Kristuksesta osalliset - Sakasti - Suomen evankelis

Suomen ev. lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2010: 6
Kristuksesta
osalliset
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon,
Suomen metodistikirkon ja
Finlands svenska metodistkyrkan
oppikeskustelut
Kirkkohallitus
Helsinki 2010
Taitto: Mikko Huotari
Painatus: Finepress Oy
Julkaisija: Kirkkohallitus, Ulkoasiain osasto
ISBN 978-951-789-333-6 (nid.)
ISBN 978-951-789-334-3 (PDF)
ISSN 1237-279X
Sisällysluettelo
Esipuhe................................................................................................ 6
Sopimus............................................................................................... 8
Raportin johdanto............................................................................ 14
1.
1.1
1.1.1
1.1.2
1.1.3
1.2
1.2.1
1.2.2
1.2.3
1.2.4
1.2.5
1.2.6
1.2.7
1.2.8
1.2.9
Luterilaiset ja metodistit matkalla kohti yhteyttä............. 18
Yhteinen usko ja yhteinen kutsumus................................. 18
Kirkkojemme tunnustusperusta......................................... 18
Yhteinen uskomme Kolmiyhteiseen Jumalaan................. 19
Kirkon ykseys ja yhteinen todistus..................................... 20
Neuvotteluja ja sopimuksia.................................................. 21
Luterilainen maailmanliitto – Metodistikirkkojen
maailmanneuvosto 1984...................................................... 21
Saksa 1987.............................................................................. 22
Itävalta 1990........................................................................... 22
Ruotsi 1993............................................................................ 23
Norja 1997............................................................................. 23
Euroopan metodistikirkot ja Leuenbergin
konkordia 1997..................................................................... 24
Yhdysvallat 2005................................................................... 25
Muita tärkeitä ekumeenisia asiakirjoja.............................. 25
Solmittujen sopimusten merkitys....................................... 26
2.
2.1
2.3
2.4
2.4.1
2.4.2
2.4.3
Vanhurskauttaminen ja pyhitys.......................................... 28
Ihmisen pelastuksen tarve................................................... 28
Vanhurskauttaminen Kristuksen tähden, armosta,
uskon kautta.......................................................................... 31
Vanhurskauttaminen syntien anteeksiantamisena ja
vanhurskaaksi tekemisenä................................................... 32
Luterilaiset erityiskorostukset ............................................ 33
Metodistiset erityiskorostukset........................................... 34
”Vanhurskauttamisen” ja ”pyhityksen”
terminologinen selvennys.................................................... 35
4
Sisällysluettelo
2.5
2.6
2.7
”Kasvaminen vanhurskaudessa”......................................... 37
Vanhurskautuksesta seuraava pyhitys ja sen kasvu.......... 37
Pelastusvarmuus.................................................................... 40
3.
3.1.
3.1.1
3.1.2
3.2 3.3 3.3.1
3.3.2
3.3.3
3.3.4
3.4
3.4.1
3.4.2
3.4.3
Pelastuksen välineet.............................................................. 42
Armonvälineet...................................................................... 42
Sana ja sakramentit............................................................... 42
Armonvälineiden vaikutus.................................................. 43
Sana......................................................................................... 44
Kaste....................................................................................... 45
Kaste sakramenttina............................................................. 45
Kaste ja usko.......................................................................... 48
Kasteen vaikutus................................................................... 49
Kastekäytäntö........................................................................ 50
Ehtoollinen............................................................................ 52
Kiitoksen, muiston, anteeksiantamuksen,
vahvistumisen ja yhteyden ateria........................................ 52
Ehtoollinen Kristuksen ja syntien anteeksiannon
vastaanottamisena................................................................. 52
Ehtoollinen kirkkoa vahvistavana ateriana....................... 54
4. 4.1
4.1.1
4.1.2
4.2
4.2.1
4.2.2
4.3
4.3.1
4.3.2
Kirkko ja virka....................................................................... 56
Kirkon olemus....................................................................... 56
Kirkko perustuu Kolmiyhteisen Jumalan työhön............. 56
Kirkko on yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen................. 58
Yhteinen pappeus................................................................. 60
Kristittyjen yhteinen tehtävä............................................... 60
Kirkon jäsenyys..................................................................... 61
Kirkon virka........................................................................... 62
Jumala on asettanut erityisen viran.................................... 62
Pappi, diakoni ja piispa........................................................ 64
5.
Johtopäätökset ja suositukset kirkoillemme...................... 67
5
Esipuhe
Esipuhe
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi
7.5.2010 sopimuksen alttarin ja saarnatuolin yhteydestä Suomen
metodistikirkon ja Finlands svenska metodistkyrkan kanssa.
Sopimus oli valmisteltu yhteistyössä kirkkomme oppikeskusteluja
metodistikirkkojen kanssa vuosina 2002-2007 käyneen
neuvottelukunnan valmisteluryhmän sekä metodistikirkkojen
edustajien kanssa. Sopimus rakentuu Kristuksesta osalliset
-loppuraportin suosituksille, joita on tarkennettu Kirkon ulkoasiain
neuvoston teologisten asiain toimikunnan antaman lausunnon
pohjalta. Sopimuksen ovat osaltaan hyväksyneet sopimusosapuolina
olevat metodistikirkot, Suomen Metodistikirkko väliaikaisessa
vuosikonferenssissa 25.6.2009 ja Finlands svenska metodistkyrka
vuosikonferenssissa 3.-7.6.2009. Kirkon ulkoasiain neuvosto
hyväksyi sopimuksen 13.8.2009.
Kirkolliskokouksen
perustevaliokunta
kuvaa
sopimuksen
pääasiallista sisältöä näin: ”Metodistikirkkojen kanssa solmittavaksi
esitetty sopimus synnyttää sopijaosapuolten välille saarnatuoli- ja
ehtoollisyhteyden sekä sisältää toisen kirkon ordinoitujen virkojen
tunnustamisen. Tämä on tullut mahdolliseksi oppikeskusteluissa
saavutetun yhteisymmärryksen perusteella. Molemmat osapuolet
perustavat uskonsa pyhän Raamatun profeetallisiin ja apostolisiin
kirjoituksiin sekä vanhan kirkon ekumeenisiin uskontunnustuksiin.
Kumpikin kirkko tunnustaa uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan vanhan
kirkon ekumeenisten tunnustusten mukaisesti: Jumala on Isä, Poika
ja Pyhä Henki. Jumala on yksi, mutta hän on ilmoittanut itsensä
kolmessa persoonassa. Sopimusosapuolilla on yhteinen näkemys
siitä, että kirkon perustana on kolmiyhteisen Jumalan oma työ
hänen eri persoonissaan Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Myös
sakramenteista vallitsee kirkkojen kesken merkittävä yksimielisyys,
vaikka molemmilla osapuolilla on myös omasta perinteestään
nousevia erityisiä korostuksia, jotka on kirjattu sopimukseen.
6
Esipuhe
Kirkon viran keskeisistä perusteista vallitsee kirkkojen kesken
yksimielisyys, joka mahdollistaa vihittyjen virkojen keskinäisen
tunnustamisen. Viran tunnustamista koskevassa osiossa on
luterilaisen kirkon kannalta tärkeä rajaus: viran tunnustaminen
ei koske metodistikirkon paikallispastoreita, joille on määräajaksi
annettu oikeus rajoitetusti suorittaa määrätyssä seurakunnassa
papillisia tehtäviä ilman, että heidät on vihitty virkaan.
Sopijapuolet kutsuvat toisiaan osallistumaan toistensa kirkolliseen
elämään ja pyrkivät edistämään keskinäistä yhteyttään eri keinoin.
Näitä keinoja ovat yhteisen jumalanpalveluksen toimittaminen
ja vastavuoroinen ordinoidun papin tai piispan toimittaman
ehtoollisen vastaanottaminen. Kirkot sitoutuvat ottamaan vastaan
toisen kirkon papin, diakonin tai piispan ilman uutta vihkimystä
kuitenkin siten, että vastaanottavan kirkon kulloinkin voimassa
olevia säännöksiä noudatetaan. Kirkot kehittävät säännöllistä,
yhteistä neuvonpitoa uskon ja elämän kysymyksissä ja luovat
paikallisia yhteisen todistuksen ja palvelun muotoja. Kirkot myös
sitoutuvat käymään keskusteluja yhä avoimina olevista kysymyksistä
syventääkseen pyrkimystään Kristuksen kirkon täyteen yhteyteen.”
Tältä pohjalta valiokunta arvioi sopimuksen merkitystä:
”Metodistikirkkojen kanssa käydyt oppikeskustelut ja niiden
tuloksena syntynyt sopimus on selkeä askel kirkkojemme
lähentymisessä. Neuvotteluissa on kyetty sopimaan ehtoollispöydän
keskinäisestä avaamisesta sekä virkojen tunnustamisesta.
Molemmat osapuolet ovat myös ilmaisseet halunsa syventää
keskinäistä yhteyttään viettämällä yhteisiä jumalanpalveluksia,
kehittämällä säännöllistä yhteydenpitoa, luomalla paikallisesti
yhteisiä todistuksen ja palvelun muotoja sekä jatkamalla keskusteluja
avoimiksi jääneistä kysymyksistä.”
7
Sopimus
Sopimus
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon
ja
Suomen metodistikirkon sekä Finlands svenska
metodistkyrkan välillä.
1§
Teologinen perusta
(1) Seuraavassa esitetty uskonyhteys pohjautuu Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja Suomen metodistikirkon sekä Finlands svenska metodistkyrkan kesken käytyihin teologisiin neuvotteluihin,
joiden tuloksena syntyi loppuraportti Kristuksesta osalliset vuonna
2007 (=KO). Näiden oppikeskustelujen pohjalta saavutettu käsitys
yhteyden teologisesta perustasta esitetään tässä lyhyesti ja laajemmin kyseisessä loppuraportissa. Saavutettu uskonyhteys tekee mahdolliseksi hyväksyä neuvottelun osapuolten välille saarnatuoli- ja
ehtoollisyhteyden sekä toisen kirkon ordinoitujen virkojen tunnustamisen.
a. Suomen evankelis-luterilainen kirkko sekä Suomen metodistikirkko ja Finlands
svenska metodistkyrka perustavat uskonsa pyhän Raamatun profeetallisiin ja apostolisiin kirjoituksiin. Sekä luterilaiset että metodistit
tunnustavat myös vanhan kirkon ekumeeniset uskontunnustukset
(KO, kohta 1).
8
Sopimus
b. Ekumeenisten tunnustusten lisäksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaki ja kirkkojärjestys viittaavat Augsburgin tunnustukseen ja muihin luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan
otettuihin tunnustuskirjoihin. Metodistikirkkojen tunnustuspohjassa ei ole vastaavasti rajattua yhtä kokoelmaa, mutta Book of Discipline antaa tunnustuskirjan luonteen Englannin kirkon Articles
of Religion -dokumentista muokatuille uskonkappaleille sekä eräille
Wesleyn kirjoituksille (Sermons on Several Occasions, Explanatory
Notes Upon the New Testament). (KO 3)
c. Yhdessä muun kristikunnan kanssa luterilaiset ja metodistit
tunnustavat uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan. Vanhan kirkon ekumeenisten tunnustusten mukaan Jumala on Isä ja Poika ja Pyhä
Henki. Jumala on yksi, mutta hän on ilmoittanut itsensä kolmessa
persoonassa. Usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen muodostaa
yhden kokonaisuuden, jossa Jumalan valmistama pelastus lahjoitetaan meille kunkin persoonan toimissa. Tunnustus ilmaisee uskoa
Jumalan pelastavaan työhön Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.
(KO 5)
d.
Luterilaisilla ja metodisteilla on yhteinen näkemys siitä, että
kirkon perustana on kolmiyhteisen Jumalan oma työ hänen eri
persoonissaan Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Isä, maailman
luoja ja holhooja, on lähettänyt Poikansa ihmiseksi. Poika on ristinkuolemallaan sovittanut maailman synnit ja ylösnousemuksellaan
voittanut kuoleman vallan. Pyhä Henki synnyttää uskon ja luo kirkon evankeliumin julistuksen ja sakramenttien toimittamisen välityksellä sekä vahvistaa kristittyjä ja johtaa kirkon sen iankaikkiseen
päämäärään. (KO 97 ja 98)
e. Uudessa testamentissa kasteesta puhutaan osallisuutena Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6:3–5; Kol. 2:12),
syntien pois pesemisenä (1. Kor. 6:11), uudestisyntymisenä (Joh.
3:5), Kristuksen antamana valona (Ef. 5:14), Kristuksen päälle pukemisena (Gal. 3:27), uudistumisena Pyhässä Hengessä (Tit. 3:5),
vedenpaisumuksesta pelastumisena (1. Piet. 3:20–21), ulospääsynä
vankeudesta (1. Kor. 10:1–2) ja vapautumisena ihmisyyteen, joka
9
Sopimus
ei katso sukupuoleen ja ylittää yhteiskunnan asettamat raja-aidat
(Gal. 3:27-28; 1. Kor. 12:13).1 Yhdessä tunnustamme kasteen merkitsevän kuolemista synnille ja uutta elämää Kristuksessa. Kasteen
kautta meidät on Pyhässä Hengessä liitetty Kristukseen, toisiimme ja kaikkina aikoina olemassa olevaan universaaliin Kristuksen
kirkkoon. ”Kaste vaikuttaa syntien anteeksi antamisen, elämän ja
pelastuksen.”2 (KO 73)
Yhdessä tunnustamme, että kaste on Jumalan lahja ihmisille.
Kaste ei vain symboloi vaan tuo pelastuksen yksittäisen ihmisen
kohdalle yhdistämällä hänet Kristuksen elämään, kuolemaan ja
ylösnousemukseen. Kasteessa lahjoitetaan Pyhä Henki ja ihminen
liitetään osaksi Kristuksen ruumista. Tästä syystä kastetta ei voi toistaa. Jumalan kasteessa lahjoittama pelastus on tarkoitettu jokaiselle
ihmiselle riippumatta iästä tai muista inhimillisistä ominaisuuksista. (KO 74)
Luterilainen ja metodistinen käsitys kasteesta on olennaisilta osiltaan yhteneväinen. Molemmat kirkot puhuvat kasteen sakramentista merkkinä, joka vaikuttaa Jumalan lupaaman pelastuksen syntien
anteeksiantamisena ja uutena elämänä Jumalan yhteydessä. Kirkkojen tavassa opettaa kasteesta on kuitenkin näkökulma- ja painotuseroja. (KO 75) Erojen käsittelyn osalta viittaamme erityisesti Kristuksesta osalliset -raportin kohtiin 76–79.
f.
Ehtoollinen on pyhä ateria, jonka Kristus on itse asettanut.
Leivässä ja viinissä tulemme osallisiksi siitä, mitä Jumala Kristuksessa meille on tehnyt, tekee jatkuvasti ja tulee tekemään. Ehtoollisessa läsnä oleva elävä Kristus vastaanotetaan pelastukseksi uskossa.
Hänen elämänsä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa siunaus tulee
osaksemme syntien anteeksiantamuksena ja iankaikkisen elämän
toivona. Opetamme, että Kristuksen ruumis ja veri ovat pyhitetyissä
leivässä ja viinissä todella läsnä elävästi ja persoonallisesti. Ehtoolli1 2 Kaste, ehtoollinen ja virka (BEM) II Kasteen merkitys, 2.
Kirkko – armon yhteisö, 46.
10
Sopimus
sen leipä ja viini eivät siksi vain kuvaa tai merkitse Kristuksen ruumista ja verta eivätkä vain viittaa Kristukseen vaan ovat itse Kristuksen ruumis ja veri. ”Me uskomme, että Kristuksen ruumis ja veri
ovat todellisesti läsnä, ne jaetaan ja otetaan vastaan viinin ja leivän
muodossa Herran pyhässä ehtoollisessa (eukaristiassa). Tällä tavalla me vastaanotamme ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen
ruumiin ja veren, ja hänessä syntien anteeksiantamuksen ja kaikki
hänen kärsimyksensä tuottamat lahjat.”3(KO, 89–91)
Erityisenä korostuksena metodismi opettaa Kristuksen todellista
läsnäoloa ehtoollisessa, mutta ymmärtää sen hengellisellä tavalla.
Luterilaisuus ymmärtää Kristuksen läsnäolon kirjaimellisesti: Kristus sanoo ”tämä on minun ruumiini”. Hänen ruumiinsa on ”leivässä, sen kanssa ja alla”. (KO, 92)
g. Kaikki kristityt ovat saaneet Jumalalta lahjoja, joilla he voivat
rakentaa kirkkoa. Lahjojen moninaisuus on rikkaus, joka edellyttää
niiden yhteen sovittamista. Yhteinen pappeus ja erityinen kirkon
virka kuuluvatkin toistensa yhteyteen. Molemmat perustuvat viime
kädessä siihen palveluvirkaan, joka Kristuksella itsellään on. Niillä
on eri tehtävät, mutta ne palvelevat samaa kokonaisuutta. (KO 111)
h. Sekä luterilaiset että metodistit tähdentävät erityisen viran olevan Jumalan asetus eikä inhimillinen järjestely. Vihkijänä toimii
piispa, mutta seurakunta kokonaisuudessaan rukoilee vihittävän
puolesta ja tunnustaa hänen virkansa apostolisuuden. (KO 116)
Metodistikirkossa vihittyjen vanhimpien lisäksi papillisia tehtäviä
voi osaksi hoitaa pappisoikeudet jossain tietyssä seurakunnassa
saanut paikallispastori. Paikallispastori saa vuodeksi kerrallaan luvan hoitaa seurakuntaa. Hänellä on rajoitettu oikeus sakramenttien
toimittamiseen. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei ole tätä
käytäntöä, eikä ordinaation tunnustaminen ulotu paikallispastoritoimintamallin tunnustamiseen. (KO 123)
3 Porvoon yhteinen julkilausuma, 32 h.
11
Sopimus
Kumpikin kirkko vihkii myös diakoneja sanan ja palvelun tehtäviin
ja niillä molemmilla on piispan virka, johon vihitään. Piispalla on
erityinen kaitsentavastuu apostolisen uskon säilyttämisessä ja välittämisessä eteenpäin sekä kirkon ykseyden vaalimisessa. Piispan
kutsumus on siten olla merkki kirkon apostolisuudesta ja katolisuudesta. Kaitsennan virkaa (episkopé) hoidetaan ”henkilökohtaisesti,
kollegiaalisesti ja yhteisöllisesti”. (KO 122 ja 124)
2§
Yhteistyö ja yhteys
Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Suomen metodistikirkko
sekä Finlands svenska metodistkyrka antavat toistensa osallistua
kirkolliseen elämäänsä ja edistävät keskinäistä yhteyttään kulloinkin käytettävissä olevin keinoin.
Tämä tapahtuu erityisesti:
i.
viettämällä yhdessä jumalanpalvelusta ja toivottamalla toistemme jäseniä tervetulleiksi
ottamaan vastaan ordinoidun papin tai piispan konsekroima
ehtoollisen sakramentti
(vastavuoroinen admissio);
ii. ottamalla vastaan toisen kirkon virkaan vihitty pappi, diakoni
tai piispa ilman uutta vihkimystä, mikäli hän siirtyy vastaavaan virkaan toisen kirkon palvelukseen, kulloinkin voimassa olevien säännösten mukaan.4
4 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä käsitellään diakonian virkaa luvuissa KL 6 ja KJ 6. Pappis- ja papin
virkaa käsitellään luvuissa KL 5 ja KJ 5 sekä KJ 6. Piispasta säädetään luvuissa KL 18 ja KJ 18.
12
Sopimus
KL 6:1 §:n mukaan Suomen evankelis-luterilaisen ”kirkon, seurakunnan tai seurakuntayhtymän virassa sekä jumalanpalvelukseen,
kirkollisiin toimituksiin, diakoniaan tai opetukseen liittyvässä pysyväisluonteisessa työssä voi olla vain evankelis-luterilaisen kirkon
jäsen. Tuomiokapituli voi myöntää tästä kelpoisuusehdosta erivapauden muun kristillisen kirkon tai uskonnollisen yhdyskunnan
papille, jos kirkolliskokous on hyväksynyt tuon kirkon tai uskonnollisen yhdyskunnan kanssa tehdyn sopimuksen pappisviran vastavuoroisen hoitamisen edellytyksistä. Erivapaus voidaan myöntää
toistaiseksi tai määräajaksi. (28.12.2001/1473)”
iii. kehittämällä muotoja säännöllistä yhteistä neuvonpitoa varten
uskon ja elämän kysymyksissä;
iv. luomalla yhteisen todistuksen ja palvelun toimintoja paikallisella tasolla;
v. syventämällä pyrkimystämme Kristuksen kirkon ykseyttä kohti käymällä keskustelua
avoimista kysymyksistä, joita vielä on edessämme ennen kirkkojemme täyttä yhteyttä. 3§
Loppumääräykset
(1) Tämä sopimus tehdään suomen ja ruotsin kielellä. Suomenkielinen teksti on tulkinnassa ensisijainen.
(2) Tämä sopimus tulee voimaan sen jälkeen, kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous sekä Suomen metodistikirkon ja Finlands svenska metodistkyrkan vuosikonferenssit ovat
hyväksyneet sen.
13
Raportin johdanto
Johdanto
”Hän on ilmaissut meille tahtonsa salaisuuden, sen Kristusta koskevan suunnitelman, jonka hän oli nähnyt hyväksi tehdä ja joka oli
määräajan tullessa toteutuva: hän oli yhdistävä Kristuksessa yhdeksi
kaiken, mitä on taivaassa ja maan päällä.” (Ef. 1:9–10)
Luterilaisina ja metodisteina olemme saaneet omissa kirkoissamme oppia tuntemaan Jumalan Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Olemme tulleet kristityiksi, koska Jumala on meidät kutsunut
kirkoissamme julistetun evankeliumin sanalla. Olemme tulleet
osallisiksi pelastuksesta Kristuksessa, siitä ”paljastetusta salaisuudesta” (Room. 16:25), jonka Jumala on tehnyt meille tiettäväksi
johdattamalla meidät luokseen omissa seurakunnissamme. Olemme uskossamme kasvaneet tietoisiksi omien kirkkojemme tunnustuksesta ja opetuksesta. Niihin sitoutuminen on meille pysymistä apostolisessa uskossa, se on ”pitämistä kiinni siitä, minkä
olemme oppineet, koska tiedämme keneltä olemme sen oppineet”
(2. Tim. 3:14). Yhteinen uskomme kiteytyy kristikunnan kolmessa
ekumeenisessa tunnustuksessa, jotka ovat Apostolinen uskontunnustus, Nikean-Konstantinopolin tunnustus sekä ns. Athanasioksen tunnustus.
Ennen muuta kuuntelemme kuitenkin Jumalan puhetta Pyhässä
Raamatussa. Yhdessä olemme kuulleet yhä selvemmin kutsun kohti koko kristikunnan ykseyttä. Herramme Jeesus Kristus rukoilee
”että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä
sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta
maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21) Ykseys, johon meidät on kutsuttu, on kristillisen uskomme keskeisiä asioita.
Se ei ole valinnanvarainen seikka, jonka kirkot voisivat jättää muiden, ”tärkeämpien” asioiden taakse, vaan siinä on kysymys Kristuksen omien asemasta Jumalan pelastussuunnitelmassa. Kirkon ykseys on osa Jumalan valmistamaa pelastusta Kristuksessa, jota meidät
on lähetetty julistamaan. Meidän suhteemme Kristukseen, toinen
14
Raportin johdanto
toiseemme sekä todistuksemme Hänestä kuuluvat yhteen ja ovat saman pelastussuunnitelman eri puolia.
Kirkon ykseys perustuu kolmiyhteisen Jumalan omaan ykseyteen.
Hänen persooniensa välinen yhteys on meidän keskinäisen yhteytemme lähtökohta. Kristuksen rukous meidän puolestamme johtaa
meidät osallisiksi siitä yhteydestä, joka ainokaisella Pojalla on Isän
kanssa. Tullessamme tuntemaan Pojan tulemme tuntemaan myös
Isän. Isän ja Pojan yhteys, Pojan asuminen Pyhässä Hengessä hänen
omissaan sekä uskovien ykseys ovat keskeinen osa Jumalan suunnitelmaa, josta kristityt todistavat: ”Kun minä olen heissä ja sinä olet
minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää,
että sinä olet lähettänyt minut.” (Joh. 17:23)
Meillä on yhteinen kutsumus julistaa evankeliumia Kristuksesta. Se
tapahtuu erityisesti omassa maassamme, mutta ulottuu aina maailman ääriin asti. Nykypäivän Suomessa meidän todistuksellemme
asettavat haasteita ihmisten oheneva tietoisuus kristillisen uskon
perusteista ja lisääntyvä nopean tyydytyksentunteen tavoittelu itsekkäillä ja kulutuskeskeisillä elämäntavoilla. Toisaalta meidän todistustamme ei voi suunnata ainoastaan tälle yhteiskunnalle ja sen
tämänhetkisten tarpeiden mukaan, vaan meidän on yhdessä tutkittava, mitä Jumala haluaa sanoa kaikille ihmisille kaikkina aikoina.
Siksi me luterilaisina ja metodisteina olemme halunneet syventyä
uskomme perusteisiin ja keskustella siitä, keitä olemme kristittyinä,
miten kirkkomme opettavat pelastuksen lahjasta sekä siitä, miten
Jumalan pelastavat lahjat tulevat meidän osaksemme. Tässä raportissa esitelty oppikeskustelu luotaa kirkkojemme syvimpiä identiteetin kysymyksiä. Vakaumuksemme mukaan juuri sellainen keskustelu on merkityksellistä ja hedelmällistä sekä kristittyjen ykseyden että yhteisen todistuksen kannalta.
Eri kirkkojen kohtaaminen ei kuitenkaan voi tapahtua yksinomaan
teologisen oppikeskustelun muodossa. Kristuksen esirukous kutsuu
meidät myös yhteiseen hengelliseen elämään, yhteiseen sanan kuulemiseen ja rukoukseen. Luterilaisina ja metodisteina olemme jakaneet toisillemme sitä, mitä itse olemme saaneet ja siten auttaneet
15
Raportin johdanto
toisiamme tuntemaan yhä paremmin niitä rikkauksia, jotka ovat
kätkettyinä Kristukseen.
Keskinäinen kohtaaminen merkitsee myös sovitusta. Luterilaisten
ja metodististen kirkkojen välillä ovat Suomessa vallinneet hyvät
suhteet. Monilla paikkakunnilla on jo vuosikymmenten ajan etsitty
keskinäistä yhteyttä osana kirkkojen yhteistä ekumeenista liikettä.
Toisaalla on joistakin tilanteista jäänyt myös kipeitä muistoja. Aina
ei kirkoissamme ole ollut luottamusta toisen kirkon uskon ja käytäntöjen vilpittömyyttä kohtaan. Jumala, joka on sovittanut maailman itsensä kanssa, tekee meistä kuitenkin lähettiläitä, jotka kuuluttavat yhdessä sovitusta Kristuksessa (2. Kor. 5:18–20). Yhteinen
usko Kristukseen luo meille myös keskinäisen sovinnon.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko, Suomen metodistikirkko
sekä Finlands svenska metodistkyrka aloittivat oppikeskustelut syksyllä 2002. Neuvotteluihin kokoonnuttiin yhteensä yhdeksän kertaa
vuoteen 2007 mennessä. Niiden päättyessä lausumme yhteisen kiitoksen Jumalalle, joka on johdattanut meitä luterilaisina ja metodisteina tuntemaan paremmin toisiamme, ja esitämme kirkoillemme
harkittaviksi raporttimme lopussa olevien askelien ottamista kohti
läheisempää yhteyttä.
Helsingissä 13.9.2007
Samuel Salmi
Tapani Rajamaa
Tom Hellsten
Piispa
Pastori
Piirikunnanjohtaja
16
Raportin johdanto
Neuvottelukuntien jäsenet:
Suomen evankelis-luterilainen kirkko
Piispa Samuel Salmi
Tuomiorovasti Simo S. Salo
Dosentti Sammeli Juntunen
TM Minna Hietamäki
TD Mårten Björkgren
Dosentti Matti Repo
Suomen metodistikirkko
Piirikunnanjohtaja Timo Virtanen
Pastori Tapani Rajamaa
Diakoni Pirjo Pöllänen
Finlands svenska metodistkyrka
Piispa Hans Växby (2002-2005)
Piirikunnanjohtaja Tom Hellsten
Päätoimittaja Jan-Erik Andelin
TD Leif-Göte Björklund (2005-2007)
Neuvottelujen sihteerinä toimi Kirkkohallituksen teologisten asiain
sihteeri, dosentti Matti Repo, ja niihin osallistui myös Oulun hiippakunnan piispan teologinen sihteeri, pastori Timo Helenius.
17
Luku 1
1. Luterilaiset ja metodistit matkalla kohti
yhteyttä
1.1 Yhteinen usko ja yhteinen kutsumus
1.1.1 Kirkkojemme tunnustusperusta
1 Suomen evankelis-luterilainen kirkko sekä Suomen metodistikirkko ja Finlands svenska metodistkyrka perustavat uskonsa pyhän
Raamatun profeetallisiin ja apostolisiin kirjoituksiin. Sekä luterilaiset että metodistit tunnustavat myös vanhan kirkon ekumeeniset
uskontunnustukset.
2 Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat nimeävät vanhan
kirkon uskontunnustuksina Apostolisen uskontunnustuksen, Nikean tunnustuksen sekä Athanasioksen tunnustuksen.1 Metodistikirkkojen The Book of Discipline mainitsee Nikean tunnustuksen,
Khalkedonin formulan sekä Apostolisen uskontunnustuksen.2
3 Ekumeenisten tunnustusten lisäksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolaki ja kirkkojärjestys viittaavat Augsburgin tunnustukseen ja muihin luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan
otettuihin tunnustuskirjoihin.3 Metodistikirkkojen tunnustuspohjassa ei ole vastaavasti rajattua yhtä kokoelmaa, mutta Book of Discipline antaa tunnustuskirjan luonteen Englannin kirkon Articles of
1 Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, Jyväskylä 1990, 41–46.
2 The Book of Discipline of the United Methodist Church in Northern
Europe, 2001, § 101-103.
3 KL 1:1; KJ 1:1.
18
Luterilaiset ja metodistit matkalla kohti yhteyttä
Religion -dokumentista muokatuille uskonkappaleille sekä eräille
Wesleyn kirjoituksille (Sermons on Several Occasions, Explanatory
Notes Upon the New Testament).4
4 Kirkkojemme yhteinen uskonperusta kutsuu meidät tekemään
rukoillen työtä keskinäisen yhteyden saavuttamiseksi. Se tekee
meille mahdolliseksi käydä teologista keskustelua, jossa tulemme
tuntemaan itsemme ja toisemme omien kirkkojemme opillisen tradition valossa. Matkalla kohti yhteyttä tutkimme uskonoppiemme
yhtäpitävyyttä ja tunnistamme niiden eroavuuksia, mutta myös arvioimme, ovatko eroavuudet kirkkojamme erottavia tekijöitä.
1.1.2 Yhteinen uskomme Kolmiyhteiseen Jumalaan
5 Yhdessä muun kristikunnan kanssa luterilaiset ja metodistit
tunnustavat uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan. Vanhan kirkon ekumeenisten tunnustusten mukaan Jumala on Isä ja Poika ja Pyhä
Henki. Jumala on yksi, mutta hän on ilmoittanut itsensä kolmessa
persoonassa. Usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen muodostaa
yhden kokonaisuuden, jossa Jumalan valmistama pelastus lahjoitetaan meille kunkin persoonan toimissa. Tunnustus ilmaisee uskoa
Jumalan pelastavaan työhön Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä.
6 Meidän aikamme kansainvälinen ekumeeninen liike lausuu kolmiyhteisen Jumalan pelastusteoista: ”Kristityt uskovat, että ’yksi tosi
Jumala’, joka teki itsensä tunnetuksi Israelille, on ilmoittanut itsensä lopullisesti ’hänessä, jonka olet lähettänyt’, nimittäin Jeesuksessa
Kristuksessa (Joh. 17:3). He uskovat myös, että Kristuksessa Jumala
teki itse sovinnon maailman kanssa (2.Kor. 5:19) ja että Pyhän Henkensä välityksellä Jumala tuo uuden ja ikuisen elämän kaikille, jotka
Kristuksen kautta panevat luottamuksensa häneen.”5
4 Book of Discipline § 102-103.
5 Tunnustamme yhden uskon. Apostolisen uskon ekumeeninen selitys Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksen mukaan (381) mu19
Luku 1
1.1.3 Kirkon ykseys ja yhteinen todistus
7 Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen keskinäinen yhteys on kirkkojemme välisen yhteyden perusta. Uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan tekee meidät osallisiksi pelastuksen täyteydestä, jonka Jumala
kolmessa persoonassaan meille lahjoittaa. Tunnemme Jumalan rakastavana Isänä hänen Poikansa kautta Pyhässä Hengessä. Uskon
kautta me liitymme siihen yhteyteen, joka Jumalan persoonien välillä vallitsee. Niin me tulemme myös osallisiksi kolmiyhteisen Jumalan lähetystehtävästä: Isä lähetti Poikansa, Poika lähettää kirkkonsa ja rukoilee Isää lähettämään Pyhän Henkensä. Kirkon ykseys
ja todistajan kutsumus perustuvat siten Kolminaisuuden ykseyteen.
