareina.
Vanhaa Kalevalaa rakentaessaan Lönnrot otaksui,
että vanhat runot olivat peräisin kristinuskoa edeltävältä ajalta ja että runojen Väinämöinen ja muut
henkilöhahmot tarkoittivat todella eläneitä ihmisiä.
Runot kertoivat siis kaukaisen menneisyyden historiallisista tapahtumista. Lönnrotin mielestä runot olivat
syntyneet kukin vuorollaan siinä järjestyksessä kuin
niiden kuvaamat tapahtumatkin olivat sattuneet, ja
niinpä ne olivat useamman laulajan sepittämiä: ”Yksi
kerto muistoksi yhen, toinen toisen asian, mitä mi-
ett litet rike. Dikterna vittnade om att finnarna hade en
ärofull förhistoria, rentav en hjälteålder. Gottlund, som
var sällsynt väl förtrogen med den finska folkdiktningen,
hade börjat välva stora romantiska drömmar: Det skulle
kanske vara möjligt att bygga en stor helhet utgående från
de gamla dikterna. Han skrev sina kända ord: ”Om man
ville samla de gamle Nationalsångerna, och deraf bilda
ett systematiskt helt, det må då för övrigt bliva Epos,
drama, eller hvad annat som hällst, skulle deraf en ny
Homeros, Ossian eller Niebelungen Lied kunna uppstå.”
Därmed hade tanken om ett epos baserat på finsk
folkdiktning yttrats för första gången. Tidpunkten framstår som intressant: Redan då trodde man att bara rester
återstod av de gamla dikterna, och de episka dikterna i bevarat tryck uppgick till knappt tusen verser. Provinsialläkaren Zacharias Topelius korrigerade dock uppfattningen
att den gamla dikttraditionen höll på att försvinna. Han
hade börjat samla folkdikter redan under Porthans tid
och fortsatte att göra det under tiotals ämbetsresor. År
1820 blev Topelius obotligt förlamad, men hans intresse
för folkdiktning upphörde inte.
Gårdfarihandlarna från Vitahavskarelen i Arkangelska guvernementet började därefter göra besök hos honom
i Nykarleby. Zacharias Topelius d.y. mindes senare att
dessa gråskäggiga och långhåriga män kunde vistas i faderns kammare från tidig morgon till sen kväll, till grannarnas förundran. Topelius utgav de insamlade dikterna
i sammelverket Suomen Kansan Vanhoja Runoja, ynnä
myös nykyisempiä lauluja (1822–1831). Det innehåller 85 gamla dikter och besvärjelser, vilka tillsammans
uppgick till 4 200 verser.
Topelius samling var av avgörande betydelse för Elias
Lönnrot, som därefter förstod att söka sig till de tidigare
okända sångarmarkerna i Vitahavskarelen. I företalet
till det ovan nämnda verkets sista häfte berättar Topelius
att de gamla dikterna förblivit okorrumperade i socknen
Vuokkiniemi: ”Där sjunger ännu Väinämöinens röst,
där ljuder ännu Kantele och Sampo.” Topelius samling
framstod sålunda som en förebild för Lönnrot, men ännu
viktigare var det att man äntligen utgett långa, fullständiga episka dikter.
Adjunkten i historia och grundaren av tidningen Turun Wiikko-Sanomat Reinhold von Becker visade sig vara
den viktigaste av Elias Lönnrots lärare. Liksom Sjögren,
Poppius och Gottlund på sina håll hade han år 1819
gjort en forskningsresa i norra Finland för att inhämta
kunskap om finska dialekter och folkliga seder och framför allt för att samla in finska folkdikter. På basis av
det samlade diktmaterialet skrev von Becker år 1820
en artikel om Väinämöinen, som visade sig vara av stor
betydelse. I motsats till den rådande uppfattningen såg
1812
183
kin itse oli nähnyt eli kuullut.” Eepoksen rakentajan
perusongelma oli kertomusten yhteensovittaminen.
Vaatimattomasti Lönnrot sanoo, että omasta mielestään hän oli saanut runot juoksemaan kokonaisuutena ”jotensakki”, mutta voisivat ne ehkä juosta
toisessa järjestyksessä vieläkin paremmin.
Oman aikansa historiallisen tietämyksen ja runojen sisältämien kertomusten pohjalta Lönnrot alkoi
hahmottaa mahtavaa kuvitelmaa Kalevalan ajasta
ja sen tapahtumista. Taustalla oli paitsi tuolloinen
Elias Lönnrotin Väinämöistä koskevan
maisterinväitöskirjan kansilehti. Kalevalasseura.
Titelbladet till Elias Lönnrots magisteravhandling om
Väinämöinen. Kalevalasällskapet.
käsitys suomalais-ugrilaisten kansojen aasialaisesta
alkukodista myös Vanhan testamentin kertomus israelilaisten vaelluksesta. Lönnrot uskoi, että karjalaiset,
hämäläiset ja virolaiset olivat ammoin lähteneet vaeltamaan yhteisestä kodistaan Aasiasta Mooseksen kaltaisen kansanvanhimpansa Kalevan johdolla. Uralin
ylitettyään joukko oli Volgan rannoilla hajaantunut:
karjalaiset lähtivät kohti Vienan merta, hämäläiset ja
virolaiset kohti Suomenlahtea. Virolaiset jäävät taholleen, hämäläiset saapuvat Laatokan lahden perälle,
heille suotuun maahan.
Näin selittyi Lönnrotin mielestä myös Suomi-sanan alkuperä. Kaleva sanoo: ”Siitä Suomi sai nimensä,
sai nimensä suomisesta.” Suomi oli siis esi-isillemme
”suotu” maa, samalla tavoin kuin Kaanaan maa oli is-
han i Väinämöinen en mångkunnig människa och tapper
krigare som bara enkla personer kunde anse som en halvgud. Artikeln innehåller åtskilliga diktcitat och avslutas
något abrupt med konstaterandet att flera hjältar som
försökt konkurrera med Väinämöinen blivit bortglömda
som ”daggen efter natten, men Wäinämöinens namn
försvinner ej så länge som Finlands folk blir nämnt här
i världen”.