Yhdymme luterilais-anglikaanisen Porvoon julkilausuman sanoihin:
8 ”Olemme alkaneet nähdä yhä selvemmin, että emme ole toisillemme vieraita, vaan kuulumme ’Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät’ ja olemme ’kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Jeesus Kristus’ (Ef. 2:19–20). Jumalan armon lahjan kautta meidät on
saatettu Jumalan tahdon piiriin, hänen, joka tahtoo sovittaa itsensä
kanssa kaiken, mitä hän on luonut ja ylläpitää (2 Kor. 5:17–19). Hän
vapauttaa luomakunnan kaikesta orjuudesta (Room. 8:19–22) ja
yhdistää kaiken yhdeksi hänen kanssaan (Ef. 1:9–). Jumalan päämääränä ja tarkoituksena Kristuksessa on kaiken hänen luomansa
ennalleen saattaminen ja uudistaminen, hänen valtakuntansa tuleminen täyteydessään.”6
kaan. Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -asiakirja n:o 153.
Suomentanut ja toimittanut Kari Mikael Räntilä. Suomen ekumeenisen
neuvoston opillisten kysymysten jaosto. Suomen ekumeenisen neuvoston
julkaisuja LVI. Helsinki 1998, 6.
6 Porvoon yhteinen julkilausuma § 14.
20
Luterilaiset ja metodistit matkalla kohti yhteyttä
1.2 Neuvotteluja ja sopimuksia
1.2.1 Luterilainen maailmanliitto – Metodistikirkkojen
maailmanneuvosto 1984
9 Luterilaiset ja metodistit ovat käyneet sopimuksiin johtaneita
neuvotteluja sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Luterilaisen maailmanliiton ja Metodistikirkkojen maailmanneuvoston
yhteinen komissio kävi vuosina 1979–1984 neuvotteluja, joiden
loppuraportti julkaistiin nimellä The Church: Community of Grace.7
10 Monissa opinkohdissa saavutettiin merkittävää yksimielisyyttä,
mutta näkemyseroja tunnistettiin käsityksessä vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä. Metodistit painottivat Jumalan edeltävää armoa,
joka valmistaa ihmisen vastaamaan Jumalan vanhurskauttavan armon. Luterilaiset puolestaan tähdensivät Jumalan antavan kertakaikkisesti ja yhä uudelleen synnit anteeksi, joten kristityt ovat koko
ajan riippuvaisia Jumalan vanhurskauttavasta armosta. Luterilaisten
tähdentäessä uskovien yhtäaikaista vanhurskautta ja syntisyyttä (simul iustus et peccator) asettivat metodistit enemmän painoa vanhurskauttamista seuraavaan pyhitykseen.
11 Myös käsityksissä kasteesta ja ehtoollisesta havaittiin eroja. Luterilaiset katsoivat kasteen olevan välttämätön pelastukseen, metodistit puolestaan näkivät Jumalan edeltävän armon tekevän työtä
inhimillisistä toimista riippumatta. Luterilaiset tähdensivät Kristuksen reaalista läsnäoloa ehtoollisen leivässä ja viinissä riippumatta vastaanottajan uskosta; metodistitkin katsoivat Kristuksen olevan
7 Ilmestynyt suomeksi: Kirkko – armon yhteisö. Luterilaisen maailmanliiton ja Maailman metodistineuvoston yhteiskomission (1979–1984)
loppuraportti. Teoksessa: Risto Saarinen (toim.), Ekumeeninen työkirja.
Kirkkojen tekstejä 1973–1997. Studia missiologica et oecumenica Fennica
59. Helsinki: Luther-Agricola-Seura 1998, 170–197.
21
Luku 1
läsnä ja antavan ruumiinsa ja verensä leivän ja viinin myötä kaikille,
jotka ottavat ne uskoen vastaan. Loppuraportin mukaan erot eivät
kuitenkaan olleet sellaisia, joiden nojalla voisi pitää toisen käsitystä
yhteen sopimattomana oman käsityksen kanssa.
12 Maailmanliittojen yhteinen komissio katsoi, että dialogi on johtanut kohti suurempaa yhteyttä uskossa, todistuksessa ja palvelussa.
Se päätyi suosittelemaan askeleita kohti täyttä sanan ja sakramenttien yhteyttä ja että ensimmäisenä askeleena jäsenkirkot harjoittaisivat virallisesti saarnatuolivaihtoja ja ehtoollisvieraanvaraisuutta.
1.2.2 Saksa 1987
13 Saksan liittotasavallan sekä Länsi-Berliinin Evankelinen metodistikirkko (EmK) sekä Saksan yhdistynyt evankelis-luterilainen
kirkko (VELKD) kävivät neuvottelut vuosina 1980–1982 sekä 1985.
Tuloksena syntyi dokumentti Vom Dialog zur Kanzel- und Abendmahlsgemeinschaft, jonka perusteella EmK ja VELKD sopivat vuonna 1987 keskinäisestä saarnatuolin ja ehtoollisen yhteydestä.
14 Dialogia käytiin osin yhtä aikaa maailmanliittojen neuvottelujen kanssa. Saarnatuolin ja sakramenttien yhteyden katsottiin sisältävän myös molemminpuolisen ordinaation tunnustamisen. Tulevissa dialogeissa selvitettäviksi jätettiin teemoja, joilla ei katsottu
olevan kirkkoja erottavaa luonnetta.
1.2.3 Itävalta 1990
15 Saksan neuvottelujen jälkeen myös Itävallassa solmittiin sopimus luterilaisen, reformoidun sekä metodistisen kirkon välillä.
Evangelische Kirche Augsburgischen Bekenntnisses hyväksyi toukokuussa 1990 julistuksen, jossa viitataan maailmanliittojen dialogin
tuloksiin ja julistetaan keskinäinen saarnatuolin ja alttarin yhteys.
Siihen sisältyy myös molemminpuolinen ordinaation tunnustami22
Luterilaiset ja metodistit matkalla kohti yhteyttä
nen. Jäljelle jäävillä eriävillä näkemyksillä ei katsota olevan kirkkoja
erottavaa luonnetta.
1.2.4 Ruotsi 1993
16 Svenska kyrkan ja Metodistkyrkan i Sverige aloittivat omat neuvottelunsa 1979. Ensimmäinen vaihe päättyi 1985 suosituksiin täydestä julistuksen ja sakramenttien yhteydestä sekä molemminpuolisesta ordinaation tunnustamisesta. Dialogia jatkettiin 1990–1991
edellisen työryhmän tuloksia tarkentaen ja laajentaen. Huomiota
kiinnitettiin erityisesti vanhurskauttamiseen ja pyhitykseen.
17 Vuonna 1993 Ruotsin (luterilainen) kirkolliskokous päätti toteuttaa neuvottelukunnan ehdottamat kuusi toimenpidettä: 1) yhteisiä jumalanpalveluksia, joissa toimitetaan sakramentti, voidaan
viettää joko Ruotsin metodistikirkon ordinoidun vanhimman tai
Ruotsin kirkon papin johdolla, 2) jos jomman kumman kirkon pappi
siirtyy toisen palvelukseen, häntä ei ordinoida uudestaan, 3) avataan
mahdollisuus toisen kirkon papeille tai piispoille avustaa pappis- tai
piispanvihkimyksessä, 4) kumpikin kirkko säilyttää itsenäisyytensä,
5) avataan mahdollisuus yhteistoimintaan toisen kirkon kanssa, 6)
ordinoitu pappi, joka hakee papin virkaa toisen kirkon palveluksessa, tulee tutkia koulutuksen ja sopivuuden kannalta ja hänen tulee
antaa pappislupaus piispalle ja tuomiokapitulille tai vastaavasti vakuutus lojaliteetista. Kirkolliskokouksen oppilautakunta katsoi, että
dialogeissa ei ole saavutettu niin laajaa konsensusta, että voitaisiin
puhua “täydestä julistus- ja sakramenttiyhteydestä”, vaan korkeintaan “läheisemmästä tai syvemmästä julistuksen ja sakramenttien
yhteydestä sekä toisen kirkon pappisvihkimyksen tai vanhimman
ordinaation hyväksymisestä”.
1.2.5 Norja 1997
18 Norjassa käytiin vuosina 1991–1994 dialogi, joka tuotti rapor23
Luku 1
tin Nådens fellesskap. Nimi viittaa maailmanliittojen dialogiraporttiin Community of Grace. Norjassa todettiin, että Luterilaisen maailmanliiton ja Metodistikirkkojen maailmanneuvoston sekä Ruotsin
kirkon ja Ruotsin metodistikirkon käymät dialogit kuuluvat osana
Nådens fellesskap -raporttiin, ja että jo riittävästi käsiteltyjä kysymyksiä ei tarvinnut avata enää uudestaan.
19 Dialogiryhmä päätyi suosittelemaan kirkoille “laajennettua kirkollista yhteyttä”. Se merkitsi mm. yhteistä ehtoollisen viettämistä,
toisen kirkon jäseniin suhtautumista kuin omiin jäseniin jumalanpalvelus- ja muissa pastoraalisissa toimituksissa, toisen kirkon piispanvihkimykseen ja ordinaatioon sekä paikalliseen seurakunnan
virkaan asettamiseen osallistumista, toisen kirkon vihityn työntekijän vastaanottamista kutsun ja sopimuksen perusteella toimittamaan samaa virkaa omassa kirkossa voimassaolevien säännösten
mukaisesti ilman uutta ordinoimista tai konsekroimista – pysyvien
järjestelyjen ollessa kysymyksessä kirkkojen tulee noudattaa samoja edellytyksiä, mitä tulee koulutukseen sopivuuteen ja lojaaliuteen.
Sopimus allekirjoitettiin 1997.
1.2.6 Euroopan metodistikirkot ja Leuenbergin
konkordia 1997
20 Euroopan kuusi metodistikirkkoa astuivat v. 1997 erityisen
asiakirjan välityksellä kirkolliseen yhteyteen Leuenbergin konkordian allekirjoittajakirkkojen kanssa (Joint Declaration on Church
Fellowship). Pohjoismaissa toimivat metodistikirkot kuuluvat siten
Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisöön (EPKY, ent. Leuenbergin kirkkoyhteisö), mutta Suomen, Ruotsin ja Islannin evankelis-luterilaiset kirkot ovat tarkkailijoita, jotka osallistuvat yhteisön
teologiseen työhön.
24
Luterilaiset ja metodistit matkalla kohti yhteyttä
1.2.7 Yhdysvallat 2005
21 Yhdysvalloissa ovat luterilaiset ja metodistit neuvotelleet 1977–
1979, 1985–1987 sekä 2001–2005. Neuvotteluissa hyödynnettiin
sekä maailmanliittojen että skandinaavisten dialogien tuloksia, mutta tuotettiin myös omaa aineistoa. Neuvottelujen tuloksena Amerikan evankelis-luterilaisen kirkon (ELCA) kirkolliskokous päätti
elokuussa 2005 tehdä väliaikaisen sopimuksen ehtoollisyhteydestä
Yhdistyneen metodistikirkon (UMC) kanssa. Metodistikirkon piispainkokous oli hyväksynyt neuvottelukunnan ehdotuksen saman
vuoden toukokuussa. Väliaikainen sopimus rakentuu edeltävien
dialogien tuloksiin, jotka koskevat varsinkin vanhurskauttamista
ja sakramentteja. Sopimuksen mukaan kirkot ovat vasta matkalla
kohti täyttä kommuuniota, mutta ne avasivat jo nyt ehtoollisyhteyden. Tulevissa neuvotteluissa on vielä keskusteltava pyhityksestä ja
täydellisyydestä rakkaudessa sekä kirkon virasta.
1.2.8 Muita tärkeitä ekumeenisia asiakirjoja
22 Metodistikirkkojen maailmanneuvosto on vuonna 2006 omaksunut luterilais-katolisen Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista, jonka Luterilaisen maailmanliiton ja Paavillisen ykseysneuvoston
edustajat allekirjoittivat 31.10.1999. Metodistien päätös vahvistettiin maailmanneuvoston yleiskokouksessa pidetyssä juhlajumalanpalveluksessa 23.7.2006 Söulissa. Yhteisen kolmen osapuolen vahvistuksen allekirjoittivat Metodistikirkkojen maailmanneuvoston,
Luterilaisen maailmanliiton ja Paavillisen ykseyden edistämisen
neuvoston edustajat. Sen mukaan metodistit yhtyvät Yhteisen julistuksen esittämiin perustaviin totuuksiin vanhurskauttamisopista, ja
kaikki kolme osapuolta sitoutuvat syventämään yhteistä käsitystään
vanhurskauttamisesta tutkimuksessa, opetuksessa ja saarnatoimessa.
23 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tärkein ekumeeninen sitoumus on Porvoon julistus, joka allekirjoitettiin 1996 ja joka yhdis25
Luku 1
tää Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisia kirkkoja sekä Britannian ja
Irlannin anglikaanisia kirkkoja. Sopimus luo kirkkojen välille läheisen yhteyden, jonka mukaan kirkot sitoutuvat pitämään toistensa
kastettuja jäseniä myös ominaan sekä toivottamaan heidät tervetulleiksi vastaanottamaan sakramentteja ja pastoraalisia palveluja.
Ne myös sitoutuvat toivottamaan tervetulleiksi piispallisesti vihityt
papit, piispat ja diakonit toimittamaan vastaavaa virkaa toisessa kirkossa, kulloinkin voimassa olevien säännösten mukaan, ilman uudelleen vihkimistä.
24 Englannin anglikaaninen kirkko sekä Britannian metodistikirkko ovat v. 2003 solmineet liiton Anglican-Methodist Covenant, jonka
mukaan kirkot sitoutuvat kehittämään yhteistyötään. Liitto ei vielä
mahdollista ehtoollisyhteyttä eikä virkojen tunnustamista. Neuvotteluja jatketaan erityisesti niissä kysymyksissä, jotka koskevat kaitsennan virkaa. Vuonna 2005 julkaistiin väliraportti In the Spirit of
the Covenant, jossa kirkkojen liiton teologista perustaa syvennettiin
raamatullisella ja historiallisella aineistolla sekä esitettiin eräitä käytännön esimerkkejä paikallisesta yhteistyöstä. Raportti nosti tarkasteluun kolme teemaa, joissa kirkoilla on eri näkemys: ehtoollisaineet
ja ylijääneiden aineiden käsittely, ehtoollisen toimittaja, edellytykset
kirkkojen virkojen vaihdettavuudelle.
1.2.9 Solmittujen sopimusten merkitys
25 Luterilaisen maailmanliiton ja Metodistikirkkojen maailmanneuvoston v. 1984 tuottama asiakirja on ollut lähtökohtana niiden
monien jäsenkirkkojen välisille neuvotteluille. Kansainvälisellä tasolla saavutettu yksimielisyys ei ole sellaisenaan johtanut paikallisten kirkkojen sopimuksiin. Maailmanliittojen ehdottamaa alttarin
ja saarnatuolin yhteyttä ei ole yleensä avattu ilman kirkkojen omia
neuvotteluja.
26 Paikallisten kirkkojen neuvotteluissa on yleensä palattu samoihin teemoihin, joita on käsitelty jo maailmanliittojen dialogissa.
26
Luterilaiset ja metodistit matkalla kohti yhteyttä
Tällaisia aiheita ovat olleet kysymykset vanhurskauttamisesta ja
pyhityksestä, kasteen ja ehtoollisen sakramenteista sekä kirkosta ja
kirkon virasta. Kussakin neuvottelussa on käytetty avuksi aiempien
dialogien aineistoa, mutta myös syvennetty sitä. Toisaalta kussakin
dialogissa on todettu, että kirkkojen välille jää näissäkin kohdissa
näkemyseroja, mutta niitä ei yleensä ole pidetty erottavina.
27 Useimmat suuret luterilaiset kirkot ovat solmineet sopimuksen samassa maassa toimivan metodistikirkon kanssa. Sopimukset
koskevat tavallisimmin keskinäistä alttarin ja saarnatuolin yhteyttä.
Toisen kirkon virka ja sakramentit tunnustetaan, ja jäsenet voivat
osallistua toisen kirkon ehtoolliselle. Papin siirtyessä toisen kirkon
palvelukseen häntä ei vihitä uudelleen. Pidemmälle menevissä sopimuksissa on myös säädelty, millä muilla edellytyksillä pappi voi
ottaa viran vastaan toisessa kirkossa.
28 Vanhurskauttamisoppia koskevan yhteisen julistuksen tultua v.
2006 myös metodistien hyväksymäksi voidaan nyt saavuttaa syvempi yksimielisyys. Kysymyksiä, joissa luterilaiset ja metodistiset näkemykset ovat kussakin aiemmassa dialogissa jääneet jännitteisiksi,
ovat olleet näkemykset edeltävästä armosta ja täydellisestä pyhityksestä.
29 Edellä esitellyt dialogit osoittavat suuntaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sekä Suomen metodistikirkon ja Finlands
svenska metodistkyrkan välisille neuvotteluille. Niistä nousee yhtäältä selkeä kutsumus ykseyteen, mutta niissä näkyy myös, mitkä
teemat edellyttävät syvällistä teologista keskustelua. Sellaisia ovat
ensinnäkin kysymykset vanhurskauttamisesta ja pyhityksestä sekä
vanhurskauttavan uskon syntymisestä. Niihin liittyvät myös kysymykset kasteesta ja ehtoollisesta, jotka toisaalta kytkeytyvät myös
kysymyksiin kirkosta ja kirkon virasta. Kaikki nämä vaikuttavat sen
edellytyksiin, miten voimme luterilaisina ja metodisteina edetä lähempään yhteyteen ja antamaan yhteisen todistuksen uskostamme.
27
Luku 2
2. Vanhurskauttaminen ja pyhitys
2.1 Ihmisen pelastuksen tarve
30 Me tunnustamme yhdessä, että kaikki maailmaan syntyvät ihmiset ovat syntisiä ja syyllisiä Jumalan edessä eivätkä siksi voi pelkän luontaisen ihmisyytensä perusteella elää Jumalan yhteydessä tai
päästä taivaaseen. Ihmisyyteen kuuluva Jumalan kuvallisuus (imago
dei) on turmeltunut. Tarvitsemme siksi pelastusta, jonka Jeesuksen
Kristuksen, Jumalan ainoan Pojan, syntymä ihmiseksi, kuolema
ja ylösnousemus ovat tuoneet ihmiskunnalle. Tämä pelastus on jo
eräässä mielessä täydellinen, sillä se on jo toteutunut Kristuksen
ylösnousemuksessa, ennen meitä ja meidän ulkopuolellamme. Kuitenkaan ihmisyksilön tai kirkon kannalta pelastus ei ole vielä täydellinen. Tältä kannalta on välttämätöntä, että Kristuksen täydellisesti
kaikille ihmisille hankkima pelastus tulee kunkin yksilön kohdalle
ja heidät liitetään Kristuksen seurakuntaan.
31 Luterilaisten mukaan ihmiskunnan luontainen syntisyys ja
ero Jumalasta on niin syvä, että ihmisellä ei luontovarustuksensa
perusteella ole kykyä kääntyä aidosti Jumalan puoleen, uskoa häneen pelastavalla tavalla tai ”tehdä ratkaisunsa” ottamalla vastaan
Jeesuksen hankkima pelastus. Luontovarustuksella tarkoitetaan
tässä yhteydessä sitä, mitä ihminen on biologisena, psyykkisenä ja
sosiaalisena olentona, vailla armonvälineiden ihmisyyttä uudistavaa Jumala-yhteyttä. Ihminen voi kuitenkin luontovarustuksensa
ja siihen kuuluvien elämänkohtaloitten perusteella tulla tietoiseksi
Jumalan olemassaolosta, hyvästä ja pahasta sekä etiikan liittymisestä Jumalan tahtoon. Kuitenkaan tällainen luontainen jumalantuntemus ei ole pelastavaa uskoa. Vailla Jumalan erityistä vaikutusta
armonvälineissä ihmiskunnan luontainen jumalantuntemus vie
joko väärään omavanhurskauteen, syyllisyyteen tai Jumalan poissa28
Vanhurskauttaminen ja pyhitys
olon kokemuksesta johtuvaan epätoivoon. Siinä, että ihminen uskoo evankeliumin Kristuksesta, on kyse Jumalan Hengen ihmiseen
luomasta uskosta. Tässä uskossa on kyllä persoonallinen elementti,
se että ihminen vastaanottaa Kristuksen omalle kohdalleen. Tätä
myöntymistä luterilaisuus ei kuitenkaan johda Jumalan yleisestä
vaikutuksesta ihmisen luontovarustuksessa, vaan armonvälineissä
tapahtuvasta erityisestä vaikutuksesta.
32 Myös metodistien mukaan ihmiskunta on kadotettu, jos se elää
vailla Kristusta ja uskoa häneen. Kuitenkaan metodistit eivät näe
ihmisen tilaa ennen Kristus-uskoa teologisesti aivan niin synkkänä
kuin luterilaiset. Metodistien mukaan Kristus on pelastustyöllään
hankkinut ihmiskunnalle Jumalan armollisuuden. Metodistisessa
teologiassa tämä ilmaistaan yleensä käsitteellä ”edeltävä armo” (prevenient grace). Edeltävällä armolla tarkoitetaan kaipuuta Jumalan
yhteyteen. Sillä ei tarkoiteta sellaista luontaista jumalatietoisuutta,
joka mahdollistaisi ”ratkaisun tekemisen”. Edeltävä armo on pikemminkin Jumalan erityistä yksilöön tarttumista, jossa Jumala puhuttelee ihmistä tehden tämän tietoiseksi Jumalasta ja pelastuksen
tarpeesta. Metodistinen ”edeltävä armo” ei näin tulkittuna ole semipelagiolaisuutta.
2.2 Luonnollinen Jumalan-tuntemus ja
vanhurskauttavan uskon syntyminen
33 Kirkkokuntiemme perinteissä on eroa siinä, kuinka vanhurskauttavan uskon ajatellaan syntyvän. Ero ei kuitenkaan ole kovin
suuri, kun otetaan huomioon seuraavat näkökohdat:
34 Molemmat kirkkokunnat katsovat, että pelastavan uskon syntymiseen tarvitaan evankeliumia ja armonvälineitä välttämättä, sillä
syntiturmeluksensa takia ihmisluonto ei vailla niitä pääse Jumalan
yhteyteen. Metodistit tosin ajattelevat, että Jumala ei ole sidottu armonvälinejärjestykseen – varsinkaan silloin, kun sen käyttö ei ole
29
Luku 2
mahdollinen – vaan voi vaikuttaa uskon haluamallaan tavalla. Kuitenkin metodistienkin mielestä kirkko on käytännön toiminnassaan sidottu siihen, että usko syntyy armonvälineiden kautta.
35 Molemmat kirkkokunnat opettavat, että ihmisillä on jonkinlaista jumalantuntemusta ja tajua vastuullisuudestaan Jumalan edessä
jo ennen evankeliumia ja armonvälineitä. Luterilaisuudessa ihmiskunnan luontaista Jumalan-tuntemusta kuvataan esim. sanomalla, että ihmisellä on luonnostaan tieto Jumalan olemassaolosta ja
Jumalan luonnollisesta laista. Tätä ei kuitenkaan yleensä nimitetä
”Jumalan armoksi”, vaan pikemminkin ”Jumalan laiksi”. Armon käsite on luterilaisuudessa varattu Jumalan armahtavalle ja uudistavalle työlle, joka tapahtuu Kristus-uskon kautta. Terminologisesta
erosta huolimatta luterilaisuuden on mahdollista yhtyä metodistiseen opetukseen Jumalan erityisestä puhuttelusta, joka voi tapahtua
yksilön elämässä myös ennen armonvälineiden vaikuttamaa uskoa.
Lutherkin esimerkiksi opettaa, että Pyhä Henki vaikuttaa sen, että
laki paljastaa synnin. Tällaiseen puhutteluun on luterilaisessa pietismissä viitattu käsitteellä ”etsikkoaika”. Metodistisessa teologiassa
puhutaan vastaavasti luonnollisesta Jumalan-tuntemisesta ja edeltävästä armosta.
36 Molemmat kirkkokunnat opettavat myös, että vaikka uskon
syntymä on nimenomaan Jumalan ja hänen evankeliuminsa työ ihmisessä, Kristukseen uskomiseen kuitenkin kuuluu myös ihmisen
henkilökohtainen ja hänen tahtoonsa liittyvä elementti.
37 Metodismilla ja luterilaisuudella on erityyppiset kiusaukset vääriin painotuksiin henkilökohtaisen tahdon ja uskon syntymisen suhteessa. Metodismissa, kuten kaikessa herätyskristillisyydessä (myös
luterilaisen kirkon sisäisissä herätysliikkeissä), on vaarana opetus,
joka painottaa henkilökohtaisen uskonratkaisun tekemistä tavoilla,
jotka voivat vähätellä ihmisen syntiturmelusta ja antaa kuulijoille
sellaisen kuvan, että uskominen on heidän oma päätöksensä eikä
evankeliumin kuulemisesta syntyvä lahja. Luterilaisuudessa vaarana on ajattelu, joka painottaa Jumalan yksinvaikuttavuutta siten,
että uskon henkilökohtainen, armon omalle kohdalle vastaanottava
30
Vanhurskauttaminen ja pyhitys
aspekti kielletään vääränä synergisminä. Tällöin unohdetaan, että
Jeesuksen saarnan pääaiheena oli ”muuttakaa mielenne ja uskokaa
evankeliumi, sillä Jumalan valtakunta on tullut lähelle”. Parannussaarna ei siis edellytä synergismiä, nimittäin mikäli saarna sisältää
kääntymisen välttämättömyyden (laki) lisäksi myös Kristuksen täytetyn sovitustyön (evankeliumi) julistamisen ja oletuksen siitä, että
uskon luo julistettu sana itse, ei ihmisen tahdonratkaisu. Kun nämä
molemmat ääripäät torjutaan, kirkkokunnillamme ei ole asiassa erimielisyyttä.
2.3 Vanhurskauttaminen Kristuksen tähden, armosta,
uskon kautta
38 ”Meidän yhteinen uskomme on, että vanhurskauttaminen on
kolmiyhteisen Jumalan työ. Isä lähetti Poikansa maailmaan pelastamaan syntisiä. Kristuksen ihmiseksi tulo, kuolema ja ylösnousemus
ovat vanhurskauttamisen perusta ja edellytys. Näin vanhurskauttaminen merkitsee, että Kristus itse on meidän vanhurskautemme,
josta me tulemme osallisiksi Isän tahdon mukaan Pyhässä Hengessä. Me tunnustamme yhdessä: Yksin armosta, uskossa Kristuksen
pelastavaan työhön eikä oman ansiomme perusteella Jumala hyväksyy meidät ja me saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme ja varustaa ja kutsuu meidät hyviin tekoihin.”8
39 Tunnustamme yhdessä, että syntinen vanhurskautetaan armosta, kun hän uskoo Jumalan pelastustekoon Kristuksessa. Molemmat
kirkkokuntamme opettavat myös, että vanhurskauttava usko ei ole
pelkkää luottamusta Jumalan armoon (fides qua), vaan siihen sisältyy myös Kristuksesta kertova sisällöllinen sanoma, joka kertoo,
kenessä ja missä pelastusteoissa Jumala on armonsa ihmiskunnalle
lahjoittanut (fides quae).
8 Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, 15.
31
Luku 2
2.4 Vanhurskauttaminen syntien anteeksiantamisena
ja vanhurskaaksi tekemisenä
40 Kirkkokunnissamme pelastuksesta puhumisessa käytetty terminologia on osittain erilaista. Lisäksi luterilainen terminologia on
vuosisatojen kuluessa kokenut sisäisiä muutoksia. Esimerkiksi Lutherin Ison Katekismuksen III uskonkappaleen selityksessä käytetty käsite ”pyhitys” eroaa myöhemmän luterilaisuuden pyhitys-käsitteestä. Vastaavasti uusimman suomalaisen Luther-tutkimuksen
jälkeen käsite ”vanhurskautus” pitää sisällään enemmän kuin mitä
”vanhurskautus” tarkoittaa Yksimielisyyden ohjeessa. Näistä syistä
johtuen metodismin ja luterilaisuuden on ollut usein vaikea ymmärtää toisiaan. Viime vuosien teologinen tutkimus ja ekumeeniset neuvottelut osoittavat kuitenkin, että suurelta osin kyse on ollut terminologisesta sekaannuksesta. On nimittäin ilmeistä, että
molempien kirkkokuntien tarkoituksena on ollut sen opettaminen,
että Kristuksen ihmiskunnalle hankkimaan vanhurskauteen kuuluu
ehdottomasti kaksi aspektia; syntien anteeksiantamus ja uusi elämä
Jumalan yhteydessä.
41 Niinpä voimme yhdessä todeta vanhurskauttamisoppia koskevan Yhteisen julistuksen sanoin, että ”Jumala armosta antaa ihmiselle synnit anteeksi ja samalla vapauttaa hänet elämässään synnin
orjuuttavasta vallasta ja lahjoittaa hänelle Kristuksessa uuden elämän. Kun ihminen on uskossa osallinen Kristuksesta, Jumala ei lue
hänelle hänen syntejään ja vaikuttaa Pyhän Hengen kanssa hänessä toimivaa rakkautta. Jumalan armollisen toiminnan kahta puolta ei saa erottaa toisistaan. Ne kuuluvat siten yhteen, että ihminen
on yhdistetty uskossa Kristukseen, joka persoonassaan on meidän
vanhurskautemme (1. Kor. 1:30); sekä syntien anteeksiantamus että
Jumalan pyhittävä läsnäolo”.9
42 Kun vanhurskauttamisesta puhutaan tässä merkityksessä, sii9 Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, 22.
32
Vanhurskauttaminen ja pyhitys
hen kuuluu sekä anteeksiantamus (ns. forenssinen vanhurskautus eli
imputaatio) että uusi elämä Kristuksessa (ns. efektiivinen vanhurskautus). Tästä kirkkokunnat ovat yhtä mieltä.
2.4.1 Luterilaiset erityiskorostukset
43 Luterilaisille on tärkeää painottaa sitä, että edellä mainittu vanhurskaus ihmisellä on ainoastaan yhteydessä Kristukseen. Syntien
anteeksiantamus ja uusi elämä eivät koskaan tule ihmisen omiksi
ominaisuuksiksi. Niissä on kyse ihmisen hyväksi luettavasta, vieraasta vanhurskaudesta. Myöskään vanhurskautus uudistuksena ei
koskaan tule ihmisen omaksi ominaisuudeksi tai tilaksi, sillä hänen
elämänsä uudistuu vain uskonyhteydessä Kristukseen.
44 Luterilaiset sanovat kristityn olevan ”samalla kertaa vanhurskas ja syntinen” (simul iustus et peccator). Tähän sanontaan myös
metodistit yhtyvät, kun sitä käytetään samassa merkityksessä kuin
Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista tekee: ”Hän on kokonaan
vanhurskas, koska Jumala sanan ja sakramenttien kautta antaa hänelle hänen syntinsä anteeksi ja julistaa hänelle Kristuksen vanhurskauden, joka uskossa tulee hänen omakseen ja Kristuksessa tekee
hänet Jumalan edessä vanhurskaaksi. Mutta katsoessaan itseensä hän tuntee lain kautta, että hän pysyy samalla kertaa kokonaan
syntisenä, että synti yhä asuu hänessä (1. Joh. 1:8, Room. 7:17, 20).
Hän nimittäin turvautuu yhä uudelleen vääriin jumaliin eikä rakasta Jumalaa sillä jakamattomalla rakkaudella, jota Jumala hänen
Luojanaan häneltä vaatii (5. Moos. 6:5; Matt. 22:36-40 rinn.). Tämä
jumalanvastaisuus on sellaisenaan todellisesti syntiä.”10 Kristitty on
vanhurskautuksestaan ja Kristus-yhteydestään huolimatta kuolemaansa asti kokonaan syntinen.