Reinhold von Becker lät sin begåvade elev ta del av artikeln som inte blivit slutförd samt av sina stora diktsamlingar och mytologiska anteckningar. Så tillkom Lönnrots
avhandling för magistergraden, De Wäinämöine, priscorum fennorum numine (Om Väinämöinen, fornfinnarnas gud), ett häfte på 16 sidor. Lönnrot redogör för
Väinämöinens födelsebygd, härkomst, egenskaper, delaktighet i skapandet av världen och hans frieri hos Ilmatar
samt det sår som han fick under skeppsbygge. Undersökningen tar slut mitt i en mening, eftersom fortsättningen
befann sig i ett tryckeri och blev förstörd i Åbo brand.
Inte ett enda bevarat exemplar är känt. Avhandlingens
betydelse låg inte i dess vetenskapliga meriter utan i att
Lönnrot på så vis kom att bekanta sig med det mest centrala folkdiktsmaterial som dittills blivit samlat. I likhet
med sin lärare uppfattade han dikterna som historiska
forntida vittnesbörd och dikternas huvudpersoner endast
som människor, visserligen stora hjältar.
Under konstruerandet av den äldre Kalevala antog
Lönnrot att de gamla dikterna härstammade från tiden
före kristendomen och att såväl Väinämöinen som dikternas övriga persongestalter avsåg verkliga, levande personer. Dikterna berättade således om forntida historiska
händelser. Enligt Lönnrot hade dikterna tillkommit i tur
och ordning, i den ordning som de händelser de skildrade
inträffade, vilket i sin tur innebar att de skapats av flera
diktare: ”Den ena anförtrodde åt minnet en, den andra en
annan tilldragelse och skildrade, hvad han sjelf hade sett
eller hört.” Eposbyggarens grundproblem var att passa
ihop berättelserna. Lönnrot konstaterar anspråkslöst att
han ansåg sig ”någorlunda” ha fått dikterna att löpa som
en helhet, men de skulle kanske kunna löpa ännu bättre
i annan ordning.
Utgående från dåtida historisk kunskap och de berättelser som dikterna innehöll började Lönnrot dra upp
riktlinjer för en mäktig vision av Kalevalaepoken och dess
händelser. Den dåtida uppfattningen om de finsk-ugriska
folkens urhem var en bidragande faktor, Gamla Testamentets berättelse om det israeliska uttåget en annan.
Lönnrot trodde att karelarna, tavasterna och esterna i
urminnes tid hade börjat vandra från sitt gemensamma
hem i Asien, under ledning av folkets äldste Kaleva, en
Moses-lik gestalt. Efter att ha tagit sig över Uralbergen
1812
184
raelilaisille ”luvattu” maa. Väinämöinen, Lemminkäinen ja muut Kalevalan sankarit olivat samalla tavoin
Kalevan poikia kuin israelilaiset olivat Abrahamin
lapsia. Lönnrot sijoitti runojen tapahtumat kuvitelmissaan Vienan meren eteläisille rannikkoseuduille.
Sukupolvelta toiselle siirtyessään runot olivat muodoltaan muuttuneet, mutta säilyttäneet alkuperäisen
sisällyksensä. Karsittuaan runoista kristilliset ja muut
myöhemmät ainekset Lönnrot uskoi palauttaneensa
ne alkuperäisen kaltaisiksi.
Kalevala herätti heti ilmestyttyään suurta innostusta, aluksi tosin suppean akateemisen eliitin piirissä. Niukka suomenkielinen kirjallisuus oli yllättäen saanut oman eepoksensa. Kalevala todisti, että
Suomen kansalla oli oma historiansa ja muinainen
kulttuurinsa. Tuolloisen käsityksen mukaan jokaisella kansalla, joka oli yltänyt merkittäviin henkisiin
saavutuksiin, oli oma eepoksensa tai ainakin sellaista
runoutta, joka saattoi olla eepoksen alkuasteena.
Elias Lönnrot oli pitkien keruuretkiensä tulosten ja
myös muiden kokoamien aineistojen pohjalta rakentanut teoksen, joka todisti Suomen kuuluvan näiden
kansojen joukkoon. Vastikään autonomian saaneen
kansakunnan elämässä eepos ilmestyi parhaaseen
mahdolliseen aikaan, sillä oli ”yhteiskunnallinen
tilaus”. Vaikka historiantutkimus ei kyennytkään
osoittamaan näin syntynyttä myyttiä todellisuutta
vastaavaksi, kalevalaisen muinaisuuden tulkinta jäi
monella tavoin pysyväksi. Lönnrotin eepos loi osaltaan kansakunnan. M
hade skaran skingrats vid Volgaflodens stränder – karelarna begav sig mot Vita Havet, tavasterna och esterna
mot Finska Viken. Esterna stannar på sitt håll och tavasterna anländer till Ladogas innersta stränder, till det
förlovade landet.
Det förklarade enligt Lönnrot också Suomi-ordets ursprung. Kaleva konstaterar att Suomi fått sitt namn av
förlovandet (fi. suominen) av landet. Finland var således
landet som förlovats våra förfäder, på motsvarande sätt
som Kanaans land var israeliternas förlovade land. Väinämöinen, Lemminkäinen och Kalevalas övriga hjältar
var söner av Kaleva på samma sätt som israeliterna var
barn av Abraham. Lönnrot tänkte sig att dikternas händelser ägt rum vid Vita havets södra kust. Dikterna hade
ändrat form under traderingen mellan generationerna,
men innehållet hade bevarats. Efter att ha avlägsnat
kristliga och andra sentida element ansåg sig Lönnrot
ha återställt deras ursprungliga form.
Kalevala väckte stor entusiasm genast efter att verket utkommit, till en början närmast inom den snäva
akademiska eliten. Den knapphändiga finskspråkiga litteraturen hade överraskande fått sitt eget epos. Kalevala
bevisade att det finska folket hade en egen historia och
egen forntida kultur. Samtiden ansåg att varje folk som
visat förmåga till betydande andliga prestationer borde
ha sitt eget epos eller åtminstone sådan diktning som
kunde betraktas som ett episkt förstadium.
Elias Lönnrot hade utgående från resultaten av sina
samlingsfärder och även på basis av material som andra
insamlat byggt ett verk som bevisade att finnarna hörde
till dessa folk. Eposet utkom vid bästa tänkbara
tidpunkt då den finska
nationen nyligen erhållit autonomi; det fanns
således en samhällelig
beställning. Även om
historieforskningen inte
förmådde visa att den
uppkomna myten var
förankrad i verkligheten
kom Kalevalas tolkning
av forntiden på många
sätt att bli bestående.
Lönnrots epos bidrog till
att skapa en nation. M
Översättning:
Pertti Hakala
Elias Lönnrotin patsas paljastettiin Helsingissä 18.10.1902. Kalevalaseura.
Elias Lönnrots staty avtäcktes i Helsingfors 18.10.1902. Kalevalasällskapet.
1812
185
Matti Klinge
Helsingin määrääminen Suomen
pääkaupungiksi
Förordnandet av Helsingfors till Finlands huvudstad
Kriget mellan Ryssland och Sverige 1808–1809 ingick
i det allmäneuropeiska ”världskrig” där Napoleon som
i det skedet var segerrik på alla håll strävade efter att
utmatta England genom ett handelskrig i form av en
kontinentalblockad, dvs. export- och importförbud. Efter
att ha blivit besegrat måste Ryssland gå med på att tvinga
Sverige att ta Frankrikes och Rysslands parti mot England. Samtidigt fick Ryssland ett tillfälle att trygga och
säkra försvaret av sin huvudstad S:t
Petersburg. Hotet kom särskilt från den
nya väldiga fästningen Sveaborg, som
under 1788–1790 års stora sjökrig
gett prov på sin för Ryssland farliga
styrka som samlingsplats för högsjöoch skärgårdsflottan och utgångspunkt
för offensiva företag. För att avvärja
detta nya hot hade Ryssland inlett ett
gränsbefästningsprogram i stor skala
från Svensksund till Saimen.
För Ryssland var Sveaborg det viktigaste territoriella objektet i det svenska
riket. Efter överraskande lättköpta militära framgångar nådde de ryska trupperna fram till Åbo, Åland och slutligen
även Umeå. Fredsavtalet överförde det
svenska konungadömets områden öster
om Bottniska Viken till Ryssland. Redan innan freden slöts hade Alexander
I deklarerat att de erövrade områdena
blivit anslutna till Ryssland som ett
separat storfurstendöme.
Viaporin vahva merilinnoitus oli tärkeä syy siihen, miksi Suomen pääkaupunki
päätettiin siirtää Helsinkiin. Viapori säilyi suoraan Venäjän alaisuudessa
Den kejserliga välviljan gentemot
Suomen itsenäistymiseen saakka, jolloin sen nimi muutettiin Suomenlinnaksi.
finnarna och beredskapen att åtminsViaporin telakka rakenteilla 1782. Kansalliskirjasto.
tone tills vidare låta hela samhällsstrukturen förbli oförändrad delade
Den starka sjöfästningen Sveaborg var en viktig orsak till beslutet att flytta
Finlands huvudstad till Helsingfors. Sveaborg förblev under omedelbar rysk
attityderna inom det ledande skiktet i
överhöghet tills Finland blev självständigt och fästningen fick sitt nuvarande
Finland. Att det gamla systemet förblev
finska namn Suomenlinna. Varvet på Sveaborg under byggnad 1782.
oförändrat tillmättes stor betydelse,
Nationalbiblioteket.
och därför framstod det nya områdets
Venäjän ja Ruotsin välinen sota 1808–1809 oli osa
yleiseurooppalaista ”maailmansotaa”, jossa tuolloin
kaikilla suunnilla voittoisa Napoleon pyrki näännyttämään Englannin mannermaansulkemuksen
kauppasodalla, vienti- ja tuontikiellolla. Hävinneen
Venäjän oli ollut suostuttava pakottamaan Ruotsi
Ranskan ja Venäjän kannalle Englantia vastaan. Samalla Venäjä sai tilaisuuden varmistaa ja vahvistaa
1812
186
oman pääkaupunkinsa Pietarin puolustusta. Sitä
uhkaamaan oli noussut ennen muuta uusi Viaporin valtaisa linnoitus, joka vuosien 1788–1790 suuressa merisodassa oli osoittanut Venäjän kannalta
vaarallisen voimansa, avomeri- ja saaristolaivaston
kokoontumis- ja varustamispaikkana ja hyökkäyksen
lähtöpisteenä. Venäjä oli tämän uuden uhkan torjumiseksi aloittanut suurisuuntaisen rajalinnoittamisen
ohjelman Ruotsinsalmesta Saimaalle.
Venäjän tärkein alueellinen päämäärä Ruotsin valtakunnassa oli Viapori. Yllättävän helppo sotilaallinen
menestys johti Venäjän joukot Turkuun, Ahvenanmaalle ja lopulta Uumajaan, ja rauhansopimuksessa
Pohjanlahden itäpuolinen osa Ruotsin kuningaskuntaa liitettiin Venäjään. Jo ennen rauhansopimusta
Aleksanteri I oli julistanut valloitetun alueen liitetyksi
Venäjään erillisenä suuriruhtinaskuntana.
Keisarin suosiollisuus suomalaisia kohtaan ja koko
yhteiskuntarakenteen jättäminen ainakin toistaiseksi ennalleen jakoi suomalaisten johtavan kerroksen
asenteita. Vanhan järjestelmän säilymistä pidettiin
yhtäältä olennaisen tärkeänä, ja tämän vuoksi uuden
alueen suurinta kaupunkia Turkua piispanistuimineen, hovioikeuksineen ja yliopistoineen pidettiin
luontevana uuden Suomen keskushallituksen paikkana. Siihen tehtävään se määrättiinkin, mutta vain
toistaiseksi.
Toisaalta muodostui nopeasti toinen eliittien piiri,
joka ”turkulaisen” defensiivisen, vanhoja oikeuksia
puolustavan linjan sijaan katsoi oikeaksi pyrkiä vahvistamaan uutta suuriruhtinaskuntaa korostamalla
lojaalisuutta Venäjää kohtaan ja kehittämällä uutta
poliittista ja ideologista suomalaisuutta muodostavia ja vahvistavia instituutioita tai rakenteita. Tämän
suuntauksen tärkein väline oli keisari Aleksanteriin
kohdistuvien positiivisten tunteiden jatkuva propagoiminen. Uusi Suomi oli Aleksanterin luomus, ja
sitoutuminen tähän perustajaan merkitsi hänen linjansa vahvistamista tulevaisuutta ajatellen.