45 On kuitenkin huomattava, että edellä mainittu ns. simul-aspekti
ei ole luterilaisen vanhurskautusopin koko kuva. Luterilaiset opet10 Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, 29.
33
Luku 2
tavat myös sitä, että synnin orjuuttava voima on Kristuksen ansion
perusteella murrettu kristitystä, kun tämä elää armonvälineiden ja
uskon kautta Kristus-yhteydessä. ”Se ei ole enää kristittyä ’hallitsevaa’ syntiä, koska sitä ’hallitsee’ Kristus, johon vanhurskautettu on
uskossa liitetty.”11 Kun kristittyä tarkastellaan tästä näkökulmasta,
on sanottava, että hän elää osittain vanhurskautettuna ja osittain
syntisenä (partim iustus – partim peccator). Tästä näkökulmasta tarkastellen kristitystä voidaan luterilaisen opetuksen mukaan sanoa,
että hän voi ja hänen myös tulee jatkuvasti edistyä vanhurskaudessaan. Tämä merkitsee, että hänen Kristus-yhteytensä syvenee, sillä
hän joutuu yhä syvenevän syntisyyden tuntonsa takia turvautumaan
yhä enemmän Kristukseen ja hylkäämään omaan kelvollisuuteensa
perustuvan yrityksen kelvata Jumalalle.
2.4.2 Metodistiset erityiskorostukset
46 Myös metodistit painottavat sitä, että kristitylle syntien anteeksisaaminen on ensisijaista. Tämän he ilmaisevat esim. sanomalla,
että vanhurskauttaminen uskosta, Kristuksen pelastustyön tähden,
on kristillisen elämän alku ja perustus. Kuitenkin myös vanhurskauttamisen sisäinen, kristityssä läsnä oleva aspekti (jota edellä kuvattiin termillä “uusi elämä”), on merkittävä. Kyseessä on uusi reaalinen pyhyyden tila, johon kristitty on uskossaan siirretty ja jossa
hän jatkuvasti edistyy. Tämä ilmaistaan esim. sanomalla, että “vanhurskautus on kristityn elämän alku, mutta pyhitys on sen sisältö”
tai sanomalla, että Kristuksen tuoman pelastuksen tarkoitus on alkuperäisen Jumalan kuvan palauttaminen ihmisessä (imago dei, ks.
edellä § 30).
47 Metodistit painottavat luterilaisia enemmän myös sitä, että
Jumalan uskovaa ihmistä uudistava työ on jatkuvaa ja siinä tulisi
tapahtua jatkuvaa edistystä. John Wesley puhui tässä yhteydessä
usein “täydellisyydestä rakkaudessa”, jota kristityn tulee tavoitella.
11 Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, 29.
34
Vanhurskauttaminen ja pyhitys
Wesleylle luonteenomainen teleologinen näkökulma nousee esim.
1. Johanneksen kirjeestä: ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me
tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä
me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1. Joh. 3:2)
2.4.3 ”Vanhurskauttamisen” ja ”pyhityksen”
terminologinen selvennys
48 Käydyissä neuvotteluissa on tullut tarpeelliseksi täsmentää terminologiaa tarkemmaksi kuin mihin kirkoissamme on totuttu. Tässä asiakirjassa termillä “vanhurskautus” tarkoitetaan pelastuksen
sitä puolta, jonka kautta ihminen elää yhteydessä Jumalaan ja jonka
varassa hän pääsee taivaaseen. Kuten edellä on sanottu, vanhurskautukseen sisältyy kaksi aspektia, syntien anteeksiantaminen (forenssinen vanhurskautus) ja uusi elämä Kristuksessa (efektiivinen
vanhurskautus). Termi “pyhitys” varataan merkitsemään vanhurskautuksen kristityssä aikaansaamia vaikutuksia, kuten uusia Jumalan mielen mukaisia tekoja, tapoja, mielenliikkeitä ja luonteenpiirteitä. Tällöin molemmat kirkkokunnat voivat olla yhtä mieltä siitä,
että Jumalan ihmisille Kristuksessa tuomaan pelastukseen kuuluu
sekä vanhurskautus että pyhitys.
49 Edellisen selvennyksen valossa voidaan havaita, että kirkkokuntiemme painotuserot eivät ole merkittäviä, kun otetaan huomioon
seuraavaa:
50 Luterilaisen osapuolen tulisi huomata, että edellä (§ 46) kuvattu
metodistien tapa käyttää käsitettä “pyhitys” ei välttämättä tarkoita
samaa kuin mitä “pyhitys” tarkoittaa luterilaisessa ortodoksiassa tai
pietismissä. Jälkimmäisissä “pyhitys” ymmärretään niinä Jumalan
tahdon mukaisina mielenliikkeinä, tekoina ja tapoina, joita uskon
kautta toteutuva Jumala-yhteys saa kristityssä aikaan. Jos metodistit
tarkoittavat jatkuvalla pyhityksellä vain tätä, luterilaiset eivät voi yhtyä heidän näkemykseensä siitä, että “vanhurskautus on kristillisen
35
Luku 2
elämän alku, mutta pyhitys on sen sisältö”. Luterilaisen näkemyksen
mukaan kristillisen elämän olennaisin sisältö on syntien anteeksiantamus ja yhteys Kristukseen Pyhässä Hengessä, ei meissä oleva
Jumalan tahdon mukainen vaellus, joka kylläkin on tärkeää, mutta
ei silti elämämme lähde.
51 Metodistien ajatus pyhityksestä kristillisen elämän sisältönä on
ymmärrettävä samassa merkityksessä kuin missä Luther kirjoittaa
Isossa katekismuksessaan: “Pyhittäminen ei siis ole mitään muuta
kuin viemistä Herran Kristuksen luo hänen hyviä lahjojaan vastaanottamaan. Itse, omin voimin, me emme voisi hänen yhteyteensä päästä.”12 Metodistien opetus pyhityksen välttämättömyydestä
on ymmärrettävä 1700-luvun luterilaisuuden vanhurskautusoppia
ja sen antamaa taustaa vasten. Esim. Zinzendorf vastusti Wesleytä
tavalla, joka ei ollut Lutherin näkemyksen mukainen. Zinzendorfille vanhurskautus oli yksinomaan forenssista, ja hän kielsi Lutherin vanhurskautusoppiin olennaisesti kuuluneen ajatuksen uudesta elämästä Kristuksessa. On täysin ymmärrettävää, että Wesley ei
tällaista opetusta hyväksynyt, vaan painotti Zinzendorfista poiketen
uudistuksen kuuluvan vanhurskautukseen.
52 Metodistisen osapuolen tulisi huomata, että kun luterilaiset painottavat pelastusta nimenomaan vanhurskautuksena, he eivät enää
nykyään tarkoita sillä samaa kuin mitä luterilaisuus Zinzendorfin
aikoina. Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjan jälkeisen terminologian mukaisesti puhuessaan luterilaiset sisällyttävät
vanhurskauttamiseen myös Kristus-yhteyden luoman uuden elämän.
12 Iso katekismus, toinen osa, 39.
36
Vanhurskauttaminen ja pyhitys
2.5 ”Kasvaminen vanhurskaudessa”
53 Kun edellä mainitut terminologiset selvitykset on tehty, voimme olla yksimielisiä siitä, että vanhurskaus on toisaalta kertakaikkinen ja kristityn omasta tilasta riippumaton todellisuus (anteeksiantamus -aspekti), toisaalta se taas on kristityssä läsnä oleva uudistus
(uusi elämä Kristuksessa -aspekti), jonka tulee jatkuvasti kehittyä
paremmaksi. Metodistit katsovat, että vanhurskauttaminen on ”pelastuksen alku” ja kaikki sitä seuraava on ”pyhitystä”, mikä merkitsee kasvua uskossa ja Kristuksen armon tuntemisessa.
54 Luterilaiset ja metodistit opettavat yhdessä, että turvautuessaan
Kristukseen kristitty kasvaa vanhurskauttavassa uskossa. Luterilaisten mukaan kristityn vanhurskauteen kuuluu ns. partim iustus, partim peccator -aspekti. Metodistien opetus siitä, että kristitty kasvaa
pelastuksen omistamisessaan ja liittyy yhä tiiviimmin Kristukseen,
on luterilaisille hyväksyttävä, joskin vähän käsitelty asia. Luterilaisessa kirkossa viime vuosikymmenten aikana herännyt kiinnostus
ns. spiritualiteettiin kertoo kaipuusta sellaiseen omakohtaisesti koettuun ja yhä syvenevään tietoisuuteen Kristuksesta ja hänen Henkensä läsnäolosta, jollaista metodistit tarkoittavat puhuessaan uskossa kasvamisesta.
2.6 Vanhurskautuksesta seuraava pyhitys ja sen
kasvu
55 Molemmissa kirkkokunnissa opetetaan, että kristityn elämään
kuuluu myös vanhurskautuksesta seuraava pyhitys eli hänen mielenliikkeissään, motiiveissaan, ajatuksissaan, tunteissaan ja teoissaan tapahtuva muutos parempaan. Vanhurskauttamisen (syntien
anteeksiantamus sekä uusi elämä Kristuksessa) seurauksena kristit37
Luku 2
ty alkaa entistä suuremmassa määrin inhota syntiä ja rakastaa Jumalaa ja hänen tahtoaan. Tämä vaikuttaa uusina rakkauden tekoina
suhteessa lähimmäiseen sekä uutena kuuliaisuutena ja rakkautena
suhteessa Jumalaan ja hänen tahtoonsa (pyhitys).
56 Molemmat kirkkokunnat ovat sitä mieltä, että pyhitys on vanhurskautuksen luonnollinen seuraus. Molemmat tähdennämme
hyviä tekoja ja ”uutta kuuliaisuutta”. Vaikka luterilaiset ja metodistit ovat tästä yhtä mieltä, heidän teologisessa terminologiassaan on
eroa vanhurskauttamisen ja pyhityksen välisen suhteen jäsentämisessä. Varjellakseen vanhurskauttamista Jumalan lahjana luterilaiset ovat tähdentäneet, että vanhurskauttamisesta seuraava pyhitys
ei ole osa pelastavaa uskoa; painottaakseen kristityn uudistumista
metodistit ovat tähdentäneet pyhityksen olevan olennainen osa
pelastuksen kokonaisuutta. Nämä korostuserot nousevat erilaisista
tähtäyspisteistä eivätkä sulje toisiaan pois. Molempien mielestä pyhitys kuuluu pelastavan uskon yhteyteen.
57 Molemmat kirkkokunnat ovat samalla sitä mieltä, että pyhityksen tähdentäminen ei saa johtaa sellaiseen ajatteluun, jossa
vanhurskautus yritetään itse ansaita pyrkimällä kohti hyviä tekoja.
Vanhurskautus on Jumalan työ, jossa hän luo ihmisen uudeksi. Uudeksi luotu ihminen tuottaa uusia pyhityksen tekoja, “luonnostaan”
ja kiitollisuudesta Jumalalle, ei ansaitakseen vanhurskautusta.
58 Wesley viittaa Jeesuksen sanaan ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin
teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” (Matt. 5:48) ja toteaa, ettei
Herra voi käskeä sellaista, mitä hän ei tee mahdolliseksi. Kuitenkin
Wesley myös toteaa, ettei ”kristillinen täydellisyys” ole absoluuttista
täydellisyyttä, josta ei voisi langeta tai josta kasvu ei jatkuisi. Lähinnä hän tarkoittaa ”rakkauden kaksoiskäskyn” toteutumista kristityn
elämänasenteessa. Uusi testamentti puhuu ”täydellisestä rakkaudesta” ikään kuin tilana, joka olisi saavutettavissa (1. Joh. 4:16-19).
Toisaalta synti pysyy kristityssä loppuun saakka (1. Joh. 1:7-9).
Tässäkin asiassa kirkkokunnat voivat oppia toisiltaan: luterilainen
syntisyyden korostus ei saa tukahduttaa pyrkimystä päästä ehjään
ja kestävään Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen; wesleyläinen
38
Vanhurskauttaminen ja pyhitys
”täydellinen rakkaus” ei saa luoda kuvitelmaa maan päällisestä tilasta, jossa kristityn ei enää tarvitse nähdä jatkuvaa syntisyyttään.
59 Metodistikirkkojen maailmanneuvoston lausunnossa Yhteisestä julistuksesta vanhurskauttamisopista tähdennetään, että ”synnin
voittamisen toivon ei pitäisi koskaan johtaa kieltämään tai väheksymään luopumuksen ja synnin valtaamaksi tulemisen vaaraa”. Tässä
yhteydessä siteerataan 1. Johanneksen kirjeen 1. luvun jakeita 6-9:
”Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. Mutta jos me
vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät
kaikesta synnistä. Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme
itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme,
niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit
anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”13
2.7 Pelastusvarmuus
60 Metodistisessa pelastusteologiassa olennainen piirre on oppi
pelastusvarmuudesta. Sen raamatullinen lähtökohta on lähinnä
Roomalaiskirjeen 8. luku, jonka mukaan Jumalan lapset ovat saaneet Jumalan Hengen. ”Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia” (Room. 8:16). Uskovan henki yhtyy Pyhän Hengen todistukseen ja vakuuttaa hänet
pelastuksesta.
61 Metodismi painottaa subjektiivista kokemusta enemmän kuin
luterilaisuus, mutta uskonkokemuksen perustana ovat uskon kohteen objektiiviset tosiasiat. Wesley esittää neljä totuuskriteeriä, joi13 Methodist Statement on the Joint Declaration on the Doctrine of
Justification, 4.4 d.
39
Luku 2
den joukossa on ensisijaisen Raamatun jälkeen ymmärryksen ja
tradition ohella myös kokemus. Kun metodismin sanotaan olevan
“kokemusteologiaa”, se ei ensisijaisesti tarkoita tunnekokemuksen
vaan sisäisen varmuuden korostamista. “Pelastusvarmuudella” ei
myöskään ole mitään tekemistä predestinaation kanssa. Parhaimmillaan se on “pelastuksen riemua”, joka metodistisessa jumalanpalveluksessa ilmenee ilona “läsnä olevan pelastuksen” kokemisesta.
62 Luterilaisessa teologiassa ei kysymystä pelastuksen varmuudesta lähestytä niinkään yksilön uskonkokemuksesta vaan Kristuksen
varmoista lupauksista katsoen. Painotus on Kristuksen sovitustyön
riittävyydessä ja evankeliumin lupausten pettämättömyydessä.
Kristukseen turvautuva syntinen saa heikosta uskostaan huolimatta
myös luottaa, että Jumala vahvistaa häntä loppuun saakka (1. Kor.
1:8) ja että Hän, joka on työnsä aloittanut, saattaa sen myös päätökseen (Fil. 1:6). Lutherin Vähä katekismus opettaa kristittyä uskomaan, että Pyhä Henki on hänet evankeliumin välityksellä ”kutsunut, valaissut, pyhittänyt ja säilyttänyt”, ja että Hän myös Kristuksen
yhteydessä ”varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa”.14
63 Metodistit ja luterilaiset opettavat yhdessä, että ”uskovat saavat luottaa Jumalan armoon ja lupauksiin”, kuten Yhteinen julistus
vanhurskauttamisopista lausuu. Julistuksen mukaan uskovat voivat ”olla varmat” armosta, joka perustuu sanassa ja sakramenteissa vaikuttavaan lupaukseen.15 Tällainen uskonvarmuus perustuu
armonvälineissä vaikuttavan Pyhän Hengen työhön. Metodistikirkkojen maailmanneuvoston lausunto Yhteisestä julistuksesta
tähdentää, että pelastusvarmuudella (assurance) ei tarkoiteta hallussa pitämisen varmuutta (certainty of possession) vaan sellaisen
suhteen luotettavuutta, joka perustuu Jumalan rakkauteen. ”Tässä
suhteessa eletään käyttämällä ’armonvälineitä’, erityisesti tutkien
pyhiä kirjoituksia ja vastaanottaen Herran pyhä ehtoollinen. Ne
14 15 Vähä katekismus, uskontunnustus, 6.
Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, 34.
40
Vanhurskauttaminen ja pyhitys
ovat Jumalan asettamia ulkoisia merkkejä, joiden välityksellä hän
antaa meille armonsa.”16
16 Methodist Statement on the Joint Declaration on the Doctrine of
Justification, 4.6.
41
Luku 3
3. Pelastuksen välineet
3.1. Armonvälineet
3.1.1 Sana ja sakramentit
64 Pyhä Henki välittää Jumalan armon sellaisten välikappaleiden
kautta, jotka Jumala on asettanut ja tehnyt vaikuttaviksi. Kirkkokuntamme opettavat, että Jumalan sana, kaste ja ehtoollinen ovat
tärkeimmät Jumalan asettamat armonvälineet. Ne tuovat julki ja
lahjoittavat meille Pyhän Hengen voimassa Kristuksen.
65 Erityisenä korostuksena metodismi opettaa, että pelastuksen
välineitä voivat olla myös muut käytännöt, kuten yhteinen jumalanpalvelus, rukous, paasto, hengelliset kokoukset ja hartaudet.17 Luterilaisuus tunnustaa niiden asiallisen yhteyden armonvälineisiin.
Evankeliumi vaikuttaa eri muodoissa: sanallisen julistuksen lisäksi
kasteessa, ehtoollisessa, ripissä sekä ”keskinäisessä keskustelussa ja
rohkaisussa”.18
66 Jumala on luomakunnan Herra ja sen ylläpitäjä, kaitsija ja uudistaja. Luomissanansa kautta Jumala on jatkuvasti läsnä koko luomakunnassaan. Kristus on se erityinen Sana, jota julistamme. Kristuksen erityisellä käskyllä on kasteen vesi sekä ehtoollisen leipä ja
viini otettu pelastuksen välineiksi ja vaikuttavan Jumalan läsnäolon
kantajiksi. Siksi tunnustamme, että Jumala kaikessa suvereenisuudessaan vaikuttaa pelastuksen ulkoisen todellisuuden kautta ja mei17 18 Book of Discipline § 101, 123.
Schmalkaldenin opinkohdat III, 4 (Evankeliumi).
42
Pelastuksen välineet
dät näihin läsnäolonsa ja pelastuksen merkkeihin sitoneena. ”Sanaa
ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka
niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee”.19 Me saamme uskon, jossa läsnä oleva
Kristus pelastaa, uudistaa ja muuttaa meidät todellisesti ja vaikuttavasti.
67 Erityisenä korostuksena metodismi opettaa, että Jumala on
sitonut meidät armonvälineisiin, mutta ei itseään. Metodismi korostaa Jumalan suvereniteettia ja luterilaisuus Jumalan sitoutumista armonvälineisiin. Luterilaisuus korostaa siten armonvälineisiin
liittyvää Jumalan lupausta, mutta myös metodismi opettaa sanan,
kasteen ja ehtoollisen olevan varmoja pelastuksen välineitä.
3.1.2 Armonvälineiden vaikutus
68 Armonvälineet sekä ilmaisevat että välittävät pelastuksen, jonka sisältönä on Pyhän Hengen synnyttämällä uskolla vastaanotettu
Kristus. Armonvälineiden kautta meille tarjotaan syntien anteeksiantamus, vakuutus siitä, että Jumala hyväksyy meidät Kristuksen
tähden. Ihminen ei omasta ansiostaan voi saavuttaa iankaikkista
pelastusta vaan ainoastaan turvautumalla ja luottamalla Jumalan
lupaukseen. Lupaus on tuotu julki Kristuksessa. Tulemme siitä osallisiksi Pyhän Hengen vaikuttamalla uskolla vastaanotetuissa sanassa
ja sakramenteissa. Lupauksesta osallisina olemme uskossa osallisia
myös itse Kristuksesta ja koko hänen pelastavasta sovitustyöstään.
69 Armonvälineiden kautta Jumala herättää, vahvistaa ja lujittaa
uskoamme Häneen antamalla synnit anteeksi. Pelastuksen lisäksi
armonvälineisiin liittyy myös muuttava vaikutus. Synnin turmelema luontomme kuoletetaan ja me synnymme Kristuksessa uuteen
elämään, jossa meitä muovataan jokapäiväisessä parannuksessa
kohti hänen kaltaisuuttaan. Luterilaiset ja metodistit opettavat yh19 Augsburgin tunnustus V.
43
Luku 3
dessä, että vanhurskautetun elämä on sidoksissa jatkuvaan armonvälineiden käyttöön. Armonvälineet synnyttävät kirkon, antavat sille tehtävän ja voiman sen toteuttamiseen.
70 Sakramenttien toimittaminen on erityisesti pyhien yhteisön
keskuudesta tehtävään kutsutun ja ordinoidun papin palvelutyötä
ja vastuulla. Sanan ja sakramenttien pätevyys ja vaikutus ei kuitenkaan ole riippuvainen niiden toimittajan persoonallisista kyvyistä
tai asenteesta, sillä kyseessä on yksin Jumalan pelastava työ. Se tulee todeksi, kun sanaa julistetaan ja sakramentteja toimitetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Armonvälineiden pätevyys perustuu
meille annettuun Jumalan lupaukseen. Armonvälineet eivät vaikuta
tai ansaitse mitään tehtyinä ihmistekoina, vaan ainoastaan Jumalan
lupaus synnyttää, vahvistaa ja hoitaa uskoa niissä, jotka ottavat sen
luottaen ja myöntyen vastaan.
3.2 Sana
71 ”Jumalan sanalla” on monta merkitystä: 1) ikuinen Isän luona
asunut ja ennalta ollut Sana, jolla maailma on luotu ja joka ihmiseksi tulleena ilmoittaa Isän, 2) kirjoitettu Jumalan sana eli Raamatun
profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset, 3) puhuttu Jumalan sana
eli lain ja evankeliumin julistus, 4) sakramentit, näkyvä sana, jonka sisältönä on Kristus, pelastava Jumalan Sana. Tunnustamme pelastuksen tapahtuvan Raamatun sanan perustalta ja yksin uskosta.
Sana vaikuttaa uskon, kun kuulemme evankeliumin (Room. 10:17),
ja sana ohjaa meitä jatkuvaan parannukseen.
72 Pyhän Raamatun sanassa Jumala tuo julki ja synnyttää liittonsa meidän kanssamme. Hän kutsuu siihen nimeltä jokaista. Tämän
liiton sisältönä on Jumalan lupaus, jonka hän on ilmaissut ja jatkuvasti ilmaisee luomistyössään, käskyissään ja lähettämällä Poikansa ihmiseksi maailmaan. Tunnistamme Jumalan tahdon osin
44
Pelastuksen välineet
meitä puhuttelevassa luomakunnan rikkaudessa sekä katumukseen
herättävänä omantunnon ohjaavana äänenä, mutta ilman Jumalan
Kristuksessa osoittamaa erityistä rakkautta emme löydä elämämme
todellista perustaa ja oikeaa suuntaa emmekä saa osaksemme autuuden tuovaa pelastusta. Jumalan sana ilmaisee sekä hänen vaativan tahtonsa että rakastavan tahtonsa. Se paljastaa olemisemme
luonteen ja kyvyttömyyden pelastukseen omin voimin, mutta myös
evankeliumin armonvälineenä lahjoittaa uskon ja iankaikkisuuden
toivon sekä antaa elämämme suunnan ja haastaa jatkuvaan parannukseen.
3.3 Kaste
3.3.1 Kaste sakramenttina
73 Uudessa testamentissa kasteesta puhutaan osallisuutena Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6:3–5; Kol. 2:12),
syntien pois pesemisenä (1. Kor. 6:11), uudestisyntymisenä (Joh.
3:5), Kristuksen antamana valona (Ef. 5:14), Kristuksen päälle pukemisena (Gal. 3:27), uudistumisena Pyhässä Hengessä (Tit. 3:5),
vedenpaisumuksesta pelastumisena (1. Piet. 3:20–21), ulospääsynä
vankeudesta (1. Kor. 10:1–2) ja vapautumisena ihmisyyteen, joka
ei katso sukupuoleen ja ylittää yhteiskunnan asettamat raja-aidat
(Gal. 3:27-28; 1. Kor. 12:13).20 Yhdessä tunnustamme kasteen merkitsevän kuolemista synnille ja uutta elämää Kristuksessa. Kasteen
kautta meidät on Pyhässä Hengessä liitetty Kristukseen, toisiimme ja kaikkina aikoina olemassa olevaan universaaliin Kristuksen
kirkkoon. ”Kaste vaikuttaa syntien anteeksi antamisen, elämän ja
pelastuksen.”21
20 21 Kaste, ehtoollinen ja virka (BEM) II Kasteen merkitys, 2.
Kirkko – armon yhteisö, 46.
45
Luku 3
74 Yhdessä tunnustamme, että kaste on Jumalan lahja ihmisille.
Kaste ei vain symboloi vaan tuo pelastuksen yksittäisen ihmisen
kohdalle yhdistämällä hänet Kristuksen elämään, kuolemaan ja
ylösnousemukseen. Kasteessa lahjoitetaan Pyhä Henki ja ihminen
liitetään osaksi Kristuksen ruumista. Tästä syystä kastetta ei voi toistaa. Jumalan kasteessa lahjoittama pelastus on tarkoitettu jokaiselle
ihmiselle riippumatta iästä tai muista inhimillisistä ominaisuuksista.
75 Luterilainen ja metodistinen käsitys kasteesta on olennaisilta
osiltaan yhteneväinen. Molemmat kirkot puhuvat kasteen sakramentista merkkinä, joka vaikuttaa Jumalan lupaaman pelastuksen
syntien anteeksiantamisena ja uutena elämänä Jumalan yhteydessä. Kirkkojen tavassa opettaa kasteesta on kuitenkin näkökulma- ja
painotuseroja.
76 Metodistisen opetuksen erityispiirteenä voidaan pitää muistutusta Jumalan suvereniteetista. Jumala on sitonut ihmiset sakramentin käyttöön, mutta tätä ei kuitenkaan tule ymmärtää Jumalan kaikkivaltiutta rajoittavana. Jumala itse ja hänen pelastava toimintansa
eivät ole sidottuja yksinomaan kasteen sakramenttiin. Tässä yhteydessä voidaan viitata siihen, mitä edellä on sanottu Jumalan niin
sanotusta ”edeltävästä armosta” (§ 32, 35). Jumalan edeltävä armo
vaikuttaa valmistaen ihmistä vastaamaan Kristuksen evankeliumissa tarjottavaan vanhurskauttavaan armoon.22
77 Luterilaisesta näkökulmasta herää kysymys kasteen armon ja
edeltävän armon suhteesta. Mikä merkitys kasteen sakramentilla
on, jos Jumala toimii ihmisen hyväksi myös sen ulkopuolella? Näkemyksemme mukaan edeltävän armon käsite ei itsessään vähennä
kasteen sakramentin arvoa ja merkitystä. Kuten edellä on todettu,
edeltävä armo ei itsessään ole pelastava, vaan ainoastaan ihmistä valmistava. Siksi edeltävän armon käsite ei ole ristiriidassa sen
kanssa, mitä yllä on esitetty kasteen kertakaikkisesta roolista ihmi22 By Water and the Spirit: A United Methodist Understanding of
Baptism (1996), 5-7.
46
Pelastuksen välineet
sen pelastuksessa. Ihmisinä olemme sidottuja kasteen sakramenttiin armonvälineenä. Wesley kirjoittaa: ”Tavallisesti ei ole olemassa
muita välineitä kirkkoon tai taivaaseen pääsemiseksi.”23 Ajatuksella
edeltävästä armosta ei ole välitöntä vastinetta luterilaisessa opetuksessa, jossa kasteen merkitys pelastuksen välineenä on korostuneempi. Luterilaisen opetuksen näkökulmasta ei voida kuitenkaan
sanoa, että kastamaton ihminen olisi kokonaan Jumalan armon ja
rakkauden ulkopuolella.
78 Luterilaisen opetuksen erityiskorostuksena voidaan pitää sakramenttiin liittyvää Jumalan lupausta, jonka perusteella sakramenttia
voidaan varmasti pitää pelastuksen välineenä. Kaste on luterilaisen
opetuksen mukaan varmasti Jumalasta, koska kasteeseen sisältyy
sekä Jumalan käsky että Jumalan lupaus.24 Kaste on perimmäiseltä
ominaisuudeltaan Jumalan teko. Siksi kasteen todellisuus ja voima
säilyvät muuttumattomana koko ihmisen elämän. Synnin ja huonon
omantunnon vaivaamaa Luther kehottaa turvautumaan kasteessa
lahjoitettuun pelastukseen.25 Kastetun elämä on jatkuvaa elämistä
ja kasvamista kasteen todellisuudessa ja kasteen avulla kasvamista
uuteen ihmisyyteen. Kaste on kuitenkin kertakaikkinen ja pysyy
voimassa, vaikka ihminen luopuisi siitä. Luterilaisuudessa puhutaankin ”palaamisesta kasteen armoon”. Tällä viitataan kasteessa
ihmisen osaksi tulleen Jumalan pelastusteon kertakaikkisuuteen ja
täydellisyyteen, jossa on jo läsnä koko pelastus.
79 Metodistisesta näkökulmasta herää kysymys kasteen ja uskossa
elämisen suhteesta. Metodistit eivät puhu ”palaamisesta kasteen armoon” vaan näkevät kasteen prosessina, johon kastetoimituksen lisäksi kuuluu uskon vastaus. Ihmistä kutsutaan kääntymään Jumalan
puoleen. Tähän myös luterilaiset yhtyvät. Luterilaisen opetuksen
erityisesti korostama Jumalan lupauksen suuruus ja metodistisessa
23 “In the ordinary way, there is no other means of entering into the
church or into heaven.” The Works of Rev. John Wesley A.M., Volume X
[London, 1872], 192.
24 Iso katekismus, neljäs osa, I, 6.
25 Iso katekismus, neljäs osa, I, 44.
47
Luku 3
opetuksessa painottuvat ihmisen synnin vakavuus sekä kääntymyksen ja katumuksen korostaminen eivät ole keskenään ristiriidassa.
Metodistit ja luterilaiset molemmat kutsuvat epäuskossa eläviä kastettuja katumukseen ja kääntymykseen. Molemmat kuitenkin opettavat kasteen armon kertakaikkisuudesta niin, ettei kääntymykseen
kummankaan opetuksessa kuulu kastetun uudelleen kastaminen.
3.3.2 Kaste ja usko
80 Yhdessä tunnustamme kasteen ja uskon liittyvän erottamattomasti toisiinsa. Usko on kasteessa saatava Pyhän Hengen lahja,
jonka kautta kastettu vastaanottaa kasteessa lahjoitetun pelastuksen. Sekä luterilaiset että metodistit opettavat, että kasteen pelastava
voima perustuu Jumalan tekoon.26 Päteväksi tunnustamme kasteen,
joka on toimitettu Kristuksen käskyn ja lupauksen mukaisesti vettä
käyttäen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kastetun elämä on
jatkuvaa kasvamista siinä pelastuksen todellisuudessa, jonka Jumala
kasteessa lahjoittaa.
81 Luterilaisen ja metodistisen kasteteologian erilaiset lähestymistavat ovat osittain rinnakkaisia ja toisiaan täydentäviä. Luterilainen
teologia liittää uskon vahvemmin itse kasteeseen, kun taas metodistisessa teologiassa usko yhdistetään enemmän kasteen vaikutuksiin
ja uuteen elämään Kristuksessa. Lähestymistapojen erot johtuvat
osittain luterilaisen ja metodistisen teologian erilaisista tavoista jäsentää kasteteologiaa. Luterilainen kasteoppi korostaa Jumalan sanan ulkonaisia lupauksia, metodistinen puolestaan Pyhän Hengen
todistusta uskovan sisimmässä. Molemmat kuitenkin opettavat, että
kaste on kolmiyhteisen Jumalan työtä.
26 ”Tunnustamme yhdessä, että syntinen vanhurskautetaan, kun hän
uskoo Jumalan pelastustekoon Kristuksessa. Tämän pelastuksen lahjoittaa hänelle Pyhä Henki kasteessa hänen koko elämänsä perustukseksi.”
Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, 25.
48
Pelastuksen välineet
3.3.3 Kasteen vaikutus
82 Luterilaisen opetuksen mukaan kasteessa lahjoitettava pelastus on täydellinen ja poistaa kastetusta ihmisen luontaiseen
tilaan kuuluvan synnin aiheuttaman syyllisyyden. Synnin sisältö eli taipumus pahaan säilyy kuitenkin myös kastetussa. Kasteessa lahjoitettu Pyhä Henki synnyttää ja luo ihmisen uudeksi.
Kasteessa saadut Pyhän Hengen lahjat auttavat kastettua taistelussa jäljelle jäänyttä pahaa taipumusta vastaan.27 Luterilaisessa
teologiassa kasteen toisaalta kertakaikkista mutta toisaalta koko
elämän mittaista vaikutusta kuvataan Kristuksesta osalliseksi tulemisen avulla. Kasteen lahjoittama armo on yhtäältä kertakaikkinen, koska kaste yhdistää kastetun Kristuksen sovitustyöhön.
Kasteen vaikutuksen tulee kuitenkin toteutua uskossa ja elämässä. Tästä näkökulmasta kasteen armoon kasvaminen on jatkuva
prosessi. Vaikutuksensa puolesta kasteen sakramentti ei ole ainoastaan ulkonainen merkki vaan vaikuttava merkki, jossa Jumala
itse on läsnä. Kasteessa Jumalan läsnäolo on Jumalan Sanan, siis
Kristuksen läsnäoloa kasteen vedessä.28 Luterilaisessa opetuksessa puhutaan usein kasteesta sanomalla, että kasteen kautta ihminen otetaan Jumalan lapseksi.
83 Myös metodistisen opetuksen mukaan ihminen on luonnollisessa tilassaan synnin alaisuudessa ja tarvitsee kasteessa lahjoitettavaa Jumalan armoa. Metodistinen teologia erottaa toisistaan yhtäältä perisynnin ja sen syyllisyyden ja toisaalta henkilökohtaisen
synnin ja siihen kohdistuvan tuomion. Kasteen vaikutuksesta puhuttaessa on huomioitava metodistisen teologian tekemä erottelu
itse kasteen tapahtuman ja kasteen vaikuttaman uudestisyntymisen
välillä. Tästä erottelusta huolimatta metodistisessa ajattelussa uudestisyntyminen ja kaste sen merkkinä liittyvät toisiinsa Jumalan
armonlupauksen mukaisesti. Metodistisessa ajattelussa kasteen tapahtumaa korostuneemman aseman saa kastetun todellinen tila.
27 Schmalkaldenin opinkohdat III, 3, 40; Augsburgin tunnustuksen puolustus II, 35.
28 Iso katekismus, neljäs osa, I, 17–18.
49
Luku 3
Kristityn tunnusmerkkinä ei niinkään ole itse kaste vaan kastetun
elämässä ilmenevä Hengen hedelmä.29
84 Kasteesta metodistit ja luterilaiset opettavat yhdessä, että kasteessa lahjoitettava Jumalan armo vaikuttaa ihmisen tilassa muutoksen, joka on pelastuksen edellytys. Luterilainen ja metodistinen
teologia jäsentävät kuitenkin kasteen, uudestisyntymisen ja Pyhän
Hengen lahjojen välisen suhteen eri tavalla. Molempien käsityksen
mukaa ne silti liittyvät oleellisella tavalla toisiinsa. Sekä metodistit
että luterilaiset opettavat, että kasteessa ihmiselle lahjoitetaan pelastus. Tästä huolimatta sekä metodistit että luterilaiset kutsuvat
kastettuja kristittyjä elämään ja uskoon, jossa kasteen vaikutus toteutuu.
3.3.4 Kastekäytäntö
85 Sekä metodistit että luterilaiset kastavat niin vastasyntyneitä
lapsia kuin muun ikäisiä kasteelle tulevia henkilöitä. Vanhan kirkon
perinnettä noudattaen kaste tapahtuu vettä käyttäen Isän, Pojan ja
Pyhän Hengen nimeen. Luterilaiset ja metodistit molemmat hyväksyvät upottamalla, valelemalla ja pirskottamalla suoritetun kasteen.
Kasteen sakramentin toimittaa tähän tehtävään erityisesti kutsuttu
ja tehtävän suorittamiseen vihitty henkilö. Sakramentin pätevyys
ei kuitenkaan ole riippuvainen niiden toimittajan persoonallisista
ominaisuuksista.
86 Hätäkasteen kohdalla metodistisen ja luterilaisen perinteen
käytännöt poikkeavat. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkojärjestys toteaa, että ”Pyhän kasteen toimittaa pappi” (KJ 2:13). Jos
kastamattoman lapsen pelätään kuolevan, kaste halutaan toimittaa
eikä pappia ole saatavilla, kirkkojärjestys velvoittaa ”jonkun kirkon
jäsenen” tai ”muun kristityn” toimittamaan kasteen kolmiyhteisen
Jumalan nimeen. Hätäkaste tulee suorittaa kirkkokäsikirjassa mää29 By Water and the Spirit, 4–5, 11–12.
50
Pelastuksen välineet
rätyllä tavalla; sen suorittaminen tulee ilmoittaa viipymättä kirkkoherranvirastoon, jonka jälkeen kaste vahvistetaan. Kasteen vahvistamisen kaava kirkkokäsikirjassa vastaa kasteen kaavaa lukuun ottamatta itse vedellä kastamista (KJ 2:14). Hätäkasteen saanut lapsi ei
jää seurakunnan ulkopuolelle eikä hätäkasteen mahdollisuus muuta
sitä, että luterilaisessa teologiassa sakramenttien toimittaminen on
papin virkaan kuuluva tehtävä.
87 Metodistikirkossa ei toimiteta hätäkastetta lainkaan. Metodistisessa ajattelussa katsotaan, että ihminen on syntyessään Jumalan
eikä paholaisen lapsi. Kuten edellä on todettu (§ 30), on lapsikin
perisynnin syyllisyyden alainen, mutta tämä ei merkitse, että lapsi olisi tuomion alla, koska ainoastaan henkilökohtainen synti voi
olla tuomioksi. Metodistit eivät ajattele, että syyllisyys välttämättä
johtaa tuomioon. Luterilaisessa teologiassa katsotaan perisynnin
alaisuuden merkitsevän myös tuomion alaisuutta. Näiden näkemysten välillä on jännite. Sillä ei kuitenkaan ole vaikutusta siihen, mitä
olemme yhdessä sanoneet ihmisen mahdottomuudesta pelastaa itse
itseänsä (vrt. edellä § 30–32).
88 Sekä metodistit että luterilaiset painottavat kasteeseen liittyvää
opetusta. Metodistisessa perinteessä korostuu kastettavan lapsen
vanhempien ja koko seurakunnan vastuu opetuksesta ja esimerkin
näyttämisestä. Luterilaisessa perinteessä myös kastettavan kummit
lupaavat yhdessä vanhempien ja seurakunnan kanssa huolehtia kastettavan opettamisesta (ks. tuonnempana § 113). Molemmissa perinteissä seurakuntaa kehotetaan rukoilemaan kastettavan ja tämän
perheen puolesta.
51
Luku 3
3.4 Ehtoollinen
3.4.1 Kiitoksen, muiston, anteeksiantamuksen,
vahvistumisen ja yhteyden ateria
89 Ehtoollinen on pyhä ateria, jonka Kristus on itse asettanut. Sitä
viettäessämme kiitämme Jumalaa hänen pelastusteoistaan ja julistamme Kristuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Leivässä ja viinissä
tulemme osallisiksi siitä, mitä Jumala Kristuksessa meille on tehnyt, tekee jatkuvasti ja tulee tekemään. Ehtoollisessa muistamme
osaksemme koitunutta Kristuksen sovitus- ja lunastustyötä. Vahvistumme uskossa syntien anteeksiantamukseen. Pyhää Henkeä avuksemme kutsuen ja Jumalan lupaukseen turvautuen nautimme hengellisen aterian, joka uudistaa elämämme ja lisää meissä rakkautta
lähimmäisiimme.
90 Ehtoollinen on yhteyden ateria, jossa tulemme osallisiksi niin
Kristuksen kuin toinen toisemme elämästä: ”Eikö malja, jonka me
siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me
murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja
niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16–17).
Ehtoollinen ilmaisee Kristuksen ruumiin ykseyttä, ennakoi taivaallista juhlaa ja kutsuu elämään uskossa täydesti todeksi pyhien yhteyttä.
3.4.2 Ehtoollinen Kristuksen ja syntien anteeksiannon
vastaanottamisena
91 Kristus antaa ruumiinsa ja verensä leivässä ja viinissä kaikille,
jotka nauttivat sakramentin. Ehtoollisessa läsnä oleva elävä Kristus
vastaanotetaan pelastukseksi uskossa. Hänen elämänsä, kuoleman52
Pelastuksen välineet
sa ja ylösnousemuksensa siunaus tulee osaksemme syntien anteeksiantamuksena ja iankaikkisen elämän toivona. Opetamme, että
Kristuksen ruumis ja veri ovat pyhitetyissä leivässä ja viinissä todella läsnä elävästi ja persoonallisesti. Ehtoollisen leipä ja viini eivät
siksi vain kuvaa tai merkitse Kristuksen ruumista ja verta eivätkä
vain viittaa Kristukseen vaan ovat itse Kristuksen ruumis ja veri.
”Me uskomme, että Kristuksen ruumis ja veri ovat todellisesti läsnä, ne jaetaan ja otetaan vastaan viinin ja leivän muodossa Herran
pyhässä ehtoollisessa (eukaristiassa). Tällä tavalla me vastaanotamme ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen ruumiin ja veren, ja
hänessä syntien anteeksiantamuksen ja kaikki hänen kärsimyksensä
tuottamat lahjat.”30
92 Erityisenä korostuksena metodismi opettaa Kristuksen todellista läsnäoloa ehtoollisessa, mutta ymmärtää sen hengellisellä tavalla. Metodismi korostaa uskoa välineenä, jolla ehtoollisessa läsnä
olevat Kristuksen ruumis ja veri otetaan vastaan ja nautitaan. Luterilaisuus ymmärtää Kristuksen läsnäolon kirjaimellisesti: Kristus
sanoo ”tämä on minun ruumiini”. Hänen ruumiinsa on ”leivässä,
sen kanssa ja alla”. Luterilaisen käsityksen mukaan Kristus on ehtoollisessa läsnä todellisesti ja olemuksellisesti. Sakramentti nautitaan oikein ja pelastukseksi uskolla.
93 Ehtoollinen on sakramentaalinen ateria, joka näkyvin merkein
välittää Jumalan rakkauden ja armon Jeesuksessa Kristuksessa. Leivän ja viinin syömisessä ja juomisessa Kristus tarjoaa todellisen
yhteyden kanssaan. Me liitymme Kristukseen ja hänen katoamattomaan elämäänsä Hänen tullessaan meihin ruumiinsa ja verensä
sakramentissa. Ehtoollinen on siksi myös esimakua ylösnousemuksen todellisuudesta ja Hänen paluustaan kirkkaudessa.
30 Porvoon yhteinen julkilausuma, 32 h.
53
Luku 3
3.4.3 Ehtoollinen kirkkoa vahvistavana ateriana
94 Kristus käski seuraajiaan: ”Tehkää tämä minun muistokseni.”
Ehtoollisen sakramentaalinen ateria pyhitetään seurakunnan jumalanpalveluksessa Kristuksen lupauksen varassa, hänen asetussanoihinsa vedoten ja Pyhää Henkeä avuksi rukoillen. Sen toimittaa
erityiseen virkaan vihitty pappi. Ehtoollisen asettaminen ei ole toimitus, joka antaisi luvatut lahjat ihmisteon perusteella, vaan Isälle
osoitettu rukous, jossa ilmaistaan kirkon täysi riippuvuus Hänestä.
Ehtoollisen nauttivat leivässä ja viinissä uskonsa vahvistukseksi ne,
jotka vastaavat Kristuksen kutsuun, rakastavat ja etsivät Häntä syntiään katuen. Näin ehtoollinen lujittaa meitä yhteydessä Häneen ja
toisiimme. Luterilaiset ja metodistit opettavat, että ehtoollisen salaisuutta kunnioittava tapa käsitellä jumalanpalveluksessa yli jääneitä
ehtoollisaineita on nauttia ne kokonaan, kuitenkaan sulkematta pois
mahdollisuutta käyttää pyhitettyä leipää ja viiniä sairaiden ehtoollisessa. Tämä pyrkimys on yhteinen, mutta kummassakaan kirkossa
ei tilanne kaikin paikoin ole vielä sen mukainen.31
95 Metodismi korostaa, että ehtoollisaterian varsinainen isäntä on
Kristus itse, ja tästä syystä ehtoollinen on avoin kaikille niille, jotka
ovat valmiita uskossa ottamaan vastaan ristillä kuolleen ja ylösnousseen Herran. Tämä merkitsee myös lasten ja uskoa etsivien kutsumista, vaikka metodistikirkossakin kaste on jäsenyyden edellytys ja
tavallisesti edeltää myös ehtoollista. Kysymystä kirkon jäsenyydestä
käsitellään tuonnempana (§ 112, 113).
96 Kristuksen seuraajina annamme itsemme joka päivä eläväksi ja
pyhäksi uhriksi. Tämä kuuliaisuutemme Jumalan vaativaa ja rakastavaa tahtoa kohtaan tulee ravituksi ehtoollisessa. Mitä useammin
31 This Holy Mystery: A United Methodist Understanding of Holy
Communion (2004), 31–32; Palvelkaa Herraa iloiten. Jumalanpalveluksen
opas. Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2000:6, 46;
Vietämme ehtoollista. Näkökohtia ehtoolliskäytäntöjen kehittämiseen ja
ehtoollisen jakamisessa avustavien perehdyttämiseen. Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 1998:5, 36–37; vrt. Kaste, ehtoollinen ja
virka (BEM) II, 32.
54
Pelastuksen välineet
käännymme Jumalan puoleen ja pyydämme Hänen apuaan myös
ehtoollisen lahjaa käyttämällä, sitä enemmän me tulemme Kristuksen kaltaisiksi Jumalan tahdon toteuttamisessa. Ehtoollisen vietossa
Kristus kokoaa, opettaa ja ruokkii kirkkoa. Ehtoollisessa jaettavat
ja nautittavat Kristuksen ruumis ja veri muuttavat, uudistavat, ja
parantavat meitä, vahvistaen uskoamme ylösnousseeseen Vapahtajaamme. Kristukseen turvautuvana uuden liiton yhteisönä kirkko
elää yhteydestä Pelastajaan, jotta se voisi toteuttaa lähetystehtäväänsä.
55
Luku 4
4. Kirkko ja virka
4.1 Kirkon olemus
4.1.1 Kirkko perustuu Kolmiyhteisen Jumalan työhön
97 Luterilaisilla ja metodisteilla on yhteinen näkemys siitä, että
kirkko perustuu Jumalan työhön eikä ihmisen omiin toimiin. Pyhässä Raamatussa kirkosta käytetään useita vertauskuvia, jotka kukin kertovat siitä, mikä on kirkon olemus ja tarkoitus. Kirkko on
kansa, jonka kolmiyhteinen Jumala on kutsunut itselleen, lunastanut omakseen ja lähettänyt toimittamaan tehtävää, jonka hän on
sille varannut pelastussuunnitelmansa täyttämisessä (esim. 1. Piet.
2:9–10). Kirkko on Kristuksen ruumis, jonka pää hän itse on. Siinä on monia jäseniä ja siinä asuu hänen täyteytensä (Ef. 1:22–23).
Kirkko on Pyhän Hengen temppeli, joka on rakennettu apostolien
ja profeettojen perustalle ja jonka kulmakivenä on Kristus (Ef. 2:20–
22).
98 Kirkon perustana on Jumalan oma työ hänen eri persoonissaan
Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Isä, maailman luoja ja holhooja, on lähettänyt Poikansa ihmiseksi. Poika on ristinkuolemallaan
sovittanut maailman synnit ja ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman vallan. Pyhä Henki synnyttää uskon ja luo kirkon evankeliumin julistuksen ja sakramenttien toimittamisen välityksellä sekä
vahvistaa kristittyjä ja johtaa kirkon sen iankaikkiseen päämäärään.
99 Sekä luterilaiset että metodistit opettavat, että kirkko on kaikkien uskovien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja
56
Kirkko ja virka
sakramentit oikein toimitetaan.32 Kirkko on siten ajat ja rajat ylittävä
kokonaisuus, mutta toisaalta se ilmenee paikallisesti kokoontuvana
yhteisönä.
100Kirkko on uskovien yhteys (koinonia), joka perustuu Kolmiyhteisen Jumalan persoonien väliseen yhteyteen (koinonia). Kaikkina
aikoina kirkon tehtävänä on ollut kuuluttaa evankeliumia, joka tekee Pyhässä Hengessä osallisiksi Isän ja Pojan välisestä yhteydestä:
”Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme,
jotta teilläkin olisi yhteys meihin. Meillä on yhteys Isään ja hänen
Poikaansa Jeesukseen Kristukseen.” (1. Joh. 1:3). Apostolien ajasta
asti kirkko on ollut sanan ja sakramenttien ympärille syntynyt uskovien yhteys: ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien
opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä
leipää ja rukoilivat.” (Apt. 2:42)
101Sekä metodistit että luterilaiset korostavat, että kristityt voivat
pysyä uskossa vain yhteydessä armonvälineisiin ja toinen toisiinsa.
Sen myötä paikallisen seurakunnan jäsenet ovat jäseniä myös universaalisessa Kristuksen kirkossa. Martti Luther kirjoittaa Isossa
Katekismuksessa kirkosta kaikkien pyhien yhteisönä: ”Mutta Pyhä
Henki pysyy viimeiseen päivään asti pyhässä seurakunnassa eli kristikunnassa. Sen välityksellä hän vetää meidät yhteyteensä, sitä hän
käyttää sananjulistukseen ja -harjoitukseen, sen välityksellä hän
pyhittää meidät ja kasvattaa pyhyydessä. Näin me joka päivä kasvamme ja vahvistumme Pyhän Hengen luomassa uskossa ja uskon
hedelmissä.”33
102Metodistisessa kirkkokäsityksessä sama asia ilmaistaan liiton
ja konnektion käsitteillä: kirkko on Jumalan armoliitto, jossa uskovat ovat yhteydessä Kristukseen sekä toinen toiseensa. Paikallinen
seurakunta on konnektionaalinen uskovien yhteisö, joka on sanan
ja sakramenttien sekä rukouksen ja Jumalan ylistyksen ja mission
32 33 Augsburgin tunnustus VII; Book of Discipline, Preamble, § 103 XIII.
Iso katekismus, toinen osa, 53.
57
Luku 4
yhteydessä maailmanlaajuisen Kristuksen kirkon kanssa: “Paikallisseurakunta on sellaisten henkilöiden konnektionaalinen yhteisö,
jotka ovat julkisesti tunnustaneet uskonsa Kristukseen, ovat kastetut, ovat vastanneet myöntävästi Metodistikirkon jäsenyyskysymyksiin ja ovat sitoutuneet Metodistikirkon paikallisseurakuntaan; siinä
he yhdessä kuulevat Jumalan sanaa, osallistuvat sakramentteihin,
ylistävät ja palvovat kolmiyhteistä Jumalaa sekä edistävät sitä tehtävää, jonka Kristus on antanut kirkolleen. Tällainen Metodistikirkkoon kuuluva ja sen kirkkojärjestyksen alainen uskovien yhteisö on
elimellinen osa universaalista kirkkoa, jonka muodostavat kaikki
Jeesukseen Kristukseen Herrana ja Pelastajana uskovat ihmiset ja
jota Apostolisessa uskontunnustuksessa kutsutaan pyhäksi yhteiseksi seurakunnaksi.”34
4.1.2 Kirkko on yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen
103Kristuksen kirkko on yksi, sillä Jumala on yksi. Kirkon jakaantuneisuus hämärtää sen missiota todistaa ykseydestä, joka vallitsee
sen ja Kristuksen välillä ja joka perustuu kolmiyhteisen Jumalan
persoonien väliseen yhteyteen. Isän ja Pojan välinen yhteys on kristittyjen yhteyden lähde: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä,
niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21).
104Kirkko on pyhä, sillä se saa uskossa lahjaksi pyhyyden Kristukselta ja sen luona on Pyhä Henki, joka pyhittää sen. Kristityt ovat
kutsutut elämään Hengen johdossa uutta elämää, jossa heidän syntistä vanhaa luontoansa jokapäiväisessä parannuksessa kuoletetaan
ja tilalle nousee uusi ihminen.
105Kirkko on katolinen, sillä se leviää yli koko maanpiirin ja sillä
on koko pelastuksen täyteys. Sekä luterilaiset että metodistit täh34 Book of Discipline § 203.
58
Kirkko ja virka
dentävät paikallisten kirkkojen ja paikallisten seurakuntien olevan
osa universaalia Kristuksen kirkkoa. Sellaisina niillä on koko pelastus, vaikka ne eivät olekaan itsessään koko kirkko. Katolisuuden
vuoksi kirkot tarvitsevat paikallisuuden rajat ylittäviä rakenteita,
jotka yhdistävät alueellisia seurakuntia, kirkkoja, hiippakuntia tai
vuosikonferensseja toisiinsa. Sekä luterilaisilla että metodisteilla tällaisen struktuurin muodostaa erityisesti piispan virka.
106Kirkko on apostolinen, sillä apostolien todistus on välittänyt
sille evankeliumin Kristuksesta. Se on rakennus, ”jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus
Jeesus” (Ef. 2:20). Sillä on apostolinen usko, jota se tunnustaa, ja se
on kokonaisuudessaan osallinen apostolien lähetystehtävästä. Kaikki Kristukseen kastetut ovat tulleet osalliseksi kirkon apostolisesta
missiosta. Apostolisen uskontodistuksen erityistä välittämistä ja
rakkauden palvelua varten kirkko vihkii piispoja, pappeja ja diakoneja sekä asettaa muita viranhaltijoita.
107Sekä luterilaiset että metodistit ovat vakuuttuneita siitä, että virkaan vihkimisessä kirkko toimii apostolisen esikuvan mukaan (Apt.
6:6, 1. Tim. 4:14). Apostolinen jatkuvuus on ensi sijassa koko kirkon
jatkuvuutta sen apostolisessa uskossa ja todistuksessa. Myös kirkon
viran jatkuvuus piispan toimittamien vihkimisten seuraannossa
viittaa kirkon apostoliseen missioon ja on merkki sen halusta pysyä
sille uskollisena. Toisaalta se on myös merkki kirkon katolisuudesta,
sillä virkaan vihkimistä ei voida toimittaa irrallaan kirkon kokonaisuudesta eikä ilman yhteyttä toisiin vihittyihin.
59
Luku 4
4.2 Yhteinen pappeus
4.2.1 Kristittyjen yhteinen tehtävä
108Perustuessaan kolmiyhteisen Jumalan työhön maailman uudeksi luomiseksi kirkko on myös osallinen lähetystehtävästä, joka
Jumalalla eri persoonissaan on. Isä lähetti Poikansa ja Poika rukoilee Isää lähettämään Pyhän Henkensä kirkolle. Poika lähettää kirkkonsa Pyhän Hengen voimassa kaikkeen maailmaan. Kirkko julistaa
evankeliumia Kristuksesta sanoilla ja teoilla. Sen uskon kohteena ei
ole ajaton aate, vaan kirkon lähettänyt Herra on elävä ja toimiva ihmiseksi tullut Jumala: ”Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme
kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta.” (1. Joh. 1:1)
109Koko Jumalan kansa on lähetetty. Kaikki Kristuksen yhteyteen
kastetut ovat osallisia yhteisestä pappeudesta, joka perustuu Kristuksen omaan tehtävään ylimmäisenä pappina rukoilla ja antaa
uhri. Kristuksen omat ovat kutsutut rukoilemaan toisten puolesta ja
uhraamaan kiitosuhreina ylistystä Jumalalle. Kaikille kuuluu myös
yhteinen oikeus lähestyä Jumalaa rukouksessa sekä todistaa uskosta
Kristukseen. Jokainen Kristuksen omaksi otettu on saanut oikeuden
julistaa evankeliumia syntien sovituksesta. “Kristillisen palvelun
ydin on Kristuksen maailmaan suuntautuva rakkaus.”35
110 Kristus lähetti opetuslapsensa ”kaikkialle maailmaan”
(Mark. 16:15). Kirkon tehtävä evankeliumin julistamisessa ja diakonisessa palvelussa on sekä paikallinen että maailmanlaajuinen.
Kirkko on kutsuttu olemaan sekä merkki Jumalan valtakunnasta
että sen tulemisen välikappale. Eläessään Jumalan armosta ja rakkaudesta se todistaa Jumalan uudeksi luovasta voimasta niin yksilöiden kuin kokonaisten yhteisöjen elämässä. Siten kirkko yhtäältä
35 Book of Discipline § 125.
60
Kirkko ja virka
on esimakua tulevasta lopullisesta pelastuksesta ja toisaalta itse toimii jo läsnä olevan Jumalan valtakunnan voimassa.
111 Kaikki kristityt ovat saaneet Jumalalta lahjoja, joilla he
voivat rakentaa kirkkoa. Lahjojen moninaisuus on rikkaus, joka
edellyttää niiden yhteen sovittamista. Yleinen ja erityinen palvelun
virka kuuluvatkin toistensa yhteyteen. Molemmat perustuvat viime
kädessä siihen palveluvirkaan, joka Kristuksella itsellään on. Niillä
on eri tehtävät, mutta ne palvelevat samaa kokonaisuutta: ”Te olette
Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi,
toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on
voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa
muita, toimia johtajana tai puhua kielillä.” (1. Kor. 12:27–28).
4.2.2 Kirkon jäsenyys
112 Sekä luterilaiset että metodistit katsovat, että kirkon jäseneksi tullaan kasteessa. Kaste liittää Kristuksen ruumiiseen ja yhdistää muiden jäsenten kanssa: ”Me kaikki olemme Kristuksessa yksi
ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä” (Room. 12:5).
113 Sekä luterilaisessa että metodistisessa kirkossa noudatetaan
joissain asioissa kuitenkin kahdentasoista jäsenyyttä. Luterilaisessa
kirkossa kastetut lapset voivat osallistua ehtoolliselle kristillisestä
kasvatuksesta vastaavien kanssa, mutta itsenäisesti vasta konfirmaation jälkeen. Konfirmaatio antaa myös muita seurakunnan jäsenen
oikeuksia: oikeuden toimia kummina, äänestää kirkollisissa vaaleissa sekä asettua itse ehdolle seurakuntavaalissa. Metodistikirkossa
käytetään nimikkeitä kastettu jäsen ja tunnustava jäsen. Kasteessa
tullaan jäseneksi, mutta täydet oikeudet saa vastaamalla jäsenyyskysymyksiin, toisin sanoen tunnustamalla uskonsa. Uskonsa tunnustaneella ja kirkkoon sitoutuneella ovat täydet jäsenen oikeudet.
Niihin kuuluvat mm. mahdollisuus jäsenyyteen seurakuntaneuvostossa ja kirkon edustamiseen vuosikonferenssissa.
61
Luku 4
4.3 Kirkon virka
4.3.1 Jumala on asettanut erityisen viran
114 Vaikka kaikille kristityille kuuluu vastuu evankeliumin julistamisesta, kaikilla ei ole yhtäläistä tehtävää sen piirissä. Kaikilla ei
ole oikeutta toimittaa virkaa seurakunnassa eli toimia jumalanpalveluksen johtajana, saarnata ja jakaa sakramentteja. Näitä tehtäviä
varten Jumala on asettanut erityisen viran, joka palvelee kaikkien
yhteistä pappeutta: ”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että
profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen
ruumiin rakentamiseen.” (Ef. 4:11–12)
115 Evankeliumin julistamisen ja sakramenttien jakamisen virka on välttämätön kirkolle. Kirkko ei voi olla olemassa ilman sanan
julistusta ja sakramenttien toimittamista. Tästä syystä virka ei ole
perusteiltaan inhimillinen järjestyskysymys, vaan se kuuluu kirkon
välttämättömään perustaan. Evankeliumia julistava ja sakramentteja jakava pappi toimii Kristuksen valtuuttamana, kuten Kristus lausuu: ”Joka kuulee teitä, kuulee minua.” Viranhaltija ei julista omaa
sanomaansa vaan Jumalan sanaa, johon liittyvät Jumalan lupaukset.
Siksi ev.-lut. kirkon tunnustuskirjoissa tähdennetään papin toimivan Kristuksen ”puolesta ja sijasta”.36
116 Sekä luterilaiset että metodistit tähdentävät erityisen viran
olevan Jumalan asetus eikä inhimillinen järjestely.37 Virkaan vihitään julkisessa jumalanpalveluksessa kätten päälle panemisella ja
rukouksella, jossa pyydetään Pyhän Hengen lahjaa vihittävän varustukseksi. Vihkijänä toimii piispa, mutta seurakunta kokonaisuudessaan rukoilee vihittävän puolesta ja tunnustaa hänen virkansa apos36 37 Augsburgin tunnustuksen puolustus VII, 28.
Augsburgin tunnustus V; Book of Discipline § 131.
62
Kirkko ja virka
tolisuuden. ”Ordinaatiossa kirkko ottaa vastaan apostolisen viran ja
välittää sen henkilöille, joille Pyhä Henki antaa voiman.”38
117 Vaikka vihkimiseen liittyy rukous hengellisen lahjan saamiseksi, sen edellytyksenä ovat toisaalta vihittävässä jo tunnistetut
karismat. ”Toisaalta kätten päällepanemisella ja rukouksella tunnustetaan ja vahvistetaan Jumalan jo antama armolahja; toisaalta se
tehdään täydelliseksi palveluksen työhön.”39
118 Virkaan vihkimisen edellytyksiin kuuluu vaaditun koulutustason ja persoonallisten ominaisuuksien ohella hengellinen valmistautuminen. Vihkimistä edeltää näiden ja muiden valmiuksien
tutkiminen, ja vihkimisen osana kummassakin kirkossa tehdään
vihittävälle kysymyksiä, jotka koskevat kirkon uskoon, oppiin ja
järjestysmuotoon sitoutumista sekä pyrkimystä oman elämän esikuvallisuuteen. Metodistikirkossa kysymyksiä esitetään sekä vuosikonferenssin täysiyhteyteen otettaessa (suurin osa periytyy John
Wesleyltä asti) että virkaan vihittäessä. Luterilaisessa kirkossa samantyyppiset kysymykset eivät ole yhtä yksityiskohtaisia vaan ryhmitellympiä.
119 Evankelis-luterilaisen kirkon lainsäädäntö erottaa toisistaan pappisviran ja papinviran: edellinen saadaan vihkimyksessä,
kun taas jälkimmäiseen kutsuu seurakunta. Vihkimystä ei voi saada
ilman kutsumusta virkaan joko seurakunnassa, kristillisessä järjestössä tai oppilaitoksessa. Kuitenkin pappi, jolla ei ole papinvirkaa,
voi vihkimyksensä perusteella toimittaa pappisviran tehtäviä. Vihkimys on pysyvä eikä sitä voida toistaa – vihittävä lähetetään ”palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla”.
120Metodistisessa virkakäsityksessä ei tehdä erottelua pappisviran
ja papinviran välillä, mutta sen sijasta tähdennetään konnektionalismia: pastorit eivät ole seurakunnan vaan koko kirkon palveluksessa
38 39 Book of Discipline § 303, 1.
Porvoon yhteinen julkilausuma, 47.
63
Luku 4
ja kuuluvat pappien liittoon. Vihkimisen edellytyksenä on, että vuosikonferenssin pappisistunto ottaa uuden pappiskandidaatin yhteyteensä. Ellei vihitty henkilö hoida hänelle määrättyä tehtävää, hän
ei voi olla konferenssin jäsen, mutta hänet voidaan ”paikallistaa”
jonkin seurakunnan yhteyteen jolloin hän voi toimittaa virkatehtäviä vanhimman valvonnassa. Tässä mielessä vihkimyksen pysyvyys
liittyy tehtävään. Kuitenkin metodistisenkin näkemyksen mukaan
virkaan vihkiminen on toistamaton.40
4.3.2 Pappi, diakoni ja piispa
121Papin tehtävänä on ennen muuta sanan saarnaaminen ja kasteen ja ehtoollisen sakramenttien toimittaminen. Hän johtaa jumalanpalvelusta sekä kirkon toimintaa sen todistuksen ja palvelun tehtävissä. Hän toimii opettajana ja sielunhoitajana sekä vaalii kirkon
järjestystä paikallisessa seurakunnassa.
122Kumpikin kirkko vihkii myös diakoneja sanan ja palvelun tehtäviin. Diakonit on kutsuttu rakkauden palveluun erityisesti köyhiä
ja syrjäytyviä sekä niitä kohtaan, jotka ovat suurimmassa tarpeessa.
Sekä luterilainen kirkko että metodistikirkko ovat historiallisesti
tähdentäneet rakkauden palvelun ja sosiaalisen vastuun merkitystä
osana kirkon kutsumusta. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa
keskustellaan diakonian viran uudistamisesta ordinoituna virkana.