Jo 1808 puhuttiin eräissä tärkeissä aatelispiireissä siitä, että Helsinki–Viaporista tuli tehdä Suomen
keskus ja nimetä se Alexandriaksi. On ilmeistä, että
Pietariin pitkäksi aikaa kutsutun, kaikkien säätyjen
johtavien miesten muodostaman Suomen deputaation piirissä keskusteltiin näistä asioista jo vuodenvaihteessa 1808–1809. Pääkaupunkiasia nousi esiin
keväällä Porvoon maapäivillä, jossa useimmat deputaation jäsenet olivat läsnä. Asia ei kuitenkaan kuulunut lainsäädäntövallan piiriin ja jätettiin hallitsijan
päätettäväksi. Mutta jo maapäivien päätösvaiheessa
Porvooseen saapuneiden kaikkien kaupunkien toi-
Helsingin raatihuoneentori 1816–1817. C.J.L. Engelin
piirros. Helsingin kaupunginmuseo.
Rådhustorget i Helsingfors 1816–1817. Akvarell av C.J.L.
Engel. Helsingfors stadsmuseum.
största stad Åbo med sitt biskopssäte, sin hovrätt och
sitt universitet som ett lämpligt ställe för den nya finska
centralförvaltningen. Den blev därför förordnad att verka
i staden, men bara tillsvidare.
Inom eliten uppstod dock snabbt en annan gruppering, som i motsats till den defensiva ”aboitiska” falangen
kring försvaret av gamla rättigheter ansåg det befogat
att stärka det nya storfurstendömet genom att betona
lojaliteten gentemot Ryssland och utveckla institutioner
och strukturer som underblåste och stärkte den nya politiska och ideologiska finskheten. Det viktigaste medlet
för denna riktning var att ständigt propagera för positiva
känslor för kejsar Alexander. Det nya Finland var Alexanders skapelse, och uppslutning kring grundaren var
ägnad att bekräfta hans linje med tanke på framtiden.
Redan 1808 hade man i viktiga adelskretsar dryftat tanken att Helsingfors med Sveaborg skulle göras till
Finlands centrum, och ges det nya namnet Alexandria.
Det är uppenbart att den finska deputation av ledande
företrädare för alla ständer som kallats till S:t Petersburg
för en lång tid diskuterat dessa frågor redan vid årsskiftet 1808–1809. Frågan om huvudstaden togs upp
på våren på Borgå lantdag, där de flesta medlemmar av
deputationen var närvarande. Ärendet var dock inte av
lagstiftande karaktär och avgörandet lämnades därför
åt regenten. Den petition som Helsingfors i likhet med
alla andra städer sände till Borgå då lantdagen närmade
sig sitt slut avvek dock i stilistiskt hänseende genom en
högstämd retorik som kopplade stadens framtid till Alexanders person och historiska betydelse.
Landshövding Gustav Fredrik Stjernvall var den centrala gestalt som pläderade för att Helsingfors skulle utses
till huvudstad. Saken tog en ny vändning då en överras-
1812
187
Helsingin kaupungin lakkasinetti. Kansallisarkisto.
Helsingfors stads lacksigill. Riksarkivet.
vekirjelmien joukossa Helsingin lähettämä asiakirja
poikkesi tyyliltään kaikista muista korkealentoisella
retoriikallaan, joka sitoi kaupungin tulevaisuuden
Aleksanterin persoonaan ja historialliseen merkitykseen.
Maaherra Gustav Fredrik Stjernvall oli keskeinen
henkilö ehdottamassa Helsinkiä pääkaupungiksi, ja
asia sai uuden käänteen, kun yllättävä tulipalo hävitti
suurimman osan Helsinkiä marraskuussa 1808. Jo
tällöin keisari vahvisti sen, että Helsinki rakennettaisiin uudestaan komeaksi kaupungiksi, ja suuri rahasumma määrättiin Helsinkiä varten, mutta pääkaupunkiasiassa keisari ei tahtonut vielä tehdä päätöstä.
Lykkäämisen syyksi voimme epäilemättä asettaa sen,
ettei Suomen kohtalo vielä ollut lopullinen vaan että
se olisi saattanut vielä tulevassa suuressa rauhankongressissa muuttua.
Veljekset Gustav Fredrik ja Carl Johan Stjernvall
olivat uuden suunnan miehiä, ja molemmat määrättiin maaherroiksi. Heidän linjansa sai ratkaisevaa
tukea kenraali, vapaaherra Gustaf Mauritz Armfeltilta, joka 1811 syksyllä, heti keisarin alamaiseksi tultuaan, kutsuttiin Pietariin. Hänestä tuli joksikin aikaa
Aleksanterin tärkein neuvonantaja muissakin kuin
Suomen asioissa, jotka pian siirtyivät hänelle kokonaan. Kreiviksi korotettu Armfelt ajoi Helsinki-ideaa,
mutta keisari lykkäsi päätöstään, kunnes huhtikuun
alussa 1812 solmittu Venäjän ja Ruotsin välinen salainen sopimus, joka sitten elokuussa vahvistettiin
Turussa, poisti tärkeimmän syyn epäröinniltä. Enää
ei tarvinnut pelätä Ruotsin revanssihankkeita, Suomi
oli lopullisesti osa Venäjää.
Tässä vaiheessa Armfeltilla oli vain pari viikkoa
aikaa ennen keisarin lähtöä rintamalle, jolloin sisäpoliittiset asiat pysähtyivät. Hänen onnistui nyt
kenraalikuvernööri Fabian Steinheilin lausuntoa
kande brand ödelade en stor del av Helsingfors i november
1808. Redan då bekräftade kejsaren att nybyggnaden i
Helsingfors skulle ge staden ett ståtligt utseende, och en
stor penningsumma avdelades för ändamålet. Kejsaren
ville dock inte ännu fatta något beslut i huvudstadsfrågan. Uppskovet berodde utan tvivel på att Finlands öde
inte ännu avgjorts; det skulle ännu ha kunnat ändras
i samband med den kommande stora fredskonferensen.