Metodistikirkossa diakoni on ordinoitu vuosikonferenssin jäsen, joten hänen asemansa kuuluu erityiseen palveluvirkaan.
123Metodistikirkossa vihittyjen vanhimpien lisäksi papillisia tehtäviä voi osaksi hoitaa pappisoikeudet jossain tietyssä seurakunnassa
saanut paikallispastori. Paikallispastori saa vuodeksi kerrallaan luvan hoitaa seurakuntaa. Hänellä on rajoitettu oikeus sakramenttien
toimittamiseen. Tällainen henkilö on opiskelemassa pastoriksi; hän
on suorittanut ainakin osan tutkinnosta, mutta häntä ei ole vihitty
40 Book of Discipline § 303, 5.
64
Kirkko ja virka
virkaan. Myös konferenssin jäseneksi kokeella oleva ja vihkimykseen valmistautuva henkilö voi osaksi hoitaa papillisia tehtäviä.
Lisäksi diakoni voidaan nimittää paikallispastoriksi. Näistä tulee
erottaa ”paikallistettu pastori”, joka on vihitty, mutta ei konnektion
(konferenssin) jäsen. Joissain tilanteissa hän voi myös hoitaa sakramentteja. Kaikki tässä esitetty papillisten tehtävien hoito tapahtuu
piispan antaman valtuutuksen nojalla ja piirikunnanjohtajan valvonnassa.
124Kumpikin kirkko vihkii myös piispan virkaan. Piispalla on
erityinen kaitsentavastuu apostolisen uskon säilyttämisessä ja välittämisessä eteenpäin sekä kirkon ykseyden vaalimisessa. Piispan
kutsumus on siten olla merkki kirkon apostolisuudesta ja katolisuudesta. Kaitsennan virkaa (episkopé) hoidetaan ”henkilökohtaisesti,
kollegiaalisesti ja yhteisöllisesti”.41 Kummassakin kirkossa kaitsennan funktioon osallistuvat piispan ohella muut virkaan vihityt sekä
kirkon jäsenet eri tehtävissä (esim. kirkolliskokous, vuosikonferenssi ja Metodistikirkossa piispan nimittämä piirikunnanjohtaja, jonka
palveluviran katsotaan kuuluvan piispuuteen). Piispan tehtävänä on
paikallisia seurakuntia laajempi alueellinen kaitsenta. Luterilaisessa
kirkossa tämä tapahtuu kunkin piispan hiippakunnassa, metodistikirkossa piispan alueella. Kaitsennan virka on palvelevaa johtamista.
125Piispan virka ei ole pappisvirasta irrallinen virka, vaan sekä
pappi että piispa ovat samassa Kristuksen asettamassa sanan ja
sakramenttien virassa, jossa kummallakin on jure divino oikeus julistaa evankeliumia ja jakaa sakramentteja.42 Piispan ja papin virkojen välillä ei siten ole uskoon perustuvaa, olemuksellista eroa, mutta
kummallakin on oma tehtävä, johon kyseiseen virkaan vihittäessä
on erotettu ja jonka hoitamiseen on rukoiltu erityistä Pyhän Hen41 Kaste, ehtoollinen ja virka (BEM) III, 26; Porvoon yhteinen julkilausuma, 32 k; vrt. Book of Discipline § 427, 2.
42 Augsburgin tunnustus XXVIII, 5-7; Episcopacy: A Lutheran – United
Methodist Common Statement to the Church, 18. Teoksessa: Episcopacy.
Lutheran – United Methodist Dialogue II. Minneapolis: Augsburg 1990.
65
Luku 4
gen lahjaa. Piispalle uskotaan papin virasta erillisiä oikeuksia (virkaan vihkimisten toimittaminen). Luterilaisessa kirkossa piispan
virka on elinikäinen, metodistikirkossa määräaikainen (8 + 4 v.).
Kummassakaan kirkossa piispan virkaan vihkimistä ei toisteta.
126Kumpikin kirkko vihkii papiksi sekä miehiä että naisia. Metodistikirkossa ovat naiset voineet tulla ordinoiduiksi vuodesta 1956
alkaen; Suomessa ensimmäinen nainen vihittiin papiksi 1958. Evankelis-luterilaisessa kirkossa vastaava myönteinen päätös ja ensimmäinen pappisvihkimys toteutuivat 30 vuotta myöhemmin.
66
Johtopäätökset ja suositukset kirkoillemme
5. Johtopäätökset ja suositukset kirkoillemme
127Olemme tulleet neuvotteluissa tuntemaan toisiamme luterilaisina ja metodisteina. Olemme perehtyneet toistemme kirkkojen
opetukseen keskeisissä pelastuksen, sakramenttien ja kirkko-opin
kysymyksissä. Niissä olemme tulleet vakuuttuneiksi yhteisestä uskostamme ja yhteisestä kutsumuksestamme. Olemme rukoillen
työskennelleet Kristuksen kirkon ykseyden puolesta. Olemme näin
kulkeneet kohti keskinäistä yhteyttä ja varustautuneet paremmin
yhteiseen todistukseen, jotta Kristuksen oma rukous ”että maailma
uskoisi” (Joh. 17:21) saisi täyttyä kirkoissamme.
128Neuvottelujen tuloksena suosittelemme kirkoillemme askeleiden ottamista lähempään yhteyteen. Se tapahtuu, kun kirkkomme
viettävät yhteistä jumalanpalvelusta, jossa Jumalaa rukoillen tullaan
yhdessä osallisiksi evankeliumin sanasta ja ehtoollisen sakramentista. Näin kirkkomme astuvat keskinäiseen alttarin ja saarnatuolin
yhteyteen, johon sisältyy molemminpuolinen ordinaation tunnustaminen.
129Suosittelemme kirkoillemme, että ne antavat yhdessä seuraavan
julistuksen:
130Koska meillä on perustava yksimielisyys uskon sisällöstä, vanhurskauttamisen ja pyhityksen opinkohdista, kasteen ja ehtoollisen
sakramenteista sekä yhteinen näkemys kirkon olemuksesta ja tarkoituksesta, kristittyjen yhteisestä tehtävästä sekä kirkon virasta,
me, Suomen evankelis-luterilainen kirkko, Suomen metodistikirkko ja Finlands svenska metodistkyrka, tunnustamme ja lupaamme
seuraavaa:
a) me tunnustamme:
i. että toinen toistemme kirkot kuuluvat yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen Jeesuksen Kristuksen kirkkoon ja ovat to67
Luku 5
dellisesti osallisia koko Jumalan kansan tehtävästä;
ii. että kirkkomme tunnustavat samaa apostolista uskoa ja että
niissä julistetaan puhtaasti Jumalan sanaa ja toimitetaan kasteen ja
ehtoollisen sakramentit oikein;
iii. että toinen toistemme vihityt papin, diakonin ja piispan virat ovat Jumalan lahjoja ja hänen armonsa työvälineitä ja että niihin
vihityillä on sekä Hengen sisäinen kutsumus että Kristuksen valtuutus tehtäväänsä hänen ruumiinsa eli kirkon kautta;
iv. että kirkoissamme hoidetaan kaitsentaa (episkopé) henkilökohtaisesti, kollegiaalisesti ja yhteisöllisesti apostolisen uskon ja
elämän säilyttämiseksi ja eteenpäin välittämiseksi;
v. että piispan virkaa arvostetaan ja säilytetään kirkoissamme
näkyvänä merkkinä, joka ilmaisee ja palvelee kirkon ykseyttä ja jatkuvuutta.
b) me sitoudumme:
i. viettämään yhdessä jumalanpalvelusta ja toivottamaan toinen toistemme jäseniä tervetulleiksi ottamaan vastaan ehtoollisen
sakramentti;
ii. ottamaan vastaan toisen kirkon virkaan vihitty pappi, diakoni tai piispa ilman uutta vihkimystä mikäli hän siirtyy vastaavaan
virkaan toisen kirkon palvelukseen, kulloinkin voimassa olevien
säädösten mukaan;
iii. kehittämään muotoja säännöllistä yhteistä neuvonpitoa
varten uskon ja elämän kysymyksissä;
iv. luomaan yhteisen todistuksen ja palvelun toimintoja pai68
Johtopäätökset ja suositukset kirkoillemme
kallisella tasolla;
v. syventämään pyrkimystämme Kristuksen kirkon ykseyttä
kohti käymällä keskustelua avoimista kysymyksistä, joita vielä on
edessämme ennen kirkkojemme täyttä yhteyttä. 131Tultuamme evankeliumin sanassa tuntemaan Jumalan tahdon
ja suunnitelman ”yhdistää Kristuksessa yhdeksi kaiken, mitä on
taivaassa ja maan päällä” (Ef. 1:9–10), tahdomme kulkea rukoillen
tätä päämäärää kohti. Kristus, jonka valtaan ”Jumala on alistanut
kaiken” ja joka on asetettu ”kaiken yläpuolelle seurakunnan pääksi”
(Ef. 1:22), on lähettänyt meidät kuuluttamaan hänen voittoaan kuolemasta ja elämään hänessä uutta elämää. Hän on ylösnousemuksessaan murtanut raja-aidat ja avannut koko luomakunnalle uuden
tulevaisuuden. Hän on läsnä meidän luonamme, mutta hän on
myös esirukoilijamme kolminaisessa Jumalassa. Kun rukoilemme
taivaallista Isäämme, emme rukoile vain yksin, vaan myös hänen
Henkensä huutaa meissä. Tässä uskossa liitymme myös muita kirkkoja ja traditioita edustavien ekumeenisiin pyrkimyksiin. Yhdessä
heidän kanssaan olemme luterilaisina ja metodisteina valmiit antamaan itsemme käytettäviksi työvälineinä Jumalan suunnitelmassa
pelastaa ja sovittaa koko ihmiskunta ja koko luomakunta.
69
Delaktiga
i Kristus
Lärodiskussionerna mellan
Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland,
kyrkan Suomen metodistikirkko och
Finlands svenska metodistkyrka
Innehåll
Innehåll
Förord............................................................................................... 74
Avtal ............................................................................................. 176
Rapportens inledning...................................................................... 82
1.
1.1
1.1.1
1.1.2
1.1.3
1.2
1.2.1
1.2.2
1.2.3
1.2.4
1.2.5
1.2.6
1.2.7
1.2.8
1.2.9
Lutheraner och metodister på väg mot enhet................. 86
Gemensam tro och gemensam kallelse............................ 86
Våra kyrkors bekännelsegrund.......................................... 86
Vår gemensamma tro på en treenig Gud......................... 87
Kyrkans enhet och gemensamma bekännelse................. 88
Överläggningar och överenskommelser.......................... 89
Lutherska världsförbundet – Metodistkyrkans
världsråd 1984 .................................................................... 89
Tyskland 1987...................................................................... 90
Österrike 1990..................................................................... 90
Sverige 1993......................................................................... 91
Norge 1997........................................................................... 91
Metodistkyrkorna i Europa och
Leuenbergkonkordin 1997................................................. 92
Förenta Staterna 2005......................................................... 92
Övriga viktiga ekumeniska dokument............................. 93
Betydelsen av ingångna avtal............................................. 94
2.
2.1
2.2
2.3
2.4
2.4.1
2.4.2
2.4.3 Rättfärdiggörelsen och tron............................................... 96
Människans behov av frälsning......................................... 96
Naturlig gudskunskap och rättfärdiggörande tro........... 97
Rättfärdiggörelse för Kristi skull, av nåd, genom tro...... 99
Rättfärdiggörelse: att få förlåtelse av synder och
bli rättfärdiggjord.............................................................. 100
Särskilda lutherska betoningar ....................................... 101
Särskilda metodistiska betoningar.................................. 102
Terminologiskt klargörande av ”rättfärdiggörelse”
och ”helgelse”..................................................................... 103
72
Innehåll
2.5
2.6
2.7
”Att växa i rättfärdiggörelse”............................................ 104
Att helgas och att växa i helgelsen som följd
av rättfärdiggörelsen......................................................... 105
Frälsningsvisshet............................................................... 107
3.
3.1.
3.1.1
3.1.2
3.2 3.3 3.3.1
3.3.2
3.3.3
3.3.4
3.4
3.4.1
3.4.2
3.4.3
Frälsningens medel........................................................... 109
Nådemedlen....................................................................... 109
Ordet och sakramenten.................................................... 109
Hur nådemedlen verkar................................................... 110
Ordet................................................................................... 111
Dopet.................................................................................. 112
Dopet som sakrament....................................................... 112
Dopet och tron.................................................................. 115
Dopets verkan.................................................................... 116
Doppraxis........................................................................... 117
Nattvarden.......................................................................... 119
Tacksägelsens, åminnelsens, förlåtelsens,
vederkvickelsens och enhetens måltid........................... 119
Nattvarden – att ta emot Kristus
och syndernas förlåtelse................................................... 119
Nattvarden som en måltid som stärker kyrkan............. 120
4
4.1 4.1.1
4.1.2 4.2
4.2.1
4.2.2
4.3
4.3.1 4.3.2
Kyrkan och ämbetet.......................................................... 123
Kyrkans väsen.................................................................... 123
Kyrkan grundar sig på vår treenige Guds verk.............. 123
Kyrkan är en; helig, katolsk och apostolisk.................... 125
Det allmänna prästadömet ............................................. 126
De kristnas gemensamma uppdrag................................ 126
Medlemskapet i kyrkan.................................................... 128
Kyrkans ämbete................................................................ 129
Gud har instiftat ett särskilt ämbete................................ 129
Präst, diakon, biskop......................................................... 131
5.
Slutsatser och våra rekommendationer
till våra kyrkor................................................................... 134
73
Förord
Förord
Evangelisk-lutherska kyrkan i Finlands kyrkomöte godkände den 7
maj 2010 ett avtal om altar- och prediktstolsgemenskap med Suomen
metodistikirkko och Finlands svenska metodistkyrka. Avtalet har
förberetts i samarbete med en beredningsgrupp för den delegation i
vår kyrka som har fört lärosamtal med metodistkyrkorna under åren
2002-2007 och med representanter för metodistkyrkorna. Avtalet
bygger på rekommendationerna i slutrapporten Delaktiga i Kristus,
vilka har preciserats på basis av ett utlåtande från delegationen för
teologiska frågor vid Kyrkans utrikesråd. Avtalet har godkänts av
Suomen Metodistikirkko vid en extra årskonferens den 25 juni 2009
och av Finlands svenska metodistkyrka vid årskonferensen den 3–7
juni 2009. Kyrkans utrikesråd godkände avtalet den 13 augusti 2009.
Kyrkomötets konstitutionsutskott beskriver avtalets huvudsakliga
innehåll så här: ”Det avtal som föreslås bli slutet med metodistkyrkorna
innebär predikstols- och nattvardsgemenskap samt erkännande av
den andra kyrkans ordinerade ämbeten. Detta har blivit möjligt
tack vare det samförstånd som nåtts genom lärosamtalen. Båda
avtalsparterna grundar sin tro på Bibelns profetiska och apostoliska
skrifter och den gamla kyrkans ekumeniska trosbekännelser.
Båda kyrkorna bekänner tron på Gud den treenige enligt den
gamla kyrkans ekumeniska bekännelser: Gud som Fader, Son och
helig Ande. Gud är en, men har uppenbarat sig i tre personer.
Avtalsparterna har en gemensam syn i fråga om att kyrkans grund
är Gud den treeniges eget verk i de tre personerna Skaparen,
Återlösaren och Heliggöraren. Även i fråga om sakramenten råder
en betydande enighet kyrkorna emellan, även om båda parterna
också har särskilda betoningar som utgår från den egna traditionen,
vilka också har skrivits in i avtalet.
Om de centrala grunderna för kyrkans ämbete råder enighet
74
Förord
kyrkorna emellan, vilket möjliggör ömsesidigt erkännande av
den andra kyrkans ordinerade ämbeten. Vad gäller erkännande
av ämbeten finns en för den lutherska kyrkan viktig avgränsning:
erkännande av ämbetet gäller inte metodistkyrkans lokalpastorer,
som utan att ha vigts till ämbetet får rätt att under en begränsad tid
sköta prästuppgifter i en viss församling.
Avtalsparterna låter varandra delta i sitt kyrkliga liv och främjar sin
inbördes gemenskap med de medel som står till förfogande. Dessa
medel är framför allt gemensamma gudstjänster och ömsesidigt
mottagande av nattvardens sakrament som har konsekrerats av en
ordinerad präst eller biskop. Kyrkorna förbinder sig till att ta emot
en präst, diakon eller biskop som vigts till sitt ämbete i den andra
kyrkan utan ny vigning med iakttagande av de bestämmelser som
gäller i den mottagande kyrkan. Kyrkorna utvecklar regelbundna
gemensamma överläggningar om frågor som gäller tro och liv och
skapar former för gemensamt vittnesbörd och gemensam tjänst på
lokal nivå. Kyrkorna avtalar också om att föra samtal kring frågor
som fortsättningsvis är öppna med strävan att nå Kristi kyrkas fulla
enhet.”
På grund av detta värderar utskottet avtalets betydelse: ”De
lärosamtal som förts med metodistkyrkorna och det avtal dessa
samtal resulterat i är ett tydligt steg i kyrkornas process för att
närma sig varandra. Vid förhandlingarna har parterna kunna enas
om att öppna nattvardsbordet för varandra och erkänna varandras
ämbeten. Båda avtalsparterna har också uttryckt sin önskan att
fördjupa enheten genom att fira gemensamma gudstjänster, utveckla
regelbundna kontakter, lokalt skapa former för det gemensamma
vittnesbördet och gemensamt tjänande samt fortsätta samtalet om
frågor som tills vidare är öppna.”
75
Avtal
Avtal mellan Evangelisk-lutherska kyrkan
i Finland och kyrkan Suomen metodistikirkko
samt Finlands svenska metodistkyrka
1§
Teologisk grundval
(1) Den nedan angivna trosgemenskapen mellan Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland och kyrkan Suomen metodistikirkko samt
Finlands svenska metodistkyrka baserar sig på teologiska samtal
mellan dessa kyrkor, vilka resulterade i slutrapporten Delaktiga
i Kristus (= DK) år 2007. En mera omfattande förklaring till den
teologiska grundvalen för denna gemenskap, som dessa lärosamtal ledde till och som här framläggs kort, finns i denna slutrapport.
Den uppnådda trosgemenskapen möjliggör prediko- och nattvardsgemenskap och ett erkännande av den andra kyrkans ordinerade
ämbeten mellan parterna.
a. Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland samt kyrkan Suomen
metodistikirkko och Finlands svenska metodistkyrka grundar sin
tro på Bibelns profetiska och apostoliska skrifter. Såväl lutheraner
som metodister bekänner även urkyrkans ekumeniska trosbekännelser. (DK, stycke 1)
b. Utöver de ekumeniska bekännelserna hänvisar Evangelisk-lutherska kyrkans i Finland kyrkolag och kyrkoordning till Augsburgska bekännelsen samt till de övriga bekännelseskrifter som intagits
i lutherska kyrkans Konkordieboken. I metodistkyrkornas bekännelsegrund ingår inte en på samma sätt avgränsad dokumentsamling, men Book of Discipline ger en prägel av bekännelseskrift åt de
trosartiklar som formulerats utgående från Englands anglikanska
kyrkas dokument Articles of Religion samt åt vissa av Wesleys skrifter (Sermons on Several Occasions, Explanatory Notes Upon the New
Testament). (DK 3)
76
Avtal
c. Gemensamt med den övriga kristenheten bekänner lutheraner
och metodister tron på den treenige Guden. Enligt urkyrkans ekumeniska bekännelser är Gud Fader och Son och Helig Ande. Gud är
en, men han har uppenbarat sig själv i tre personer. Tron på Fadern,
Sonen och den heliga Anden bildar en helhet i vilken vi får del av
den frälsning som Gud har berett oss genom varje persons gärningar. Bekännelsen uttrycker tron på Guds frälsarverk som Fader, Son
och helig Ande. (DK 5)
d. Lutheraner och metodister har en gemensam syn på att kyrkans
grund är den treenige Gudens eget verk i hans olika personer som
Skapare, Förlossare och Heliggörare. Fadern, världens skapare och
upprätthållare, har sänt sin Son för att bli människa. Sonen har med
sin död på korset sonat världens synder och genom sin uppståndelse övervunnit dödens makt. Den heliga Anden föder tron och
skapar kyrkan genom förkunnelse av evangelium och förvaltande av
sakramenten samt stärker de kristna och leder kyrkan till dess eviga
mål. (DK 97 och 98)
e. I Nya testamentet talas om dopet som delaktighet i Kristi död
och uppståndelse (Rom 6:3‑5; Kol. 2:12), som att tvättas ren från
synd (1 Kor. 6:11), som pånyttfödelse (Joh. 3:5), som det ljus Kristus
ger (Ef. 5:14); som att ikläda sig Kristus (Gal. 3:27), som förnyelse
genom den heliga anden (Tit. 3:5), som att räddas undan översvämningen (1 Pet. 3:20-21), som befrielse ur fångenskap (1 Kor. 10:1-2)
och som att bli befriad till en mänsklighet som inte räknar med kön
och går över de gränser som samhälle har ställt upp (Gal. 3:27-28; 1
Kor. 12:13).1 Gemensamt bekänner vi att dopet betyder död åt synden och ett nytt liv i Kristus. Genom dopet har vi i den heliga Anden
förenats med Kristus, med varandra och med den Kristi universella
kyrka som existerar under alla tider. ”Dopet verkar syndernas förlåtelse, liv och salighet”.2(DK 73)
1 2 Dop, Nattvard, Ämbete (BEM) II Dopets innebörd, 2.
The church: community of grace, 46
77
Avtal
Gemensamt bekänner vi att dopet är Guds gåva till människorna.
Dopet är inte endast en symbol för frälsningen, utan skänker den
enskilda människan frälsning genom att förena henne med Kristi
liv, död och uppståndelse. I dopet ges den heliga Anden som gåva
och människan inlemmas som en del i Kristi kropp. Därför kan
dopet inte upprepas. Den frälsning som Gud skänker i dopet är
avsedd för varje människa oberoende av ålder eller andra mänskliga
egenskaper. (DK 74)
Den lutherska och den metodistiska uppfattningen om dopet sammanfaller till sina väsentliga delar. Båda kyrkorna talar om dopets
sakrament som ett tecken som verkar den frälsning Gud utlovat
som syndernas förlåtelse och ett nytt liv i gemenskap med Gud. Det
finns dock skillnader i kyrkornas synsätt och betoning beträffande
undervisningen om dopet (DK 75). I fråga om hanteringen av skillnaderna hänvisar vi till rapporten Delaktiga i Kristus, särskilt till
styckena 76-79.
f. Nattvarden är en helig måltid som Kristus själv har instiftat. I
brödet och vinet blir vi delaktiga av det som Gud i Kristus gjort för
oss, alltjämt gör och kommer att göra. Den i nattvarden närvarande levande Kristus tas emot till frälsning i tro. Välsignelsen genom
hans liv, död och uppståndelse kommer oss till del som syndernas
förlåtelse och hopp om evigt liv. Vi lär att Kristi kropp och blod i
det välsignade brödet och vinet är verkligt närvarande levande och
personligt. Det betyder att nattvardens bröd och vin inte endast föreställer eller innebär Kristi kropp och blod och inte endast hänvisar
till Kristus utan de facto är Kristi kropp och blod. ”Vi tror, att Kristi
kropp och blod är verkligt närvarande, utdelas och mottas under
bröd och vin i nattvarden (eukaristin). Så mottar vi Kristi kropp
och blod, hans som korsfästes och uppstod, och i honom syndernas
förlåtelse och alla de övriga välsignelser, som hans lidande har givit
oss.”3 (DK 89-91)
3 Borgå-överenskommelsen, 32 h.
78
Avtal
Ett särdrag i metodismens undervisning är att man betonar Kristi
verkliga närvaro i nattvarden men förstår den på ett andligt sätt.
Lutherdomen förstår Kristi närvaro bokstavligt: Kristus säger ”detta
är min kropp”. Hans kropp är ”i brödet, med det och under det.”
(DK 92)
g. Alla kristna har av Gud fått gåvor med vilka de kan bygga kyrkan. Gåvornas mångfald är en rikedom som förutsätter att de anpassas till varandra. I och med detta hör det allmänna prästadömet och
det särskilda kyrkans ämbete samman med varandra. Båda grundar
sig i sista hand på det tjänarämbete som Kristus själv innehar. De
har skilda uppgifter men de tjänar samma helhet. (DK 111)
h. Både lutheraner och metodister betonar att det särskilda ämbetet är instiftat av Gud och inte en mänsklig inrättning. Vigningen
förrättas av en biskop men församlingen i sin helhet ber för den som
vigs och bekänner att dennas ämbete är apostoliskt. (DK 116)
I metodistkyrkan kan prästerliga uppgifter, utöver av vigda äldste,
delvis skötas av en lokalpastor som fått prästrättigheter i en bestämd
församling. Lokalpastorn får för ett år åt gången tillstånd att sköta
församlingen. Pastorn har en begränsad rätt att förvalta sakramenten. I Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland finns inte denna praxis
och erkännandet av ordinationen omfattar inte ett erkännande av
lokalpastorsmodellen. (DK 123)
Vardera kyrkan viger också diakoner för uppgifter som gäller ordet och tjänandet och båda har ett biskopsämbete som förutsätter
vigning. Biskopen har ett särskilt tillsynsansvar för att bevara den
apostoliska tron och föra den vidare samt för att värna om kyrkans
enhet. Biskopen är sålunda kallad att vara ett tecken på att kyrkan
är apostolisk och katolsk. Tillsynsämbetet (episkopé) sköts ”personligt, kollegialt och kollektivt”. (DK 122 och 124)
79
Avtal
2§
Samarbete och gemenskap
Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland och kyrkan Suomen metodistikirkko samt Finlands svenska metodistkyrka låter varandra
delta i sitt kyrkliga liv och främjar sin inbördes gemenskap med de
medel som står till förfogande.
Detta sker särskilt genom att
i. gemensamt fira gudstjänst och hälsa varandras medlemmar välkomna att ta emot nattvardens sakrament som har konsekrerats av
en ordinerad präst eller biskop (ömsesidig admission);
ii. ta emot en präst, diakon eller biskop som vigts till sitt ämbete i
den andra kyrkan utan ny vigning, om han eller hon övergår i motsvarande tjänst i den andra kyrkan enligt de bestämmelser som är i
kraft.4
I 6 kap. 1 § i kyrkolagen för Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland
föreskrivs: ”Endast en medlem av den evangelisk-lutherska kyrkan
kan vara tjänsteinnehavare i kyrkan eller i en församling eller i en
kyrklig samfällighet eller stå i ett sådant varaktigt arbetsförhållande som ansluter sig till uppgifter vid gudstjänster eller kyrkliga
förrättningar eller som berör diakoni eller undervisning. Domkapitlet kan bevilja en präst i en annan kristen kyrka eller i ett annat
religionssamfund dispens från detta behörighetsvillkor, om kyrkomötet har godkänt ett sådant avtal om villkoren för ett ömsesidigt
4 I kyrkolagen och kyrkoordningen för Evangelisk-lutherska kyrkan
i Finland behandlas diakoniämbetet i KL 6 och KO 6. Prästämbetet och
prästtjänsten behandlas i KL 5 och KO 5 samt KO 6. Om biskopen föreskrivs i KL 18 och KO 18.
80
Avtal
utövande av prästämbetet som slutits med denna kyrka eller detta
religionssamfund. Dispens kan beviljas tills vidare eller för viss tid.
(28.12.2001/1473)”.
ii. utveckla former för regelbundna gemensamma överläggningar
om frågor som gäller tro och liv;
iii. skapa funktioner som gäller gemensamt vittnesbörd och gemensam tjänst på lokal nivå;
iv. fördjupa våra strävanden mot Kristi kyrkas enhet genom att
föra samtal om öppna frågor som vi ännu har framför oss innan
våra kyrkor når fullständig enhet.
3§
Avslutande bestämmelser
(1) Detta avtal sätts upp på finska och svenska. Den finskspråkiga
texten är primär vad gäller tolkningen av avtalet.
(2) Detta avtal träder i kraft då det har godkänts av kyrkomötet för
Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland samt av årskonferenserna för
kyrkan Suomen metodistikirkko och för Finlands svenska metodistkyrka.
81
Rapportens inledning
Inledning
”Och han har yppat sin viljas hemlighet för oss, det beslut om Kristus som han hade fattat från början och som skulle genomföras när
tiden var inne: att sammanfatta allting i Kristus, allt i himlen och på
jorden.” (Ef 1:9-10)
Som lutheraner och metodister har vi i våra kyrkor fått lära känna
Gud som Fader, Son och helig Ande. Vi har blivit kristna för att Gud
har kallat oss genom evangeliets ord, som förkunnas i våra kyrkor.
Vi har blivit delaktiga av frälsningen i Kristus, av en hemlighet från
tidens början (Rom 16:25), som Gud tillkännagett oss genom att
leda oss till sig i våra egna församlingar. I vår tro har vi vuxit till att
bli medvetna om våra egna kyrkors bekännelse och lära. Att förbinda sig till dessa är för oss att förbli i den apostoliska tron, ”att stå kvar
vid det vi har lärt oss och fått visshet om, då vi kommer ihåg vilka
lärare vi har haft” (2 Tim 3:14). Vår gemensamma tro sammanfattas i kristenhetens tre ekumeniska trosbekännelser: den apostoliska
trosbekännelsen, den niceno-konstantinopolitanska trosbekännelsen samt den sk. athanasianska trosbekännelsen.
Framför allt hör vi ändå Gud tala i Bibeln, Den heliga Skrift. Tillsammans har vi allt tydligare hört kallelsen till att vara ett som kristenhet. Vår herre Jesus Kristus ber ”att de alla skall bli ett och att liksom du, fader, är i mig och jag i dig, också de skall vara i oss. Då skall
världen tro på att du har sänt mig.” (Joh 17:21). Den enhet, till vilken
vi blivit kallade, är en av de viktigaste frågorna i vår kristna tro. Den
är inte en valbar angelägenhet som kyrkorna kunde lämna i skuggan
av andra ”viktigare” frågor, utan det gäller den ställning Kristi egna
har i Guds frälsningsplan. Kyrkans enhet är en del av den frälsning
i Kristus som Gud har berett och som vi har sänts ut att förkunna.
Vår relation till Kristus, till varandra, samt till vårt vittnesbörd om
honom hör samman och är olika sidor av samma frälsningsplan.
Kyrkans enhet grundar sig på den treenige Gudens egna enhet. En82
Rapportens inledning
heten mellan hans personer är utgångspunkten för vår inbördes enhet. Kristi förbön för oss leder oss till delaktighet av den enhet som
den enfödde Sonen har med Fadern. När vi lär känna Sonen kommer vi också att lära känna Fadern. Faderns och Sonens enhet, det
att Sonen bor i den heliga Anden hos sina egna, samt de troendes
enhet är en central del av Guds plan om vilken de kristna vittnar:
”Jag är i dem och du i mig, de skall fullkomnas och bli ett. Då skall
världen förstå att du har sänt mig.” (Joh. 17:23)
Vi har en gemensam kallelse att förkunna evangelium om Kristus.
Detta sker särskilt i vårt eget land, men vår kallelse sträcker sig ända
till världens ände. I dagens Finland utmanas vårt vittnesbörd av att
människornas kunskap om den kristna trons grunder tunnas ut och
av att man i allt ökande grad eftersträvar en känsla av tillfredsställelse genom egoistiska och konsumtionsorienterade livsmönster. Å
andra sidan kan vårt vittnesbörd inte riktas enbart till detta samhälle och dess behov just nu utan vi måste också tillsammans granska
vad Gud vill säga alla människor i alla tider. Därför har vi som lutheraner och metodister velat fördjupa oss i grunderna för vår tro
och samtala om vem vi är som kristna, vad våra kyrkor lär om frälsningens gåva samt på vilket sätt Guds frälsnings gåva kommer oss
till del. Det lärosamtal som vi redogör för i denna rapport utforskar
våra kyrkors djupaste identitet. Enligt vår övertygelse är just ett sådant samtal betydelsefullt och givande såväl för de kristnas enhet
som för vårt gemensamma vittnesbörd.
83
Rapportens inledning
Ett möte mellan olika kyrkor kan dock inte ske enbart i form av teologiska lärosamtal. Kristi förbön kallar oss också till ett gemensamt
andligt liv, till att gemensamt höra ordet och till gemensam bön.
Som lutheraner och metodister har vi med varandra delat det som
vi själv har fått och så hjälpt varandra att allt bättre lära känna de
rikedomar som är fördolda i Kristus.