Bröderna Gustav Fredrik och Carl Johan Stjernvall företrädde den nya riktningen, och de blev båda förordnade
till landshövdingar. Deras linje stöddes på ett avgörande
sätt av generalen friherre Gustaf Mauritz Armfelt, som
blev kallad till S:t Petersburg hösten 1811, genast efter
att ha blivit kejsarens undersåte. Han blev för en tid Alexanders viktigaste rådgivare, också i andra frågor än de
finska som han inom kort kom att överta helt och hållet.
Armfelt blev senare även upphöjd i grevligt stånd. Han
verkade aktivt för Helsingforsidén, men kejsaren uppsköt
sitt beslut tills de hemliga fördragen mellan Ryssland och
Sverige i början av april 1812 (sedermera bekräftade
i Åbo i augusti) röjt undan det viktigaste osäkerhetsmomentet. Man behövde inte längre befara svenska revanschplaner; Finland var slutgiltigt en del av Ryssland.
I detta skede hade Armfelt bara ett par veckor på
sig innan kejsaren begav sig till fronten, vilket skulle få
hanteringen av inrikespolitiska frågor att avstanna. Han
lyckades genom en avsiktlig förvrängning av generalguvernör Fabian Steinheils utlåtande – Regeringskonseljen
blev inte tillfrågad – förmå kejsar Alexander att fatta ett
beslut om Finlands huvudstad. Det blev Helsingfors och
samtidigt förordnades en nära vän till Armfelt, Johan
Albrecht Ehrenström, att enväldigt leda stadens nybyggnadskommitté.
Beslutet var principiellt, men medlen hade redan beviljats och Ehrenström hade en mycket klar vision och
styrka att genomdriva sin vilja. Helsingfors skulle förvandlas till ett monument över Alexander I, ett minnesmärke över hans regeringsperiod, de facto men inte
(ännu) till namnet Alexandria.
Åboborna gjorde sitt yttersta för att fördröja verkställandet av beslutet, och lyckades förhindra att Helsingfors
gjordes till en stor fristad för hela Östersjöområdet. Då
senatorerna och ämbetsmännen och sedermera även professorerna och studenterna i sinom tid flyttade till det
redan nog så ståtliga Helsingfors dämpades missnöjet
av den nya huvudstadens elegans, som gjorde intryck.
Åbo var ännu i det skedet, före branden, en trång och
ålderdomlig stad.
Den stora branden år 1827 försvagade naturligtvis
Åbos ställning, även om staden repade sig snabbt och
behöll ännu en kort tid sin ställning som landets till
1812
188
invånarantalet största centrum, med gles stadsplan och
suorastaan väärentämällä – hallituskonseljin mieltä
nya ståtliga byggnader. Branden tillhandahöll ett osei kysytty – saada keisari Aleksanteri tekemään päätentativt motiv för den även annars aktuella tanken på
töksen Suomen pääkaupungista. Se oli oleva Helsinen förflyttning av universitetet till landets administraki, ja rakennustoimikunnan itsevaltaiseksi johtajaksi
tiva huvudstad, som därmed blev Finlands intellektuella
määrättiin samalla Armfeltin erittäin läheinen ystävä
och ideologiska huvudstad. Det var i Helsingfors som
Johan Albrecht Ehrenström.
Runeberg, Lönnrot, Snellman, Cygnaeus och Topelius
Päätös oli periaatteellinen, mutta rahaa oli jo
skapade den finska rörelsens idéinnehåll, som tillfördes
myönnetty, ja Ehrenströmillä oli erittäin selkeä näen politisk dimension av yngre akademiska generationer
kemys ja voimaa tahtonsa toteuttamiseen. Helsingistä
fr.o.m. 1840-talet.
oli tehtävä keisari Aleksanteri I:n monumentti, häKejsar Nikolaj I flyttade universitetet och lät i Helnen hallituskautensa suuri muistomerkki, asiallisesti,
singfors uppföra alla de många byggnader som det bevaikkei (vielä) nimeltään Alexandria.
hövde, vilket innebar att det blev ett av de bäst utrustade
Turkulaiset tekivät kaikkensa jarruttaakseen pääuniversiteten i Europa. Kejsaren lät också Engel planera
töstä ja onnistuivat estämään Helsingin tekemisen
och uppföra symbolen för Helsingfors, den ståtliga Nisuureksi Itämeren alueen vapaakaupungiksi. Mutta
kolajkyrkan (dvs. Storkyrkan) som utgör Finlands statskun senaattorit ja virkamiehet ja sittemmin profesoch universitetskyrka och dominerar staden på samma
sorit ja ylioppilaat aikanaan muuttivat jo varsin kosätt som Akropolis i Aten.
meaksi muodostuvaan Helsinkiin, tyytymättömyys
Då kejsar Alexander II 1863 sammankallade Finlands
vaikeni ja uuden pääkaupungin komeus teki vaikutukständer för första gången efter Borgå lantdag, i ett mycket
sensa. Turkuhan oli silloin vielä, ennen paloa, varsin
kritiskt skede p.g.a. upproret i Polen, blev Helsingfors
ahdas ja vanhanaikainen paikka.
även Finlands politiska huvudstad. Tack vare den kejserTurun suuri tulipalo 1827 vaikutti tietysti Turun
liga järnvägspolitiken blev hela Finland ett ekonomiskt
asemaa heikentävästi, vaikka kaupunki toipuikin nouppland för Helsingfors, vilket ledde till ett uppsving för
peasti ja säilytti maan runsasväkisimmän keskuksen
stadens industri och kommers. Helsingfors blev landets
aseman vielä vähän aikaa ja vaikka Turku rakennetobestridligt ledande stad även räknat i antal invånare.
tiin uudelleen komeaksi, väljän asemakaavan kaupungiksi. Palo antoi näyttävän
syyn muutenkin ajankohtaiselle ajatukselle siirtää yliopisto
maan hallinnolliseen pääkaupunkiin, josta näin tuli Suomen
intellektuaalinen ja ideologinen
pääkaupunki. Juuri Helsingissä
Runeberg, Lönnrot, Snellman,
Cygnaeus ja Topelius loivat
suomalaisuuden aatesisällön,
ja nuorempi akateeminen polvi muunsi sen poliittiseksi
1840-luvulta alkaen.
Keisari Nikolai I siirsi yliopiston ja rakennutti kaikki sen
tarvitsemat monet rakennukset Helsinkiin. Näin siitä tuli
Euroopan parhaiten varustettuja yliopistoja. Keisari antoi myös
Engelin suunnitella ja rakentaa
Helsingin tunnuksen, upean
Nikolainkirkon, eli Suurkirkon, C.J.L. Engelin suunnittelemassa Merikasarmin rakennuksessa toimii nykyisin
Suomen valtion- ja yliopiston- ulkoasiainministeriö. Kansallisarkisto.
kirkon, joka hallitsee kaupunkia I Finska sjöekipagets kasern, planerad av C.J.L. Engel, verkar numera
Utrikesministeriet. Riksarkivet.
kuin Akropolis Ateenassa.
1812
189
Kun keisari Aleksanteri II kutsui 1863, Puolan kapinan luomassa hyvin kriittisessä vaiheessa, Suomen
valtiopäivät koolle ensi kertaa Porvoon maapäivien
jälkeen, Helsingistä tuli Suomen poliittinenkin pääkaupunki, ja keisarin rautatiepolitiikka antoi Helsingille vihdoin taloudelliseksi takamaaksi koko Suomen.
Myös teollinen ja kaupallinen Helsinki alkoi silloin
kasvaa, ja Helsingin väkiluku nousi kiistattomaan
johtoon.
Suomen irtoaminen Venäjästä teki Helsingistä vihdoin todellisen pääkaupungin, kun Pietari lakkasi
olemasta suomalaisten valtakunnanpääkaupunki ja
hallitsijan residenssikaupunki. Viimeinen suuri asia
oli vihdoin Viipurin menetys 1940 ja 1944, jolloin
Helsingistä tuli entistä enemmän myös Itä-Suomen
pääkaupunki.
Tarvittiin siis monta vaihetta ennen kuin vuoden
1812 päätös saavutti koko tavoitteensa. Sen vaiheen
rohkea suurellisuus asemakaavan ja arkkitehtuurin
alalla jää kuitenkin suurenmoisen kaukonäköisyyden
merkiksi. M
Helsingin kaupungin
valtuusmiesten
paperisinetti.
Kansallisarkisto.
Helsingfors
stadsfullmäktiges
papperssigill. Riksarkivet.
I och med lösgörandet av Finland från Ryssland blev
Helsingfors äntligen en huvudstad i ordets sanna bemärkelse då S:t Petersburg upphörde att vara finnarnas
rikshuvudstad och regentens residensstad. I och med förlusten av Viborg 1940 och 1944 blev Helsingfors slutligen
också i högre grad än tidigare östra Finlands huvudstad.
Det krävdes således många skeden innan det beslut
som fattades 1812 kunde förverkligas till alla delar. Den
dåtida stadsplanens och arkitekturens djärva storslagenhet vittnar dock om utomordentlig framsynthet. M
Översättning: Pertti Hakala
Senatstorget med den högvakt som fanns på torgets
norra sida på 1830-talet. Litografi av F. Tengström.
Nationalbiblioteket.
F. Tengströmin kivipiirros Senaatintorista jonka
pohjoispuolella oli 1830-luvulla päävartio.
Kansalliskirjasto.
1812
190
Matti Klinge
Johan Albrecht Ehrenström (1762–1847),
valtioneuvos, senaattori, Helsingin
jälleenrakennuskomitean puheenjohtaja
Johan Albrecht Ehrenström (1762–1847), statsråd,
senator, ordförande i nybyggnadskommittén för
Helsingfors
Ehrenström näytteli aivan ratkaisevaa osaa siinä prosessissa, jossa vuonna 1809 perustetulle Suomen suuriruhtinaskunnalle luotiin sen uutta valtiollisuutta
konkreettisesti ilmentävä identiteetti rakentamalla
sille uusi ja nimenomaisesti suomalainen keskus, Helsinki. Hänen aikaisempi elämänsä ja toimintansa oli
antanut hänelle ne poliittiset ja kulttuuriset valmiudet ja sen kestävyyden ja tahdonvoiman, jotka olivat
hänen Helsinki-näkemyksensä ja sen toteuttamisen
edellytyksenä. Ehrenström oli ennen muuta kuningas
Ehrenström spelade en alldeles avgörande roll i den identitetsskapande process där uppförandet av ett nytt och
uttryckligen finskt centrum – Helsingfors – försåg det
1809 grundade storfurstendömet Finland med ett konkret uttryck för dess nya statlighet. Hans tidigare liv och
verksamhet hade gett honom de politiska och kulturella
färdigheter och den uthållighet och viljekraft som hans
vision av Helsingfors och dess förverkligande förutsatte.
Ehrenström var först och främst Gustav III:s man. Han
hade också haft hemliga spionuppdrag och skötte sedan
J.A. Ehrenström ja C.J.L. Engel vastasivat Helsingin empirekeskustan suunnittelusta ja rakennuttamisesta vuonna 1812
pääkaupungiksi tulleeseen Helsinkiin. Viaporin piirityksen aikana 1808 tulipalo oli hävittänyt suuren osan kaupungista,
mikä tarjosi mahdollisuuden uuden monumentaalikeskustan luomiselle.
J.A. Ehrenström och C.J. L. Engel svarade för planeringen och uppförandet av empirecentrum i Helsingfors, som blivit
Finlands huvudstad 1812. En eldsvåda i november 1808 hade ödelagt en stor del av staden, vilket erbjöd möjligheter
att skapa ett nytt monumentalt centrum.