Att mötas betyder även försoning. I Finland har goda relationer rått
mellan de lutherska och de metodistiska kyrkorna. På många orter
har man redan i decennier sökt inbördes enhet som en del av den
gemensamma ekumeniska rörelsen inom kyrkorna. Andra situationer har igen lämnat smärtsamma minnen. I våra kyrkor har det
inte alltid funnits förtroende för den andra kyrkans tro eller uppriktigheten i dess praxis. Gud, som har försonat världen med sig själv,
gör oss ändå till sändebud som tillsammans kungör försoningen i
Kristus (2 Kor 5:18-20). Vår gemensamma tro på Kristus ger oss
också en försoning inbördes.
Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland, kyrkan Suomen metodistikirkko samt Finlands svenska metodistkyrka påbörjade lärosamtalen hösten 2002. Sammanlagt möttes kyrkorna till överläggningar
nio gånger fram till år 2007. Då dessa överläggningar är slutförda,
uttalar vi gemensamt vårt tack till Gud, som ledsagat oss att som lutheraner och metodister bättre lära känna varandra. För våra kyrkor
lägger vi för prövning fram de steg mot en närmare enhet som finns
i slutet av vår rapport.
Helsingfors, den 13 september 2007
Samuel Salmi
Tapani Rajamaa
biskop
pastor
84
Tom Hellsten
distriktsföreståndare
Rapportens inledning
Delegationsmedlemmarna:
Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland
Biskop Samuel Salmi
Domprost Simo S. Salo
Docent Sammeli Juntunen
Teol.mag. Minna Hietamäki
Teol.dr Mårten Björkgren
Docent Matti Repo
Kyrkan Suomen metodistikirkko
Distriktsföreståndare Timo Virtanen
Pastor Tapani Rajamaa
Diakon Pirjo Pöllänen
Finlands svenska metodistkyrka
Biskop Hans Växby (2002-2005)
Distriktsföreståndare Tom Hellsten
Chefredaktör Jan-Erik Andelin
Teol.dr Leif-Göte Björklund (2005-2007)
Sekreterare för överläggningarna var Kyrkostyrelsens sekreterare
för teologi, docent Matti Repo.
I överläggningarna deltog också pastor Timo Helenius, biskopens i
Uleåborgs stift teologiska sekreterare.
85
Kapitel 1
1. Lutheraner och metodister på väg mot enhet
1.1 Gemensam tro och gemensam kallelse
1.1.1 Våra kyrkors bekännelsegrund
1 Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland samt kyrkan Suomen
metodistikirkko och Finlands svenska metodistkyrka grundar sin
tro på Bibelns profetiska och apostoliska skrifter. Såväl lutheraner
som metodister erkänner även urkyrkans ekumeniska trosbekännelser.
2 De evangelisk-lutherska bekännelseskrifterna nämner som
trosbekännelse den apostoliska trosbekännelsen, den nicenska trosbekännelsen och den athanasianska trosbekännelsen.1 Metodistkyrkornas The Book of Discipline nämner den nicenska trosbekännelsen, den kalkedonska trosbekännelsen samt den apostoliska trosbekännelsen.2
3 I tillägg till de ekumeniska bekännelserna hänvisar Evangelisklutherska kyrkans i Finland kyrkolag och kyrkoordning till Augsburgska bekännelsen samt till de övriga bekännelseskrifter som
intagits i lutherska kyrkans Konkordieboken.3 I metodistkyrkornas
bekännelsegrund ingår inte en samling som begränsats på samma
sätt, utan Book of Discipline bär en prägel av bekännelseskrift med
1 Evangelisk-lutherska bekännelseskrifterna, Jyväskylä 1990, 41–46.
2 The Book of Discipline of the United Methodist Church in Northern
Europe, 2001 § 101–103.
3 KL 1:1, KO 1:1.
86
Lutheraner och metodister på väg mot enhet
de trosartiklar som formats ur Englands anglikanska kyrkas dokument Articles of Religion samt ur vissa av Wesleys skrifter (Sermons
on Several Occasions, Explanatory Notes Upon the New Testament).4
4 Våra kyrkors gemensamma trosgrund kallar oss att bedjande
arbeta för att uppnå en inbördes enhet. Detta ger oss möjligheten
att föra teologiska samtal, genom vilka vi kommer att lära känna
oss själva och varandra i ljuset av våra egna kyrkors lärotradition.
På vägen mot enhet granskar vi samstämmigheten i våra trosläror
och urskiljer olikheterna i dem, men vi utvärderar även om dessa är
faktorer som skiljer åt våra kyrkor.
1.1.2 Vår gemensamma tro på en treenig Gud
5 Gemensamt med den övriga kristenheten bekänner lutheraner
och metodister tron på en treenig Gud. Enligt urkyrkans ekumeniska bekännelser är Gud Fader, Son och Helig Ande. Gud är en, men
han har uppenbarat sig själv i tre personer. Tron på Fadern, Sonen
och den heliga Anden bildar en helhet, i vilken den frälsning som
Gud berett ges oss genom varje persons handlingar. Bekännelsen uttrycker tro på Guds frälsningsverk som Fader, Son och helig Ande.
6 Vår tids internationella ekumeniska rörelse yttrar följande om
den treenige Gudens frälsningsverk: ”De kristna tror att den ’ende
sanne Guden’, som gjorde sig känd för Israel, slutgiltigt har uppenbarat sig `i honom som du har sänt` nämligen Jesus Kristus (Joh
17:3). De tror även att Gud i Kristus själv försonade hela världen
med sig (2 Kor 5:19) och att Gud genom sin heliga Ande ger ett nytt
och evigt liv till alla, som genom Kristus sätter sin tillit till honom.” 5
4 Book of Discipline § 102–103.
5 Confessing the One Faith. An Ecumenical Explication of the Apostolic
Faith as it is Confessed in the Nicene-Constantinopolitan Creed (381),
WCC, 1991, 139pp.
87
Kapitel 1
1.1.3 Kyrkans enhet och gemensamma bekännelse
7 Den inbördes enheten mellan Fadern och Sonen och den heliga
Anden utgör grunden för enheten mellan våra kyrkor. Vår tro på
den treenige Guden gör oss delaktiga av frälsningens fullhet, som
Gud ger oss i sina tre personer. Vi känner Gud som en älskande
Fader genom hans Son i den heliga Anden. Genom vår tro hör vi
samman i den enhet som råder mellan Guds personer. Så blir vi
också delaktiga av vår treenige Guds missionsuppdrag: Fadern sände sin Son, Sonen sänder sin kyrka och ber Fadern sända den heliga
Anden. Så grundar sig kyrkans enhet och kallelse att vittna på Treenighetens enhet. Vi instämmer i orden i Borgådeklarationen:
8 ”Vi har kommit att se klarare, att vi inte är främlingar för varandra ’utan äger samma medborgarskap som de heliga’ och har… hem
hos Gud… har ’fogats in i den byggnad som har apostlarna och profeterna till grund och Kristus Jesus själv som hörnsten’ (Ef 2:19–20).
Genom Guds nåds gåva har vi dragits in i Guds viljas sfär, han som
med sig vill försona allt som han har skapat och upprätthåller (2 Kor
5:17–19) för att befria skapelsen från allt slaveri (Rom. 8:19–22) och
sammanfatta allting i enhet med sig själv (Ef 1:9–). Guds yttersta
syfte och uppdrag i Kristus är återställandet och förnyelsen av allt
vad han har gjort, Guds rikes tillkomst i dess fullhet.”6
6 Borgå-deklarationen § 14.
88
Lutheraner och metodister på väg mot enhet
1.2 Överläggningar och överenskommelser
1.2.1 Lutherska världsförbundet – Metodistkyrkans
världsråd 1984
9 Lutheraner och metodister har både på nationell och internationell nivå fört överläggningar som har lett till överenskommelser.
Lutherska världsförbundets och Metodistkyrkans världsråds gemensamma kommission förde åren 1979-1984 överläggningar, över
vilka en slutrapport publicerades under titeln The Church: Community of Grace.
10 Betydelsefull enighet uppnåddes i fråga om många lärostycken
men skillnader i synsätt sågs också ifråga om begreppen rättfärdiggörelse och helgelse. Metodisterna betonade Guds förekommande nåd,
som förbereder människan att möta Guds rättfärdiggörande nåd.
Lutheranerna å sin sida framhöll att Gud fullständigt och alltfort
förlåter synderna, vilket innebär att de kristna hela tiden är beroende av Guds rättfärdiggörande nåd. Medan lutheranerna framhöll att
de kristna samtidigt är rättfärdiggjorda och syndiga (simul iustus et
peccator), lade metodisterna större vikt vid den helgelse som följer
av rättfärdiggörelsen.
11 Skillnader upptäcktes även i uppfattningarna om dopet och
nattvarden. Lutheranerna ansåg att dopet är nödvändigt för frälsningen, metodisterna ansåg för sin del att Guds förekommande nåd
verkar oberoende av människors handlingar. Lutheranerna betonade Kristi verkliga närvaro (realpresens) i nattvardens blod och
vin, oberoende av mottagarens tro; även metodisterna ansåg att
Kristus är närvarande och ger sin kropp och sitt blod genom bröd
och vin till alla som i tro tar emot dem. Enligt slutrapporten var
skillnaderna dock inte sådana att man med stöd av dem kunde anse
kyrkornas uppfattningar vara inbördes oförenliga.
89
Kapitel 1
12 Världsförbundens gemensamma kommission ansåg att dialogen hade lett i riktning mot en större enhet i tro, vittnesbörd och
tjänst. Kommissionen beslöt att rekommendera steg i riktning mot
full enhet i ord och sakrament och att medlemskyrkorna som första
steg offentligt skulle utöva predikstolsgemenskap och gästfrihet vid
nattvarden.
1.2.2 Tyskland 1987
13 Tyska förbundsrepublikens och Väst-Berlins evangeliska metodistkyrka (EmK) samt Tysklands förenade evangelisk-lutherska kyrka (VELKD) förde överläggningar åren 1980-1982 samt 1985. Som
ett resultat av detta tillkom dokumentet Vom Dialog zur Kanzel- und
Abendmahlsgemeinschaft, på basis av vilket EmK ja VELKD år 1987
kom överens om ömsesidig predikstols- och nattvardsgemenskap.
14 Dialogen fördes till en del samtidigt som världsförbundens
överläggningar fördes. I predikstols- och sakramentsgemenskapen
ansåg man sig även ha erkänt ömsesidig ordination. Teman som ansågs vara av sådan karaktär att de inte skilde åt kyrkorna, lämnade
man att utredas vid kommande dialoger.
1.2.3 Österrike 1990
15 Efter överläggningarna i Tyskland ingick man även i Österrike
avtal mellan den lutherska och den reformerta kyrkan samt metodistkyrkan. Evangelische Kirche Augsburgischen Bekenntnisses godkände i maj 1990 en deklaration, i vilken man hänvisar till resultaten
av den dialog världsförbunden fört och tillkännager ömsesidig predikstols- och altargemenskap. I deklarationen erkänns även ömsesidig ordination. Återstående skillnader i synsätt anser man inte ha
karaktären av någonting som skiljer kyrkorna åt.
90
Lutheraner och metodister på väg mot enhet
1.2.4 Sverige 1993
16 Svenska kyrkan och Metodistkyrkan i Sverige började sina överläggningar år 1979. Det första skedet avslutades år 1985 med en rekommendation om att kyrkorna skulle ingå full förkunnelse- och
sakramentsgemenskap samt ömsesidigt erkänna varandras ordination. Dialogen fortsatte åren 1990-1991 med att man preciserade
och utvidgade den tidigare arbetsgruppens resultat. Särskild uppmärksamhet fästes vid rättfärdiggörelsen och helgelsen.
17 År 1993 beslöt Svenska kyrkans kyrkomöte att genomföra de sex
åtgärder som delegationen föreslagit: 1) gemensamma gudstjänster,
där sakramenten förvaltas, kan firas under ledning av antingen en
äldste som ordinerats av Sveriges metodistkyrka eller av en präst i
Svenska kyrkan, 2) om en präst i någondera av kyrkorna övergår till
tjänst i den andra ordineras han eller hon inte på nytt, 3) möjlighet
öppnas för den andra kyrkans präster eller biskopar att assistera vid
präst- eller biskopsvigning, 4) vardera kyrkan behåller sin självständighet, 5) möjlighet öppnas för samarbete med den andra kyrkan, 6)
en ordinerad präst som söker en tjänst som präst i den andra kyrkan
skall prövas i fråga om utbildning och lämplighet och bör avlägga
prästed inför biskopen och domkapitlet eller på motsvarande sätt
avge en lojalitetsförsäkran. Kyrkomötets läronämnd ansåg att man
inte vid dialogerna uppnått en så vid konsensus, att man kunde tala
om “ full förkunnelse- och sakraments­gemenskap”, utan på sin höjd
om “närmare och djupare förkunnelse- och sakraments­gemenskap
samt ett godkännande av den andra kyrkans prästvigning eller ordination av äldste”.
1.2.5 Norge 1997
18 I Norge fördes en dialog åren 1991-1994. Den resulterade i rapporten Nådens fellesskap. Namnet syftar till världsförbundens dialograpport Community of Grace. I Norge konstaterades att de dialoger
som förts mellan Lutherska världsförbundet och Metodistkyrkans
91
Kapitel 1
världsråd samt mellan Svenska kyrkan och Metodistkyrkan i Sverige
utgör en del av rapporten Nådens fellesskap och att frågor som redan
behandlats tillräckligt inte behövde öppnas för diskussion på nytt.
19 Dialoggruppen beslöt att för kyrkorna rekommendera ”en vidare kyrklig enhet”. Detta betydde bl.a. att fira nattvard tillsammans;
att vid gudstjänster och övriga pastorala förrättningar, vid biskopsvigningar, ordinationer samt vid installationer i lokala församlingar i vardera kyrkan, förhålla sig till varandras medlemmar som
till egna; att ta emot en ordinerad anställd i den andra kyrkan på
basis av kallelse och överenskommelse till att förrätta samma tjänst
i vardera kyrkan enligt gällande bestämmelser och utan ny ordination eller konsekration – då det gäller varaktiga arrangemang skall
kyrkorna följa samma premisser i fråga om lämplighet och lojalitet.
Överenskommelsen undertecknades år 1997.
1.2.6 Metodistkyrkorna i Europa och Leuenbergkonkordin
1997
20 De sex metodistkyrkorna i Europa trädde år 1997 genom ett
särskilt dokument in i en kyrklig gemenskap med de kyrkor som
hade undertecknat Leuenbergkonkordin (Joint Declaration on
Church Fellowship). Metodistkyrkorna i Norden hör sålunda till
Protestantiska kyrkogemenskapen i Europa (CPCE, tidigare Leuenbergs kyrkogemenskap), De evangelisk-lutherska kyrkorna i Finland, Sverige och på Island är observatörer i gemenskapens teologiska arbete.
1.2.7 Förenta Staterna 2005
21 I Förenta Staterna har lutheraner och metodister haft överläggningar åren 1977-1979, 1985-1987 samt 2001-2005. Vid överläggningarna drog man nytta av resultaten från dialoger som såväl
världsförbunden som de skandinaviska kyrkorna fört. Som ett re92
Lutheraner och metodister på väg mot enhet
sultat av dialogerna beslöt Amerikas evangelisk-lutherska kyrkas
(ELCA) kyrkomöte att i augusti 2005 ingå ett interimistiskt avtal om
nattvardsgemenskap med Förenade metodistkyrkan (UMC). Metodistkyrkans biskopsmöte hade godkänt delegationens förslag i maj
samma år. Det interimistiska avtalet bygger på resultatet av tidigare
förda dialoger om rättfärdiggörelsen och sakramenten. Enligt överenskommelsen är kyrkorna endast på väg mot full kommunion,
men öppnade redan nu nattvardsgemenskapen. Under de kommande överläggningarna skall man ännu samtala om helgelsen och om
fullkomlighet i kärlek samt om kyrkans ämbete.
1.2.8 Övriga viktiga ekumeniska dokument
22 År 2006 omfattade Metodistkyrkans världsråd den luthersk-katolska Gemensamma deklarationen om rättfärdiggörelsen som representanter för Lutherska världsförbundet och Påvliga rådet för kristen enhet undertecknat den 31 oktober 1999. Metodisternas beslut
fastställdes vid den gudstjänst som hölls vid världsrådets generalförsamling i Söul den 23 juli 2006. De tre parternas gemensamma
bekräftelse undertecknades av representanter för Metodistkyrkans
världsråd, Lutherska världsförbundet och Påvliga rådet för enhet.
Enligt det omfattar metodisterna de konstituerande sanningar som
i Gemensamma deklarationen framställs om rättfärdiggörelsen och
alla tre parter förbinder sig att i forskning, undervisning och predikoverksamhet fördjupa sin gemensamma uppfattning om rättfärdiggörelsen.
23 Evangelisk-lutherska kyrkans i Finland viktigaste ekumeniska
utfästelse är Borgå-deklarationen, som undertecknades år 1996,
och som förenar de lutherska kyrkorna i Norden och Baltikum
samt de anglikanska kyrkorna i Storbritannien och Irland. Överens­
kommelsen skapar en nära enhet mellan kyrkorna, i vilken kyrkorna förbinder sig att betrakta varandras döpta medlemmar som sina
egna samt att hälsa dem välkomna att ta emot sakramenten och
pastorala tjänster. De förbinder sig också till att välkomna präster
93
Kapitel 1
som vigts av biskopar, samt biskopar och diakoner att förrätta motsvarande tjänst i en annan kyrka, enligt gällande bestämmelser och
utan ny vigning.
24 Den anglikanska kyrkan i England och den brittiska metodistkyrkan har år 2003 ingått förbundet Anglican-Methodist Covenant,
i vilket kyrkorna förbinder sig att utveckla sitt samarbete. Förbundet gör det inte ännu möjligt att fira gemensam nattvard eller att
erkänna varandras ämbeten. Överläggningarna fortsätter, särskilt
ifråga om herdeämbetet. År 2005 publicerades mellanrapporten In
the Spirit of the Covenant, i vilken den teologiska grunden för kyrkornas förbund fördjupades med bibliskt och historiskt stoff. Vidare presenterades praktiska exempel på lokalt samarbete. Rapporten
granskade tre teman, som kyrkorna ser olika på, till granskning:
nattvardens element och vad man gör med överblivna element, vem
som förvaltar nattvarden, samt förutsättningarna för ömsesidig acceptans av ämbetet.
1.2.9 Betydelsen av ingångna avtal
25 Lutherska världsförbundets och Metodistkyrkans världsråds
gemensamma dokument från år 1984 har varit utgångspunkten för
överläggningarna mellan många medlemskyrkor i de båda organisationerna. Den enighet som uppnåtts på internationell nivå har
inte som sådan lett till avtal mellan lokala kyrkor. Den altar- och
predikstolsgemenskap som världsförbunden har föreslagit, har i allmänhet inte öppnats utan att kyrkorna först fört egna överläggningar sinsemellan.
26 I överläggningarna mellan lokala kyrkor har man i allmänhet
återkommit till samma teman som redan behandlats i dialogen mellan världsförbunden. Till dem hör rättfärdiggörelsen och helgelsen,
dopets och nattvardens sakrament samt kyrkan och kyrkans ämbete. Vid varje överläggning har man använt stoff från tidigare förda
dialoger, som dock också har fördjupats. Vid varje dialog har man
94
Lutheraner och metodister på väg mot enhet
också konstaterat att kyrkornas uppfattning i dessa frågor förblir
olika, men så att skillnaderna i allmänhet inte har ansetts skilja kyrkorna åt.
27 De flesta stora lutherska kyrkor har ingått avtal med den metodistkyrka som verkar i landet. Överenskommelserna gäller vanligtvis en ömsesidig altar- och predikstolsgemenskap. Kyrkorna erkänner varandras ämbeten och sakrament och medlemmarna kan delta
i nattvarden i vardera kyrkan. Då en präst övergår i tjänst i den andra kyrkan vigs han eller hon inte på nytt. I överenskommelser som
är mera vidsträckta bestäms även under vilka andra förutsättningar
en präst kan ta emot en tjänst i den andra kyrkan.
28 År 2006 godkände också metodisterna deklarationen om
rättfärdiggörelseläran, vilket har gjort det möjligt att nå ett djupare samförstånd. Lutheraners och metodisters olika uppfattning om
den förekommande nåden och den fullkomliga helgelsen har förorsakat spänning i varje tidigare dialog.
29 De ovan nämnda dialogerna är riktgivande för överläggningarna mellan Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland, kyrkan Suomen
metodistikirkko och Finlands svenska metodistkyrka. Ur dem växer
å ena sidan en kallelse till enhet, men av dem ser man samtidigt
vilka teman som förutsätter en grundlig teologisk diskussion. Sådana är först och främst frågorna om rättfärdiggörelsen och helgelsen
samt frågan om hur den rättfärdiggörande tron föds. Till dessa hör
också frågorna om dopet och nattvarden, som också är förbundna
med frågorna om kyrkan och kyrkans ämbete. Allt detta påverkar
förutsättningarna för hur vi som lutheraner och metodister kan
komma till en närmare enhet och ge ett gemensamt vittnesbörd om
vår tro.
95
Kapitel 2
2. Rättfärdiggörelsen och tron
2.1 Människans behov av frälsning
30 Vi bekänner gemensamt att alla människor föds till världen
syndiga och står i skuld inför Gud. De kan därför inte enbart som
människor av naturen leva i gemenskap med Gud eller komma till
himmelen. Guds avbild (imago dei), som hör samman med att vara
människa, har fördärvats. Därför behöver vi den frälsning som Jesus
Kristus, Guds ende Son, född till människa, i sin död och uppståndelse har gett mänskligheten. Denna frälsning är redan i en bemärkelse fullkomlig, då den har fullbordats i Kristi uppståndelse, före
oss och utom oss. Varken för människan som individ, eller för kyrkan, är frälsningen dock ännu fullkomlig. Ur denna synvinkel är det
nödvändigt att den frälsning som Kristus fullkomligt utverkat till
alla människor kommer varje individ till del och att de inlemmas i
Kristi församling.
31 Enligt lutheranerna är mänskligheten av naturen så djupt syndig och avskild från Gud att människan inte av naturen är utrustad med förmåga att oförvanskat vända sig till Gud, tro på honom
på ett frälsande sätt eller ”avgöra sig” för att ta emot den frälsning
som Kristus utverkat. Med naturlig utrustning avses i detta sammanhang det som människan är som biologisk, psykisk och social
varelse, utan den gudsgemenskap som genom nådemedlen förnyar
mänskligheten. Människan kan dock av naturen och genom de livsöden som hör samman med att vara människa bli medveten om
Guds existens, om gott och ont samt om hur etiken hör samman
med Guds vilja. En sådan naturlig kunskap om en gud är dock inte
en frälsande tro. Om Gud inte särskilt verkar i nådemedlen, leder
mänsklighetens naturliga kunskap om Gud antingen till en felaktig
egenrättfärdighet, skuld eller en förtvivlan över att man upplever
96
Rättfärdiggörelsen och helgelsen
Gud som frånvarande. När människan tror evangelium om Kristus
handlar det om en tro som Guds Ande har skapat i människan. Ett
personligt element finns nog i denna tro i det att människan mottar
Kristus för sin egen del. När lutherdomen medger detta, härleder
den dock inte detta från Guds allmänna verkan i människans natur,
utan från den särskilda verkan genom nådemedlen.
32 Även metodisterna anser att mänskligheten är förtappad om
den lever utan Kristus och tron på honom. Teologiskt ser metodisterna inte människans tillstånd innan hon tror på Kristus riktigt så
dystert som lutheranerna. Enligt metodisterna har Kristus genom
sitt frälsningsverk utverkat Guds förbarmande åt mänskligheten. I
metodistisk teologi uttrycks detta i allmänhet med begreppet ”förekommande nåd” (prevenient grace). Med förekommande nåd avses
längtan efter gemenskap med Gud. Det avser inte en sådan naturlig
kunskap om Gud som skulle göra det möjligt att ”avgöra sig”. Den
förekommande nåden är snarare det att Gud tar tag i individen, talar till människan och gör henne medveten om Gud och att hon
behöver frälsning. Tolkad så är metodismens ”förekommande nåd”
inte semipelagianism.
2.2 Naturlig gudskunskap och rättfärdiggörande tro
33 Mellan våra kyrkosamfunds traditioner finns en skillnad i hur
vi tänker oss att den rättfärdiggörande tron föds. Skillnaden är ändå
inte särskilt stor om man beaktar följande synpunkter:
34 Båda kyrkosamfunden anser att evangelium och nådemedel
obetingat behövs för att en frälsande tro skall födas; utan dem kan
den mänskliga naturen på grund av sitt syndafördärv inte uppnå gemenskap med Gud. Visserligen tänker metodisterna sig att Gud inte
är bunden vid nådemedelsordningen – i synnerhet inte då det är
omöjligt att använda sig av dem – utan Gud kan verka tro på det sätt
97
Kapitel 2
han vill. Trots det anser också metodisterna att kyrkan i sin praktiska verksamhet är bunden vid att tron föds genom nådemedlen.
35 Båda kyrkosamfunden lär att människorna redan före evangelium och nådemedel har någon form av kunskap om, och inser sitt
ansvar inför, Gud. Inom lutherdomen beskrivs mänsklighetens naturliga kunskap om Gud t.ex. genom att säga att människan av naturen har kunskap om Guds existens och Guds naturliga lag. Detta
kallas i allmänhet inte ”Guds nåd” utan snarare ”Guds lag”. Inom
lutherdomen är begreppet nåd reserverat för Guds förbarmande
och förnyande verk, som sker genom tron på Kristus. Oberoende
av den terminologiska skillnaden kan lutherdomen instämma i metodisternas lära om Guds särskilda tilltal som kan ske i den enskildes liv också före den tro som skapas av nådemedlen. Luther lär till
exempel att den heliga Anden verkar så att lagen avslöjar synden. I
luthersk pietism har man talat om ett sådant tilltal med begreppet
”besökelsetid”. På ett motsvarande sätt talar metodistisk teologi om
naturlig kunskap om Gud och om förekommande nåd.
36 Båda kyrkorna lär ytterligare att det till tron på Kristus också
hör ett element som är personligt för människan och som hänför sig
till henne vilja. Trons uppkomst är dock uttryckligen Guds och hans
evangeliums verk i människan.
37 Metodismen och lutherdomen frestas på olika sätt att betona
frågorna om den personliga viljan och trons uppkomst fel. Inom
metodismen, liksom inom all väckelsekristendom (även i den lutherska kyrkans väckelserörelser), ligger faran i den lära som betonar
den personliga trosavgörelsen så att den förringar människans syndafördärv och ger åhörarna en bild av att att tron är deras eget beslut
och inte en gåva som föds av att höra evangelium. Inom lutherdomen är faran ett tänkesätt som betonar att Gud ensam verkar så att
aspekten på en personlig tro, att man för egen del tar emot nåden,
förnekas som en orätt synergism. Då glömmer man att huvudtemat
för Jesu predikan var ”Guds rike är nära. Omvänd er och tro på budskapet”. Botpredikan förutsätter alltså inte synergism, det vill säga
om predikan inte bara innehåller den ovillkorliga omvändelsen (la98
Rättfärdiggörelsen och helgelsen
gen) utan också förkunnelsen om Kristi fullbordade försoningsverk
(evangelium) och betingelsen att tron skapas av själva det förkunnade ordet, inte av människans viljebeslut. Om våra kyrkosamfund tar
avstånd från dessa båda ytterligheter, finns ingen meningsmotsättning i denna fråga mellan oss.
2.3 Rättfärdiggörelse för Kristi skull, av nåd, genom
tro
38 ”Det är vår gemensamma tro att rättfärdiggörelsen är ett verk av
den treenige Guden. Fadern har sänt sin Son i världen för att rädda syndare. Kristi människoblivande, död och uppståndelse utgör
rättfärdiggörelsens grund och förutsättning. Därför innebär rättfärdiggörelsen att Kristus själv är vår rättfärdighet och att vi enligt Faderns vilja genom den heliga Anden blir delaktiga av den. Tillsammans bekänner vi: Det är av nåd allena och genom tron på Kristi
frälsningsgärning och inte på grund av någon vår förtjänst som vi
accepteras av Gud och mottar den heliga Anden, som förnyar våra
hjärtan och som rustar oss för och kallar oss till goda gärningar.”7
39 Vi bekänner gemensamt att den syndiga människan rättfärdiggörs av nåd när hon tror på Guds frälsningsgärning i Kristus.
Båda våra kyrkosamfund lär också att en rättfärdiggörande tro inte
endast är en förlitan på Guds nåd (fides qua), utan att den också
innefattar det innehållsliga budskap om Kristus, som berättar i vem
och i vilka frälsningsverk Gud har skänkt sin nåd till mänskligheten
(fides quae).
7 Den gemensamma deklarationen om rättfärdiggörelsen, 15.
99
Kapitel 2
2.4 Rättfärdiggörelse: att få förlåtelse av synder och
bli rättfärdiggjord
40 Våra kyrkosamfund använder delvis olika terminologi då vi talar om frälsningen. Den lutherska terminologin har dessutom under
århundradenas gång förändrats. Till exempel begreppet ”helgelse” i
förklaringen till III trosartikeln i Luthers stora katekes skiljer sig från
samma begrepp i senare lutherdom. På motsvarande sätt innefattar
begreppet ”rättfärdiggörelse” enligt nyare finländsk Luther-forskning
mera än samma begrepp betyder i Konkordieboken. Av dessa orsaker
har metodismen och lutherdomen ofta haft svårt att förstå varandra.
Den teologiska forskningen och de ekumeniska överläggningarna
under de senaste åren visar dock att det till en stor del varit fråga om
ett terminologiskt missförstånd. Det är nämligen uppenbart att båda
kyrkosamfunden har velat lära att det ovillkorligt hör två aspekter till
den rättfärdiggörelse som Kristus utverkat till mänskligheten; syndernas förlåtelse och ett nytt liv i gemenskap med Gud.
41 Således kan vi med den Gemensamma deklarationens ord gemensamt konstatera att ”Gud av nåd förlåter människan hennes
synd och samtidigt befriar henne från syndens förslavande makt
och skänker henne det nya livet i Kristus. När människan genom
tron har del i Kristus tillräknar Gud henne inte hennes synder och
verkar i henne en aktiv kärlek genom den heliga Anden. De båda
aspekterna i Guds nådeshandlande får inte skiljas från varandra. De
hör samman på det sättet att människan i tron förenas med Kristus
som i sin person är vår rättfärdighet (1 Kor 1:30): såväl syndernas
förlåtelse som Guds helgande närvaro.”8
42 Då man talar om rättfärdiggörelse i denna bemärkelse, innefattar den såväl förlåtelsen (s.k. forensisk rättfärdiggörelse) som det
nya livet i Kristus (s.k. effektiv rättfärdiggörelse). Kyrkosamfunden är
eniga om detta.
8 Den gemensamma deklarationen om rättfärdiggörelsen, 22.
100
Rättfärdiggörelsen och helgelsen
2.4.1 Särskilda lutherska betoningar
43 För lutheranerna är det viktigt att betona att människan endast
i förening med Kristus har den rättfärdiggörelse som nämns ovan.
Syndernas förlåtelse och det nya livet blir aldrig människans egna
egenskaper, utan det är fråga om en rättfärdiggörelse som kommer
utifrån och räknas människan till godo. Inte heller blir rättfärdiggörelsen som en förnyelse någonsin människans egen egenskap eller
tillstånd; hennes liv förnyas endast i trosgemenskapen med Kristus.
44 Lutheranerna säger att den kristna människan samtidigt är
”rättfärdig och syndare” (simul iustus et peccator). Metodisterna
instämmer i detta uttryck, när det används i samma bemärkelse som
i Gemensamma deklarationen om rättfärdighet: ”han är helt och hållet rättfärdig eftersom Gud genom Ordet och sakramenten förlåter
hans synd och tillsäger honom den Kristi rättfärdighet, som i tron
blir hans egen och som i Kristus gör honom rättfärdig inför Gud.
När han ser på sig själv genom lagen finner han dock att han samtidigt är helt och hållet syndare och att synden ännu bor i honom
(1 Joh 1:8, Rom 7:17, 20). Han förtröstar ständigt på nytt på falska
gudar och älskar inte Gud med den odelade kärlek som Gud som
hans skapare kräver av honom (5 Mos 6:5; Matt 22:36-40 med paralleller). Detta motstånd mot Gud är som sådant verkligen synd.”9
Trots sin rättfärdiggörelse och gemenskap med Kristus är den kristna människan helt och hållet syndig ända till sin död.