1812
191
Kustaa III:n mies. Hän oli toiminut myös salaisissa
vakoilutehtävissä, sitten diplomaattisen kirjeenvaihdon kansliassa ja vuosien 1788–1790 sodan aikana
tilapäisenä kabinettikamariherrana ja sitten Armfeltin
sihteerinä Värälän rauhanneuvotteluissa. Kuninkaan
murhan jälkeisessä tilanteessa Ehrenström joutui yhdessä G. M. Armfeltin, Magdalena Rudenschöldin
ja J. F. Aminoffin kanssa poliittisen oikeusprosessin
kynsiin syytettynä sijaishallitsija Kaarle-herttuan ja
hänen ”pääministerinsä” Reuterholmin vastaisesta salaliitosta. Heidät tuomittiin 1794 kuolemaan
mutta armahdettiin. Ehrenström armahdettiin heistä
viimeisenä täydellisesti vasta 1800. Häntä käytettiin
enää vain muutamiin diplomaattisiin tehtäviin ja
hän sai hallitusneuvoksen arvon mutta eli pääasiassa
pienellä maatilallaan, kunnes hän Armfeltin ja Aminoffin tavoin muutti Haminan rauhansopimuksen
pykälien mukaisesti Suomeen vuonna 1811. Hän oli
syntynyt Helsingissä elokuun lopussa 1762, ja oli siis
tällöin 49-vuotias.
Ehrenström oli Kustaa III:n aikakauden mies
etenkin kahdessa suhteessa. Hän jakoi kuninkaan
ja Armfeltin kiinnostuksen taiteisiin, varsinkin dramatiikkaan, ja opetteli niin täydellisesti hallitsemaan
ranskan kielen, että hänen tyylinsä ja kielensä varmuus hämmästyttää nykyajan romanisteja. Kustaa
III:n ja Ranskan vallankumouksen aikalaisena hän
paneutui erittäin syvällisesti valtio-opillisiin kysymyksiin, joiden spesialistina hänellä oli sitten Suomen
suuriruhtinaskunnassa keskeinen asema ja joiden perusteella hän sai esittää ajankohtaisarvioitaan myös
keisari Aleksanteri I:lle.
Ehrenström oli Suomeen, kotikaupunkinsa Helsingin liepeille asettuessaan ilmeisesti aikonut omistaa elämänsä kirjallisille harrastuksille, mutta hänet
vedettiin heti mukaan niihin hankkeisiin, joissa sodan aikana palaneelle Helsingille suunniteltiin suurta
tulevaisuutta sekä tärkeänä Itämeren alueen kauppakaupunkina että suuriruhtinaskunnan mahdollisena pääkaupunkina. Keisari ei tahtonut ratkaista
pääkaupunkiasiaa, Helsingille myönnettiin kyllä suuri
avustus palon jälkeiseen udelleenrakentamiseen.
Vasta kun Venäjän ja Ruotsin välisen liiton esisopimus oli solmittu huhtikuun alussa 1812 ja vähän
ennen keisarin lähtöä rintamalle Armfeltin onnistui
osin kenraalikuvernöörin kantaa väärentämälläkin
saada keisari antamaan päätöksen Helsingistä pääkaupunkina. Samalla keisari määräsi Ehrenströmin
tämän vastusteluista huolimatta uudelleen – eli nyt
uudisrakentamisen johtoon täydellisin valtuuksin ja
itse asiassa myös kustannuksista välittämättä. Näitä
diplomatisk korrespondens i konungens kansli. Åren
1788–1790 var han tillfällig kabinettskammarherre och
därefter Armfelts sekreterare vid fredsförhandlingarna
i Värälä. I det läge som uppstod efter konungamordet
blev Ehrenström i likhet med G.M. Armfelt, Magdalena
Rudenschöld och J.F. Aminoff indragen i en politisk rättsprocess där han blev åtalad för en komplott mot regenten
hertig Karl och hans ”statsminister” Reuterholm. De
dömdes 1794 till döden, men blev benådade. Ehrenström
beviljades full amnesti som den siste av dem 1800. Han
användes därefter bara för några diplomatiska uppdrag
och fick regeringsråds titel, men vistades huvudsakligen på sitt lilla gods tills han i likhet med Armfelt och
Aminoff flyttade 1811 till Finland i enlighet med klausulerna i freden i Fredrikshamn. Han var född i Helsingfors
i slutet av augusti 1762 och var då således 49 år.
Ehrenström var en man av Gustav III:s tidevarv, särskilt i två avseenden. Han delade konungens och Armfelts
intresse för konsten, i synnerhet dramatiken, och lärde
sig så fullständigt bemästra franska språket att hans
stilistiska och språkliga säkerhet förvånar nutida romanister. I egenskap av samtida till Gustav III och Franska
revolutionen satte Ehrenström sig ytterst grundligt in i
statsrättliga frågor vilket gav honom en central specialistroll i storfurstendömet Finland och beredde honom
tillfälle att presentera bedömningar av det aktuella läget
även för kejsar Alexander I.
Efter att ha slagit sig ner i Finland, i närheten av sin
hemstad Helsingfors, hade Ehrenström tydligen tänkt
ägna sig åt litterära intressen. Han blev dock genast indragen i de projekt som syftade till en stor framtid för
det under finska kriget brandskadade Helsingfors, som
viktig handelsstad för hela Östersjöområdet och eventuell
huvudstad i storfurstendömet. Kejsaren ville inte fatta
ett avgörande beslut i huvudstadsfrågan, men beviljade
Helsingfors ett stort understöd för återuppbyggnaden
efter branden.
Först då föravtalet om en allians mellan Ryssland och
Sverige slutits i början av april 1812 lyckades Armfelt,
delvis genom missvisande återgivning av generalguvernörens hållning, förmå kejsar Alexander I att fatta ett
beslut om Helsingfors som huvudstad inför sin avfärd
till fronten. Kejsaren förnyade samtidigt den motsträvige
Ehrenströms förordnande; denna gång utsågs han till
ledare för nybyggnadsarbetet i Helsingfors med obegränsade befogenheter, i själva verket också beträffande kostnaderna. Dessa befogenheter behövde Ehrenström främst
för att tvinga delar av borgerskapet att flytta undan den
storvulna stadsplanens nya breda gator och torg och för
att i alla avseenden övervaka den yttre stilen i det nya
Helsingfors.
1812
192
valtuuksia Ehrenström tarvitsi ennen muuta pakottaakseen osan porvaristoa muuttamaan suurellisen
asemakaavan uusien leveiden katujen ja torien tieltä
ja valvoakseen kaikissa suhteissa uuden Helsingin
tyylillistä ilmettä.