45 Man bör dock lägga märke till att den ovan nämnda s.k. simulaspekten inte ger den fulla bilden av den lutherska läran om rättfärdiggörelsen. Lutheranerna lär även att syndens trälbindande kraft
av Kristi förtjänst har brutits från den kristna människan då hon
genom nådemedlen och tron lever i gemenskap med Kristus. ”Synden är inte längre något som ’behärskar’ den kristne eftersom den
är ’behärskad’ av den Kristus som den rättfärdiggjorde är förenad
9 Den gemensamma deklarationen om rättfärdiggörelsen, 29.
101
Kapitel 2
med genom tron.”10 Om den kristna människan betraktas ur denna
synvinkel måste man säga att hon dels lever rättfärdiggjord och dels
som syndare (partim iustus – partim peccator). Ur denna synvinkel
kan man enligt den lutherska läran säga att den kristna människan
kan och även fortsättningsvis bör förkovra sig i sin rättfärdiggörelse.
Detta betyder att hennes Kristus-gemenskap fördjupas; för att hon
allt djupare känner sig syndig behöver hon allt mer ta sin tillflykt
till Kristus och överge sina egna försök att i egen kraft vara god nog
inför Gud.
2.4.2 Särskilda metodistiska betoningar
46 Också metodisterna framhåller att syndernas förlåtelse är det
primära för den kristna människan. Detta uttrycker de t.ex. genom
att säga att det kristna livets början och grund är rättfärdiggörelse
genom tro, för Kristi frälsningsverks skull. Trots det är också den
inre aspekten på rättfärdiggörelsen, som någonting som är närvarande i den kristna människan (som ovan beskrevs med termen
”nytt liv”) betydelsefull. Den kristna människan har i sin tro övergått i ett nytt reellt helgat tillstånd, i vilket hon ständigt förkovras.
Detta uttrycks t.ex. genom att säga att ”rättfärdiggörelsen är början på det kristna livet, men helgelsen är dess innehåll” eller genom
att säga att syftet med den frälsning Kristus hämtat, är att återställa
Guds ursprungliga avbild i människan (imago dei, se ovan 30 §).
47 Metodisterna framhåller också mera än lutheranerna att det
förnyande verk som Gud gör i den troende människan är fortgående och att hon kontinuerligt bör förkovras i det. John Wesley talade
i detta sammanhang ofta om att vara ”fullkomlig i kärlek”, vilket den
kristna människan skulle sträva efter att vara. En teleologisk synvinkel som var kännetecknande för Wesley återfinns i Johannes första
brev: ”Mina kära, nu är vi Guds barn men det har ännu inte blivit
uppenbart vad vi kommer att bli. Vi vet dock att när han uppenbarar
10 Den gemensamma deklarationen om rättfärdiggörelsen, 29.
102
Rättfärdiggörelsen och helgelsen
sig kommer vi att bli lika honom, ty då får vi se honom sådan han
är.” (1 Joh. 3:2)
2.4.3 Terminologiskt klargörande av ”rättfärdiggörelse”
och ”helgelse”
48 I våra överläggningar har det blivit nödvändigt att precisera terminologin noggrannare än vad vi är vana vid i våra kyrkor. I detta
dokument avses med termen ”rättfärdiggörelse” den del av frälsningen genom vilken människan lever i gemenskap med Gud och av
vilken det beror om hon kommer till himmelen. Så som tidigare
nämnts ingår två aspekter i rättfärdiggörelsen; syndernas förlåtelse
(forensisk rättfärdiggörelse) och nytt liv i Kristus (effektiv rättfärdighet). Termen “helgelse” reserveras för att betyda de verkningar
som rättfärdiggörelsen åstadkommer hos den kristna människan,
såsom nya handlingar, vanor, tankar, känslor och karaktärsdrag som
behagar Gud. Båda kyrkosamfunden kan då vara ense om att såväl
rättfärdiggörelse som helgelse hör till den frälsning som Gud ger
människan i Kristus.
49 I ljuset av klargörandet ovan ser vi att skillnaderna i våra kyrkosamfunds betoningar inte är betydande, ifall man observerar följande:
50 Den lutherska parten bör observera att metodisterna inte nödvändigtvis använder begreppet ”helgelse” (beskrivet i § 46) på samma sätt som inom den lutherska ortodoxin eller pietismen. Inom
den senare förstås ”helgelsen” som tankar, känslor, handlingar och
vanor som är enligt Guds vilja och som gudsgemenskapen genom
tron verkar i den kristna människan. Om metodisterna med pågående helgelse avser enbart detta kan lutheranerna inte förena
sig i deras åsikt om att ”rättfärdiggörelsen är början på det kristna
livet, men helgelsen dess innehåll”. Enligt luthersk uppfattning är
syndernas förlåtelse och gemenskapen med Kristus i den heliga
Anden det kristna livets väsentliga innehåll, inte vandringen enligt
103
Kapitel 2
Guds vilja i oss, vilken visserligen är viktig, men ändå inte vårt livs
källa.
51 Metodisternas uppfattning om helgelsen som det kristna livets
innehåll skall förstås i samma bemärkelse som Luther, när han i sin
Stora katekes skriver: “Därför är att helga ingenting annat än att föra
till Herren Kristus för att mottaga denna gåva, något som vi av oss
själva icke skulle förmå.”11 Metodismens lära om helgelsens nödvändighet skall förstås i förhållande till 1700-talets lutherska lära om
rättfärdiggörelsen och den bakgrund detta ger. Zinzendorf opponerade sig t.ex. mot Wesley på ett sätt som inte var förenligt med
Luthers synsätt. För Zinzendorf var rättfärdiggörelsen endast forensisk och han förnekade Luthers tanke om ett nytt liv i Kristus som
en väsentlig del av läran om rättfärdiggörelsen. Det är förståeligt att
Wesley inte godkände en sådan lära utan betonade, till skillnad från
Zinzendorf, att förnyelsen hörde samman med rättfärdiggörelsen.
52 Den metodistiska parten bör observera att då lutheranerna betonar att frälsningen uttryckligen är rättfärdiggörelse, avser de inte
längre med detta det samma som lutherdomen avsåg under Zinzendorfs tid. Då lutheranerna talar enligt den terminologi som används
efter dokumentet Gemensamma deklarationen om rättfärdiggörelsen, innefattar de även i rättfärdiggörelsen det nya liv som gemenskapen i Kristus skapar.
2.5 ”Att växa i rättfärdiggörelse”
53 Då de terminologiska klargörandena ovan är gjorda kan vi vara
eniga om att rättfärdigheten å ena sidan är en ovillkorlig verklighet
som inte beror av den kristna människans eget tillstånd (förlåtelse-aspekten), å andra sidan en förnyelse som är närvarande i den
11 Stora katekes, andra del, 39.
104
Rättfärdiggörelsen och helgelsen
kristna människan (nytt liv i Kristus-aspekten), som hela tiden skall
utvecklas och bli bättre. Metodisterna anser att rättfärdiggörelsen är
”frälsningens början” och allt som följer efter det är ”helgelse”, vilket
betyder tillväxt i tron och i att känna Kristi nåd.
54 Lutheraner och metodister lär gemensamt att den kristna människan växer i rättfärdiggörande tro när hon tar sin tillflykt till Kristus. Enligt lutheranerna hör den så kallade partim iustus, partim
peccator-aspekten till rättfärdiggörelsen. Metodisternas lära om att
den kristna växer i att äga frälsningen och knyts till Kristus allt fastare, är en fråga som lutheranerna kan godkänna, även om den har
behandlats i ringa mån. Den så kallade spiritualitet som under de
senaste decennierna väckt intresse i den lutherska kyrkan talar om
en längtan efter en sådan självupplevd och allt djupare medvetenhet
om Kristus och hans Andes närvaro som metodisterna avser när de
talar om att växa i tron.
2.6 Att helgas och att växa i helgelsen som följd av
rättfärdiggörelsen
55 Båda kyrkosamfunden lär att också den helgelse som följer på
rättfärdiggörelsen hör till den kristna människans liv, dvs. att det
i hennes sinne, tankar, motiv, känslor och handlingar sker en förändring till det bättre. Som en följd av rättfärdiggörelsen (syndernas förlåtelse och det nya livet i Kristus) börjar den kristna i allt
högre grad avsky synden och istället älska Gud och hans vilja. Detta
får sitt uttryck i nya kärleksgärningar i förhållande till hennes nästa
och i en ny lydnad och kärlek i förhållande till Gud och hans vilja
(helgelse).
56 Båda kyrkosamfunden anser att helgelsen är en naturlig följd
av rättfärdiggörelsen. Båda framhåller vi goda gärningar och ”en ny
lydnad”. Även om lutheraner och metodister är av samma åsikt om
105
Kapitel 2
detta finns det skillnader i deras teologiska terminologi när de vardera strukturerar förhållandet mellan rättfärdiggörelse och helgelse.
För att värna om rättfärdiggörelsen som en Guds gåva har lutheranerna betonat att den helgelse som följer av rättfärdiggörelsen inte
är en del av den frälsande tron; för att understryka den kristnas förnyelse har metodisterna betonat att helgelsen är en väsentlig del av
frälsningen som helhet. Dessa betoningar stiger ur respektive olika
synvinklar och utesluter inte varandra. Båda samfunden anser att
helgelsen hör samman med den frälsande tron.
57 Båda kyrkosamfunden är samtidigt ense om att helgelsen inte
får betonas på ett sådant sätt att man strävar efter att själv förtjäna
rättfärdiggörelse genom att göra goda gärningar. Rättfärdiggörelsen
är Guds verk, i vilket han gör människan ny. Den nyskapade människan gör nya gärningar i helgelse, ”av sin natur” och av tacksamhet
till Gud, inte för att förtjäna rättfärdiggörelse.
58 Wesley hänvisar till Jesu ord ”Var fullkomliga så som er fader
i himlen är fullkomlig” (Matt 5:48) och konstaterar att Herren inte
kan befalla sådant som han inte gör möjligt. Wesley konstaterar
ändå dessutom att ”kristen fullkomlighet” inte är en absolut fullkomlighet, som man inte kunde avfalla ifrån eller från vilken inte
tillväxt skulle kunna ske. Han avser snarast att ”det dubbla kärleksbudet” förverkligas i den kristna människans levnadsattityd. Nya
testamentet talar om ”fullkomlig kärlek” som ett tillstånd som är
möjligt att uppnå (1 Joh 4:16-19). Men synden förblir ändå i den
kristna människan ända till slutet (1 Joh 1:7-9). Kyrkosamfunden
kan också i denna sak lära av varandra: när lutheranerna betonar
synden får det inte kväva strävan efter en hel och bestående kärlek
till Gud och medmänniskan; Wesleys begrepp ”fullkomlig kärlek”
igen får inte skapa en föreställning om ett tillstånd på jorden, där
den kristna människan inte längre behöver se sig som fortgående
syndig.
59 Metodistkyrkans världsråd betonar i sitt utlåtande om Gemensamma deklarationen om rättfärdiggörelsen att ”hoppet att övervinna synden aldrig bör leda till ett förnekande eller underskattande av
106
Rättfärdiggörelsen och helgelsen
faran att avfalla eller tas i besittning av synden”. I detta sammanhang
citeras Johannes första brev, kapitel 1, verserna 6-9: ”Om vi säger att
vi har gemenskap med honom men vandrar i mörkret, ljuger vi och
handlar inte efter sanningen Men om vi vandrar i ljuset, liksom han
är i ljuset, då har vi gemenskap med varandra och blodet från Jesus,
hans son, renar oss från all synd. Om vi säger att vi är utan synd bedrar vi oss själva och sanningen finns inte i oss. Om vi bekänner våra
synder är han trofast och rättfärdig, så att han förlåter oss synderna
och renar oss från all orättfärdighet.”12
2.7 Frälsningsvisshet
60 Ett väsentligt drag i den metodistiska teologin är läran om frälsningsvissheten. Den teologiska utgångspunkten för den är snarast
Romarbrevets 8:e kapitel, enligt vilket Guds barn har fått Guds
Ande. ”Anden själv vittnar tillsammans med vår ande att vi är Guds
barn” (Rom 8:16). Den troendes ande förenar sig med den heliga
Andens vittnesbörd och övertygar henne om frälsningen.
61 Metodismen betonar mer än lutherdomen den subjektiva upplevelsen, men grunden för trosupplevelsen är objektiva fakta om föremålet för tron. Wesley presenterar fyra sanningskriterier; bland
dem finns, efter Bibeln som är primär, förutom förståelsen och traditionen, även upplevelsen. Då metodismen sägs vara ”upplevelseteologi”, avser den inte i första hand att betona känsloupplevelsen,
utan poängterar den inre vissheten. ”Frälsningsvissheten” har heller
ingenting att göra med predestination. Som bäst är den ”jubel över
frälsningen” som i den metodistiska gudstjänsten uppenbarar sig
som glädje över att uppleva ”den närvarande frälsningen”.
12 Methodist Statement on the Joint Declaration on the Doctrine of
Justification, 4.4 d.
107
Kapitel 2
62 I luthersk teologi närmar man sig inte frågan om frälsningsvissheten ur den individuella trosupplevelsens perspektiv, utan utgående från Kristi säkra löften. Tonvikten ligger på att Kristi försoningsverk är tillräckligt och att evangeliets löften håller. Den syndiga människan som tar sin tillflykt till Kristus får, trots sin svaga
tro, även lita på att Gud styrker henne ända till slutet (1 Kor 1:8)
och att Han som har börjat sitt verk, också skall fullborda det (Fil
1:6). Luthers Lilla katekes lär den kristna människan att tro, att den
heliga Anden har ”kallat, upplyst, helgat och behållit” henne genom
evangeliet, och att Han också i Kristus ”bevarar hela kristenheten i
den enda rätta tron”.13
63 Metodister och lutheraner lär gemensamt att ”de troende får
förlita sig på Guds nåd och löften”, så som uttrycks i Gemensamma deklarationen om rättfärdiggörelsen. Enligt deklarationen kan
de troende ”vara säkra” på den nåd som grundar sig på det löfte
som verkar i ordet och sakramenten.14 En sådan trosvisshet grundar sig på den heliga Andens verk i nådemedlen. Metodistkyrkans
världsråds utlåtande om Gemensamma deklarationen betonar att
med frälsningsvisshet (assurance) inte avses att man är säker på att
äga frälsningen (certainty of possession) utan på att ett förhållande
som grundar sig på Guds kärlek är tillförlitligt. ”I detta förhållande lever man genom att använda ’nådemedlen’, särskilt genom att
studera de heliga skrifterna och genom att ta emot Herrens heliga
nattvard. De är av Gud instiftade yttre tecken genom vilka han ger
oss sin nåd.”15
13 Lilla katekes, trosbekännelsen, 6.
14 Den gemensamma deklarationen om rättfärdiggörelsen, 34.
15 Methodist Statement on the Joint Declaration on the Doctrine of
Justification, 4.6.
108
Frälsningens medel
3. Frälsningens medel
3.1. Nådemedlen
3.1.1 Ordet och sakramenten
64 Den heliga Anden förmedlar Guds nåd genom sådana redskap
som Gud har instiftat och gjort verksamma. Våra kyrkosamfund lär
att Guds ord, dopet och nattvarden är de viktigaste nådemedel som
Gud instiftat. De uppenbarar och skänker oss Kristus i den heliga
Andens kraft.
65 Som en särskild betoning lär metodismen att frälsningens medel även kan vara andra bruk som gemensam gudstjänst, bön, fasta,
andliga sammankomster och andakter.16 Lutherdomen bekänner
att dessa medel sakligt sett har förbindelse till nådemedlen. Evangeliet verkar i olika former: förutom i den verbala förkunnelsen
också i dopet, nattvarden, bikten samt i ”ömsesidiga samtal och vid
uppmuntran”.17
66 Gud är skapelsens Herre och dess upprätthållare, herde och förnyare. Genom sitt skapande ord är Gud ständigt närvarande i hela
sin skapelse. Kristus är det särskilda Ord som vi förkunnar. Genom
Kristi särskilda befallning har dopets vatten samt nattvardens bröd
och vin tagits som medel för frälsningen och som bärare av den
verksamme Gudens närvaro. Därför bekänner vi att Gud i all sin
suveränitet verkar frälsningens yttre verklighet och med oss knutna
16 17 Book of Discipline § 101, 123.
Schmalkaldiska artiklarna III, 4 (Evangelium).
109
Kapitel 3
till dessa tecken på hans närvaro och frälsning. ”Genom Ordet och
sakramenten som medel skänks den helige Ande vilken hos dem
som hör evangeliet frambringar tro var och när det behagar Gud”.18
Vi får tron, i vilken den närvarande Kristus frälsar, förnyar och förändrar oss verkligt och mäktigt.
67 Som en särskild betoning lär metodismen att Gud har bundit
oss vid nådemedlen, men inte sig själv. Metodismen betonar att Gud
är suverän, medan lutherdomen igen betonar att Gud har förbundit
sig i nådemedlen. Lutheranerna betonar sålunda det Guds löfte som
hör samman med nådemedlen; också metodisterna lär att ordet,
dopet och nattvarden är säkra medel för frälsningen.
3.1.2 Hur nådemedlen verkar
68 Nådemedlen både uttrycker och förmedlar frälsningen, vars
innehåll är att Kristus tas emot genom den tro som den heliga Anden har fött. Genom nådemedlen erbjuds vi syndernas förlåtelse, en
försäkran om att Gud godtar oss för Kristi skull. Av egen förtjänst
kan människan inte uppnå evig frälsning. Det sker endast genom
att hon tar sin tillflykt till Gud och litar på hans löfte. Löftet har uppenbarats i Kristus. Vi blir delaktiga av det genom den tro som den
heliga Anden verkar i det mottagna ordet och i sakramenten. När vi
är delaktiga av löftet är vi i tron också delaktiga av Kristus själv och
av hela hans frälsande försoningsverk.
69 Genom nådemedlen väcker, stärker och befäster Gud vår tro
på honom genom att förlåta våra synder. Förutom frälsningen hör
också en förändrande inverkan samman med nådemedlen. Vår natur, som är fördärvad av synd, dör bort och vi föds i Kristus till ett
nytt liv, i vilket vi i daglig bättring formas till att bli Honom lika.
Lutheraner och metodister lär gemensamt att den rättfärdiggjorda
människans liv är förbundet med att hon ständigt använder nåde18 Augsburgska bekännelsen V.
110
Frälsningens medel
medlen. Nådemedlen föder kyrkan, ger den en uppgift och kraft att
fullfölja den.
70 Att förvalta sakramenten är en tjänst och ett ansvar som tillkommer en ordinerad präst som särskilt har kallats till sin uppgift
ur de heligas samfund. Däremot är ordets och sakramentens giltighet och verkan inte beroende av förvaltarens personliga förmåga
eller hållning eftersom det är fråga om enbart Guds frälsande verk.
Det blir verkligt när ordet förkunnas och sakramenten förvaltas i
den treenige Gudens namn. Att nådemedlen är giltiga grundar sig
på det löfte som Gud har gett oss. Nådemedlen verkar inte eller är
intet värda som mänskliga handlingar. Endast Guds löfte föder, stärker och vårdar tron hos dem som med tillit tar emot den och bejakar
den.
3.2 Ordet
71 ”Guds ord” har många betydelser: 1) det eviga Ordet, som fanns
hos Gud och som var från begynnelsen, med vilket världen skapats
och som då det blivit människa uppenbarar Fadern, 2) Guds skrivna ord dvs. Bibelns profetiska och apostoliska skrifter, 3) det talade
Guds ord dvs. förkunnelsen av lag och evangelium, 4) sakramenten,
det synliga ordet, vars innehåll är Kristus, Guds frälsande Ord. Vi
bekänner att frälsningen sker utgående från Bibelns ord och endast
genom tro. Ordet verkar tro då vi hör evangelium (Rom 10:17) och
leder oss mot ständig bättring.
72 I den Heliga Bibelns ord uppenbarar och föder Gud sitt förbund
med oss. Till det kallar han var och en vid namn. Detta förbund
innefattar Guds löfte, som han har uppenbarat och fortgående uppenbarar i sin skapelse, i sina bud och genom att sända sin Son som
människa till världen. Vi igenkänner Guds vilja dels i skapelsens
rikedom som talar till oss samt i samvetets vägledande röst som
111
Kapitel 3
väcker vår ånger. Utan den särskilda kärlek som Gud visar oss i Kristus finner vi inte det verkliga fundamentet för vårt liv eller den rätta
riktningen och vi blir inte delaktiga av den frälsning som ger oss
salighet. Guds ord uppenbarar både hans uppfordrande och hans
kärleksfulla vilja. Den avslöjar vårt varas karaktär och oförmåga att
bli frälst av egen kraft. Men evangeliet ger också som nådemedel tro
och hopp om evighet samt ger vårt liv en riktning och utmanar till
ständig bättring.
3.3 Dopet
3.3.1 Dopet som sakrament
73 I Nya testamentet talas om dopet som delaktighet i Kristi död
och uppståndelse (Rom. 6:3-5; Kol. 2:12), som att tvättas ren från
synd (1 Kor. 6:11), som pånyttfödelse (Joh 3:5), som det ljus som
Kristus ger (Ef. 5:14); som att ikläda sig Kristus (Gal 3:27), som
förnyelse genom den heliga Anden (Tit 3:5), som att räddas undan
översvämningen (1 Pet 3:20-21), som att bli utsläppt ur fängelse (1
Kor 10:1-2) och som att bli befriad till en mänsklighet som inte räknar med kön och går över de gränser som samhället har ställt upp
(Gal 3: 27-28; 1 Kor 12:13).19 Gemensamt bekänner vi att dopet betyder död åt synden och ett nytt liv i Kristus. Genom dopet har vi
i den heliga Anden förenats med Kristus, varandra och med den
Kristi universella kyrka som existerar under alla tider. ”Dopet verkar syndernas förlåtelse, liv och salighet”.20
74 Gemensamt bekänner vi att dopet är Guds gåva till människor19 20 Dop,Nattvard, Ämbete (BEM) II Dopets innebörd, 2.
The Church: Community of Grace, 46.
112
Frälsningens medel
na Dopet är inte endast en symbol för frälsningen, utan skänker den
enskilda människan frälsningen genom att förena henne med Kristi
liv, död och uppståndelse. I dopet ges den heliga Anden som gåva
och människan inlemmas som en del av Kristi kropp. Därför kan
dopet inte upprepas. Den frälsning som Gud skänker i dopet är avsett för varje människa oberoende av ålder eller andra mänskliga
egenskaper.
75 Den lutherska och den metodistiska uppfattningen om dopet
sammanfaller till väsentliga delar. Båda kyrkorna talar om dopets
sakrament som ett tecken som verkar den frälsning Gud utlovat
som syndernas förlåtelse och ett nytt liv i gemenskap med Gud. Kyrkornas sätt att undervisa om dopet skiljer sig dock ifråga om synsätt
och betoningar.
76 Det att metodismen i sin undervisning påminner om att Gud är
suverän kan betraktas som ett särdrag. Gud har förbundit människorna till att använda sakramenten, men det skall ändå inte förstås
så att det begränsar Guds suveränitet. Gud själv och hans frälsande
gärningar är inte bundna enbart till dopets sakrament. I detta sammanhang kan vi hänvisa till det som tidigare har sagts om Guds
så kallade ”förekommande nåd” (32, 35 §). Guds förekommande
nåd verkar så att den förbereder människan att svara på den rättfärdiggörande nåd som erbjuds i Kristi evangelium.21
77 Ur luthersk synvinkel väcks frågan om förhållandet mellan dopets nåd och den förekommande nåden. Vilken betydelse
har dopets sakrament om Gud verkar för människans bästa även
utanför dopet? Enligt vår uppfattning minskar inte begreppet förekommande nåd i sig dopets sakraments värde och betydelse. Så
som ovan konstaterats är den förekommande nåden inte i sig själv
frälsande, utan den bara förbereder människan. Därför strider inte
begreppet förekommande nåd mot det som ovan har sagts om den
roll dopet en gång för alla har i fråga om människans frälsning. Vi är
21 By Water and the Spirit: A United Methodist Understanding of
Baptism (1996), 5–7.
113
Kapitel 3
som människor bundna vid dopets sakrament som ett nådemedel.
Wesley skriver: ”Vanligtvis finns det inga andra medel för att komma in i kyrkan eller himmelen.”22 I den lutherska läran finns ingen
omedelbar motsvarighet till tanken om den förekommande nåden;
i den lutherska undervisningen läggs större tonvikt vid dopet som
ett medel för frälsningen. Ur luthersk synvinkel kan man ändå inte
säga att en odöpt människa helt och hållet skulle stå utanför Guds
nåd och kärlek.
78 En speciell betoning inom luthersk undervisning är Guds löfte
i anslutning till sakramentet. På grund av detta löfte kan man vara
viss om att sakramentet är ett medel för frälsning. Enligt luthersk
lära kommer dopet med säkerhet från Gud, eftersom både Guds bud
och Guds löfte ingår i dopet.23 Dopet är till sitt yttersta väsen Guds
gärning. Därför bevaras dopets verklighet och kraft oförändrade
under människans hela liv. Luther, som led av sin synd och sitt dåliga samvete, uppmanar människan att sätta sin tillit till den frälsning
hon har fått i dopet.24 Den döpta människans liv är att ständigt leva
och växa i dopets verklighet och att med dopets hjälp växa till att bli
en ny människa. Dopet gäller trots det en gång för alla och förblir i
kraft även om människan skulle avsäga sig det. Inom lutherdomen
talar man därför också om att ”återvända till dopets nåd”. Med detta
hänvisar man till att Guds frälsningsverk, som människan får del av
i dopet, är genomgripande och fullkomligt och att hela frälsningen
är närvarande i det.
79 Ur metodistisk synvinkel väcks frågan om förhållandet mellan
dopet och att leva i tron. Metodisterna talar inte om att ” återvända
till dopets nåd”, utan ser dopet som en process. Till den hör, förutom det dop som förvaltas, också trons svar. Människan blir kallad
att vända sig till Gud. I detta instämmer också lutheranerna. Den
22 ”In the ordinary way, there is no other means of entering into the
church or into heaven.” The Works of Rev. John Wesley A.M., Volume X
[London, 1872], 192.
23 Stora katekes, fjärde del, I, 6.
24 Stora katekes, fjärde del, I, 44.
114
Frälsningens medel
lutherska läran betonar storheten i Guds löfte, medan den metodistiska läran betonar hur allvarlig människans synd är och hur viktig
omvändelsen och ångern är. Dessa två uppfattningar är dock inte
sinsemellan motstridiga. Både metodister och lutheraner kallar
människor som lever i otro till ånger och omvändelse. Båda lär dock
att nåden i dopet gäller en gång för alla och att den människa som
omvänder sig inte bör döpas på nytt.
3.3.2 Dopet och tron
80 Gemensamt bekänner vi att dopet och tron oskiljaktigt hör
ihop. Tron är den heliga Andens gåva, som ges i dopet, och genom vilken den döpta människan mottar den frälsning som skänks i
dopet. Både lutheraner och metodister lär att dopets frälsande kraft
grundar sig på Guds gärning.25 Vi erkänner ett dop som har förvaltats enligt Kristi bud och löfte, med vatten, i Faders, Sonens och den
heliga Andens namn som giltigt. Den döpta människans liv är att
ständigt växa i den frälsningens verklighet som Gud ger i dopet.
81 Den lutherska respektive metodistiska dopteologins olika sätt
att närma sig dopet är delvis parallella och kompletterar varandra.
Den lutherska teologin knyter tron starkare vid själva dopet, medan
den metodistiska teologin igen mera sammanför tron med dopets
verkan och det nya livet i Kristus. Skillnaderna i sättet att närma sig
beror dels på den lutherska och metodistiska teologins olika sätt att
strukturera dopteologin. Den lutherska läran om dopet betonar de
yttre löftena i Guds ord, den metodistiska för sin del betonar den
heliga Andens vittnesbörd i den troendes inre. Ändå lär båda att
dopet är den treenige Gudens verk.
25 ”Vi bekänner gemensamt att syndaren rättfärdiggöres genom tron på
Guds frälsande handlande i Kristus. Denna frälsning ges honom av den
heliga Anden i dopet som en grundval för hela hans liv som kristen.” Den
gemensamma deklarationen om rättfärdiggörelsen, 25.
115
Kapitel 3
3.3.3 Dopets verkan
82 Enligt luthersk lära är den frälsning som ges i dopet fullkomlig;
den döpta människan befrias från den skuld som förorsakas av synden i hennes naturliga tillstånd. Syndens innehåll, dvs. böjelsen till
det onda, förblir trots det kvar i henne. Den heliga Anden, som ges i
dopet, föder och skapar en ny människa. Den heliga Andens gåvor,
som den kristna människan får i dopet hjälper henne i kampen mot
den onda böjelsen.26 Det att dopet gäller en gång för alla, men verkar hela livet beskrivs i den lutherska teologin som att bli delaktig
av Kristus. Den nåd som dopet skänker ges å ena sidan en gång för
alla eftersom dopet förenar den döpta människan med Kristi försoningsverk. Å andra sidan skall dopets verkan också förverkligas
i tro och liv. Ur denna synvinkel är det en ständig process att växa
in i dopets nåd. I fråga om verkan är dopets sakrament inte endast
ett yttre tecken utan ett verksamt tecken, i vilket Gud själv är närvarande. I dopet är Gud närvarande i sitt ord, alltså i Kristus, i dopets
vatten.27 I luthersk lära talas ofta om dopet genom att säga att människan blir Guds barn genom dopet.
83 Också enligt metodistisk lära lever människan i sitt naturliga
tillstånd under synden och behöver den nåd som Gud ger i dopet.
Den metodistiska teologin skiljer mellan å ena sidan arvsynden och
den skuld som är förenad med den och å andra sidan den personliga
synden och den dom som riktas mot den. Då man talar om dopets
verkan bör man observera den skillnad som den metodistiska teologin gör mellan själva dopet och pånyttfödelsen som dopet verkar.
Oberoende av denna distinktion hör pånyttfödelsen och dopet som
dess tecken i det metodistiska tänkesättet ihop enligt Guds löfte om
nåd. I det metodistiska tänkesättet betonas den döpta människans
verkliga tillstånd starkare än själva dopet. Den kristna människans
kännetecken är alltså inte själva dopet, utan Anden frukt som up-
26 Schmalkaldiska artiklarna III, 3, 40; Augsburgska bekännelsens
apologi II, 35.
27 Stora katekes, fjärde del, I, 17–18.
116
Frälsningens medel
penbarar sig i hennes liv.28
84 Om dopet lär metodister och lutheraner gemensamt att den
Guds nåd som ges i dopet i människans tillstånd åstadkommer en
sådan förändring som är en förutsättning för frälsningen. Luthersk
och metodistisk teologi strukturerar dock förhållandet mellan dop,
pånyttfödelse och den heliga Andens gåvor olika. Enligt bådas uppfattning hör de ändå på ett väsentligt sätt ihop. Såväl metodister som
lutheraner lär att människan i dopet får frälsningen som gåva. Oberoende av detta kallar både metodister och lutheraner döpta kristna
till det liv och den tro, i vilken dopets verkan förverkligas.
3.3.4 Doppraxis
85 Både metodister och lutheraner döper såväl nyfödda barn som
människor i annan ålder som kommer för att låta döpa sig. Enligt
urkyrkans tradition används vatten vid dopet, som sker i Faderns,
Sonens och den heliga Andens namn. Både lutheraner och metodister godkänner dop som förvaltats genom nedsänkning i, begjutning
och stänkning med vatten. Dopets sakrament förvaltas av en person
som särskilt har kallats till och vigts för denna uppgift. Sakramentets giltighet är dock inte beroende av de personliga egenskaperna
hos den som förvaltar dopet.
86 I fråga om nöddop skiljer sig praxis mellan metodistisk och luthersk tradition. I Evangelisk-lutherska kyrkans i Finland kyrkoordning konstateras att ”Det heliga dopet förvaltas av en präst” (KO
2:13). Om man befarar att ett odöpt barn kommer att dö och vill
döpa det utan att en präst finns att tillgå, förpliktar kyrkoordningen
”någon medlem av kyrkan” eller ”någon annan kristen” att förvalta
dop i ”den treenige Gudens namn”. Nöddop skall förvaltas på det
sätt som bestäms i kyrkohandboken och skall omedelbart meddelas kyrkoherdeämbetet, varefter dopet bekräftas. Formuläret för att
28 By Water and Spirit, 4-5, 11–12.
117
Kapitel 3
bekräfta dopet motsvarar dopformuläret, men utan att barnet döps
med vatten. (KO 2:14). Ett barn som har nöddöpts blir medlem av
församlingen. Möjligheten att nöddöpa ändrar inte det faktum att
sakramentsförvaltningen i den lutherska teologin är en uppgift som
hör till prästämbetet.