Samalla Ehrenström seurasi maailmanpolitiikkaa
ja osallistui hyvin aktiivisesti siihen pitkälliseen pohdintaan ja suunnitteluun, joka tarkoitti Suomen keskushallinnon järjestämistä vuoden 1809 väliaikaisiksi
ymmärrettyjen ratkaisujen tilalle. Suureenkin maailmanpolitiikkaan hänellä oli tilaisuus osallistua kun
Aleksanteri I matkallaan Turkuun ja sieltä pois 1812
pysähtyi vain Helsingissä ja neuvotteli perusteellisesti
vain Ehrenströmin kanssa siitä, millaiseksi Eurooppa
pitäisi tehdä Napoleonin jälkeen.
Ehrenströmin laatima Helsingin asemakaava poikkesi aikaisemmista varsinkin siinä, että hän suunnitteli Helsinkiin ”Unter den Lindenin”, Esplanadin,
ja siihen liittyvän Kauppatorin, jonka täyttäminen
matalasta ja epäsäännöllisestä ranta-alueesta syvälle
ulottuvaksi torikonstruktioksi vaati uskomattomasti
täytemaata. Tärkeintä hänelle oli rakentaa Helsinki
osoittamaan Suomen valtiollisuutta, ja siksi keisarillinen palatsi ja kaikkien säätyjen talo olivat hänen
Samtidigt följde Ehrenström med världspolitiken och
deltog mycket aktivt i det utdragna dryftande och planerande där avsikten var att reglera Finlands centralförvaltning eftersom de lösningar som man gått in för 1809
uppfattades som tillfälliga. Han fick även själv delta i
stor-/världspolitiken då Alexander I under sin resa till
och från Åbo 1812 gjorde uppehåll bara i Helsingfors
för att grundligt förhandla bara med Ehrenström om
utformningen av Europa efter Napoleon.
Den stadsplan som Ehrenström gjorde upp för Helsingfors avvek från de tidigare i synnerhet genom hans
planerade Esplanad à la ”Unter den Linden” med ett
anslutande Salutorg, vars förvandling från ett låglänt och
oregelbundet strandområde till en djup torgkonstruktion
krävde osannolika mängder fyllnadsjord. Det viktigaste
för honom var att bygga ett Helsingfors som vittnade om
Finlands ställning som stat, och därför hade det kejserliga
palatset och alla ständers hus en central ställning i hans
vision. Dessa byggnader skulle ha varit belägna norr
och nordost om nuvarande Sjötullstorget och bakom det
kejserliga palatset skulle det ha funnits en stor inhägnad
park. Ett palatstorg med Alexander I:s stod mitt på torget
skulle ha öppnat sig framför palatset, i östra ändan av
nuvarande Alexandersgatan.
Senaatintalon torinpuoleisen julkisivun rakennuspiirros
1810-luvun lopulta. Rakentaminen alkoi 1818 ja valmistui
1822. Kansallisarkisto.
Ritning till Senatshusets fasad mot torget i slutet av
1810-talet. Byggnaden började uppföras 1818 och blev
färdig 1822. Riksarkivet.
1812
193
näkemyksessään keskeisasemassa. Ne olisivat sijainneet nykyisen Meritullintorin pohjois- ja koillispuolella, ja keisarillisen palatsin takana olisi ollut suuri
aidattu puisto. Palatsin edessä olisi ollut palatsitori
nykyisen Aleksanterinkadun itäpäässä, ja sen keskellä
Aleksanteri I:n patsas.
Säädyt olikin tarkoitus kutsua koolle 1819, mutta
etelämpänä Euroopassa puhjennut vallankumousliikehdintä pysäytti sen hankkeen ja koko Suomen
valtiollisuuden edelleen kehittämisen ja kaikki ne
suunnitelmat, joita oli tehty. Myös Helsingissä luovuttiin Suomen valtiollisuutta Ehrenströmin tarkoittamalla tavalla osoittavista suunnitelmista. Palatsitorin
sijaan Senaatintorista tulikin pääkohde, ja suuren,
sijainniltaan Tukholmasta muistuttavan hallitsijan
residenssin sijaan tuli prestiisirakennukseksi mahtava Nikolainkirkko, jonka suunnittelun Engel alolitti
1822 ja jonka peruskivi muurattiin 1830.
Ehrenström hankki C.J.L. Engelin Helsingin monumentaaliarkkitehdiksi. Itse hän vetäytyi senaatin
jäseneksi ilman nimenomaista hallinnonalaa, lähinnä ministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin luottomieheksi tärkeissä poliittisissa ja institutionaalisissa
asioissa.
Ehrenström eli vielä parikymmentä vuotta Helsingin seuraelämän keskipisteenä, Kustaa III:n
aikakauden muistomerkkinä, edelleen innokkaana kirjeproosan mestarina ja pienen
Helsingin koko Eurooppaa tuntevana ja sen
poliittista tulevaisuutta pohtivana herrasmiehenä kirjojensa ja taulujensa keskellä. M
Det var meningen att ständerna skulle sammankallas
1819, men revolutionsrörelserna i södra Europa hejdade
såväl detta projekt som hela utvecklingen av Finlands
statlighet, och därmed förföll också de planer som uppgjorts i detta syfte. Även i Helsingfors avstod man från
de markeringar av Finlands statliga ställning som
Ehrenström avsett. Ansträngningarna fokuserades på
Senatstorget i stället för Palatstorget och den mäktiga
Nikolajkyrkan blev prestigebyggnad i stället för det stora
härskarresidens som Ehrenström tänkt sig med ett läge
som påminde om Stockholm. Arkitekten Engel inledde
planeringen av kyrkan 1822 och grundstenen murades
1830.
Ehrenström värvade C.J.L. Engel till monumentalarkitekt för Helsingfors. Själv drog han sig tillbaka till
Senaten, där han som ledamot utan någon klart anvisad
administrativ sektor närmast fungerade som ministerstatssekreteraren greve Rehbinders förtrogne i viktiga
politiska och institutionella ärenden.
Ehrenström förblev i ytterligare två decennier en central gestalt i Helsingfors sällskapsliv, ett levande monument över Gustav III:s tidevarv, en mästerlig företrädare
för brevprosan och en herreman som bland sina tavlor
och böcker i det lilla Helsingfors kände hela Europa och
fortsatte att dryfta dess politiska framtid. M
Aleksanteri I.
Alexander I.
1812
194