87 I metodistkyrkan förrättas nöddop överhuvudtaget inte. Enligt
metodistiskt tänkesätt föds människan som ett Guds och inte som
ett djävulens barn. Så som tidigare konstaterats (30 §) står även ett
barn under arvsyndens skuld, men det innebär inte att barnet skulle falla under domen, eftersom endast personlig synd kan leda till
dom. Metodisterna anser inte att skulden oundvikligt leder till dom.
I luthersk teologi anses att den som står under arvsynden också står
under domen. Det finns en spänning mellan dessa två synsätt. Den
påverkar dock inte vad vi gemensamt har sagt om att människan
inte kan frälsa sig själv (jfr. ovan 30-32 §).
88 Både metodister och lutheraner betonar den undervisning som
hör ihop med dopet. Inom den metodistiska traditionen poängteras det döpta barnets föräldrars och hela församlingens ansvar för
undervisningen och för att föregå med exempel. I den lutherska traditionen lovar även dopbarnets faddrar att tillsammans med föräldrarna och församlingen ansvara för undervisningen (se nedan 113
§). Inom båda traditionerna uppmanas församlingen att be för den
som döps och för dennas familj.
118
Frälsningens medel
3.4 Nattvarden
3.4.1 Tacksägelsens, åminnelsens, förlåtelsens,
vederkvickelsens och enhetens måltid
89 Nattvarden är en helig måltid som Kristus själv har instiftat. Då
vi firar den tackar vi Gud för hans frälsningsgärningar och förkunnar Kristi död och uppståndelse. I brödet och vinet blir vi delaktiga
av det som Gud har gjort för oss i Kristus, fortsatt gör och kommer
att göra. I nattvarden minns vi Kristi försonings- och frälsningsverk
som har kommit oss till del. Vi stärks i tron på syndernas förlåtelse.
Medan vi kallar den heliga Anden till vår hjälp och förlitar oss på
Guds löften intar vi en helig måltid som förnyar vårt liv och ökar vår
kärlek till vår nästa.
90 Nattvarden är en enhetens måltid, i vilken vi blir delaktiga av
såväl Kristi som varandras liv: ”Välsignelsens bägare som vi välsignar, ger den oss inte gemenskap med Kristi blod? Brödet som vi bryter, ger det oss inte gemenskap med Kristi kropp? Eftersom brödet
är ett enda är vi – fast många – en enda kropp, för alla får vi vår del
av ett enda bröd.” (1 Kor 10:16-17). Nattvarden uttrycker enheten
i Kristi kropp, förebådar den himmelska festen och kallar oss att i
tron fullt förverkliga de heligas gemenskap.
3.4.2 Nattvarden – att ta emot Kristus och syndernas
förlåtelse
91 Kristus ger sin kropp och sitt blod i bröd och vin till alla som
tar del av sakramentet. Den levande Kristus, som är närvarande i
nattvarden, tas emot till frälsning genom tro. Vi blir delaktiga av den
välsignelse som hans liv, död och uppståndelse ger oss, som syndernas förlåtelse och som hoppet om evigt liv. Vi lär att Kristi kropp
119
Kapitel 3
och blod i det välsignade brödet och vinet verkligen är närvarande
levande och personligt. Det betyder att nattvardens bröd och vin
inte endast föreställer eller innebär Kristi kropp och blod och inte
endast hänvisar till Kristus utan de facto är Kristi kropp och blod.
”Vi tror, att Kristi kropp och blod är verkligt närvarande, utdelas
och mottas under bröd och vin i nattvarden (eukaristin). Så mottar vi Kristi kropp och blod, hans som korsfästes och uppstod, och
i honom syndernas förlåtelse och alla de övriga välsignelser, som
hans lidande har givit oss.”29
92 Som en särskild betoning lär metodismen Kristi verkliga närvaro i nattvarden, men förstår den på ett andligt sätt. Metodismen
betonar tron som ett redskap med vilket man tar emot och tar del
av Kristi kropp och blod, som är närvarande i nattvarden. Lutherdomen förstår Kristi närvaro bokstavligt: Kristus säger ”detta är min
kropp”. Hans kropp är ”i brödet, med det och under det”. Enligt luthersk uppfattning är Kristus verkligt och i sitt väsen närvarande i
nattvarden. Man tar del av sakramentet på rätt sätt och till frälsning
genom tro.
93 Nattvarden är en sakramental måltid som med synliga tecken
förmedlar Guds kärlek och nåd i Jesus Kristus. Då vi äter brödet och
dricker vinet erbjuder Kristus en verklig gemenskap med sig. Vi hör
samman med Kristus och hans oförgängliga liv då han kommer till
oss i sakramentet, som är hans kropp och blod. Därför är nattvarden
också en försmak av uppståndelsens verklighet och Hans återkomst
i härlighet.
3.4.3 Nattvarden som en måltid som stärker kyrkan.
94 Kristus uppmanade sina efterföljare: ”Gör detta till min åminnelse.” Nattvardens sakramentala måltid välsignas i församlingens
gudstjänst i kraft av Kristi löfte, genom att man åberopar hans instif29 Borgå-deklarationen, 32 h.
120
Frälsningens medel
telseord och ber om den heliga Andens hjälp. Nattvarden förvaltas
av en präst som särskilt vigts till sitt ämbete. Nattvardens instiftelse
är inte en förrättning som ger människan utlovade gåvor på grund
av hennes gärningar, utan en bön som riktas till Fadern och som
uttrycker kyrkans totala beroende av Honom. De som svarar ja till
Kristi kallelse, som älskar och söker Honom i ånger över sina synder - de tar genom bröd och vin del av nattvarden för att stärkas
i tron. Så befäster nattvarden oss i gemenskapen med Kristus och
med varandra. Lutheraner och metodister lär att ett sätt att högakta
nattvardens mysterium är att behandla överblivna nattvardselement
så att man intar dem helt och hållet, utan att utesluta möjligheten
att använda det välsignade brödet och vinet vid nattvard för sjuka. Denna strävan är gemensam, men i vardera kyrkan motsvarar
verkligheten inte överallt denna strävan.30
95 Metodismen betonar att nattvardens verkliga värd är Kristus
själv och att nattvarden därför är öppen för alla som i tron är beredda att ta emot Herren, som dog på korset och uppstod. Detta
betyder att även barn och de som söker tro kallas, även om dopet
också i metodistkyrkan är en förutsättning för medlemskap och
vanligen även föregår nattvarden. Frågan om medlemskapet i kyrkan behandlas senare. (112, 113 §).
96 Som Kristi efterföljare ger vi oss själva varje dag som levande
och heliga offer. Denna vår lydnad gentemot Guds krävande och
kärleksfulla vilja får näring i nattvarden. Ju oftare vi vänder oss till
Gud och ber om hans hjälp, desto mer blir vi lika Kristus i att förverkliga Guds vilja. När vi firar nattvard samlar, undervisar och föder Kristus kyrkan. Kristi kropp och blod, som vi delar ut och tar
del i nattvarden, förändrar, förnyar och helar oss samt stärker vår tro
30 This Holy Mystery: A United Methodist Understanding of Holy
Communion (2004), 31–32; Tjäna Herren med glädje. Handledning
för högmässan. Domkapitlet i Borgå stift 2002; Vietämme ehtoollista.
Näkökohtia ehtoolliskäytäntöjen kehittämiseen ja ehtoollisen jakamisessa avustavien perehdyttämiseen. Suomen ev.-lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 1998:5, 36–37; jämför med Baptism, Eucharist, Ministry
(BEM) II, 32.
121
Kapitel 4
på vår uppståndne Frälsare. Förtröstande på Kristus lever det nya
förbundets gemenskap, kyrkan, i gemenskap med Frälsaren för att
kunna förverkliga sitt missionsuppdrag.
122
Kyrkan och ämbetet
4 Kyrkan och ämbetet
4.1 Kyrkans väsen
4.1.1 Kyrkan grundar sig på vår treenige Guds verk
97 Lutheraner och metodister har en gemensam uppfattning om
att kyrkan grundar sig på Guds verk och inte på människans egen
verksamhet. I den Heliga Skrift används flere liknelser om kyrkan
som var och en berättar om kyrkans väsen och syfte. Kyrkan är det
folk som den treenige Guden har kallat till sig, återlöst till sitt och
sänt för att utföra den uppgift som han har utsett för att uppfylla sin
frälsningsplan (t.ex. 1 Pet 2: 9-10). Kyrkan är Kristi kropp och han
är själv dess huvud. Den har många lemmar och hans fullkomlighet
bor i den. (Ef 1:22-23). Kyrkan är den heliga Andens tempel som
har byggts på apostlarnas och profeternas grund och vars hörnsten
Kristus är (Ef 2:20-22).
98 Kyrkans grund är Guds eget verk i hans olika personer som Skaparen, Återlösaren och Heliggöraren. Fadern, världens skapare och
upprätthållare, har sänt sin Son för att bli människa. Sonen har med
sin död på korset försonat världens synder och genom sin uppståndelse övervunnit dödens makt. Den heliga Anden föder tro och
skapar kyrkan genom förkunnelse av evangelium och förvaltande av
sakramenten samt stärker de kristna och leder kyrkan till dess eviga
mål.
99 Både lutheraner och metodister lär att kyrkan är alla troendes
samfund där evangeliet rent förkunnas och sakramenten rätt förval123
Kapitel 4
tas.31 Kyrkan är således en helhet som överskrider tider och gränser,
men som också tar sig uttryck i en gemenskap som samlas lokalt.
100Kyrkan är de troendes samfund (koinonia), som baserar sig på
enheten mellan den treenige Gudens olika personer (koinonia). Under alla tider har kyrkans uppgift varit att förkunna det evangelium
som i den Helige Ande gör oss delaktiga i enheten mellan Fadern
och Sonen. ”Det vi har sett och hört förkunnar vi för er för att också ni skall vara med i vår gemenskap, som är en gemenskap med
Fadern och hans son Jesus Kristus” (1 Joh 1:3) Ända sedan apostlatiden har kyrkan varit den gemenskap av troende som har uppstått
kring ordet och sakramenten: ”Och de deltog troget i apostlarnas
undervisning och den inbördes hjälpen, i brödbrytandet och bönerna.” (Apg 2:42)
101Både metodister och lutheraner betonar att de kristna bara kan
förbli i tron enbart i förbindelse med nådemedlen och med varandra. Därigenom är den lokala församlingens medlemmar också
medlemmar i Kristi universella kyrka. Martin Luther skriver i Stora
Katekesen om kyrkan som alla de heligas samfund: ”Så förbliver den
Helige Ande ända till den yttersta dagen hos den heliga församlingen eller kristenheten; och genom henne församlar han oss till sig
och brukar henne till att förkunna och bruka ordet, varigenom han
verkar och förökar helgelsen så att vi dagligen tillväxa och bli starka
i trons frukter, vilka är ett verk av honom”.32
102I den metodistiska uppfattningen om kyrkan uttrycks samma
sak genom begreppen förbund och konnektion: Kyrkan är Guds nådeförbund, där de troende är förenade med Kristus och med varandra. ”Lokalförsamlingen är de troendes konnektionala samfund
som genom ordet, sakramenten samt bönen och lovprisande av
Gud och missionen är i förbindelse med den globala Kristi kyrka:
” Lokalförsamlingen är sådana personers konnektionala samfund
31 Augsburgska bekännelsen VII; Book of Discipline, Preamble, § 103
XIII.
32 Stora katekes, andra del, 53.
124
Kyrkan och ämbetet
som offentligt har bekänt sin tro på Kristus, är döpta och svarat
jakande på Metodistkyrkans medlemsfrågor och har förbundit sig
till Metodistkyrkans lokalförsamling; där lyssnar de tillsammans
till Guds ord, deltar i sakramenten, prisar och tillber Gud Treenig
samt främjar den uppgift Kristus har gett åt sin kyrka. Ett sådant
troendes samfund som hör till Metodistkyrkan och är underställd
dess kyrkoordning är en organisk del av den universella kyrkan till
vilken alla de människor hör som tror på Jesus Kristus som Herre
och Frälsare och som i den Apostoliska trosbekännelsen kallas de
heligas gemensamma samfund.”33
4.1.2 Kyrkan är en; helig, katolsk och apostolisk
103Kristi kyrka är en därför att Gud är en. Kyrkans splittring fördunklar dess mission att vittna om den enhet som råder mellan den
och Kristus och som baserar sig på enheten mellan den treenige Gudens personer. Enheten mellan Fadern och Sonen är källan till de
kristnas enhet: ”Jag ber att de alla skall bli ett och att liksom du fader
är i mig och jag i dig, också de skall vara i oss. Då skall världen tro
på att du har sänt mig”. (Joh 17:21)
104Kyrkan är helig eftersom den i tron får heligheten som gåva av
Kristus och eftersom den heliga Anden som helgar kyrkan finns hos
den. De kristna är kallade att under Andens ledning leva ett nytt liv
där deras syndiga gamla natur i daglig bättring utplånas och det i
stället uppstår en ny människa.
105Kyrkan är katolsk eftersom den breder ut sig i hela världen och
har hela frälsningens fullhet. Både lutheraner och metodister betonar att de lokala kyrkorna och lokalförsamlingarna är en del av Kristi universella kyrka. Som sådana har de hela frälsningen, trots att de
i sig själva inte är hela kyrkan. På grund av att de är katolska behöver kyrkorna strukturer som överskrider det lokala; strukturer som
33 Book of Discipline § 203.
125
Kapitel 4
förenar lokala församlingar, kyrkor, stift eller årskonferenser med
varandra. Särskilt biskopsämbetet utgör en sådan struktur både hos
lutheraner och metodister.
106 Kyrkan är apostolisk eftersom apostlarna med sitt vittnesbörd har förmedlat evangeliet om Kristus till den. Den är en byggnad ”som har apostlarna och profeterna till grund och Kristus Jesus
själv till hörnsten” (Ef. 2:20). Den har en apostolisk tro som den
bekänner och den är i sin helhet delaktig i apostlarnas missionsuppgift. Alla som har döpts till Kristus har blivit delaktiga i kyrkans
apostoliska mission. För den särskilda tjänst i omsorg och kärlek
som kännetecknar det apostoliska vittnesbördet om tron viger kyrkorna biskopar, präster, diakoner och tillsätter andra tjänsteinnehavare.
107Både lutheraner och metodister är övertygade om att kyrkan
verkar enligt en apostolisk förebild då den viger någon till ett ämbete (Apg 6:6, 1Tim 4:14). Den apostoliska successionen är i första
hand hela kyrkans succession i dess apostoliska tro och vittnesbörd.
Också successionen i kyrkans ämbete, genom följden i de vigningar
en biskop utför, hänvisar till kyrkans apostoliska mission och är ett
tecken på dess vilja att förbli den trogen. Å andra sidan är det också
ett tecken på att kyrkan är katolsk, eftersom det inte går att förvalta
en vigning lösryckt från kyrkans helhet och inte heller utan kontakt
till andra vigda.
4.2 Det allmänna prästadömet
4.2.1 De kristnas gemensamma uppdrag
108Genom att grunda sig på den treenige Gudens verk för att skapa
världen på nytt, är kyrkan delaktig i det missionsuppdrag som Gud i
126
Kyrkan och ämbetet
sina olika personer har. Fadern sände sin Son och Sonen ber Fadern
sända sin Heliga Ande till kyrkan. Sonen sänder sin kyrka i den heliga Andens kraft ut i hela världen. Kyrkan förkunnar evangeliet om
Kristus i ord och gärningar. Föremålet för dess tro är inte en tidlös
idé, utan den Herre som har sänt kyrkan är en levande och verksam
Gud som blivit människa: ”Det som var från begynnelsen, det vi har
hört, det vi har sett med egna ögon, det vi har skådat och har tagit
på med våra händer, det är vårt ärende: livets ord.” (1 Joh 1:1)
109 Hela Guds folk har sänts ut. Alla som har döpts till gemenskap med Kristus är delaktiga i det allmänna prästadömet, som
grundar sig på Kristi eget uppdrag att som överstepräst be och offra.
Kristi egna har kallats för att be för varandra och att som ett tackoffer lovprisa Gud. Alla har också en gemensam rätt att närma sig Gud
i bön och att vittna om tron på Kristus. Var och en som Kristus har
upptagit som sin egen har fått rätt att förkunna evangeliet om syndernas förlåtelse.”Kärnan i den kristna tjänsten är Kristi kärlek som
riktar sig till världen.”34
110Kristus sände sina lärjungar ”ut i hela världen” (Mark 16:15).
Kyrkans uppgift att förkunna evangelium och att tjäna i diakonal
tjänst är både lokal och global. Kyrkan har kallats att vara både ett
tecken på Guds rike och ett verktyg för att det skall komma. Genom
att leva av Guds nåd och kärlek vittnar den om Guds kraft, som skapar nytt i såväl enskildas som i hela samfunds liv. Så är kyrkan å ena
sidan en försmak av den kommande slutliga frälsningen och å andra
sidan verkar den själv i kraft av Guds rike som är närvarande redan
nu.
111Alla kristna har av Gud fått gåvor, med vilka de kan bygga kyrkan. Gåvornas mångfald är en rikedom som förutsätter att de anpassas till varandra. Det allmänna och det särskilda tjänandets ämbete
hör därmed också samman med varandra. Båda grundar sig i sista
hand på det tjänandets ämbete som Kristus själv har. De har olika
34 Book of Discipline § 125.
127
Kapitel 4
uppgifter men tjänar samma helhet: ”Ni utgör Kristi kropp och är
var för sig delar av den. I sin församling har Gud gjort några till
apostlar, andra till lärare; åt några har han gett gåvan att göra under,
att bota sjuka, att hjälpa, att styra, att tala olika slags tungotal.” (1Kor
12:27-28).
4.2.2 Medlemskapet i kyrkan
112Både lutheraner och metodister anser att man blir medlem i
kyrkan genom dopet. Dopet förenar oss med Kristi kropp och med
de andra medlemmarna: ”Så utgör vi, fast många, en enda kropp i
Kristus, men var för sig är vi lemmar som är till för varandra.” (Rom
12:5)
113 Både i den lutherska kyrkan och i metodistkyrkan tillämpar man i vissa fall ett medlemskap på två nivåer. I den lutherska
kyrkan kan döpta barn delta i nattvarden tillsammans med den
som ansvarar för deras kristna fostran, men självständigt först efter
konfirmationen. Konfirmationen ger också den döpta människan
andra rättigheter som församlingsmedlem: rätten att vara fadder, att
rösta i kyrkliga val samt att själv ställa upp i församlingsval. Metodistkyrkan använder benämningarna döpt medlem respektive bekännande medlem. I dopet blir man medlem, men fulla rättigheter
får man genom att svara på medlemsfrågor, med andra ord genom
att bekänna sin tro. De som har bekänt sin tro och förbundit sig
till kyrkan har fulla medlemsrättigheter. Till dem hör bland annat
möjlighet att bli medlem av församlingsrådet och att representera
kyrkan vid årskonferensen.
128
Kyrkan och ämbetet
4.3 Kyrkans ämbete
4.3.1 Gud har instiftat ett särskilt ämbete
114 Trots att alla kristna har ansvar för att förkunna evangelium, har inte alla inom kyrkan likadana uppgifter. Alla har inte rätt
att förrätta tjänst i församlingen, det vill säga att leda gudstjänsten,
predika eller att dela ut sakramenten. För dessa uppgifter har Gud
inrättat ett särskilt ämbete som betjänar allas gemensamma prästadöme: ”Så gjorde han några till apostlar, andra till profeter, förkunnare eller herdar och lärare. De skall göra de heliga mera fullkomliga och därigenom utföra sin tjänst och bygga upp Kristi kropp.” (Ef
4:11-12)
115Ämbetet att förkunna evangelium och dela ut sakramenten är
nödvändigt för kyrkan. Kyrkan kan inte existera utan att ordet förkunnas och sakramenten förvaltas. På grund av detta är ämbetet i
grunden inte en mänsklig ordningsfråga, utan det är en nödvändig
grund för kyrkan. Prästen, som förkunnar evangelium och delar ut
sakramenten, verkar med fullmakt av Kristus, så som Kristus säger:
”Den som hör er, hör mig”. Ämbetsinnehavaren förkunnar inte sitt
eget budskap, utan Guds ord, till vilket Guds löften är knutna. Därför poängteras i den evangelisk-lutherska kyrkans bekännelseskrifter att prästen verkar ”för och i stället för” Kristus.35
116Både lutheraner och metodister betonar att det särskilda ämbetet är instiftat av Gud och inte ett mänskligt arrangemang.36 Vigningen till ämbetet sker i en offentlig gudstjänst genom handpåläggning
och bön, där man ber om den Heliga Andens gåva som utrustning
för den som vigs. Vigningen förrättas av en biskop men församlingen i sin helhet ber för den som vigs och bekänner att dennas äm35 36 Augsburgska bekännelsens apologi VII, 28.
Augsburgska bekännelsen V; Book of Discipline § 131.
129
Kapitel 4
bete är apostoliskt. ”I ordinationen tar kyrkan emot det apostoliska
ämbetet och förmedlar det till den person som den heliga Anden
ger kraften.”37
117 Trots att en del av vigningen är en bön om att få den andliga
gåvan, förutsätter man också att nådegåvorna redan är uppenbara
hos den som skall vigas. ”Å ena sidan erkänns och konfirmeras den
nådegåva som Gud redan givit genom handpåläggning och bön. Å
andra sidan fullkomnas den för tjänst genom handpåläggning.”38
118Till förutsättningarna för att bli vigd till ämbetet hör, förutom
den utbildningsnivå som krävs och personliga egenskaper, också
en andlig förberedelse. Vigningen föregås av att man prövar dessa
och andra färdigheter. Som en del av vigningen ställer man också
i båda kyrkorna frågor till den som skall vigas. Frågorna gäller hur
han eller hon förbinder sig till kyrkans tro, lära och ordning och
hur han eller hon i sitt eget liv strävar efter att vara en förebild. I
metodistkyrkan ställs frågor både då man upptas i full förening vid
årskonferensen och vid vigningen till ämbetet. I lutherska kyrkan är
motsvarande frågor inte lika detaljerade, utan indelade i grupper.
119Den evangelisk-lutherska kyrkans kyrkolag gör skillnad mellan
prästämbetet och prästtjänsten: den förra får man vid vigningen,
till den senare kallas man av församlingen. Utan kallelse till tjänst,
antingen i en församling, en kristen organisation eller i en läroinrättning, kan man inte bli vigd. En präst som inte har en prästtjänst
kan däremot i kraft av sin vigning utföra uppgifter som hör till en
prästtjänst. Vigningen är beständig och kan inte upprepas, den som
skall vigas sänds ut för att ”tjäna Kristi kyrka alltid och överallt”.
120I den metodistiska ämbetsuppfattningen görs ingen skillnad
mellan prästämbetet och en prästtjänst, men däremot betonas konnektionalismen: pastorerna är inte i församlingens, utan i hela kyr37 38 Book of Discipline § 303, 1.
Borgå-deklarationen, 47.
130
Kyrkan och ämbetet
kans tjänst och de hör till prästernas förbund. En förutsättning för
att bli vigd är att årskonferensen prästsession upptar den nya prästkandidaten i sin gemenskap. Den som blivit prästvigd, men inte
utför den uppgift som förordnats honom eller henne, kan inte vara
medlem av konferensen, men kan lokaliseras till någon församling
och då utöva ämbetet under uppsikt av en äldste. I den bemärkelsen
hör den vigningens beständighet till uppgiften. Ändå anser också
metodisterna att vigningen inte kan upprepas.39
4.3.2 Präst, diakon, biskop
121Prästens uppgift är framför allt att predika och förvalta dopets
och nattvardens sakrament. Han eller hon leder gudstjänsten och
kyrkans verksamhet i dess uppgift att vittna och tjäna. Prästen är
lärare och själavårdare och värnar om kyrkans ordning i lokalförsamlingen.
122 Båda kyrkorna viger också diakoner för uppgifter som gäller ordet och tjänsten. Diakonerna har kallats till en kärlekens tjänst,
särskilt då det gäller fattiga, utstötta och dem som mest behöver
hjälp. Historiskt har både lutherska kyrkan och metodistkyrkan betonat kärlekens tjänst och det sociala ansvaret som en del av kyrkans
kallelse. Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland diskuterar förnyelsen av diakontjänsten som en ordinerad tjänst. I metodistkyrkan är
diakonen en ordinerad medlem av årskonferensen, varför hans eller
hennes ställning hör till ett särskilt tjänande ämbete.
123I metodistkyrkan kan prästens uppgifter, förutom av vigda äldste delvis också skötas av en lokalpastor som fått prästrättigheter i
en bestämd församling. Lokalpastorn får för ett år i sänder tillstånd
att sköta församlingen. Pastorn har en begränsad rätt att förvalta
sakramenten. En sådan person håller på att studera till präst och har
avlagt åtminstone en del av examen, men har inte vigts till tjänsten.
39 Book of Discipline § 303, 5.
131
Kapitel 4
Också en person som är på prov för att bli medlem av konferensen
och som förbereder sig för vigningen kan delvis sköta en prästs uppgifter. Dessutom kan en diakon utnämnas till lokalpastor. Bland
dessa bör man göra skillnad mellan en ”lokaliserad pastor”, som har
blivit vigd, men som inte är medlem av konnektionen (konferensen). I vissa fall kan pastorn också förvalta sakrament. Alla prästerliga uppgifter som vi här har beskrivit sker med fullmakt av biskopen och under överinseende av en distriktsföreståndare.
124Vardera kyrkan viger också till ämbetet som biskop. Biskopen
har ett särskilt tillsynsansvar för att bevara den apostoliska tron och
för att den förmedlas vidare, samt för att värna om kyrkans enhet.
Biskopen är sålunda kallad att vara ett tecken på att kyrkan är apostolisk och katolsk. Herdeämbetet (episkopé) sköts ”personligt, kollegialt och inom samfundet”.40 I båda kyrkorna deltar också andra
utöver biskopen i funktionen som herde; andra vigda och kyrkans
medlemmar i olika uppgifter (t.ex. kyrkomötet, årskonferensen och
i metodistkyrkan de distriktsföreståndare som biskopen har utnämnt och vars tjänande ämbete anses höra till biskopsfunktionen.)
Biskopens uppgift är att vara herde för ett större område än lokalförsamlingen. I den lutherska kyrkan sker det inom ramen för varje
biskops stift, i metodistkyrkan på biskopsområdet. Ämbetet att vara
herde är ett tjänande ledarskap.
125Biskopsämbetet är inte en tjänst som är fristående från prästämbetet, utan både prästen och biskopen står i samma ordets och
sakramentens tjänst som Kristus har instiftat. Vardera har jure divino rätt att förkunna evangelium och dela ut sakramenten.41 Mellan
biskopens och prästens ämbete finns sålunda inga väsentliga skillnader som grundar sig på tron. Vardera har sin egen uppgift, till
40 Baptism, Eucharist, Ministry (BEM) III, 26; Borgå-deklarationen,
32 k; jämför med Book of Discipline § 427, 2.
41 Augsburgska bekännelsen XXVIII, 5–7; Episcopacy: A Lutheran
– United Methodist Common Statement to the Church, 18. I boken:
Epicopacy. Lutheran – United Methodist Dialogue II. Minneapolis:
Augsburg 1990.
132
Slutsatser och våra rekommendationer till våra kyrkor
vilken de har avskiljts vid vigningen och för vilken man har bett
om den heliga Andens särskilda gåva. Åt biskopsämbetet anförtros
särskilda rättigheter att viga andra till ämbetet. I lutherska kyrkan
är biskopsämbetet livslångt, i metodistkyrkan är det begränsat till
en viss tid (8 + 4 år). Vigningen till biskopsämbetet upprepas inte i
någondera kyrkan.
126Båda kyrkorna viger både män och kvinnor till präster. I metodistkyrkan har kvinnor kunnat bli ordinerade sedan år 1956; i Finland vigdes den första kvinnan till präst år 1958. I den evangelisklutherska kyrkan fattades motsvarande jakande beslut 30 år senare,
då också de första kvinnorna vigdes till präster.
133
Kapitel 5
5. Slutsatser och våra rekommendationer till
våra kyrkor
127I förhandlingarna har vi kommit att lära känna varandra som
lutheraner och metodister. Vi har fördjupat oss i centrala frågor om
undervisning, frälsning, sakrament och lära i varandras kyrkor. Så
har vi blivit övertygade om vår gemensamma tro och gemensamma
kallelse. Vi har bedjande arbetat för Kristi kyrkas enhet. Så har vi
gått tillsammans i riktning mot en gemensam enhet och utrustat oss
för ett bättre gemensamt vittnesbörd, så att Kristi egen bön: ”då skall
världen tro” (Joh 17:21) skulle få uppfyllas i våra kyrkor.
128Som ett resultat av förhandlingarna rekommenderar vi för våra
kyrkor att ta steg in i en närmare gemenskap. Det sker när våra kyrkor firar gemensam gudstjänst, där vi bedjande till Gud tillsammans
blir delaktiga av evangeliets ord och nattvardens sakrament. Så stiger våra kyrkor in i en altarets och predikstolens gemenskap, där vi
också ömsesidigt erkänner varandras ordination.
129Vi rekommenderar våra kyrkor att tillsammans avge följande
deklaration:
130Eftersom vi har en grundläggande enighet om trons innehåll,
om de lärosatser som rör rättfärdiggörelsen och helgelsen, om
dopets och nattvardens sakrament, samt en gemensam syn på kyrkans väsen och syfte, de kristnas gemensamma uppdrag samt på
kyrkans ämbete, erkänner och lovar vi, Evangelisk-lutherska kyrkan
i Finland, kyrkan Suomen metodistikirkko och Finlands svenska
metodistkyrka följande:
134
Slutsatser och våra rekommendationer till våra kyrkor
a) vi erkänner:
i. att våra kyrkor hör till en, helig, katolsk och apostolisk Jesu Kristi kyrka och att vi verkligt är delaktiga av hela Guds folks uppgift;
ii. att våra kyrkor bekänner samma apostoliska tro och att i dem
Guds ord rent förkunnas och dopets och nattvardens sakrament rätt
förvaltas;
iii. att våra vigda präst-, diakon- och biskopsämbeten är Guds
gåvor och hans nåds arbetsredskap och att de som vigts till dem har
både Andens inre kallelse och Kristi fullmakt för sin uppgift i hans
kropp, det vill säga genom kyrkan;
iv. att herdeämbetet (episkopé) i våra kyrkor sköts personligt, kollegialt och i samfundets gemenskap för att bevara och vidareförmedla
den apostoliska tron och livet;
v. att biskopsämbetet värderas och bevaras i våra kyrkor som ett
synligt tecken som uttrycker och tjänar kyrkans enhet och kontinuitet.
b) vi förbinder oss
vi. att gemensamt fira gudstjänst och hälsa varandras medlemmar
välkomna att ta emot nattvardens sakrament;
vii. att ta emot vardera kyrkans präster, diakoner och biskopar som
vigts till sitt ämbete utan ny vigning om han eller hon övergår i
motsvarande tjänst i den andra kyrkan enligt gällande bestämmelser
viii.att utveckla former för regelbundna överläggningar om frågor
som gäller tro och liv
135
Kapitel 5
ix. att skapa former för gemensamt vittnesbörd och gemensam
tjänst på lokal nivå
x. att fördjupa våra strävanden i riktning mot Kristi kyrkas enhet
genom att föra samtal om de frågor som ännu ligger öppna framför
oss innan våra kyrkors fullständiga enhet.
131När vi i evangeliets ord kommit att känna Guds vilja och plan
”att sammanfatta allting i Kristus, allting i himmelen och på jorden”
(Ef1:9-10) vill vi gå bedjande i riktning mot detta mål. Kristus, under vilken Gud lagt ”allt under hans fötter” och som Gud har gjort
”till huvud för kyrkan” (Ef 1:22), har sänt oss att förkunna hans seger över döden och att leva ett nytt liv i honom. Han har genom sin
uppståndelse brutit ner gränserna och öppnat en ny framtid för hela
skapelsen. Han är närvarande hos oss, men han är också vår förebedjare i den treenige Guden. När vi ber till vår himmelske Fader,
ber vi inte ensamma, utan också hans Ande ropar i oss. I denna tro
ansluter vi oss också till de ekumeniska strävanden som andra kyrkor och traditioner representerar. Tillsammans med dem är vi som
lutheraner och metodister redo att stå till förfogande som arbetsredskap i Guds plan att frälsa och försona hela mänskligheten och
hela skapelsen.
136
137